Florence tarvitsi apua. Hänen isänsä oli alituisen hoidon tarpeessa. Ja
senvuoksi Susan oli korvaamaton apua Florencelle. Kuolema vaani Dombeyn
vuoteen ääressä. Entisen itsensä varjona, mieleltään järkytettynä ja
ruumiiltaan vaarallisesti sairaana hän laski väsyneen päänsä sille
leposijalle, jonka hänen tyttärensä kädet olivat valmistaneet, eikä
ollut sen koommin siitä noussut.
Yleensä hän tunsi aina läsnäolevan tyttärensä, vaikka kuumehoureissaan
usein sekoitti ne olot, joissa hän nyt puhui Florencelle. Niinpä hän
toisinaan puheli siinä mielessä kuin hänen poikansa olisi vasta äsken
kuollut. Silloin hän mainitsi, että vaikkei hän ollutkaan sanonut
mitään Florencen alituisesta vaalimisesta pikku sairasvuoteen ääressä,
hän kuitenkin oli nähnyt sen — hyvinkin nähnyt. Ja samalla hän peitti
kasvonsa nyyhkyttäen ja ojensi taas kuihtuneen kätensä. Toisinaan hän
kysyi Florencea häneltä itseltään. »Missä Florence on?» »Tässä, isä.»
»En tunne häntä!» huusi sairas. »Me olemme olleet erossa niin kauan,
etten tunne häntä!» Ja silloin valtasi hänet jäykistävä pelko, kunnes
Florence sai hänen kiihtymyksensä hellillä sanoilla lauhtumaan ja hänen
silmistään virtaamaan kyyneliä, joita toisilla kerroilla koetti niin
innokkaasti kuivata.
Dombey houraili toisinaan tuntikausia entisissä vaikutelmissaan, jonne
Florence ei voinut häntä seurata, vaikka kuuntelikin tarkoin. Hän
toisteli lapsellista kysymystä: »Mitä on raha?» ja mietti ja pohti
sitä tapaillen sopivaa vastausta, milloin hajanaisesti, milloin vähän
johdonmukaisemmin, ikäänkuin sitä ei olisi koskaan ennen häneltä
kysytty. Hän saattoi toistella entistä toiminimeään tuhansia kertoja
ja käänsi joka kerta päätään pieluksella. Hän laski lapsiaan — yksi —
kaksi — pysähtyi ja alkoi taas alusta samalla tavalla.
Mutta näin tapahtui vain silloin, kun hän oli pahimmin sekaisin.
Kaikkina muina sairautensa vaiheina, etenkin silloin, kun hän oli
selvimmillään, hän ajatteli vain Florencea. Useimmiten hän teki
seuraavaa: hän palautti mieleensä sen yön, jota oli vielä niin
hiljattain muistellut, sen yön, jolloin Florence tuli alas hänen
huoneeseensa, ja kuvitteli, että hänen sydämensä iski häntä ja että
hän lähti Florencen jäljestä ylös portaita häntä etsimään. Sitten hän
taas sekoitti tämän ajan äskeisiin päiviin, jolloin lukemattomat jalan
jäljet olivat häntä kiusanneet, hämmästyi niiden paljoutta ja alkoi
laskea niitä seuratessaan Florencea. Silloin hän äkkiä huomasi verisiä
jälkiä ilmestyneen toisten joukkoon. Ja tavantakaa avautui ovia,
joiden lävitse hän näki kuvastimissa hirveitä aaveita, kuihtuneita
miehiä, kätkemässä jotakin povelleen. Mutta lukemattomien jalanjälkien,
veristenkin, seassa hän näki siellä täällä Florencen askelia yhä
menossa edellä. Ja hänen rauhaton henkensä harhaili seuraten ja
lukumäärää laskien yhä kauemmaksi ja korkeammalle, ikäänkuin valtavan
tornin huippuun, jonne kesti vuosikausia kiivetä.
Eräänä päivänä hän kysyi, eikö se ollut Susan, jonka hän oli kuullut
puhelevan pitkän aikaa sitten.
Florence vastasi: »Oli, isä kulta», ja kysyi, tahtoiko hän tavata
Susania.
Sairas vastasi: »Hyvin mielelläni», ja Susan ilmestyi väristen ja
hämillään hänen vuoteensa viereen.
Se näytti suuresti huojentavan potilaan mieltä. Hän pyysi, ettei Susan
lähtisi pois, vaan uskoisi, että hän antoi anteeksi kaikki, mitä
Susan oli sanonut. Sitten hän kertoi, että Florencen ja hänen välinsä
olivat nyt ihan toisenlaiset ja että he olivat hyvin onnellisia. Ja
vahvistaakseen sanojaan hän tarttui Florencen päähän ja veti sen
pielukselle viereensä.
