Luode ja vuoksi olivat vaihdelleet kokonaisen vuoden, tuulet ja pilvet
olivat seuranneet toisiaan, ja aika oli tehnyt lakkaamatonta työtään
myrskyssä ja päivän paisteessa. Kokonaisen vuoden olivat inhimilliset
mahdollisuudet ja sattumat kulkeneet omaa määrättyä uraansa, ja
kuuluisa Dombey ja Pojan liike oli taistellut elämästä ja kuolemasta
kiusallisia asianhaaroja, epäilyttäviä huhuja, epäonnistuneita
kauppoja, epäsuotuisia aikoja ja ennen kaikkea päämiehensä
sokeaa vimmaa vastaan, hän kun ei tahtonut supistaa yrityksiään
hiuksenleveyttäkään eikä kuunnella varoittavia huomautuksia siitä, että
laiva, jolla hän purjehti niin tuimasti myrskyä vastaan, oli heikko
eikä voinut sitä kestää.
Vuosi oli kulunut, ja suuri toiminimi oli luhistunut.
Eräänä kesäisenä iltapäivänä, noin vuotta myöhemmin kuin vanhassa
ränsistyneessä kirkossa oli pidetty vihkiäiset, kuiskailtiin pörssissä
suuresta vararikosta. Muuan siellä hyvin tuttu kylmä ja ylpeä mies
ei ollut saapuvilla, eikä edes hänen edustajaansa näkynyt siellä.
Seuraavana päivänä kerrottiin, että Dombey ja Poika oli lakkauttanut
maksunsa, ja iltapuolella julkaistussa vararikkoluettelossa oli tämä
nimi ensimmäisenä.
Maailma oli nyt tosiaankin kovassa touhussa, ja sillä oli paljon
sanomista. Se oli viattoman luottavainen ja perin pahoin kohdeltu
maailma, jossa ei näyttänyt koskaan tapahtuneen toista vararikkoa.
Siinä ei ollut ketään mainittavaa henkilöä, joka olisi asioitaan
hoitaessaan polkenut maahan uskonnon, isänmaan, hyveen tai kunnian,
eikä siinä ollut liikkeellä sellaisia arvopapereita, joiden nojalla
kukaan olisi elänyt mukavasti luvaten maksaa suuria rahasummia, vaikkei
kuitenkaan ollut mitään vastaavaa. Koko maailmassa ei ollut muuta
puutetta kuin rahasta. Kaikki olivat tosiaankin hyvin suutuksissaan,
varsinkin ne, joita olisi voitu huonommassa maailmassa pitää
vararikkoisina jo ulkokultaisuuden ja valheen takia.
Tässä oli taas Dombey ja Pojan lähetille, kohtalon leikkikalulle,
uusi aihe viettää säännötöntä elämää. Ilmeisestikin tuli Perchin
kohtaloksi aina herätessään huomata olevansa kuuluisa mies. Hän
oli ikäänkuin vasta eilen palannut arkipäiväiseen yksityiselämään
rouva Dombeyn karkaamisen ja siitä johtuneiden tapausten tuottamasta
kuuluisuudesta. Ja nyt hän kävi vielä entistäkin tärkeämmäksi
henkilöksi vararikon kautta. Kun hän luisui alas korkealta tuoliltaan
ulommassa konttorihuoneessa, jossa hän nykyään istui katsellen vieraita
tilintarkastajia ja muita herroja, jotka olivat äkkiä ilmestyneet lähes
kaikkien entisten konttoristien tilalle, ei hänen tarvinnut muuta kuin
näyttäytyä pihalla tai »Kuninkaan Vaakunassa», jotta häneltä kysyttiin
monenlaista ja samalla melkein aina liitettiin se hauska kysymys,
mitä hän tahtoi juoda. Silloin hän alkoi monisanaisesti kertoa niistä
vaikeista rauhattomuuden hetkistä, joita hänellä ja rouva Perchillä oli
ollut, kun he ensiksi alkoivat epäillä, että asiat menivät hullusti.
Sitten Perch kertoi jännittyneille kuulijoilleen hiljaisella äänellä,
ikäänkuin toiminimi-vainajan ruumis viruisi hautaamattomana viereisessä
huoneessa, kuinka rouva Perch oli ensiksi epäillyt asiain menevän
hullusti kuullessaan miehensä huokailevan unissaan: »Kaksitoista
shillingiä ja yhdeksän pennyä punnalta, kaksitoista shillingiä ja
yhdeksän pennyä!» Tämän unissapuhumisen hän otaksui johtuneen isäntänsä
kasvoissa tapahtuneesta muutoksesta. Muuten hän kertoi kuulijoilleen
sanoneensa kerran herra Dombeylle: »Rohkenisinko kysyä teiltä, herra,
oletteko onneton?» ja herra Dombeyn vastanneen: »Uskollinen Perchini —
mutta ei, se ei käy päinsä!» Sitten hän oli painanut käden otsalleen
ja sanonut: »Jättäkää minut, Perch!» Niin, lyhyesti sanoen, Perch,
asemansa uhri, kertoi monenlaisia valheita heltyen itse kyyneliin
niistä, jotka olivat liikuttavaa laatua, ja tosiaankin uskoen, että
eilispäivän keksinnöillä oli uudelleen kerrottuina seuraavana päivänä
jonkinlainen totuuden leima.
