Suntio Sownds ja kirkonpenkkien avaaja rouva Miff ovat varhain
paikallaan siinä hienossa kirkossa, jossa Dombey ja Edith
vihittiin. Muuan keltakasvoinen vanha herra Intiasta ottaa tänä
aamuna puolisokseen nuoren naisen, ja paraikaa odotetaan kuusia
ajoneuvoja täynnä vieraita, ja rouva Miffille on kerrottu, että kelta
kasvoisen vanhan herran sopisi laskea katu kirkkoon asti jalokivillä
vähentämättä silti tuntuvasti varojaan. Vihkiäisten voi odottaa tulevan
suurenmoisiksi, sillä ne toimittaa itse tuomiorovasti, ja morsiamen
naittajaksi saapuu joku vartavasten sotaministeriöstä.
Rouva Miff on tänä aamuna rahvasta kohtaan tylympi kuin tavallisesti.
Hänellä on tällaisissa tilaisuuksissa aina ankarat periaatteet, sillä
asia koskee vapaita istumapaikkoja. Hän ei ole laisinkaan selvillä
kansantaloudesta (hänen mielestään se on yhteydessä eriuskolaisten,
»baptistien tai metodistien tai muiden sellaisten kanssa», niinkuin
hän sanoo), mutta hän ei voi ollenkaan ymmärtää, mitä syytä köyhällä
kansalla on mennä naimisiin. »Menkööt hiiteen», sanoo hän; »sama
siunaus luetaan heille kuin muillekin, ja kultarahan sijasta heiltä saa
vain kuparia!»
Suntio Sownds on vapaamielisempi kuin rouva Miff — mutta eipä hän
olekaan kirkonpenkkien avaaja. »Se on kuitenkin sallittava, hyvä
rouva», sanoo hän. »Meidän pitää vihkiä heidätkin. Tuleehan pitää
pystyssä kansakouluja ja sotajoukkoamme. Meidän pitää vihkiä heidät,
hyvä rouva», toistaa Sownds, »jotta maamme elää entiseen tapaansa».
Sownds istuu portailla, ja rouva Miff pyyhkii pölyjä kirkossa, kun
nuori, yksinkertaisesti puettu pari tulee sisään. Rouva Miffin kulunut
myssy kääntyy äkkiä heitä kohti, sillä hän epäilee tämän varhaisen
käynnin merkitsevän luvatonta avioliittoa. Mutta he eivät tarvitse
vihkimistä. »Vain kävellä kirkkoa katselemassa», sanoo herra. Ja kun
hän pistää rouva Miffin käteen sievoisen juomarahan, käyvät pikku
naisen happamet kasvot lempeämmiksi, ja hänen kulunut myssynsä ja
kuihtunut vartalonsa kumartuvat kahisten.
Rouva Miff alkaa taas pyyhkiä pölyjä ja pudistella pieluksia — koska
keltakasvoisella vanhalla herralla väitetään olevan arat polvet —
mutta katselee samalla vaanien nuorta paria, joka kävelee kirkossa.
»Höm, höm», yskii rouva Miff, jonka yskä on kuivempi kuin heinä hänen
hoidettavissaan rukouspieluksissa, »te tulette kai jonakin aamuna
uudestaan meidän luoksemme, ellen erehdy!»
Nuoret katselevat erästä taulua, joka on pystytetty seinää vasten
jonkun vainajan muistoksi. He ovat kaukana rouva Miffistä, mutta tämä
näkee puolellakin silmällä, kuinka nuori nainen nojaa saattajansa
käsivarteen ja kuinka nuoren miehen pää kumartuu hänen puoleensa. »Kas,
kas», virkkaa rouva Miff, »tuo ei ole hullumpaa. Sovitte hyvin yhteen!»
Rouva Miffin huomautuksessa ei ole mitään persoonallista. Hän puhuu
vain ammatti-ihmisenä. Hän välittää aviopareista tuskin enempää
kuin ruumisarkuista. Hän on sellainen laiha ja kuiva pikku nainen —
oikea kirkonpenkki naiseksi — että höylänlastustakin voisi löytää
yhtä paljon persoonallista myötätuntoa. Sownds taas, joka on lihava,
yllään tulipunainen virkapuku, on erilainen luonteeltaan. Seisoessaan
portailla rouva Miffin kanssa katselemassa nuoren parin poistumista hän
sanoo, että tytöllä on kaunis vartalo ja, mikäli hän voi nähdä (sillä
tyttö piti päätänsä kumarassa ulos mennessään), harvinaisen sievät
kasvot. »Kaiken kaikkiaan voi sanoa, että hän on ruusunnuppu», virkkaa
Sownds ihastuneena.
