Pullo, joka on kauan ollut piilossa päivänvalolta, pölyn ja
hämähäkinseittien peitossa, on tuotu kellarista, ja sen kultainen viini
luo loistettaan pöydälle.
Se on viimeinen pullo vanhaa madeiraa.
»Olette oikeassa, herra Gills», virkkaa Dombey. »Tämä on hyvin
harvinaista ja mitä oivallisinta viiniä.»
Kapteeni, joka myöskin kuuluu seuraan, säteilee ilosta. Hänen hehkuvaa
otsaansa ympäröi todellinen ilon sädekehä.
»Me sovimme keskenämme siitä», huomauttaa Sol Gills, »nimittäin Ned ja
minä —»
Dombey nyökkää kapteenille, joka säteilee yhä enemmän sanattomassa
ihastuksessaan.
»— että joisimme tämän viinin jonakin päivänä Walterin onneksi hänen
palattuaan turvallisesti kotiin, vaikka emme koskaan osanneet kuvitella
sellaista kotia. Jollei teillä ole mitään tätä vanhaa mielijohdettamme
vastaan, niin juodaanpa ensimmäinen lasi Walterin ja hänen vaimonsa
onneksi.»
»Walterin ja hänen vaimonsa onneksi», toistaa Dombey. »Florence,
lapseni» — ja hän kääntyy suutelemaan tytärtään.
»Walterin ja hänen vaimonsa onneksi», lausuu myös Toots.
»Walterin ja hänen vaimonsa onneksi!» huudahtaa kapteeni. »Hurraa!»
Ja kun kapteeni näyttää kovin halukkaalta kilistämään lasiaan jonkun
toisen lasia vasten, kurottaa Dombey auliisti omansa häntä kohti.
Toiset seuraavat esimerkkiä, ja nyt kuuluu niin hilpeää ja iloista
helinää kuin hääkellojen soitto.
* * * * *
Toiset kellareihin haudatut viinipullot vanhenevat samoin kuin vanha
madeirapullokin aikoinaan, ja pölyn ja seittien kerros käy yhä
paksummaksi niiden ympärillä.
Dombey on valkotukkainen ukko, jonka kasvoilla on syviä surun ja
kärsimysten jälkiä, mutta ne ovat merkkejä myrskystä, joka on iäksi
mennyt ja jättänyt jälkeensä kirkkaan illan.
Kunnianhimoiset suunnitelmat eivät enää vaivaa hänen mieltään.
Hänen ainoana ylpeytenään ovat hänen tyttärensä ja vävynsä. Hänen
esiintymisensä on vaiteliasta, miettiväistä ja rauhallista, ja hän
viettää aikansa aina tyttärensä seurassa. Neiti Tox seurustelee usein
tässä perheessä ja tuntee suurta kiintymystä sitä kohtaan, ollen
itsekin suuressa suosiossa. Hänen ihailunsa ennen niin mahtavaa miestä
kohtaan on ollut Prinsessan aukion varrella eräänä aamuna sattuneen
järkytyksen jälkeen täysin platoonista, mutta ei lainkaan vähäisempää.
Dombeylle ei ole omaisuutensa haaksirikosta jäänyt muuta kuin eräs
vuotuinen rahamäärä, joka tulee hänen tietämättään kuinka ja sen
mukana harras pyyntö, ettei hän koettaisi saada selville lähettäjää,
koska se on vanhan velan suorittamista ja vahingon hyvittämistä. Hän
on neuvotellut asiasta entisen vanhimman konttoristinsa kanssa, jonka
mielestä on luonnollista, että hän voi ottaa sen epäröimättä vastaan,
koska se varmasti johtuu jostakin entisen toiminimen unohtuneesta
liikeasiasta.
Tämä ruskeasilmäinen vanhapoika ei enää olekaan vanhapoika, vaan
on mennyt naimisiin harmaatukkaisen Carkerin sisaren kanssa. Hän
käy harvoin entisen päämiehensä luona. Harmaatukkaisen Carkerin
elämäntarinaan ja vielä enemmän hänen nimeensä kätkeytyy syy, jonka
vuoksi hän pysyy loitolla entisestä isännästään, ja koska hän asuu
sisarensa ja lankonsa luona, eivät nämäkään seurustele paljon Dombeyn
kanssa. Walter käy joskus heidän luonaan — samoin Florence — ja
silloin kaikuvat iloisessa talossa yhtaikaa pianon ja viulun äänet, ja
»Iloisten Seppäin» tuttu sävel täyttää huoneet.