Perch lopetti aina nämä puheluhetket huomauttamalla lempeästi, ettei
hänen tapansa mitenkään ollut pettää saamaansa luottamusta, kuinka
pahat hänen epäluulonsa olivatkin (ikäänkuin hänessä olisi koskaan
herännyt mitään epäluuloa!) Tällainen uskollisuus (kun liikkeen
velkojia ei koskaan ollut saapuvilla) oli kaikkien läsnäolijain
mielestä hänelle suureksi kunniaksi. Niinpä hän saattoi yleensä palata
omatunto rauhallisena, jättäen jälkeensä miellyttävän vaikutelman, ja
meni taas istumaan konttorituolilleen katsellakseen tilintarkastajien
ja muiden herrain vieraita kasvoja heidän käsitellessään vapaasti
liikkeen suuria salaperäisiä kirjoja. Silloin tällöin hän pistäytyi
varpaisillaan Dombeyn tyhjään huoneeseen tulta kohentamaan tai meni
ovelle saamaan vähän raitista ilmaa, samalla puhellen alakuloisesti
jonkun tutun ohikulkijan kanssa, taikka koetti erilaisilla pikku
palveluksilla mielistellä tilintarkastajien päämiestä, toivoen saavansa
hänen avullaan lähetintoimen jossakin palovakuutusyhtiössä, kun Dombey
ja Pojan asiat olisi selvitetty.
Majuri Bagstockille tämä vararikko oli kerrassaan onnettomuus. Hän ei
ollut myötätuntoinen luonne — sillä hänen harrastuksensa esineenä oli
aina vain J.B. — eikä myöskään altis voimakkaille mielenliikutuksille,
jollei oteta huomioon pelkkiä ruumiillisia huohottamisen ja
tukehtumisen ilmiöitä. Mutta hän oli komeillut klubissa ystävällään
Dombeylla ja niin usein suututtanut toisia ylistämällä tämän ystävänsä
rikkauksia, että klubi, ollen vain inhimillinen, riemastui voidessaan
kostaa majurille kysymällä häneltä näennäisesti kovasti säälitellen,
oliko tätä suurta luhistumista osattu odottaa ja kuinka hänen ystävänsä
Dombey sen kesti. Sellaisiin kysymyksiin majuri punaiseksi karahtaen
vastasi, että tämä maailma oli kaiken kaikkiaan kovin huono, että
Joey tiesi yhtä ja toista, mutta että hänet oli tässä asiassa petetty
kuin pieni lapsi, että jos olisi tätä ennustettu J. Bagstockille
hänen lähtiessään Dombeyn mukana ulkomaille ajamaan lurjusta takaa
ristiin rastiin Ranskassa, J. Bagstock olisi nauranut vasten kasvoja
— totisesti hohottanut. Joea oli petetty, puijattu, eksytetty ja
sokaistu, mutta nyt hän oli saanut silmänsä auki ja niin levälleen,
että jos Joen isä nousisi haudastaan huomenna, hän ei antaisi pennin
pyörylää vanhalle vekkulille, vaan sanoisi, että hänen poikansa
Josh oli liian vanha sotilas antaakseen enää vetää itseään nenästä.
Hän sanoi olevansa epäluuloinen, juro, juonikas, loppuun kulunut,
jumalaton J.B., ja jollei vain olisi arvotonta ja sopimatonta karulle
ja jäyhälle vanhalle majurille, joka oli vanhan koulun miehiä ja jolla
oli ollut kunnia olla henkilökohtainen tuttava heidän kuninkaallisten
korkeuksiensa Kentin ja Yorkin herttuavainajien kanssa ja palvella
heidän komennossaan, vetäytyisi hän tynnyriin ja eleskelisi siinä,
hitto soikoon, ilmestyisipä jo huomenna keskelle Lontoota tynnyrissä
osoittaakseen halveksumistaan koko ihmissukua kohtaan!
Kaiken tämän ja monta saman aiheen muunnelmaa majuri työnsi
ilmoille päätänsä pyöritellen ja näyttäen olevan saamaisillaan
halvauskohtauksen, noituen osakseen tullutta huonoa kohtelua ja uhaten
kostoa, niin että klubin nuoremmat jäsenet arvelivat hänen sijoittaneen
rahoja ystävänsä Dombeyn liikkeeseen ja menettäneen ne, mutta vanhemmat
sotilaat ja ovelammat miehet, jotka tunsivat Joen paremmin, eivät
ottaneet sitä kuuleviin korviinsakaan. Onneton alkuasukas, joka ei
ilmaissut mielipidettään, joutui kauheasti kärsimään, ei ainoastaan
siveellisissä tunteissaan, joita majuri säännöllisesti pommitti päivän
joka hetki, vaan myöskin ruumiillisesti saamalla lakkaamatta kolhaisuja
ja sysäyksiä osakseen. Kuusi kokonaista viikkoa vararikon jälkeen tämä
onneton muukalainen eli saapaspihtien ja kenkäharjojen ryöpyssä.
Rouva Chickillä oli kolme mielipidettä kauheasta onnettomuudesta.
Ensimmäinen oli se, ettei hän voinut sitä ymmärtää. Toinen, että hänen
veljensä ei ollut kylliksi ponnistanut voimiaan. Kolmas, että jos hänet
olisi kutsuttu ensimmäisille päivällisille, sitä ei olisi tapahtunut ja
että hän oli silloin niin sanonut.
Kenenkään mielipide ei voinut pysähdyttää onnettomuutta eikä tehdä
sitä kevyemmäksi tai raskaammaksi. Saatiin kuulla, että toiminimen
asiat selvitettäisiin niin hyvin kuin mahdollista, että Dombey
vapaaehtoisesti luopui kaikesta, mitä hänellä oli, eikä ottanut vastaan
armoa keneltäkään. Ei voinut olla puhettakaan liikkeen jatkamisesta,
sillä hän ei tahtonut kuunnella ystävällisiä neuvotteluja, joilla oli
sentapainen tarkoitus. Sanottiin hänen luopuneen jokaisesta entisestä
luottamus- ja kunniatoimestaan, jollaisia näin arvokkaalla kauppiaalla
oli ollut. Toiset väittivät, että hän oli kuolemaisillaan, toiset taas,
että hän oli vaipunut synkkämielisyyteen. Ja kaikki olivat yhtä mieltä
siitä, että hän oli murtunut mies.