Rouva Miff myöntää sen vähän nyökäyttäen kulunutta myssyään, mutta ei
sisimmässään hyväksy tällaista arvostelua, vaan päättää itsekseen,
ettei hän suostuisi Sowndsin vaimoksi, niin hyvät tulot kuin suntiolla
lieneekin.
Ja mitä puhelee nuori pari lähtiessään kirkosta ja astuessaan portista
ulos?
»Kiitos, rakas Walter! Nyt voin lähteä onnellisena.»
»Ja kun tulemme takaisin, Florence, käymme taas katsomassa hänen
hautaansa.»
Florence nostaa loistavat, kyyneleiset silmänsä Walterin ystävällisiin
kasvoihin ja painaa vapaan kätensä toiselle ujolle pikku kädelleen,
joka on tarttunut Walterin käsivarteen.
»Nyt on vielä varhaista, Walter, ja kadut ovat melkein tyhjät.
Kävelkäämme hieman.»
»Mutta sinä väsyt, rakkaani.»
»Mitä vielä! Ensimmäisen kerran kävellessäni sinun kanssasi olin hyvin
väsyksissä, mutta en enää tänään.»
Ja niin he kävelevät hääaamunaan yhdessä katuja — ei paljon muuttuneina
— Florence yhtä viattomana ja vakavana mieleltään — Walter yhtä
avomielisenä, toivehikkaana ja Florencesta ylpeänä.
He eivät olleet silloinkaan, kun kauan sitten lapsina vaelsivat
yhdessä, niin eristettyjä koko ympäröivästä maailmasta kuin nyt.
Lapsenjalat eivät silloin astuneet niin lumotulla maaperällä kuin
heistä nyt tuntuu. Lasten luottamus ja rakkaus voi herätä monta
kertaa ja monissa paikoissa, mutta Florencen tapaisen naisen sydän
jakamattomine aarteineen voidaan lahjoittaa vain kerran, ja pettymyksen
tai muutoksen kohdatessa se voi vain kuihtua ja kuolla.
He valitsevat rauhallisimpia katuja eivätkä mene lähelle sitä, jonka
varrella on Florencen entinen koti. Nyt on ihana, lämmin kesäaamu,
ja aurinko paistaa heihin heidän kävellessään keskikaupungin yllä
leijailevaa sakenevaa sumua kohti. Myymälöiden rikkauksia paljastetaan,
jalokivet, kulta ja hopea välkkyvät kultaseppäin akkunoissa, ja korkeat
talot luovat vakavaa varjoa. Mutta valon ja varjon läpi he astelevat
onnellisina, unohtaen ympäristön, ajattelematta suurempaa rikkautta tai
komeampaa kotia kuin heillä on toinen toisessaan.
Vähitellen he saapuvat pimeämmille ja kapeammille kaduille. Siellä
näkyy aurinko milloin keltaisena, milloin punaisena sumun lävitse
vain katujen kulmissa ja pienillä aukioilla, missä kasvaa muutama puu
tai kohoaa jokin lukemattomista kirkoista tai nähdään kivetty polku
ja porrasjakso tai omituinen pieni puutarhankaistale tai hautuumaa
harvoine kumpuineen ja melkein mustine hautakivineen. Onnellisena ja
luottavana kävelee Florence Walterin käsivarteen nojaten pitkin kapeita
pihoja ja kujia ja varjoisia katuja.
Hänen sydämensä sykkii nyt nopeammin, sillä Walter sanoo, että
heidän kirkkonsa on jo lähellä. He astuvat muutamien valtavien
varastohuoneiden ohitse, joiden ovilla odottelee vankkureita, ja
puuhakkaita kuorma-ajureita askartelee heidän tiellään, mutta Florence
ei näe eikä kuule heitä. Sitten vaimenee tuuli, ja päivä himmenee, ja
Florence värisee kirkossa, jossa on outo haju kuin kellarissa.
Ränsistynyt pieni ukko, kellonsoittaja, seisoo pylväskäytävässä ja
on pannut hattunsa kastemaljaan — sillä hän on täällä kuin kotonaan.
Hän ohjaa vastatulleet vanhaan pölyiseen sakaristoon, joka muistuttaa
hyllytöntä nurkkakaappia. Siellä levittävät madonsyömät kirkonkirjat
laimentuneen nuuskan hajua, joka saa kyynelherkän Nipperin aivastamaan.
