Äitiäni muistellessa.
"Mä rukoilen sun puolestais,
Jos huolet sua painaa.
Oi, lapsi, luota Luojahais,
Hän turvan sulle lainaa." —
Näin haastoi äitin' armainen
Viel' eloss' ollessansa,
Kun käden otti kätehen
Ja siunas' poikoansa.
Vaan äiti kuoli... Eestä mun
Ken ruko'uksen kantaa?
Ken epätoivoon, suruhun
Nyt siuna'uksen antaa?
Oon yksin... Mistä hoivan saan
Ja lohdutuksen mistä?
On sydän täynnä tuskistaan
Ja silmät kyynelistä...
Mut katso! Läpi kyynelten
Mull' äidin kasvot hohtaa:
Ja ilo saapi sydämeen
Ja murhe poistuu kohta —
Ja tuntuvi, kuin puhuis' hän
Taas lempiäänin mulle:
"Jo lasna neuvoin sylissän'
Mä ruko'uksen sulle."
Se totta, äitini, on tuo!
Nyt tiedän, mihin luottaa.
Ja mikä iloks' surut luo
Ja mikä turvan tuottaa.
Oi, kiitos, kiitos neuvostas',
Sä armas äitikulta!
On kuni oisin rinnallas' —
Niin tunnun turvatulta...
Ah, jos puhdistaisi!
Kun taideniekka kuulu kautta maan
Sai valmihiksi veistoksensa,
Jot' oli vuosikaudet innoissaan
Hän patsaaks' luonut nerollensa,
Niin ihailtavaks' taiteen ystäville
Sen uskottunsa parhaan näyttehille
Nyt antoi viedä kaikkialle.
On onnentunne hällä mielessään,
Kun valmis taidetyö on suuri,
Mi ydin onpi hänen hengestään
Ja sielustansa pyhin juuri:
Hän lapsenmiellä oli riemuissansa,
Kun aavisti sen, että koko kansa
On ihastuva taideluomaan.
Ja ihailua viestit kertoivat
Niin ihmetellen veistoksesta,
Myös hehkutunteitansa laulajat
Ne lauloi neron-tuottehesta:
Ei ennen vielä oltu nähty moista,
Mi toisten yli verratonna loistaa,
Kuin aurinkoinen taivahalla.
Mut uskottu, hän matkan unohtain,
Pois poikkes' Riemujärven luoksi
Ja uida tahtoi kerran, kerran vain,
Mut uudestaan taas siihen juoksi —
Ja siinä intohimon valtavuossa
Myös veistos hältä unohtuen tuossa
Jäi turmeltumaan kokonansa...
Kun taideniekka tämän kuulla saa,
Niin nuolena hän syöksyy tielle
Ja kuvaa etsimähän kiiruhtaa,
Sit' ett'ei veisi turmannielle...
Ja löydettyään, iloksensa huomaa,
On että mahdollinen taideluomaa
Sen alkumuotoon vielä saada.
Ja sitten työhön jälleen ryhtyen,
Ei rauhaa itsellensä suonut
Hän ennen laisinkaan, kuin veistoksen
On aivan ennallensa luonut.
Taas sunnuntain hän sydämeensä saapi!
Ja kilvan ihaajoita kiiruhtaapi
Nyt katsomahan taidetyötä.
<tb>
Ihmislapsi, "luonnon herra",
Kruunu kaiken luomiston,
Taideteos täydellisin
Luotu Luojan kuvaks' on,
Saanut parhaat Mestariltaan:
Muodon sekä hengenkin,
Jotka puhtahina kerran
Vietävät on takaisin.
Taikka toisin: Kuvanansa
Itse Luoja armoinen
Luonut onpi elämähän
Maailmassa ihmisen,
Jonk' on määrä huolehtia,
Ett’ei pääse konsanaan
Myrskyt, eikä elon vaarat
Kuvaa turmelemaan vaan.