Tällaisena hän pysyi monta viikkoa. Vihdoin hän rauhoittui maatessaan
vuoteellaan heikkona miehen varjona ja puhuen niin hiljaisella äänellä,
että toiset saattoivat erottaa hänen sanansa vain panemalla korvansa
hänen huultensa kohdalle. Hänelle tuotti hiljaista nautintoa maata
siinä akkunan ollessa auki katsellen kesäistä taivasta ja puita ja
iltaisin auringonlaskua, seurata silmillään pilvien ja lehtien varjoja,
jotka herättivät hänessä myötätuntoa. Se olikin luonnollista, sillä
hänelle eivät elämä ja maailma enää merkinneet muuta.
Nyt hän alkoi näyttää huomaavansa Florencen väsyvän ja koetti voittaa
heikkoutensa kuiskaamalla hänelle: »Mene kävelemään, lapsi kulta,
raittiiseen ilmaan. Mene hyvän miehesi luokse!» Kerran hän viittasi
huoneeseen tulleen Walterin astumaan lähemmäksi ja kumartumaan, puristi
hänen kättään ja vakuutti kuiskaten, että hän tiesi kuollessaan
voivansa uskoa tyttärensä hänen haltuunsa.
Eräänä iltana, jolloin Florence ja Walter istuivat auringonlaskun
aikana hänen huoneessaan, mikä oli hänelle hyvin mieluista, alkoi
Florence hyräillä hiljaisella äänellä sylisään olevalle pienokaiselle
vanhaa säveltä, jota oli niin usein laulanut velivainajalleen. Sairas
ei sietänyt sitä silloin, vaan kohotti vapisevan kätensä pyytäen
Florencea lopettamaan. Mutta seuraavana päivänä hän pyysi Florencea
laulamaan sitä, vieläpä sitten useinkin iltaisin, kuten Florence
tekikin. Sairas kuunteli kasvot kääntyneinä toisaalle.
Kerran Florence istui akkunan ääressä, käsityökori hänen ja Susanin
välillä, joka yhä oli hänen uskollinen toverinsa. Sairas oli
vaipunut unenhorrokseen. Ilta oli ihana; kestäisi vielä pari tuntia
pimeän tuloon. Tämä rauhallisuuspa hiljaisuus teki Florencen hyvin
miettiväiseksi. Hän muisteli sitä hetkeä, jolloin vuoteessa makaava,
nyt niin muuttunut mies oli ensiksi esittänyt hänelle kauniin uuden
äitipuolen, ja hätkähti Walterin nojautuessa takaapäin hänen tuolinsa
ylitse.
»Florence rakas», virkkoi Walter, »portailla on eräs, joka haluaa puhua
kanssasi».
Walterin ilme näytti Florencesta kovin vakavalta ja pakotti hänet
kysymään, oliko jotakin tapahtunut.
»Ei, ei mitään, kultaseni», vastasi Walter. »Minä olen itse tavannut
sen herran ja puhunut hänen kanssaan. Ei mitään ole tapahtunut. Tule
nyt.»
Florence pisti kätensä hänen kainaloonsa ja seurasi häntä alakertaan,
uskoen isänsä mustasilmäisen rouva Tootsin hoitoon, joka istui työssään
niin uutterana ja reippaana kuin mustasilmäiset naiset voivat.
Puutarhan puolella olevassa hauskassa pikku vierashuoneessa istui muuan
herra, joka nousi seisomaan ja lähestyi Florencea, mutta kääntyikin
sitten kummallisten säärtensä ohjaamana toiseen suuntaan ja pysähtyi
pöydän viereen.
Silloin Florence muisti Feenix-serkun, jota ei ollut ensiksi tuntenut
varjossa. Feenix-serkku tarttui hänen käteensä ja onnitteli häntä hänen
avioliittonsa vuoksi.
»Minä olisin tosiaankin suonut», virkkoi hän istuutuen sitten,
kun Florencekin istui, »että olisin aikaisemmin saanut esittää
onnentoivotukseni, mutta niin monta tuskallista tapausta on seurannut
toinen toisensa kintereillä, että olen itsekin ollut kirotussa tilassa
ja täysin kykenemätön kaikkeen seurusteluun. Ainoa seura, jonka kanssa
olen ollut tekemisissä, olen ollut minä itse, ja kaikkea muuta kuin
imartelevaa on ihmisen hyvälle käsitykselle hänestä itsestään tietää
tosiaankin ikävystyttävänsä itsensä ihan kuoliaaksi.»
Florence arvasi tämän herran käytöksessä ilmenevästä epämääräisestä
vähäisyydestä ja levottomuudesta ja yhtä paljon Walterin koko
olemuksesta, että vielä seuraisi jotakin muuta, mikä lähemmin koskisi
tiettyä päämäärää.
»Olen kertonut ystävälleni herra Gaylle, jos minulle suodaan kunnia
häntä siksi sanoa, iloitsevan! kuullessani, että ystäväni Dombey on
varmasti paranemassa», jatkoi Feenix-serkku. »Uskon, ettei ystäväni
Dombey salli mielensä liiaksi lannistua pelkästä omaisuutensa
menettämisestä. En voi väittää koskaan tunteneeni suurta surua
omaisuuden menettämisen vuoksi, sillä minulla ei ole tosiaankaan
koskaan ollut suurta omaisuutta menetettävänä. Mutta niin paljon
kuin minulle on ollut mahdollista menettää, olen myös menettänyt
enkä huomaa mielestäni erikoisesti siitä huolehtivani. Tiedän, että
ystäväni Dombey on kirotun rehellinen mies, ja varmasti tuottaa hänelle
suurta lohdutusta se tieto, että se on yleinen mielipide. Ei edes
Tommy Screwzer — joka on erittäin sapekas mies ja jonka ystäväni Gay
luultavasti tuntee — voi kiistää sitä tosiasiaa vastaan.»