Siellä on vielä pölyinen vanha lukkari, joka vastapäisen porttiholvin
alla pitää jonkinlaista väljähtäneiden uutisten kauppaa. Lisäksi
siellä on pölyinen, vanha kirkonpenkkien avaaja, jolla on yllin kyllin
työtä pysytellessään pystyssä, ja pölyinen, vanha suntio (näihin
molempiin Toots tutustui viime pyhänä), jollakin tavalla osallinen
hurskaaseen yhdistykseen, jonka kokoussalissa naapuritalossa kuuluu
olevan maalattu lasiakkuna, vaikkei tähän asti kenenkään kuolevaisen
silmä ole sitä nähnyt. Siellä on pölyisiä puisia pienoja ja listoja
sovitettuina sinne tänne alttarin ja alttaritaulun yläpuolelle, parvien
syrjille ja sen muistokirjoituksen ympärille, jossa selitetään, mitä
kunnianarvoisan seurakunnan mestarit ja johtajat tekivät vuonna
tuhatkuusisataayhdeksänkymmentäneljä. Saarnatuolin ja lukupulpetin yllä
on vanhoja pölyisiä katoksia, jotka näyttävät siihen tarkoitukseen
laadituilta, että ne voitaisiin kannen tavoin laskea jumalanpalvelusta
toimittavan papin päälle, jos hän herättäisi pahennusta. Siellä
on kaikkialla varattu mukavia kokoontumispaikkoja pölylle paitsi
kirkkopihalla, missä mahdollisuudet ovat siinä suhteessa hyvin
rajoitetut.
Kapteeni, Sol-eno ja Toots ovat tulleet. Pappi ottaa sakaristossa
ylleen messupaidan suntion kierrellessä hänen ympärillään puhallellen
siitä pölyä. Sitten morsian ja sulhanen seisovat alttarin edessä.
Morsiusneitoja ei ole, ellei oteta lukuun Susan Nipperiä, eikä sen
parempaa naittajaa kuin kapteeni Cuttle. Muuan puujalkainen mies, joka
pureskelee omenaa ja jolla on sininen laukku kädessään, kurkistaa
sisään nähdäkseen mitä on tekeillä, mutta huomattuaan, ettei siellä ole
mitään huvittavaa, mennä kolkuttelee taas pois, niin että kirkko kaikuu.
Florenceen ei osu ainoakaan ystävällinen auringonsäde hänen
polvistuessaan alttarin ääreen pää ujosti painuneena. Päivänvalolta on
pääsy tänne kielletty. Akkunan ulkopuolella on kitukasvuinen puu, jossa
varpuset vähän visertelevät. Erään värjärin yläkerrassa näkyy pienestä
valoreiästä mustarastas, joka viheltää koko vihkiäistoimituksen ajan.
Ulkoa kuuluu puujalkaisen miehen kolkutusta. Pölyisen lukkarin kurkkuun
tuntuu tarttuvan aamen samoin kuin kävi Macbethillekin, mutta kapteeni
Cuttle auttaa hänet pulasta, vieläpä niin halukkaasti, että vastaa
kolminkertaisella aamenella, jollaista tapaa ei ole ennen käytetty
näissä kirkonmenoissa.
Nyt heidät on vihitty, ja he ovat kirjoittaneet nimensä erääseen
vanhoista nuuskantuoksuisista luettelokirjoista. Papin virkapuku on
luovutettu takaisin pölyn haltuun, ja hän on itse lähtenyt kotiinsa.
Hämärän kirkon hämärässä nurkassa Florence on kääntynyt Susan Nipperin
puoleen ja itkee hänen sylissään. Tootsin silmät ovat punaiset.
Kapteeni hankaa nenäänsä. Sol-eno on ottanut silmälasit otsaltaan ja
mennyt ovelle.
»Taivas sinua siunatkoon, Susan, rakkahin Susan! Jos joskus joudut
todistamaan rakkauttani Walteria kohtaan, tee se hänen vuokseen ja
mainitse syy, miksi häntä rakastan. Hyvästi, voi hyvin!»
He ovat katsoneet parhaaksi olla palaamatta yhdessä Sol-ukon luo ja
erota näin. Lähellä odottavat heitä vaunut.