W
Ruskeasilmäinen vanhapoika Morfin, jonka tukassa ja poskiparrassa jo
välkkyi harmaata, oli ehkä ainoa henkilö koko liikkeessä — päämiestä
tietysti lukuunottamatta — johon syvästi koski toiminimeä kohdannut
onnettomuus. Hän oli osoittanut Dombeylle asiaankuuluvaa kunnioitusta
monet vuodet, mutta ei ollut koskaan peitellyt omaa luonnettaan tai
halpamaisesti imarrellut tai lietsonut hänen päävirhettään omaksi
hyödykseen. Hänellä ei siis ollut kostettavana mitään nöyryytystä
eikä päästettävänä kauan jännitettyjä jousia äkkiä ponnahtamaan
ennalleen. Hän teki työtä aamuvarhaisesta iltamyöhään selvittääkseen
liikkeen kirjoissa kaiken monimutkaisen ja vaikean, oli aina saapuvilla
antaakseen selityksiä, missä sellaisia tarvittiin, istui vanhassa
huoneessaan joskus hyvin myöhään yöhön koettaen syventyä asioihin
voidakseen siten säästää Dombeylta sen kiusan, että käännyttiin hänen
itsensä puoleen. Sitten hän asteli kotiinsa Islingtoniin ja tyynnytti
siellä mieltään houkuttelemalla viulustaan mitä surullisimpia ja
epätoivoisimpia ääniä ennenkuin meni nukkumaan.
Eräänä iltana hän rauhoitti itseään tällä soinnukkaalla valittelijalla,
ja koska päivän puuhat olivat tehneet hänet hyvin alakuloiseksi, koetti
hän paraikaa loihtia lohdutusta sen syvimmistä äänistä, kun hänen
taloudenhoitajattarensa (joka oli onneksi kuuro eikä siis tajunnut
muuta näistä soittoesityksistä kuin jonkinlaista värinää luissaan)
ilmoitti erään naisen saapunen.
»Surupuvussa», lisäsi hän.
Viulu vaikeni heti. Soittaja laski sen sohvalle hellästi ja
huolellisesti ja käski opastaa vieraan sisään. Hän meni kuitenkin
myös itse taloudenhoitajattarensa perässä ja tapasi portailla Harriet
Carkerin.
»Yksin!» virkkoi hän. »Ja John kävi täällä aamulla! Onko jotakin
hullusti? Mutta ei», lisäsi hän, »kasvonne kertovat toisenlaisen
tarinan».
»Pelkään, että se paljastus, jonka näette, on itsekästä laatua»,
vastasi Harriet.
»Se on ainakin hauska uutinen», sanoi Morfin, »ja jos se on itsekäs, on
se näkemisen arvoinen uusi puoli teissä. Mutta sitä en usko.»
Samalla hän tarjosi tuolin Harrietille ja istuutui häntä vastapäätä
viulun levätessä tyytyväisenä heidän välissään.
»Kun kerron teille, miksi olen tullut, ette ihmettele saapumistani
yksin tänne tai sitä, että John ei maininnut teille tulostaan, ja te
uskotte sen varmasti. Saanko nyt kertoa?»
»Ette voi tehdä sen parempaa.»
»Onko teillä nyt joutilasta aikaa?»
Morfin osoitti viuluaan ja sanoi: »Olen koko päivän tehnyt työtä. Tässä
on todistajani. Sille olen ilmaissut kaikki huoleni. Toivon, ettei
minulla olisi muita kuin omia huolia kerrottavina.»
»Onko Dombey ja Poika nyt lopussa?» kysyi Harriet vakavasti.
»Täydellisesti lopussa.»
»Eikö sitä liikettä koskaan jatketa?»
»Ei koskaan.»
Harrietin valoisa ilme ei muuttunut hänen huuliensa toistaessa
äänettömästi nämä sanat. Morfin näytti huomaavan sen hieman
hämmästyneenä. Sitten hän sanoi uudestaan:
»Ei koskaan. Muistattehan, mitä sanoin teille. Koko ajan on ollut
mahdotonta saada herra Dombeyta käsittämään asiaa, mahdotonta puhua
järkevästi hänen kanssaan, toisinaan mahdotonta edes päästä hänen
luokseen. Pahin on tapahtunut. Liike on luhistunut niin perinpohjin,
ettei sitä enää koskaan voi jatkaa.»
»Onko herra Dombeyn yksityisomaisuuskin mennyt?»
»On.»
»Eikö hänelle siis jää itselleenkään mitään?»
Harrietin äänen innokkuus ja hänen kasvojensa melkein iloinen ilme
näyttivät hämmästyttävän Morfinia yhä enemmän, tekevän hänet suorastaan
alakuloiseksi ja olevan pahasti epäsoinnussa hänen omien tunteittensa
kanssa. Hän rummutti toisen kätensä sormilla pöytään, katseli
huolestuneena Harrietia, pudisti päätänsä ja sanoi lyhyen vaitiolon
jälkeen:
»Herra Dombeyn varoista en ole oikein selvillä, mutta vaikka ne
epäilemättä ovat hyvin suuret, ovat hänen sitoumuksensa myös
suunnattomat. Hän on hyvin kunnioitettu ja nuhteeton mies. Moni olisi
hänen asemassaan voinut pelastaa itsensä tarjoamalla kohtuullisia
ehtoja, jolloin hänen velkojiensa tappioita olisi vain mitättömän
vähän lisätty ja sillä tavoin saatu hänelle itselleen jäämään sen
verran, että hän olisi voinut sillä elää. Mutta hän on päättänyt maksaa
viimeiseen ropoonsa asti. Olen kuullut häneltä itseltään, että sillä
lailla voidaan jokseenkin kokonaan maksaa liikkeen velat ja ettei
kukaan menetä paljon. Ah, neiti Harriet, meille ei olisi vahingoksi
muistaa useammin kuin tavallisesti muistamme, että viat ovat usein vain
äärimmäisyyteen asti pingoitettuja hyveitä! Hänen ylpeytensä koituu
hänelle kunniaksi!»
Harrietin ilme tuskin muuttui hänen kuunnellessaan. Selvästi saattoi
huomata, että häntä askarruttivat omat ajatukset. Kun Morfin vaikeni,
kysyi Harriet nopeasti:
»Oletteko nähnyt hänet äskettäin?»