Mutta hänpä, jalon määrän
Unohtaen, lankeaa:
Luojan kuva loukka'uksen,
Henki turmeluksen saa —
Pahin toki, että aina
Lankeaa hän uudelleen,
Huolimatta Luojaltansa
Rakka'utta turvakseen.
Milloin riemuissa hän uipi
Markkinoilla turhuuden,
Milloin riehuu raivoissansa
Vuossa intohimojen:
Rientää mieletönnä sinne,
Minne tuulet häntä vie,
Silmät ummistavi siinä,
Missä oikea on tie.
Mestarinsa kuva kallis
Noinko jääpi ainiaan
Ilman pelastusta vallan
Kokonansa hukkumaan?
Pysähdy, oi ihmislapsi,
Kirkkaan lähdeveden luo,
Pese itses' puhtahaksi,
Poista elon saasta tuo!
Luojan kuvan — ihmislapsen
Turmeltuneen jällehen
Saatava on ihanteinen
Muoto alkuperäinen.
Ah, jos kuvan puhdistaisi
Luojan pyhä rakka'us,
Ennenkuin sen niellä ehtii
Kadotuksen kurimus...
Elo moinen onnen
luo.
On ihailema kaikkien
Tuo kultosiipi perho,
Sen liidäntä on hentoinen
Ja loistavainen verho.
Ja kesäkauden riemuissaan
Se huvitellen soutaa
Ja kukkasista ainiaan
Vain hurma'usta noutaa.
Mut niinkuin usein muussakin
On laita elämässä,
Ett' ihastutaan kuorihin,
Se tapahtuu myös tässä.
Kun perhon elo kokonaan
On huvitusta turhaa,
Niin hedelmänä siitä vaan
On häviötä, murhaa.
Näät perhon jälkeläinenhän
Se turmiota tuottaa,
Ja kostaa isäin elämän,
Mi kulunut on suotta.
Ei turhuus siuna'usta tuo,
Ei menestys sen myötä,
Vaan elo moinen onnen luo,
Mi taistoa on, työtä.
Huviretkellä.
Me ollaan huviretkellä —
On juhannuksen aatto —
Mut matkan nimi kernaammin
Vois' olla — surusaatto...
Näät meistä tuskin yksikään
On oikein riemumieliä,
Nyt vaikka luonto nauttia
Ei parhaimpiaan kiellä:
Kuin kuvastin nyt järvi on,
Maa kukkasissa loistaa,
Ja lauleluissa lintuset
Ne lempeänsä toistaa.
Mut luonnon häinen tunnelma
Ei ilahduta meitä —
Ja milt' ei meidän silmiä
Nyt kyynelkaihi peitä.
Tuo Sylvi, kiltti siskomme,
Hän suree sulhoansa,
Mi ollut vihkityynyllä
On — toisen immen kanssa.
Ja Heikki, veikko vetreä,
Taas armastansa huolii,
Mi lemmen ensikoitteessa
Ja kukassansa kuoli.
Mä murheistani omista
En edes saata laulaa,
Kun mua tumma Surutar
Se lakkaamatta kaulaa.
Vaan tunnettuhan vanhastaan
On muille sekä meille:
Ei aina riemu-aurinko
Voi paistaa ihmisteille.
Jos sattumalta jolloinkin
Se luopi loistettansa,
Niin murhe-hämähäkki pois
Sen kätkee verkollansa...
Me ollaan huviretkellä —
On juhannuksen aatto —
Vaan matkan nimi kernaammin
Vois' olla — surusaatto...
Käyttämätön ei kulu.
On totuus lujin kaikista
Ja muuttumaton vallan,
Ja kulumatta — sanotaan —
Se pysyy ilman alla.
Vai kulumatta! Mutta kuin
Voi kuluntaa se näytää,
Kun ihmiskunta totuutta
Niin kovin harvoin käyttää!
Hänelle.