Entä kuinka voi puinen merikadetti näinä muuttuneina aikoina? Tuolla
se seisoo yhä oikea jalka eteenpäin ojennettuna, katsellen kiinteästi
vuokravaunuja ja näyttäen entistä virkeämmältä, sillä se on äskettäin
maalattu kolmikolkkaisesta hatustaan kenkiensä solkiin asti. Sen
yläpuolella loistaa kauas kultaisin kirjaimin toiminimi _Gills ja
Cuttle_.
Merikadetti ei ole laajentanut liiketoimintaansa tavallisen
vähittäiskaupan ulkopuolelle. Mutta Leadenhall-torilla, sinisen
sateenvarjon ympäristössä, väitetään, että eräät Gillsin vanhat
rahansijoitukset tuottavat ihmeteltävän hyvin ja että hän, olematta
näissä suhteissa ajastaan jäljellä, vaikka itse niin luuli, oli
tosiaankin vähän edellä ja että hänen tarvitsi vain odottaa ajan
täyttymistä. Ihmiset kuiskailevat, että Gillsin varat ovat alkaneet
lisääntyä aika vauhtia. Varmaa ainakin on, että seisoessaan myymälänsä
ovella kahvinruskea takki yllään, kello taskussa ja silmälasit otsalla
hän ei näytä vaivaavan mieltään asiakkaiden vähyydellä, vaan on perin
tyytyväisen, vaikka yhtä hajamielisen näköinen kuin ennenkin.
Mitä hänen yhtiökumppaniinsa kapteeni Cuttleen tulee, niin hän on
luonut itselleen kauppaliikkeestä sellaisen käsityksen, joka on
todellisuutta paljoa parempi. Kapteeni on yhtä mielissään merikadetin
vaikutuksesta maan kauppaan ja merenkulkuun kuin voisi olla siinä
tapauksessa, ettei ainoakaan laiva lähtisi Lontoon satamasta ilman
merikadetin apua. Se ilo, jonka hänen oman nimensä näkeminen oven
yläpuolella tuottaa, on suorastaan pohjaton. Hän menee kadun poikki
parikymmentä kertaa päivässä katsellakseen sitä edempää ja sanoo aina
silloin: »Ed'ard Cuttle, vanha veikko, jos äitisi olisi voinut tietää,
että sinusta joskus tulee tiedemies, olisi vanha rakas olento varmasti
lentänyt selälleen hämmästyksestä!»
Mutta tuolta tulee Toots hurjaa vauhtia merikadettia kohti, ja hänen
kasvonsa hehkuvat kovasti hänen syöksyessään pieneen arkihuoneeseen.
»Kapteeni Gills», sanoo hän, »ja herra Sols, minulla on onni ilmoittaa,
että rouva Toots on lisännyt perhettään».
»Ja se tuottaa hänelle kunniaa!» huudahtaa kapteeni.
»Toivotan teille onnea», virkkaa Sol-ukko.
»Kiitoksia», hihittää Toots, »olen teille hyvin kiitollinen. Arvasin,
että kuulisitte sen mielellänne, ja siksi tulin itse ilmoittamaan. Me
edistymme tosiaankin mainiosti. Ennestään on jo Florence ja Susan, ja
nyt saimme taas uuden tulokkaan.»
»Naispuolisenko?» kysyy kapteeni.
»Niin, kapteeni Gills», vastaa Toots, »ja minä olen siitä iloinen.
Minun käsitykseni on se, että mitä useammin voimme monistaa kerrassaan
oivallisen naisen, sitä parempi.»
»Pysykää vain siinä käsityksessänne», sanoo kapteeni ottaen käteensä
vanhan poikkikaulaisen pullon — sillä nyt on ilta ja merikadetin
tavallinen vähäinen piippu- ja lasivarasto on pöydällä. »Rouva Tootsin
malja, saakoon hän vielä monta!»
»Kiitoksia, kapteeni Gills», sanoo Toots iloisena. »Minä ehdotan samaa.
Jos sallitte, poltan piipullisen tupakkaa, koska se ei näissä oloissa
voine olla kenellekään vastenmielistä.»
Hän alkaa siis poltella ja on avomielisyydessään hyvin puhelias.
»Kaikkien niiden merkillisten esimerkkien joukossa, joita ihastuttava
vaimoni on antanut oivallisesta järjestään, kapteeni Gills ja herra
Sols, en usko minkään olevan niin merkillisen kuin sen, että hän
täydellisesti ymmärtää kiintymykseni neiti Dombeyhin.»
Hänen molemmat kuulijansa myöntävät sen oikeaksi.