Florence tunsi entistä selvemmin, että jotakin oli tulossa, ja odotti
sitä vakavana, niin vakavana, että Feenix-serkku vastasi, ikäänkuin hän
olisi puhunut.
»Asia on niin», virkkoi Feenix-serkku, »että ystäväni Gay ja minä
olemme keskustelleet siitä, olisiko mahdollista pyytää teiltä erästä
suosionosoitusta. Ystäväni Gay, joka on kohdellut minua erikoisen
hyväntahtoisella ja avomielisellä tavalla, mistä olen hänelle oikein
kiitollinen, on taipunut siihen, että pyytäisin sitä teiltä. Olen varma
siitä, että niin rakastettava nainen kuin ystäväni Dombeyn viehättävä
ja täydellinen tytär ei tarvitse monia rukouksia taipuakseen, mutta
olen onnellinen tietäessäni, että minua tukee tässä ystäväni Gayn
vaikutus ja suostumus. Kun edustaja-aikoinani jonkun henkilön oli
tehtävä jokin ehdotus — mikä sattui harvoin niinä aikoina, sillä meitä
pidettiin hyvin lujissa ohjaksissa, koska kummankin puolen johtajat
olivat ankaran sotakurin miehiä, mikä olikin kirotun hyvä asia sekä
upseerin arvoisille että tavallisille rivimiehille niinkuin minullekin
ja esti meitä paljastamasta itseämme joka hetki kaikkien silmille,
niinkuin moni meistä kiihkeästi halusi — niin, kun edustaja-aikoinani,
kuten aioin sanoa, jollakin miehellä oli halu laukaista pienellä
yksityisellä paukkupyssyllään, pidettiin aina suurena etuna hänelle,
jos hän saattoi sanoa, että hänellä oli onni uskoa ajatustensa saavan
vastakaikua herra Pittin, sen luotsin, rinnassa, joka oli kestänyt
monta myrskyä. Silloin alkoi hiton suuri joukko edustajia heti hihkua
ja yllytti siten hänen rohkeuttaan. Mutta asian laita oli niin, että
nämä miehet, joiden oli käsketty hurrata oikein pontevasti, milloin
vain herra Pittin nimi mainittiin, tulivat siinä niin harjaantuneiksi,
että aina heräsivät sen kuullessaan. Ja he olivat niin täysin
tietämättömiä siitä, mistä oli puhe, että hupaisten juttujen kertoja
Brown — hän, joka kuului valtionvarain valiokuntaan ja joi neljä
pulloa päivässä ja jonka ystäväni Gayn isä varmaankin tunsi, sillä se
tapahtui ennen ystäväni Gayn aikoja — niin, Brown sanoi tavallisesti,
että jos joku olisi noussut paikaltaan ja sanonut, että hänen täytyi
mielipahakseen ilmoittaa parlamentille erään kunnioitettavan edustajan
makaavan etuhuoneessa kuolemankielissä suonenvetokohtausten viimeisellä
asteella ja että saman kunnioitettavan edustajan nimi oli Pitt, olisi
tämä sanoma otettu äänekkäin hyväksymishuudoin vastaan.»
Tämä pääasian vältteleminen hämmensi Florencea, joka katseli vuoroin
Feenix-serkkua ja Walteria yhä levottomampana.
»Rakkaani, ei ole syytä huolestua», sanoi Walter.
»Kautta kunniani, ei ole syytä huolestua», vahvisti Feenix-serkku,
»ja minä olen syvästi suruissani tuottaessani teille hetkisenkään
levottomuutta. Vakuutan teille, ettei ole mitään hätää. Se
suosionosoitus, jota pyydän, on yksinkertaisesti vain — mutta se
näyttää tosiaankin niin tavattoman kummalliselta, että olisin
sanomattoman kiitollinen ystävälleni Gaylle, jos hän hyväntahtoisesti
suvaitsisi — niin, tosiaankin — suvaitsisi murtaa jään», sanoi
Feenix-serkku.
Sekä tämä vetoaminen että yhtä paljon Florencen katse vaikuttivat, että
Walter virkkoi:
»Rakkaani, asia ei ole lainkaan kummallinen. Tässä on puheena vain se,
että lähtisit Lontooseen yhdessä tämän herran kanssa, jonka tunnet.»
»Ja myöskin ystäväni Gay — jos saan huomauttaa», keskeytti
Feenix-serkku.
»Niin, minä tulen mukaan — käymään erään henkilön luona.»
»Kenen?» kysyi Florence katsellen toisesta toiseen.