Koskaan häntä näkemättä
Silti olin kuitenkin
Häneen ihastuksissani
Aivan mielin hehkuvin.
Julkisuudessa kun nimi
Usein hänen mainittiin,
Tuntemahan siitä opin
Sekä ihailemaan niin.
Ja kun kerran matka sattui
Hänen kotipuolle päin,
Aavistus mun sielussani
Toivekielin kuiski näin:
Totta Onnetar mun suopi
Nähdä jalon tyttären,
Joka työtä, vaivojansa
Uhraa yhteishyvällen.
Kotipuolensa ei haihdu
Ikinä mun muistostain,
Kunnian kun ensi kerran
Siellä häntä nähdä sain.
Tunne outo sydämeni
Saatti sykkimähän mun,
Suloisuus se sanomaton
Läikähteli sieluhun.
Mielihaaveen kuvittelu:
Juuri semmoinen on hän,
Muuttui todellisuudeksi
Hänet sitten nähtyän':
Sinisilmät sielukkahat,
Posket punakukassaan,
Ryhti reipas, käynti hento,
Sanat hellät soinnultaan.
Katuliikkeen vilinässä
Kaupungissa jällehen
Tapasin mä toistamiseen
Hänet suureks' iloksen'.
Silloin minuun ohimennen
Loi hän syvän katsehen,
Joka tulenpolttavana
Valtasi mun sydämen.
Taidenäyttelyssä kerran
Vielä häntä kohtasin,
Lumottuna paikalleni
Heti kohta seisahdin...
Mitä taide oli luonut,
Multa kaikki unohtui —
Ihaileva katseheni
Hänessä se yksin ui...
Sittemmin en ole häntä
Nähnyt enää milloinkaan,
Vaan mun mielessäni silti
Kuvansa on ainiaan:
Hänet näen edessäni
Valvehilla, unissain —
Milloin huolten huolenani,
Milloin iki-onnenain...
Järki sanoo: Heitä houre!
Mutta tunne voiton vie,
Uskotellen, ett’ei rikos
Häntä ihaella lie —
Yhtä vähän, kuin on rikos,
Että tietää ei hän voi,
Kuinka ihailuksen äänet
Minun rinnassani soi...
Sanotaan, ett' aurinkohon
Ihastunut kuuhut on,
Mutta että ijankaiken
Saa se olla toivoton —
Siksipä se kalpeana
Liikkuu yöllä yksinään,
Vavahdellen vaikeroipi
Toivotonta lempeään.
Kohtalosi, kuuhut-parka,
Minä täysin ymmärrän,
Jolla sama toivottomuus
Onpi kärsittävänän':
Siksi kaihomielisenä
Laulelen mä laulujain,
Joita tähänasti kuullut —
Minä olen yksin vain.
Kun nyt, kuten trubaduuri,
Häntä lauluin tervehdän,
Toivoin saada sävelissä
Hänet lähi sydäntän',
Lankeemalla jalkoihinsa
Anteheksi anon vaan,
Että noussut laulupuulle
Olen häntä kohtaamaan...
Olkoon hällä sydän hellä,
Joka anteheksi suo! —
Tulevaisuus onneansa
Hälle ainoastaan tuo.
Mikä lie mun kohtaloni,
Yhtä pyytää uskallan,
Jonka hänen sydämestään
Soisin mulle sallivan.
Kun en saane elon teillä
Häntä nähdä milloinkaan,
Luvatkoon mun ihaella
Häntä, häntä ainiaan —
Luvatkoon hän tämän mulle!
Ja jos säälilläkin vain
Mua tietäis' ajatella,
Siitä oisin autuain...
Ja kun joku vielä kerran
Hänet sylihinsä saa,
Hunajata huuliltansa
Sieluhunsa vuodattaa,
Silloin minä aavistuksin
Onnesta siit' iloitsen —
Kahta kertaa hartahammin
Vielä yhä ihailen...
Matkamuistelma.