»Sillä teidän pitää tietää, että minun tunteeni neiti Dombeyta kohtaan
eivät ole lainkaan muuttuneet», selittää Toots. »Ne ovat samat
kuin aina ennenkin. Hän on minulle yhä sama kirkas näky kuin ennen
tutustumistani Waltersiin. Kun vaimoni ja minä aloimme ensiksi puhua
— lyhyesti sanoen, hellemmistä tunteista, tehän ymmärrätte, kapteeni
Gills —»
»Niin, niin, poikani», sanoo kapteeni, »niistä tunteista, jotka panevat
meidät kaikki päästä pyörälle — sen voi tarkemmin ottaa selville
eräästä kirjasta —»
»Kyllä otankin, kapteeni Gills», sanoo Toots hyvin vakavasti. »Niin,
kun aloimme puhua sellaisista asioista, selitin hänelle olevani kuin
pakkasen purema kukka.»
Kapteenia miellyttää tämä vertauskuva kovasti, ja hän mutisee, että
ruusu on kukista kaunein.
»Mutta totisesti hän oli täysin yhtä hyvin selvillä tunteistani
kuin minä itse. Ei ollut mitään kertomista hänelle. Hän oli ainoa
ihminen, joka seisoi minun ja äänettömän haudan välillä, ja hän teki
sen sellaisella tavalla, joka herätti minussa ikuisen ihailun häntä
kohtaan. Hän tietää, ettei maailmassa ole kukaan minun mielestäni niin
korkealla kuin neiti Dombey. Hän tietää, ettei maailmassa ole mitään,
mitä en tekisi neiti Dombeyn puolesta. Hän tietää, että pidän neiti
Dombeyta kauneimpana, rakastettavimpana ja enkelimäisimpänä kaikista
naisista. Ja mitä on vaimollani siihen huomauttamista? Ei mitään, hän
ymmärtää sen täydellisesti. 'Rakkaani, sinä olet oikeassa. Minähän olen
samaa mieltä.'»
»Niin minäkin!» huudahtaa kapteeni.
»Ja minä», virkkaa Sol Gills.
»Ja kuinka teräväsilmäinen nainen minun vaimoni onkaan», jatkaa Toots
puhallettuaan miettiväisenä joitakin savuja piipustaan, jolloin hänen
kasvoillaan on kuvastunut mitä suurin tyytyväisyys. »Millainen viisaus
hänessä piilee! Millaisia huomioita hän tekee! Vielä eilisiltana, kun
istuimme nauttimassa perhe-elämän onnesta — mikä, kautta kunniasanani,
on heikko sana ilmaisemaan tunteitani ollessani vaimoni seurassa — hän
huomautti, kuinka ihmeellistä oli katsella ystävämme Waltersin nykyistä
asemaa. 'Täällä hän nyt on', huomautti vaimoni, 'vapautettuna merellä
kulkemisesta sen ensimmäisen pitkän matkan jälkeen, jonka hän teki
nuorikkonsa kanssa' — kuten tekin tiedätte, herra Sols.»
»Totta, totta», sanoo vanha laivakojeiden kauppias hieroen käsiään.
»'Täällä hän nyt on', sanoo vaimoni, eikä hänen enää tarvitse ollenkaan
purjehtia merellä, sillä sama liike on antanut hänelle kotimaassa
luottamustoimen, jonka arvoiseksi hän on osoittautunut ja nousee askel
askeleelta tavattoman nopeasti. Kaikki rakastavat häntä, ja hän saa
enoltaan apua juuri silloin, kun eno on parhaissa varoissaan — niinkuin
asia luullakseni on, herra Sols? Vaimoni on aina oikeassa.»
»Tietysti, tietysti — muutamat tietymättömissä olleista kullalla
lastatuista laivoistamme ovat tosiaankin tulleet kotiin», vastaa
Sol-ukko nauraen. »Pieniä aluksia, mutta kumminkin hyödyllisiä
pojalleni, herra Toots!»
»Juuri niin», myöntää Toots. »Saatte nähdä, ettei vaimoni osu koskaan
väärään. 'Täällä hän on', sanoo tämä ihmeellinen nainen, 'sellaisessa
asemassa, — ja mitä seuraa? Mitä seuraa?' sanoo vaimoni. Pankaapa nyt,
kapteeni Gills ja herra Sols, tarkoin merkille vaimoni tarkkanäköisyys.