»Ei kukaan saa häntä tavata. Kun tämä liikeasioiden selvittely pakottaa
hänet tulemaan kotoaan, tulee hän vain sitä varten, menee taas kotiinsa
eikä tahdo tavata ketään. Olen saanut häneltä kirjeen, jossa hän puhuu
tähänastisesta suhteestamme kauniimmilla sanoilla kuin se ansaitsee,
ja lausuu samalla jäähyväiset. Hienotunteisuus estää minua nyt
tarmokkaammin lähestymästä häntä, koska en ole parempinakaan päivinä
paljon puhellut hänen kanssaan, mutta olen koettanut sitä kuitenkin.
Olen kirjoittanut, käynyt siellä, hartaasti pyytänyt, mutta kaikki
turhaan.»
Hän katseli Harrietia kuin toivoen, että tämä ilmaisisi suurempaa
osanottoa kuin tähän asti. Hän puhui vakavasti ja tuntehikkaasti
ikäänkuin tehdäkseen vieraaseensa syvemmän vaikutuksen, mutta Harrietin
kasvoissa ei mikään muuttunut.
»Mutta jättäkäämme tämä, neiti Harriet», jatkoi hän pettyneen
näköisenä. »Siitä ei ole mitään hyötyä. Ettehän ole tullut tänne sitä
kuulemaan. Jokin toinen ja hauskempi asia täyttää mielenne. Ilmaiskaa
se minullekin, jotta pääsisin paremmalle tuulelle. Puhukaa siis!»
»Ei, minä ajattelen juuri samaa asiaa», vastasi Harriet näyttäen
rehellisesti ja peittelemättä hämmästyneeltä. »Eikö se ole
luonnollista? Eikö ole päivänselvää, että John ja muna olemme viime
aikoina ajatelleet hyvin paljon näitä suuria muutoksia ja puhuneet
niistä? Herra Dombey, jota hän on palvellut niin monta vuotta — te
tiedätte millaisilla ehdoilla — on joutunut ahtaalle, kuten sanoitte,
ja me olemme häneen verrattuina melkein rikkaat!»
Niin mieluisilta kuin Harrietin hyvät ja uskolliset kasvot olivatkin
tuntuneet Morfinista siitä lähtien, kun hän oli ne ensimmäisen
kerran nähnyt, eivät ne nyt lainkaan ihastuttaneet häntä innostuksen
kirkastamina.
»Minun ei tarvitse huomauttaa teille, minkä nojalla asemamme on
muuttunut», jatkoi Harriet luoden silmäyksen mustaan pukuunsa. »Ettehän
ole unohtanut, että kun veljemme James niin kauhealla tavalla menetti
henkensä, häneltä ei jäänyt testamenttia eikä muita omaisia kuin me
kaksi.»
Harrietin kasvot näyttivät nyt Morfinista miellyttävämmiltä kuin äsken,
vaikka olivat kalpeat ja alakuloiset. Morfin hengitti taas kevyemmin.
»Te tunnette tarinamme, molempien veljieni tarinan, mikäli se koskee
onnetonta miestä, josta olette puhunut niin lämpimästi. Te tiedätte,
kuinka vähän me tarvitsemme — John ja minä — ja kuinka vähän hyötyä
meillä on rahasta totuttuamme viettämään vaatimatonta elämää monien
vuosien kuluessa, koska John nyt teidän ystävällisen apunne nojalla
ansaitsee täysin riittävästi meille molemmille. Voitte kai aavistaa,
mitä suosionosoitusta olen tullut pyytämään?»
»Tuskin. Vähän aikaa sitten luulin aavistavani. Mutta nyt en enää.»
»En sano mitään velivainajastani. Jos kuolleet tietävät, mitä me
teemme — mutta ymmärrättehän minua. Elävästä veljestäni voisin sanoa
paljon, mutta mitä muuta minun tarvitsisi sanoa kuin että hän on omasta
aloitteestaan ryhtynyt tähän velvollisuutensa suorittamiseen, johon
pyydämme teidänkin välttämätöntä apuanne. Hän ei saa rauhaa, ennenkuin
se on tehty!»
Harriet kohotti taas katseensa, ja hänen kasvoillaan kuvastuva innostus
alkoi näyttää kauniilta niissä silmissä, jotka olivat häneen suunnatut.
»Hyvä herra Morfin», jatkoi Harriet, »sen täytyy tapahtua hyvin hiljaa
ja salaa. Teidän kokemuksenne ja taitonne näyttää kyllä oikean tien.
Ehkä herra Dombeyn saa uskomaan, että odottamatta on jotakin voitu
pelastaa hänen omaisuutensa haaksirikosta tai että se on vapaaehtoinen
lahja kunnialliselle ja rehelliselle miehelle eräältä, jonka kanssa
hän on ollut suurissa asioissa, tai että joku on maksanut tileistä jo
poistetun velkansa. Tiedän, että valitsette parhaan keinon. Olen tullut
pyytämään teiltä sitä apua, että toimitte meidän puolestamme omalla
ystävällisellä, ylevällä ja hienotunteisella tavallanne. Te ette saa
puhua siitä koskaan Johnille, jonka suurin onni tässä hyvitystyössä on
se, että se tapahtuu salaa, tuottamatta hänelle ylistystä. Vain hyvin
pieni osa perinnöstä varataan meille, sillä herra Dombeyn pitää saada
kaikki muu korkoineen eliniäkseen. Te säilytätte kyllä salaisuutemme
uskollisesti, siitä olen varma, mutta tästä hetkestä lähtien emme edes
te ja minä puhu siitä, paitsi jos on pakko, ja niin se saa säilyä
ajatuksissani vain uutena syynä, miksi olen kiitollinen taivaalle ja
iloinen ja ylpeä veljestäni.»