Höyryhepo raskahasti
Taaskin mennä läähättää.
Minä tarkkaan kirjavata
Junavaunun elämää.
Tyydytystä kun en löydä
Siirrellessä silmiäin —
Silloin huomaan immen nuoren
Istuvan mun vierelläin.
Kevätilma hengähtävän
Heti tuntui vastahain...
Aloin katsella, mut salaa
Sekä varovasti vain.
Hennosti hän istui siinä,
Hymyssänsä soma suu,
Otsakiharoiksi kutrit
Vallattomat muodostuu.
Päiväpaiste poskusia
Kirkkahiksi heijastaa,
Kukkakimpun loistavaisen
Eteensä kun avajaa.
Rinnassa on myöskin ruusu
Siihen katsehensa loi:
Ruusu, silmät toisistansa
Kilvan sulo'utta joi.
Kenpä onnellinen antaa
Kukkaiset ja ruusun sai!
Varmaan ylen ihanoita
Muistoja ne kertoo kai?....
Mietin näin ja luulen, että
Muistot valtas' impyen,
Koska vaipuvan hän näytti
Syliin hellän haavehen.
Hetken haaveili — ja sitten
Uinahti hän unehen,
Päähyt painui vienoisesti
Puoleen rintaruususen.
Näky kaunis! Hengetärtä
Kesän hän nyt esittää,
Muistojen ja kukkiensa
Keskessä kun lepäjää.
Unelmien taikamailla
Ihmeitä hän uinuaa,
Kulta-unten salakieltä
Kukat hälle kuiskuttaa.
Kai ne suudelmista kertoo
Pojat nuoren, sorean?
Taikka ensi-autuudesta
Lemmen vasta-alkavan?
Sit' en tiedä. Mutta näky
Tää on vallan varaton —
Sulotarten parvi, luulen,
Immen ympärillä on...
Aarre kallis onkin niillä
Siinä suojeltavanaan:
Kukkain keskustassa impi —
Itse myöskin kukassaan.
Eipä kumma, että tuskin
Hengittää mä uskallan,
Ett’en unta häiritseisi
Onnellisna uinuvan ..
Hiljaa istun vaan ja katson,
Ihantelen, hurmastun,
Kuva kaunis, tenhovainen
Painuu sieluhuni mun.
Muistohelmyenä siellä
Tahdon säilytellä sen
Useasti toistuvana
Sielun kuvastimehen...
Keskeytyneen matkan muistoksi.
Ruunavuori — kau'an sinne matka paloi mielessäin;
Kun sen tehtäväksi kuulin, kevät viehti sydäntäin,
Aavistuksen kaukoputki näytti ihmetaikojaan,
Toivehet ne aatokseni täytti sulokuvillaan.
Mutta miksi maailmassa kohtalo on kolkko niin,
Että ilo useasti peittyy murhe-untuviin?
Äsken kirkas sinitaivas kulmiaan nyt yrmistää,
Ukkospilvi uhkaa vettä... Joko matka kesken jää?
Eihän toki! "Kyttä" tuossa uipi vettä velloen,
Niinkuin sorsa soutavainen, kuni alli aaltojen.
Seurueesta jahka ensin raja-aidat katoaa,
Sitten onpi ilo irti, riemuks' olo remahtaa.
Iloisuutta siinä onkin, riemun runsa'utta vaan,
Missä immyttä on kolme "laulun laajan kotimaan"
Oi jos kera Karjalaisten impein aina olla sais',
Talvi kesähelle oisi, myrskyjä ei tunnettais'...
Nytkään huomattu ei, että taivas pilveen mennyt on,
Ett' on tullut ukkosilma, jyry käypi ponneton.
Vettä vuotaa valamalla, salamat ne singahtaa,
Aaltoin kanssa temmeltäväin pikku "Kyttä" keinuaa.
Myrskytköhön, jyrisköhön, soilutkohot salamat —
Riemusoitoks' impyet sen Karjalaiset ottavat...