»Jos voisin pyytää teitä luopumaan vaatimasta vastausta kysymykseenne»,
sanoi Feenix-serkku, »niin tekisin mielelläni sen pyynnön».
»Tiedätkö sinä sen, Walter?»
»Tiedän.»
»Ja hyväksyt?»
»Hyväksyn, mutta vain siksi, että olen varma sinunkin hyväksymisestäsi.
Silti ymmärrän kyllä, että saattaa olla asianhaaroja, jotka puolustavat
sitä, ettei asiasta puhuta etukäteen enempää.»
»Jos isä nukkuu vielä tai jos hän valvoessaan voi tulla toimeen ilman
minua, niin lähden heti» sanoi Florence. Hän nousi tyynesti, katsahti
heihin kumpaankin vähän pelästyneen, mutta täysin luottavan näköisenä
ja lähti huoneesta.
Hänen palatessaan valmiina seuraamaan heitä he puhelivat vakavasti
yhdessä akkunan ääressä. Florence ei voinut olla ihmettelemättä, mikä
puheenaihe oli saattanut tehdä heidät hyviksi tutuiksi näin lyhyessä
ajassa. Mutta häntä ei lainkaan ihmetyttänyt se ylpeyttä ja rakkautta
säteilevä katse, jonka hänen miehensä loi häneen keskeyttäen puhelunsa,
sillä hän oli siihen tottunut.
»Tahtoisin jättää nimikorttini ystävälleni Dombeylle», virkkoi
Feenix-serkku, »vilpittömästi toivottaen, että hän vahvistuisi niin
pian kuin suinkin. Ja toivoakseni suo ystäväni Dombey minulle sen
kunnian, että hän pitää minua miehenä, joka tuntee hiton lämmintä
ihailua hänen luonnettaan kohtaan brittiläisenä kauppiaana ja
rehellisenä miehenä. Minun maatilani on tavattomasti rappiolla, mutta
jos ystäväni Dombey tarvitsisi ilmanmuutosta ja asettuisi sinne, saisi
hän huomata sen erikoisen terveelliseksi paikaksi, kuten pitääkin,
sillä siellä on tavattoman ikävää. Jos ystävääni Dombeyta vaivaa
ruumiillinen heikkous ja hän sallisi minun suositella itselleen
sellaista, mikä on perin usein ollut hyväksi minulle, kun tunsin
olevani pinteessä elellessäni jokseenkin iloisesti muiden iloisten
miesten tavalla, niin ehdottaisin tosiaankin seuraavaa vahvistuskeinoa:
munanruskuainen sekoitetaan sokerin ja muskotin kanssa sherrylasiin ja
nautitaan aamuisin paahdetun leipäviipaleen keralla. Jackson, jolla oli
nyrkkeilyhuoneisto Bond Streetin varrella — erittäin lahjakas mies,
jonka maineen ystäväni Gay epäilemättä tuntee — sanoi usein, että
heillä oli harjoittelujen aikana tapana käyttää sherryn sijasta rommia.
Mutta minä suosittelisin sherryä tässä tapauksessa, koska ystäväni
Dombey on voimattomuuden tilassa, sillä rommi voisi nousta hänen
päähänsä ja syöksisi hänet kirottuun pinteeseen.»
Kaiken tämän Feenix-serkku lausui ilmeisesti hyvin hermostuneesti ja
levottomana. Sitten hän tarjosi käsivartensa Florencelle ja, koettaen
mahdollisimman pontevasti ohjata uppiniskaisia sääriään, jotka
näyttivät päättäneen johtaa hänet puutarhaan, talutti hänet ovelle ja
vei odottaviin vaunuihin. Walter nousi niihin heidän jäljestään.
Matka kesti noin tunnin. Heidän ajaessaan muutamien synkkien ja
komeiden katujen kautta Lontoon länsiosassa alkoi hämärtää. Florence
oli pannut kätensä Walterin käteen ja katseli hyvin vakavana ja yhä
levottomampana jokaista uutta katua, jolle he kääntyivät.
Kun vaunut vihdoin Brook Streetin varrella pysähtyivät sen talon
kohdalle, missä hänen isänsä onnetonta avioliittoa oli juhlittu,
virkkoi Florence: »Walter, mitä tämä merkitsee? Kuka täällä on?» Walter
rauhoitti häntä, mutta kun hän ei vastannut mitään, katsahti Florence
talon julkisivuun ja näki, että kaikki akkunat oli suljettu, ikäänkuin
siellä ei asuisi ketään. Feenix-serkku oli tällä välin astunut maahan
ja tarjosi Florencelle kätensä.
»Etkö sinä tule, Walter?»
»En, minä jään tänne. Älä vapise, ei ole mitään pelon syytä, rakkakin
Florence.»
»Tiedän sen, Walter, koska sinä olet niin lähellä. Olen varma siitä,
mutta —»
Ovi avautui hiljaa kenenkään koputtamatta, ja Feenix-serkku ohjasi
Florencen kesäillan ilmasta synkkään taloon. Se oli koleampi ja
surullisempi kuin konsanaan ja näytti olleen suljettuna hääpäivästä
saakka, ikäänkuin siellä siitä alkaen olisi majaillut vain pimeys ja
surullisuus.