'Niin, siitä seuraa se, että ihan herra Dombeyn silmäin edessä luodaan
perustus, ja sille kohoaa — rakennus', juuri sitä sanaa vaimoni
käytti», virkkaa Toots ylpeydestä säteillen, »'sille perustukselle
kohoaa rakennus, ehkä yhtä suuri, mahdollisesti komeampikin kuin se,
jonka päämiehenä herra Dombey itse on ollut ja jonka vähäpätöinen alku
on häneltä kokonaan unohtunut (mikä on tavallinen, mutta paha virhe,
sanoi vaimoni). Ja sillä tavalla', sanoi vaimoni, 'herra Dombeyn
tyttärestä kuitenkin kaikitenkin alkaa uusi ja voitokas Dombey ja
Poika'. Niin hän sanoi.»
Piippunsa avulla — jota hän erittäin mielellään käyttää kaunopuheisiin
tarkoituksiin, koska sen varsinainen käytäntö tuottaa hänelle erittäin
epämieluisia tunteita — Toots selittää niin havainnollisesti tätä
vaimonsa ennustusta, että kapteeni innostuu heittelemään hattuaan
ilmaan tavattoman innostuneena ja huutaa:
»Sol Gills, sinä tiedemies ja vanha liiketoverini, mitä minä sanoin
Walterille sinä iltana, kun hän ensimmäisen kerran lähti liikealalle?
Enkö sanonut, että sir Richard Whittington nai isäntänsä tyttären?
Siitä miehestähän tuli Lontoon pormestari. Muistatko?»
»Varmasti, Ned, muistan sen hyvin.»
»Sittenpä ehdotan teille jotakin», sanoo kapteeni nojautuen taaksepäin
ja vetäen keuhkoihinsa kylliksi ilmaa valtavan karjumisen varalle. »Nyt
esitän teille Viehättävän Pegin alusta loppuun asti. Ja avustakaa te
kumpikin loppukerrossa!»
* * * * *
Kellareihin haudattu viini vanhenee samoin kuin vanha madeirakin
aikanaan, ja pulloja peittävä pölyn ja seittien kerros käy yhä
paksummaksi.
Syyspäivät ovat kirkkaat, ja merenrannalla näkee usein nuoren naisen ja
valkotukkaisen herran. Heidän vieressään tai heidän lähettyvillään on
kaksi lasta, poika ja tyttö. Ja vanha koira on tavallisesti mukana.
Valkotukkainen herra kävelee pikku pojan kanssa, puhelee hänelle,
auttaa leikissä, hoivailee ja vartioi häntä ikäänkuin pienokainen olisi
hänen elämänsä päämäärä. Jos lapsi vaipuu mietteisiinsä, käy vanhuksen
samoin. Ja joskus lapsen istuessa hänen vieressään ja katsellessa hänen
kasvoihinsa jotakin kysellen hän ottaa hennon käden omaansa ja pitää
sitä siinä unohtaen vastata.
Silloin lapsi sanoo: »Kuuleppa, isoisä, olenko nyt taas niin kovasti
pienen eno-vainajani näköinen?»
»Olet, Paul. Mutta hän oli heikko, ja sinä olet hyvin vahva.»
»Niin, minä olen hyvin vahva.»
»Ja hän makasi pienessä vuoteessa rannalla, mutta sinä jaksat
juoksennella mielin määrin.»
Ja niin he lähtevät taas liikkeelle puuhakkaina, sillä valkotukkaisesta
herrasta on hauskinta nähdä lapsi vapaudessaan telmimässä, ja heitä
seuraa tarina heidän rakkaudestaan.
Mutta ei kukaan paitsi Florence tiedä, kuinka suuresti valkotukkainen
herra rakastaa pikku tyttöä. Sitä tarinaa ei kukaan kerro. Lapsi
itsekin melkein ihmettelee jonkinlaista salaperäisyyttä, jolla isoisä
sen verhoo, pitäen sitä sydämensä kätkössä. Hän ei siedä nähdä
pilven varjoakaan lapsen otsalla eikä jätä häntä yksin istumaan. Hän
kuvittelee, että lapsi tuntee olevansa laiminlyöty, ellei ketään ole
likellä. Hän hiipii katsomaan pienokaista tämän nukkuessakin. Hänestä
on hauskaa, kun lapsi aamulla tulee häntä herättämään. Kun ei ketään
muita ole saapuvilla, osoittaa hän pienokaiselle rakkauttaan hellimmin.
Silloin tyttönen joskus virkkaa:
»Rakas isoisä, miksi itket minua suudellessasi?»
Vanhus vastaa vain: »Pikku Florence, pikku Florence!» ja silittää hänen
vakavia silmiään varjostavat kiharat syrjään.
_Jälkimmäisen osan loppu_.