Kun ei päiväntähti loista, loistaa heidän poskipäät,
Sinitaivon suloisinna heidän silmissänsä näät.
Siksi myrskyn keskelläkin pinta sydänlammikon
Kirkas, röyhytön on, kuni sädevyössä auringon,
On kuin rantamat sen täynnä ulpukoita lemmen ois',
On kuin toivon-säveleitä kaislikot sen huminois'...
Ja jos vaikka matka kesken jäikin, haitannut se ei:
Sydän mukahansa muiston kokonaisen siitä vei,
Joka länsiruskon lailla ihanaisna kangastaa,
Mielen tuutii tunnelmihin, rinnan lämpimäksi saa...
Nuor' on sydämein!
Minäkö vanha oisin?
Ei, armas impyein!
Ikäni vaikka karttuu,
Niin nuor' on sydämein.
Kuvana luonto mulla
Se suurisynty on,
Mi ijäti on nuori
Ja vanhentumaton.
Mitäpä vaikka luonnon
Syys, talvi vanhentaa:
Kevähän uuden tullen
Se taasen nuoreks' saa,
Povi se luonnon paikka
Kuin onpi keväimen —
Sijana sydän munkin
Se myös on nuoruuden.
Halua elon tunnen
Ja elän toivehin,
Tulena hehkun aina
Mä mielin keväisin.
Mi ylevää on — siihen
Mun valtaa innostus,
Pyhänä rintan' alla
On nuori rakka'us.
Minäkö vanha oisin?
Ei, armas impyein!
Ikäni vaikka karttuu,
Niin nuor' on sydämein.
Hiljaa...
Hiljaa kukka maasta nousee
Avaamahan umppuaan,
Hiljaa Koitar päivän johtaa
Valon tuomaan maailmaan.
Hiljaa leyhkä aamutuulen
Koko luonnon herättää,
Hiljaa valo, lämpö siihen
Vuodattavi elämää.
Hiljaa ruko'uksen henki
Nousee ylös Luojan luo,
Hiljaa toivo uupuvahan
Rintaan uutta tulta tuo.
Hiljaa lempenikin syttyi...
Tietämättän' ihastuin...
Hiljaa siksi rakastankin —
Vaietkoon myös lauleluin!
Sua katselen vaan...
Oli juhannustunteissa Luoja,
Kun lahjoja Sinulle soi:
Siksi tuhlaten antimiansa
Ja runsaasti antoa voi.
Sua katselen ain' ihamiellä,
Kuin Kevätär kaune'uttaan,
Kaukolentona henkeni tunnen
Mä nousevan pois yli maan.
Kuni autuuden harsosta sitten
Sä, keijunen, siintävän näyt,
Mielihaavehen auteremaissa,
Kuin hengetär hellä sä käyt.
Kuvas' kuinka on ihana silloin!
Sun kiehkurakutrisi nuo,
Kuni leikiten karkelossansa
Ne kaulalles' varjoja luo.
Lumivalkea otsasi loistaa,
Kuin toivojen kaivattu maa,
Sinisilmäs' on sielua täynnä
Ja taivasta heijastavaa.
Rusoposkies' kirsikkahohde
Ja huultesi mairehinen
Hymy yhtyvi toiseensa toinen,
Kuin morsian sulhaisehen.
Kevyt, liitävä käynti on Sulla,
Kuin untuvat jalkasi ois'...
Onko ihmettä, jos Sua nähden
Maan piiristä siirtyvi pois?
Onko ihmettä, jos ihamiellä
Ain' etsivi katseeni Sun?
Onko ihme, jos toisaalla koskaan
Ei silmät voi viihtyä mun?
Kuni lämmöstä elpyvi luonto
Ja kukkaiset auringostaan,
Sun nähden mä lämpenen, elvyn.
Ja siks' Sua katselen vaan...
Runoilija armaalleen.
(Mukaelma.)