Florence nousi väristen pimeitä portaita ja pysähtyi saattajansa kanssa
vierashuoneen ovelle. Feenix-serkku avasi mitään puhumatta ja viittasi
Florencea pyytävällä liikkeellä astumaan sisempään huoneeseen hänen
itsensä jäädessä ulkopuolelle. Hetkisen epäröityään Florence myöntyi.
Akkunan lähellä pöydän ääressä istui nainen, joka näytti kirjoitelleen
tai piirrelleen ja nojasi päätään käteensä, katsellen himmenevää valoa
kohti. Florence astui epävarmasti lähemmäksi, mutta pysähtyi sitten
kuin olisi menettänyt liikuntokykynsä. Nainen käänsi päätänsä.
»Hyvä Jumala!» sanoi hän. »Mitä tämä on?»
»Ei, ei!» huudahti Florence vetäytyen taaksepäin, kun toinen nousi, ja
ojentaen kätensä kuin pitääkseen häntä loitolla. »Äiti!»
He seisoivat toisiaan katsellen. Intohimo ja ylpeys olivat kuluttaneet
Edithin kasvoja, mutta hän se oli, kauniina ja komeana vieläkin.
Florencen kasvoissa taas ilmeni kaiken kauhun ja epäröimisen lävitse
sääliä, surua ja kiitollisia, helliä muistoja. Kummankin kasvoilla
näkyi selvästi hämmästys ja pelko. Kumpikin seisoi hiljaa ja ääneti,
tuijottaen peruuttamattoman menneisyyden mustan kuilun ylitse.
Florencessa tapahtui muutos ensiksi. Puhjeten kyyneliin hän huudahti
sydämensä kyllyydestä: »Oi äiti, äiti, miksi kohtaamme toisemme näin?
Miksi olit koskaan ystävällinen minulle silloin, kun ei minulla ollut
ketään muuta, koska meidän nyt täytyy näin tavata toisemme?»
Edith seisoi hänen edessään mykkänä ja liikkumattomana. Hänen silmänsä
olivat kiintyneet Florencen kasvoihin.
»Minä en uskalla ajatella sitä», jatkoi Florence. »Tulen juuri isän
sairasvuoteen äärestä. Me emme ole nyt vähääkään erossa emmekä aio
koskaan erota. Jos tahdot, että pyydän häneltä anteeksi puolestasi,
teen sen, äiti. Olen melkein varma siitä, että hän nyt taipuu, jos
pyydän häneltä. Suokoon myös taivas sinulle anteeksi ja lohduttakoon
sinua!»
Edith ei vastannut sanaakaan.
»Walter — minä olen naimisissa hänen kanssaan, ja meillä on poika»,
virkkoi Florence arasti, »odottaa ulkona ja on tuonut minut tänne.
Minä kerron hänelle, että sinä kadut ja että olet muuttunut», lisäsi
Florence katsoen häneen surullisesti, »ja hän puhuu minun kanssani
isälle. Voinko tehdä jotakin muuta?»
Edith keskeytti hiljaisuuden liikauttamatta silmiään tai jäseniään ja
virkkoi hitaasti:
»Tahra on sinun ja miehesi ja lapsesi nimessä. Voiko sen saada koskaan
anteeksi, Florence?»
»Voiko sen saada, äiti? Sehän on jo annettu anteeksi. Walter ja minä
olemme antaneet sen täydestä sielustamme, koko sydämestämme anteeksi.
Jos se tuottaa sinulle jotakin lohdutusta, saat uskoa, ettei mikään muu
ole sen varmempaa. Sinä et — et puhu isästä, mutta olen varma siitä,
että toivot minun pyytävän hänenkin anteeksiantoaan.»
Edith ei vastannut siihen.
»Minä teen sen!» sanoi Florence. »Minä tuon sinulle hänen
anteeksiantonsa, jos sallit, ja sitten ehkä voimme lausua jäähyväiset
toisillemme sillä tavalla kuin ennen kohtelimme toisiamme. Minä en
ole», lisäsi Florence hiljaa, lähestyen häntä, »vetäytynyt loitommaksi
sinusta senvuoksi, että kaihtaisin sinua tai pelkäisin sinun häpäisevän
itseäni. Tahdon vain täyttää velvollisuuteni isää kohtaan. Hän on
minulle hyvin rakas ja samoin minä hänelle. Mutta en voi koskaan
unohtaa, että sinä olit niin hyvä minulle. Oi, rukoile taivasta», pyysi
Florence syleillen häntä, »rukoile taivasta antamaan anteeksi kaikki
tämä synti ja häpeä ja antamaan anteeksi minulle, kun en voi olla
heltymättä (jos se on väärin) muistaessani, millainen sinä olit minua
kohtaan!»
Edith lyyhistyi hänen kosketuksestaan ja kiersi käsivartensa hänen
kaulalleen.