Sellainen haltioitunut ilme on varmaankin enkelien kasvoilla, kun yksi
katuva syntinen tulee taivaaseen yhdeksänkymmenenyhdeksän hurskaan
joukossa. Sitä eivät himmentäneet tai pilanneet ne ilon kyyneleet,
jotka täyttivät Harrietin silmät, vaan päinvastoin kirkastivat sitä.
»Rakas Harriet», sanoi Morfin lyhyen äänettömyyden jälkeen, »en
odottanut tätä. Onko minun ymmärrettävä asia niin, että aiotte käyttää
oman perintöosuutennekin samaan hyvään tarkoitukseen kuin John?»
»Kyllä», vastasi Harriet. »Kun olemme pitäneet kaikkea yhteisenä niin
pitkän ajan eikä meillä ole ollut ainoatakaan huolta tai toivetta
tai pyrkimystä, joka olisi meitä erottanut, voisinko menetellä tässä
tapauksessa toisin kuin John? Eikö minulla ole oikeutta pysyä veljeni
toverina viimeiseen asti?»
»Taivas varjelkoon minua sitä vastaan kiistämästä!»
»Saamme siis luottaa ystävälliseen apuunne? Sen arvasinkin!»
»Jollen voisi vakuuttaa sitä täydestä sydämestäni ja sielustani,
olisin huonompi mies kuin toivon olevani. Voitte ehdottomasti luottaa
minuun. Kunniasanallani lupaan säilyttää salaisuutenne. Ja jos kävisi
ilmi, että herra Dombey on niin köyhtynyt kuin pelkään hänen olevan,
hän kun toimii sellaisen päätöksen mukaan, johon ei kenelläkään ole
vaikutusvaltaa, niin autan teitä sen päämäärän saavuttamisessa, johon
yhteisesti Johnin kanssa pyritte.»
Harriet ojensi hänelle kätensä ja kiitti häntä sydämellisesti
onnellisen näköisenä.
»Harriet», virkkoi Morfin päästämättä hänen kättään irti, »turhaa ja
vaateliasta olisi puhua teille nyt uhrauksesta, jonka voitte tehdä —
etenkään pelkän rahan uhraamisesta. Ja sen tunnen, että olisi yhtä
julkeaa kehoittaa teitä vielä miettimään päätöstänne tai panemaan sille
ahtaammat rajat. Minulla ei ole lainkaan oikeutta turmella suuren
asian suurta loppua tuomalla esiin omaa mitätöntä itseäni. Minulla on
vain oikeus kumartaa pääni sen edessä, mitä uskotte minulle, ja minun
on myönnettävä, että se tulee korkeammasta ja paremmasta innoituksen
lähteestä kuin mitätön maallinen tietoni on. Sanon vain, että olen
uskollinen välittäjänne, ja sellaisena ja läheisenä ystävänänne tahdon
olla mieluummin kuin minään muuna, teitä itseänne lukuunottamatta.»
Harriet kiitti häntä jälleen sydämellisesti ja toivotti hyvää yötä.
»Menettekö kotiin?» kysyi Morfin. »Antakaa minun tulla saattamaan.»
»Ei tänä iltana. Nyt en mene kotiin, sillä minun on tehtävä eräs
vierailu yksin. Tulkaa huomenna!»
»Hyvä on, minä tulen», vastasi Morfin. »Siihen mennessä mietin tätä
asiaa ja suunnittelen, kuinka voimme sen parhaiten toteuttaa. Ja ehkä
tekin ajattelette sitä, rakas Harriet — ja samalla vähän minuakin.»
Hän saattoi Harrietin ulkona odottaviin vaunuihin, ja jollei hänen
emännöitsijänsä olisi ollut kuuro, olisi hän kuullut isäntänsä
palatessaan sisälle mutisevan, että me olemme tottumuksen orjia ja että
vanhaksipojaksi jääminen oli myös surullinen tottumus.
Molempien tuolien välillä sohvalla lepäävän viulun hän otti käteensä
työntämättä syrjään tyhjää tuolia, istuutui soittamaan ja pudisteli
päätänsä tyhjälle tuolille. Se sävy, joka ensiksi ilmeni hänen
soitossaan, niin tavattoman haltioitunut ja lempeä kuin se olikin, ei
ollut mitään hänen kasvoillaan kuvastuvaan ilmeeseen verrattuna hänen
silmäillessään tyhjää tuolia. Hänen tunteensa olivat niin vilpittömät,
että hänen oli pakko useammin kuin kerran turvautua kapteeni Cuttlen
apukeinoon ja hieroa kasvojaan hihallaan. Mutta vähitellen viulu
yhdessä hänen oman mielialansa kanssa liukui »Iloiseen Seppään», jota
hän soitti yhä uudelleen, kunnes hänen punakat ja vakavat kasvonsa
hehkuivat kuin todellinen metalli oikean sepän alasimella. Lyhyesti
sanoen, viulu ja tyhjä tuoli olivat yksinäisen vanhanpojan tovereita
melkein puoliyöhön asti, ja hänen syödessään illallista näytti viulu,
jonka hän oli pystyttänyt sohvannurkkaan ja joka oli kuin iloisia
seppiä, täyteen ahdettu sulatusuuni, katselevan tyhjää tuolia kieroilla
silmillään sanomattoman ymmärtäväisesti.
Harrietin lähdettyä Morfinin luota ajoi vuokra-ajuri ilmeisesti
vanhastaan tuttuun suuntaan, kierrellen sitten monia sivukatuja
syrjäkaupungilla, kunnes saapui avoimelle paikalle, jossa oli muutamia
rauhallisia vanhoja pikku taloja puutarhojen keskellä. Erään puutarhan
portilla hän pysähtyi, ja Harriet laskeutui maahan.
Hän soitti hiljaa porttikelloa, ja pian ilmestyi kalpea, alakuloisen
näköinen nainen kulmakarvat kohotettuina ja pää kallellaan. Harrietin
nähdessään hän niiasi kunnioittavasti, ja sitten he lähtivät puutarhan
poikki taloon.