»Florence!» huudahti hän. »Hyvä enkelini! Ennenkuin taas menen
sekaisin, ennenkuin uhmani palaa ja tekee minut mykäksi, usko minua:
sieluni autuuden nimessä minä olen viaton.»
»Äiti!»
»Syyllinen paljoon! Syyllinen siihen, mikä luo ikipäiviksi syvän
kuilun meidän välillemme. Syyllinen sellaiseen, minkä täytyy erottaa
minut koko loppuiäkseni puhtaudesta ja viattomuudesta — sinusta, koko
maailmasta. Syyllinen sokeaan ja kiihkeään kostonhimoon, jota en kadu,
en voi enkä tahdo nyt enkä koskaan katua, mutta en syyllinen kuolleen
miehen kanssa. Sen vannon Jumalan edessä!»
Polvistuneena lattialle hän piti molempia käsiään koholla.
»Florence», jatkoi hän, »puhtain ja parhain kaikista maan päällä —
sinä, jota rakastan — joka olisit voinut muuttaa minut kauan sitten ja
sait ajaksi minunkin tapaiseni naisen muuttumaan — usko minua, minä
olen viaton siihen, ja salli minun vielä viimeisen kerran painaa tämä
rakas käsi lohduttomalle sydämelleni.»
Hän oli syvästi liikutettu ja itki. Jos hän olisi entisinä aikoma ollut
useammin tällainen, olisi hän nyt ollut onnellisempi.
»Ei mikään muu koko maailmassa olisi saanut puserretuksi tätä
tunnustusta huuliltani», sanoi Edith. »Ei rakkaus ei viha ei toivo, ei
mikään uhkaus. Olen sanonut, että voisin kuolla antamatta ainoatakaan
merkkiä siihen suuntaan. Jollen olisi tavannut sinua, Florence, olisin
varmasti pysynyt vaiti.
»Minä uskon», sanoi Feenix-serkku ovella, puhuen vuoroin sisä-,
vuoroin ulkopuolella, »että rakastettava sukulaiseni antaa minulle
anteeksi, vaikka pienen sotajuonen avulla toimitin tämän kohtauksen.
En voi väittää ensi hetkestä lähtien olleeni täysin epäuskoinen
sitä mahdollisuutta kohtaan että rakastettava sukulaiseni oli
mitä onnettomimmalla tavalla joutunut syylliseksi valkeahampaisen
vainajan kanssa sillä tosiaankin näkee tässä maailmassa — joka
on tunnettu kirotun kummallisista tapauksista ja on ehdottomasti
käsittämättömin ilmiö, minkä kanssa ihminen voi tulla tekemisiin —
kerrassaan kummallisia tuontapaisia suhteita. Mutta niinkuin sanoin
ystävälleni Dombeylle, en voinut uskoa rakastettavaa sukulaistani
rikolliseksi, ennenkuin se olisi täydellisesti toteennäytetty. Ja
kun tuon vainajan jouduttua kirotun kamalan kuoleman saaliiksi
tajusin, että sukulaiseni asema oli kerrassaan tuskallinen — ja koska
sitäpaitsi tunsin, että meidän suvussamme oli myös vähän moittimisen
syytä, koska emme olleet kiinnittäneet häneen enemmän huomiota, ja
että me olemme välinpitämätöntä sukua — ja että tätini, niin hiton
vilkas nainen kuin hän olikin, ei ehkä kuulunut parhaisiin äiteihin —
katsoin oikeaksi hakea Edithin käsiini Ranskasta ja tarjosin hänelle
sellaista suojelusta kuin minunlaiseni typötyhjä mies voi. Silloin
tämä rakastettava sukulaiseni soi minulle sen kunnian, että hän
sanoi uskovansa minun olevan omalla tavallani hiton kelpo miehen ja
suostui siis suojeltavakseni. Sen minä tosiaankin ymmärsin erittäin
ystävälliseksi teoksi viehättävän sukulaiseni taholta, koska minä alan
jo käydä kovin tutisevaksi, ja hänen huolenpitonsa on ollut minulle
suureksi lohdutukseksi.»
Edith oli vienyt Florencen istumaan sohvaan ja viittasi kädellään,
ikäänkuin olisi tahtonut pyytää Feenix-serkkua lopettamaan juttelunsa.