»Kuinka potilaamme jaksaa tänä iltana?» kysyi Harriet. »Huonosti, hyvä
neiti. Voi, kuinka hän toisinaan muistuttaakaan mielestäni setäni
Betsey Janea!»
»Missä suhteessa?»
»Kaikissa suhteissa, hyvä neiti», vastasi alakuloinen nainen,
»paitsi siinä, että hän on aikaihminen, mutta Betsey Jane oli
kuolemankynnyksellä vasta lapsi».
»Mutta tehän olette kuitenkin kertonut, että hän toipui», huomautti
Harriet lempeästi. »Sitä enemmän siis meilläkin on nyt toivoa, rouva
Wickam.»
»Ah, hyvä neiti, toivo on mainio asia sellaisille, jotka ovat kyllin
vahvoja sitä kestämään», virkkoi rouva Wickam pudistaen päätään. »Minun
voimani eivät siihen riitä, mutta en kadehti niitä, jotka ovat kyllin
onnellisia toivoakseen.»
»Teidän pitäisi koettaa olla iloisempi.»
»Kiitoksia hyvästä neuvosta, neiti», sanoi rouva Wickam happamen
näköisenä. »Jos minulla olisi siihen taipumusta, niin asemani
yksinäisyys — suokaa anteeksi avomieliset sanani — karkoittaisi sen
minusta jo ensimmäisenä vuorokautena, mutta minä en ole sellainen. Enkä
haluaisikaan. Jos minussa lieneekin ollut vähän pirteyttä, karisi se
minusta Brightonissa muutamia vuosia sitten, ja — suoraan sanoen — minä
viihdynkin paremmin tällaisena.»
Tämä oli juuri sama rouva Wickam, joka oli rouva Richardsin jälkeen
tullut pikku Paulin hoitajaksi ja oman uskonsa mukaan kärsinyt
mainitsemansa kolauksen rakastettavan rouva Pipchinin katon alla.
Se erinomainen ja syvämielinen, vanhan perintätavan pyhittämä
järjestelmä, joka on aina valinnut ihmiskunnasta mahdollisimman synkät
ja epämiellyttävät jäsenet toimimaan nuorison kasvattajina, hyveen
tienviittoina, sairaanhoitajina, alkuopettajina ja muina sentapaisina,
oli toimittanut rouva Wickaminkin sairaanhoitajattaren toimeen ja
saanut vielä aikaan sen, että hyvin suuri ja ihaileva potilasparvi
erikoisesti kiitti hänen vakavia ominaisuuksiaan.
Kulmakarvat koholla ja pää kallellaan rouva Wickam näytti kynttilä
kädessä tietä yläkertaan, puhtaaseen siistiin huoneeseen, jonka
takana oli himmeästi valaistu toinen huone. Siellä oli yksi vuode.
Ensimmäisessä huoneessa istui vanha nainen, joka tuijotti tylsästi
avoimesta akkunasta pimeyteen. Toisessa huoneessa makasi vuoteessa sen
olennon varjo, joka oli uhmannut tuulta ja sadetta eräänä talvi-iltana.
Häntä olisi tuskin enää voinut tuntea muusta kuin pitkästä mustasta
tukasta, joka näytti niin kovin mustalta värittömien kasvojen ja kaiken
ympärillä olevan valkoisen rinnalla.
Kuinka voimakkaat olivatkaan hänen silmänsä ja kuinka heikko hänen muu
olemuksensa! Silmät suuntautuivat niin innokkaina ja kirkkaina ovelle
Harrietin tullessa sisään, mutta väsynyt pää jaksoi tuskin ollenkaan
nousta pielukselta.
»Alice», sanoi Harriet lempeästi, »tulenko myöhään tänään?»
»Tuntuu siltä aina kuin tulisitte myöhään, vaikka tulettekin varhain.»
Harriet oli istuutunut vuoteen viereen ja laskenut kätensä, sairaan
ohuelle kädelle.
»Voitteko paremmin?»
Rouva Wickam, joka seisoi vuoteen jalkopäässä kuin lohduton haamu,
pudisti pontevasti päätänsä kieltääkseen tämän mahdollisuuden.
»Sehän ei merkitse mitään», virkkoi Alice heikosti hymyillen, »Jaksanko
paremmin vai huonommin tänään, se ei tee suurempaa eroa kuin päivän —
ehkä ei niinkään paljon.»
Vakavana ihmisenä rouva Wickam hyväksyi tämän arvelun syvään
huokaisten. Hän nosti peitettä vähän jalkopäästä tunnustellakseen,
olivatko sairaan jalat jo kylmenneet. Sitten hän kalisteli pöydällä
olevia lääkepulloja kuin ajatellen: »Koska nyt kerran olemme täällä,
saakoon hän vieläkin lääkettä.»
»Ei», sanoi Alice kuiskaten Harrietille, »kurja elämä, tunnonvaivat,
vaellukset, puute, sisäinen ja ulkonainen myrsky ovat kuluttaneet
elämäni. Sitä ei enää kestä kauan.»
Samalla hän veti Harrietin käden lähemmäksi itseään ja painoi kasvonsa
sitä vasten.
»Tässä maatessani ajattelen toisinaan, että mielelläni eläisin vielä
vähän aikaa voidakseni näyttää teille, kuinka kiitollinen voisin olla.
Se on heikkoutta, joka pian menee ohitse. Parempi teille, että asiat
ovat tällä kannalla. Parempi minullekin!»
Kuinka toisella lailla hän nyt pitelikään Harrietin kättä kuin silloin,
kun hän oli tarttunut siihen takkavalkean ääressä koleana talvi-iltana!
Silloin hän oli ollut ylenkatseellinen, raivoisa, uhmaava,
häikäilemätön, mutta nyt! Se kaikki oli lopussa.
Kun rouva Wickam oli kyllikseen kilistellyt pulloja, toi hän lääkettä
ja katseli potilasta tuimasti tämän juodessa, puristi huulensa lujasti
yhteen, samoin kulmakarvansa, ja ravisti päätänsä kuin ilmaistakseen,
ettei kidutuskaan saisi häntä sanomaan, että tämä oli toivotonta.
Sitten hän pirskoitti vähän viilentävää nestettä huoneeseen kuin
haudankaivaja, joka siroittelee tuhkaa tuhalle, tomua tomuun —
sillä hän oli vakava luonteeltaan — ja poistui alakertaan syömään
hautajaisiin kuuluvaa liharuokaa.
»Kuinka kauan siitä on, kun tulin teidän luoksenne ja kerroin, mitä
olin tehnyt, ja kuulitte, että oli liian myöhäistä kenenkään lähteä
veljeänne pelastamaan?» kysyi Alice.
»Jo toista vuotta», vastasi Harriet.
»Toista vuotta», kertasi Alice katsellen miettiväisenä hänen kasvojaan.
»Siis kuukausi toisensa jälkeen on kulunut siitä, kun toitte minut
tänne!»
Harriet nyökkäsi myöntävästi.
»Toitte minut tänne hyvyyden ja lempeyden voimalla. Minut!» virkkoi
Alice peittäen Harrietin kädellä kasvonsa. »Ja teitte minut
inhimilliseksi naisen katseilla ja sanoilla ja enkelin teoilla!»
Harriet kumartui hänen ylitseen ja rauhoitti häntä. Vähän ajan kuluttua
Alice pyysi, että hänen äitinsä kutsuttaisiin sisään.
Harriet huusi eukolle pari kertaa, mutta tämä oli niin vaipunut
katselemaan avoimesta akkunasta pimeyteen, ettei kuullut mitään.
Vasta sitten, kun Harriet meni koskettamaan häntä, hän nousi ja tuli
tyttärensä luokse.
»Äiti», virkkoi Alice, tarttuen taas Harrietin käteen ja luoden
säteilevät silmänsä hellästi häneen, samalla kun vain viittasi
sormellaan vanhaan eukkoon, »kerro hänelle, mitä tiedät».
»Tänä iltanako, rakkaani?»
»Niin, äiti», vastasi Alice heikosti ja juhlallisesti, »tänä iltana».
Eukko, joka näytti olevan sekaisin pelosta, tunnonvaivoista tai
surusta, hiipi vuoteen toiselle puolelle Harrietia vastapäätä,
polvistui saadakseen kuihtuneet kasvonsa pieluksen tasalle ja ojensi
kätensä kuin koskettaakseen tyttärensä käsivartta. Sitten hän aloitti:
»Minun kaunis tyttöni —»
Kuinka hän kirkaisikaan vaieten äkkiä ja jääden tuijottamaan vuoteessa
lepäävää olentoparkaa!
»Muuttunut, kauan sitten, äiti! Kuihtunut, kauan sitten», selitti Alice
katsahtamatta häneen. »Älä enää sure sitä.»
»Minun tyttäreni», sopersi eukko, »oma tyttöni, joka pian parantuu ja
saattaa kaikki vielä häpeään kauneudellaan».
Alice hymyili alakuloisesti Harrietille ja hyväili hänen kättään vähän
lujemmin, mutta ei puhunut mitään. —
»Joka pian parantuu», toisti eukko uhaten tyhjää ilmaa ryppyisellä
nyrkillään, »ja joka saattaa kaikki vielä häpeään kauneudellaan —
sen hän tekee. Uskokaa minua, hän tekee sen!» lisäsi hän ikäänkuin
olisi kiistellyt jonkun näkymättömän henkilön kanssa, joka vastusti
häntä. »Minun tyttäreni on työnnetty pois ja ajettu ulos, mutta
hän voisi kerskailla ylpeiden ihmisten sukulaisuudella, jos
tahtoisi. Ah, millaisten ihmisten! Sukulaisuutta on ilman pappeja ja
vihkisormuksiakin — ne voivat tosin sitä toimittaa, mutta eivät voi
purkaa — ja minun tyttäreni on hienoa sukua. Näyttäkää minulle rouva
Dombey ja minä näytän teille Aliceni oikean serkun.»
Harriet loi katseensa eukosta niihin loistaviin silmiin, jotka olivat
kiinteästi suunnatut häneen, ja sai varmuuden siitä, että äskeiset
sanat olivat totta.
»Mitä!» huudahti eukko ja kohotti tutisevan päänsä kaamean pöyhkeänä.
»Vaikka nyt olen vanha ja ruma — paljon vanhempi kokemusteni ja
elintapani kuin vuosieni vuoksi — olin kerran niin nuori kuin kuka
tahansa. Ja yhtä kauniskin kuin moni muu! Olin aikanani kukoistava
maalaistyttö ja, hyvä neiti», virkkoi hän ojentaen kätensä vuoteen
ylitse Harrietille, »siellä kotipuolessa olivat rouva Dombeyn isä ja
setä silloin iloisimpia ja suosituimpia kaikista niistä herroista,
jotka tulivat Lontoosta — nyt he ovat olleet jo kauan vainajia — voi,
hyvä Jumala kuinka kauan jo! Rouva Dombeyn setä, minun Allyni isä,
vieläkin kauemmin kuin toinen veli.»
Hän kohotti vähän päätänsä ja tarkasteli tyttärensä kasvoja ikäänkuin
olisi oman nuoruutensa muistelemisesta siirtynyt tyttärensä nuoruutta
ajattelemaan. Sitten hän äkkiä painoi kasvonsa vuoteelle ja kiersi
käsivartensa päänsä ympärille.
Nostamatta päätään hän jatkoi: »He olivat niin toistensa näköiset kuin
suinkin kaksi veljestä voi olla ja melkein yhtä vanhat — muistaakseni
ei heidän välillään ollut suurempaa ikäeroa kuin yksi vuosi — ja
jos olisitte saanut nähdä minun tyttöni, niinkuin minä kerran näin,
rinnatusten toisen veljen tyttären kanssa, olisitte huomannut kaikesta
puvun ja elämän erilaisuudesta huolimatta, että he olivat toistensa
näköiset. Voi, nyt on yhtäläisyys mennyt, ja minun tyttäreni — vain
minun tyttäreni — on niin muuttunut!»