»Rakastettava sukulaiseni», aloitti taas Feenix-serkku yhä teikkaroiden
ovella, »suonee anteeksi, jos hänen tyydytyksekseen ja omakseni ja
ystäväni Dombeyn tyydytykseksi, jonka rakastettavaa ja täydellistä
tytärtä me niin ihailemme, seuraan loppuun asti huomautusteni
johtolankaa. Hän muistanee, että ensimmäisestä hetkestä alkaen emme
ole kertaakaan koskettaneet hänen karkaamisensa aihetta. Minulla
on tosiaankin koko ajan ollut se tunne, että asiassa on jotakin
salaperäistä, minkä hän voisi itse selittää, jos tahtoisi. Mutta
koska rakastettava sukulaiseni on hiton päättäväinen nainen, tiesin
tosiaankin, että hän ei sallisi laskea kanssaan leikkiä enkä senvuoksi
ryhtynyt mihinkään keskusteluihin silta asiasta. Mutta huomatessani
äskettäin, että hänen luonteensa herkkä kohta näytti olevan erittäin
voimakas rakkaus ystäväni Dombeyn tytärtä kohtaan, johtui mieleeni,
että jos saisin aikaan kohtauksen kummankaan etukäteen sitä
aavistamatta, se voisi johtaa onnelliseen tulokseen. Oleskellessamme
Lontoossa kenenkään meistä tietämättä, ennenkuin lähdemme
Etelä-Italiaan asettuaksemme sinne tosiaankin niin kauaksi aikaa,
kunnes lähdemme kaukaiseen kotiimme, mikä on kirotun epämiellyttävä
ajatus minun tapaiselleni miehelle, ryhdyin ottamaan selkoa ystäväni
Gayn asunnosta — hän on kaunis mies ja tavattoman avomielinen, kuten
viehättävä sukulaiseni varmaankin tietää — ja minulla oli onni tuoda
hänen rakastettava puolisonsa mukanani tänne. Ja nyt», lisäsi hän
todellisen, vilpittömän vakavuuden puhjetessa esiin hänen kevyen
käytöksensä ja huolimattoman puhelunsa lävitse, »vannotan sukulaistani
olemaan pysähtymättä puolitiehen ja korjaamaan, mikäli mahdollista,
tekemänsä vääryyden — ei sukunsa kunnian eikä oman maineensa eikä
niiden syiden vuoksi, joita onnettomat asianhaarat ovat saaneet hänet
pitämään tyhjänpäiväisinä ja suorastaan hölynpölyä muistuttavina — vaan
sen vuoksi, että se on väärin eikä voi olla oikein.»
Feenix-serkun sääret suostuivat nyt viemään hänet pois, ja jättäen
naiset kahden kesken hän sulki oven.
Edith istui vaiti muutamia minuutteja, Florence vieressään. Sitten hän
otti poveltaan sinetöidyn paperin.
»Taistelin sisimmässäni kauan aikaa», sanoi hän hiljaisella äänellä,
»kirjoittaisinko tätä sen varalta, että sattuisin äkkiä tai
tapaturmaisesti kuolemaan, mutta tunsin sen sittenkin pakottavaksi
tarpeeksi. Siitä lähtien, kun kirjoitin sen, olen miettinyt, milloin ja
kuinka sen hävittäisin. Ota se, Florence. Totuus on siinä.»
»Onko se isälle?» kysyi Florence.
»Kenelle tahansa haluat antaa», vastasi Edith. »Nyt se on sinun
hallussasi. Hän ei olisi milloinkaan saanut sitä toisella tavalla.»
Taas he istuivat hiljaa pimeyden yhä lisääntyessä.
»Äiti», virkkoi Florence, »hän on menettänyt omaisuutensa ja ollut
kuolemankielissä. Kenties hänen paranemisensa ei ole vieläkään varmaa.
Voinko sanoa hänelle jotakin sinun puolestasi?»
»Etkö kertonut minulle olevasi hyvin rakas hänelle?» kysyi Edith.
»Niin olen», vastasi Florence värisevällä äänellä.
»Sano hänelle minun olevani pahoillani siitä, että koskaan kohtasimme
toisemme.»
»Eikö mitään muuta?» kysyi Florence lyhyen vaitiolon jälkeen.
»Sano hänelle, jos hän kysyy, etten kadu, mitä tein — en vielä — sillä
jos se olisi taas huomenna tehtävä, tekisin samoin. Mutta jos hän on
muuttunut mies —»
Hän vaikeni. Florencen käden hiljaisessa kosketuksessa oli jotakin,
mikä oli hänet vaientanut.
»Mutta koska hän on muuttunut mies, tietää hän, ettei sellaista enää
voisi sattua. Sano hänelle minun toivovan, ettei sitä olisi koskaan
tapahtunut.»
»Saanko sanoa», kysyi Florence, »että sinua suretti kuullessasi hänen
kärsimistään onnettomuuksista?»
»Et», vastasi Edith. »Nehän ovat opettaneet häntä rakastamaan
tytärtään. Kerran koittaa päivä, jolloin hän ei itsekään sure niitä,
koska ne ovat opettaneet hänelle sen läksyn, Florence.»
»Sinä toivotat hänelle hyvää ja soisit hänet onnelliseksi. Siitä olen
varma!» sanoi Florence. »Oi, salli minun sanoa niin, jos minulle joskus
tulevaisuudessa tarjoutuu siihen tilaisuus.»
Edith katseli tummilla silmillään vakavasti eteensä eikä vastannut,
ennenkuin Florence toisti pyyntönsä. Silloin hän veti Florencen käden
kainaloonsa ja sanoi katsellen yhä miettiväisenä ulos pimeyteen:
»Sano hänelle, että jos hänen oma nykyisyytensä antaa hänelle
jonkinlaisen syyn sääliä minun menneisyyttäni, lähetin hänelle
terveisiä pyytäen häntä niin tekemään. Sano hänelle, että jos hän
nykyisessä tilassaan on voinut huomata jonkin syyn ajatellakseen minua
vähemmän katkerasti, pyysin häntä niin ajattelemaan. Sano hänelle,
että niin kuolleet kuin olemmekin toisiltamme nyt emmekä koskaan voi
tavata toisiamme ikuisuuden tällä puolen, hän tietää, että meillä nyt
kumminkin on yksi yhteinen tunne, jota ei meillä milloinkaan ennen
ollut.»