»Me muutumme kaikki vuorostamme, äiti», virkkoi Alice.
»Vuorostamme!» huudahti eukko, »mutta miksi ei toisen tytär yhtä
pian kuin minunkin? Hänen äitinsä oli täytynyt muuttua — hän näytti
yhtä vanhalta kuin minä ja yhtä ryppyiseltä ihomaalinsa lävitse —
mutta tytär oli kaunis. Mitä juuri minä olen tehnyt, mitä olen tehnyt
pahempaa kuin hän, että minun tyttäreni täytyy maata tuossa ja kuihtua!»
Päästäen taas hurjan parkaisun hän syöksyi siihen huoneeseen, josta
oli äsken tullut, mutta palasi heti levottoman mielensä ajamana, hiipi
Harrietin luokse ja virkkoi:
»Tämän pyysi Alice minua kertomaan teille, hyvä neiti. Siinä kaikki.
Sain sen selville kysellessäni, kuka herra Dombeyn toinen rouva oli,
ja samalla muutakin, mikä koskee häntä, kun eräänä kesänä kävin
Warwickshiressä. Sellaisesta sukulaisuudesta ei minulle silloin ollut
mitään hyötyä. He eivät olisi tunnustaneet minua, eikä heillä ollut
mitään annettavaa minulle. Olisin mahdollisesti pyytänyt heiltä vähän
rahaa myöhemmin, mutta Alicen vuoksi en voinut, sillä hän uhkasi
melkein tappaa minut, jos kerjäisin. Hän oli omalla tavallaan yhtä
ylpeä kuin toinenkin», lisäsi eukko koskettaen arasti tyttärensä
kasvoja ja vetäen sitten kätensä takaisin, »niin rauhalliselta kuin
hän nyt näyttääkin, mutta hän saattaa heidät vielä kerran häpeään
kauneudellaan!»
Hänen naurunsa, kun hän poistui, oli rumempi kuin hänen huutonsa tai se
voimattomain valitusten puuska, johon se päättyi, jopa rumempi kuin se
hupsumainen ilme, joka kuvastui hänen kasvoillaan hänen istuutuessaan
entiselle paikalleen ja alkaessa taas tuijottaa ulos pimeyteen.
Alicen silmät olivat koko tämän ajan olleet luotuina Harrietiin, jonka
kättä hän ei ollut päästänyt irti. Nyt hän sanoi:
»Tässä maatessani on minusta tuntunut, että mielelläni soisin teidän
sen tietävän. Se voisi luullakseni selittää jotakin, mikä aina
on kovettanut minua. Minä olin väärin tehdessäni kuullut paljon
puhuttavan laiminlyödystä velvollisuudestani ja aloin viimein uskoa,
ettei minuakaan kohtaan ollut kaikkia velvollisuuksia täytetty ja
että ihminen saa niittää, mitä on kylvänyt. Minulle selvisi, ainakin
osaksi, että kun ylhäisilläkin naisilla oli huonot kodit ja äidit,
hekin joutuivat harhateille omalla tavallaan, mutta että heidän tiensä
ei kuitenkaan voinut olla niin kehno kuin minun ja että heidän tuli
kiittää siitä Jumalaa. Se on nyt kaikki lopussa, ikäänkuin unta, jota
en voi oikein muistaa tai ymmärtää. Se on päivä päivältä muuttunut yhä
enemmän unen kaltaiseksi siitä lähtien, kun te aloitte istua täällä ja
lukea minulle. Kerron sen teille vain sillä tavalla kuin voin muistaa.
Lukisitteko minulle vielä vähän?»
Harriet aikoi vetää kätensä pois avatakseen kirjan, kun Alice vielä
tarttui siihen hetkiseksi.
»Ettehän unohda äitiäni? Annan hänelle anteeksi, jos minulla on siihen
syytä. Tiedän, että hän antaa minulle anteeksi ja on surullinen
sisimmässään. Ettehän unohda häntä?»
»En koskaan, Alice!»
»Vielä hetkinen. Sovittakaa pääni niin, että lukiessanne voin nähdä
sanojen kuvastuvan ystävällisillä kasvoillanne.»
Harriet täytti hänen pyyntönsä ja luki — luki sitä ikuista kirjaa,
joka on tarkoitettu kaikille väsyneille ja raskautetuille, kaikille
kurjille, langenneille ja maailman laiminlyömille — luki siunattua
kertomusta siitä, kuinka sokealla, halvatulla, rammalla kerjäläisellä,
rikollisella, häpeän tahraamalla naisella, jollaisia me maanlapset
kartamme, kaikilla on oma osansa, jota ei mikään ihmisylpeys,
kylmäkiskoisuus tai viisastelu, niin kauan kuin tämä maailma pysyy, voi
heiltä riistää tai vähentää pölyhiukkasen osallakaan — luki Hänestä,
joka koko ihmiselämän ja kaikkien sen toiveiden ja surujen läpi oli
hellän myötätuntoinen kärsimystä ja murhetta kohtaan.
»Tulen takaisin hyvin varhain aamulla», sanoi Harriet sulkiessaan
kirjan.
Loistavat silmät, jotka yhä olivat häneen kiintyneinä, sulkeutuivat nyt
hetkiseksi. Sitten ne avautuivat, ja Alice suuteli ja siunasi häntä.
Samat silmät seurasivat häntä ovelle. Niiden valossa ja rauhallisilla
kasvoilla näkyi hymy oven sulkeutuessa.
Sairaan katse ei hellinnytkään enää ovesta. Hän painoi käden
rinnalleen, mutisten sitä pyhää nimeä, josta hänelle oli luettu, ja
elämä katosi hänen kasvoiltaan kuin valo olisi sammunut.
Mitään muuta ei enää ollut vuoteessa kuin sen maallisen kuoren rauniot,
jota sade oli piessyt, ja musta tukka, joka oli liehunut talvisessa
tuulessa.