Hänen jäykkyytensä näytti sulavan, ja kyyneliä nousi hänen tummiin
silmiinsä.
»Sen tunteen vaikutuksesta», jatkoi hän, »hän oppii ajattelemaan
parempaa minusta ja minä hänestä. Rakastaessaan Florenceaan enimmin
hän vihaa minua vähimmin. Ollessaan ylpeimmillään ja onnellisimmillaan
Florencen ja hänen lastensa vuoksi hän katuu syvimmin omaa osaansa
meidän avioliittomme synkässä näytelmässä. Silloin minäkin kadun —
sano se hänelle silloin — ja ajattelen, että miettiessäni niin paljon
niitä syitä, jotka tekivät minut sellaiseksi kuin olin, minun olisi
pitänyt myöskin enemmän ajatella niitä vaikuttimia, jotka tekivät hänet
sellaiseksi kuin hän oli. Minä koetan silloin antaa hänelle anteeksi
hänen osuutensa meidän yhteisessä syyllisyydessämme. Koettakoon hän
suoda anteeksi minun osuuteni!»
»Oi, äiti!» huudahti Florence. »Kuinka paljon keveämmältä sydämeni
tuntuukaan näitä sanoja kuullessani, vaikka kohtauksemme ja eromme on
tällainen!»
»Ne ovat outoja sanoja omissakin korvissani», sanoi Edith, »ja oudolta
kuuluu ääneni sointukin. Mutta vaikka olisinkin ollut sellainen kurja
olento, joksi annoin hänen kuvitella minua, olisin ne luullakseni
kuitenkin lausunut kuullessani sinun ja hänen rakastavan toisianne.
Tuntekoon hän silloin, kun hän enimmin rakastaa sinua, ajatuksissaan
olevansa niin suopea minulle kuin suinkin ja samoin minun ajattelevan
häntä ystävällisesti. Ne ovat viimeiset terveiseni hänelle! Hyvästi
nyt, kultaseni!»
Hän sulki Florencen syliinsä ja tuntui purkavan esille koko
naissydämensä hellyyden ja rakkauden.
»Tämä suudelma lapsellesi! Nämä suudelmat siunaukseksi sinulle
itsellesi! Oma rakas Florenceni, suloinen lapseni, hyvästi!»
»Näkemiin!» huudahti Florence.
»Hyvästi iäksi! Jättäessäsi minut tähän pimeään huoneeseen ajattele
jättäväsi minut hautaan. Muista vain se, että olen kerran elänyt ja
rakastanut sinua!»
Ja Florence erosi hänestä näkemättä enää hänen kasvojaan, mutta tuntien
vielä hänen syleilynsä ja hyväilynsä.
Feenix-serkku tapasi hänet ovella ja vei hänet alakertaan Walterin
luokse synkkään ruokasaliin. Siellä Florence painoi itkien päänsä
Walterin olkapäätä vasten.
»Olen kirotun pahoillani siitä», virkkoi Feenix-serkku kohottaen
luontevasti kalvosimensa silmilleen ilman pienintäkään salailua,
»että ystäväni Dombeyn rakastettavan ja täydellisen tyttären ja
ystäväni Gayn viehättävän puolison tunteellinen mieli on tullut niin
kovin murheelliseksi ja alakuloiseksi äsken päättyneen kohtauksen
aikana. Mutta sittenkin toivon ja uskon toimineeni parhaimpani mukaan
ja kunnioitettavan ystäväni Dombeyn tulevan keveämmälle mielelle
äskeisten paljastusten vuoksi. Valitan suuresti, että ystäväni
Dombey on liittymällä meidän sukuumme joutunut niin hiton hankalaan
sotkuun, mutta olen vakavasti sitä mieltä, että jollei olisi ollut
pirullista Barker-roistoa — valkeahampaista miestä — kaikki olisi
luistanut omaa tasaista latuaan. Mitä tulee sukulaiseeni, joka on
osoittanut minulle suuren kunnian omaksumalla minusta tavattoman hyvän
käsityksen, voin vakuuttaa ystäväni Gayn rakastettavalle puolisolle,
että hän saa tosiaankin luottaa siihen, että pidän isän tavalla huolta
Edithistä. Ja mitä tulee ihmiselämän vaiheisiin ja omituiseen tapaamme
niissä käyttäytyä, en voi lausua siitä muuta kuin vedota ystävääni
Shakespeareen — mieheen, joka ei elänyt vain yhtä vuosisataa, vaan
kaikkia aikoja varten ja jonka ystäväni Gay epäilemättä tuntee — ja
sanoa kuten hän, että se on kuin unen varjo vain.»