Neiti Nipper ei jaksa puhua. Hän vain nyyhkyttää tukehtumaisillaan
ja syleilee entistä emäntäänsä. Toots lähestyy häntä kehoittaen
reipastumaan ja ottaa hänet huostaansa. Florence ojentaa Tootsille
kätensä — ojentaa hänelle sydämensä hellyydessä huulensakin — suutelee
Sol-ukkoa ja kapteeni Cuttlea ja lähtee vastavihityn aviomiehensä
kanssa.
Mutta Susan ei voi sietää, että Florenceen jäisi hänestä alakuloinen
muisto. Hän oli päättänyt olla niin toisenlainen, että nyt moittii
itseään katkerasti. Tahtoen väkistenkin korjata viimeistä vaikutelmaa
hän irtautuu Tootsista, juosten tavoittamaan vaunuja ja näyttämään
erojaishymynsä. Arvatessaan hänen tarkoituksensa kapteeni syöksyy hänen
jäljessään, sillä hänkin tuntee velvollisuudekseen erota nuoresta
parista hurraten, mikäli mahdollista. Sol-ukko ja Toots jäävät kahden
jäljelle kirkon edustalle toisia odottamaan.
Vaunut ovat lähteneet liikkeelle, mutta katu on jyrkkä ja kapea ja
täynnä kaikenlaisia esteitä, niin että Susan uskoo varmasti näkevänsä
heidät jonkin matkan päässä pysähtyneinä. Kapteeni Cuttle seuraa häntä
hänen kiitäessään katua alas ja heiluttaa vahakangashattuaan yleisenä
merkkinä, joka voi kiinnittää asianomaisten ajoneuvojen huomion tai
joidenkin muiden.
Susan on paljon edellä kapteenista ja saavuttaa vaunut. Hän kurkistaa
sisään niiden akkunasta, näkee Walterin ja hänen vieressään suloiset
kasvot, taputtaa käsiään ja huutaa:
»Floy-neiti, kultaseni, katsokaa minua. Nyt olemme kaikki niin
onnellisia! Vielä kerran hyvästi, rakas neiti!»
Susan ei ymmärrä itsekään, kuinka se onnistuu, mutta hän ulottuu
akkunaan, suutelee Florencea ja tuntee hänen käsivartensa samalla
hetkellä kaulallaan.
»Me olemme kaikki niin — niin onnellisia, rakas Floy-neiti!» sanoo
Susan, samalla kun hänen äänensä arveluttavasti katkeaa. »Ettehän ole
enää vihainen minulle?»
»Vihainenko, Susan!»
»Ei, ei, olen varma siitä. Tiedän sen, rakkaani, kultani!» huudahtaa
Susan. »Ja tässä on kapteenikin — hän tahtoisi myös sanoa teille vielä
kerran hyvästi!»
»Hurraa, Sydämen Ilo!» huutaa kapteeni voimakkaan mielenliikutuksen
kuvastuessa hänen kasvoillaan. »Hurraa, Walter, poikani! Hurraa,
hurraa!»
Vastavihitty aviomies katsoo toisesta akkunasta, nuorikko toisesta,
kapteeni pitää kiinni toisesta ovesta, Susan Nipper toisesta. Vaunujen
on pakko, joko tahtoen tai tahtomattaan, lähteä taas liikkeelle, ja
kaikki muut ajoneuvot ovat kuohuksissaan tällaisesta viivytyksestä.
Mutta Susan Nipper pitää uljaasti paikkansa. Hän katselee Florencea
hymyillen kyynelten lävitse viimeiseen asti. Vielä sittenkin, kun
hänen täytyy jäädä jäljelle, ilmestyy kapteeni tuon tuostakin vaunujen
ovelle hurraamaan, paidankauluksen liehuessa milloin millekin puolelle,
kunnes käy toivottomaksi yrittää enää pysytellä rinnalla. Kun lähtijät
vihdoin ovat hävinneet näkyvistä, näyttää Susan Nipper, jonka kapteeni
on taas tavoittanut, olevan pyörtymäisillään, mutta toipuu läheiseen
leipurinmyymälään vietynä.
Sol-ukko ja Toots odottavat kärsivällisesti kirkonpihalla, istuen
kaiteen peruskivellä, kunnes kapteeni Cuttle ja Susan tulevat
takaisin. Kun ei kukaan ole halukas puhelemaan tai vastaamaan
kysymyksiin, sopivat he erinomaisesti seuraksi toisilleen ja ovat
hyvin tyytyväisiä. Saavuttuaan merikadetin tyyssijaan he istuutuvat
aamiaispöytään, mutta kukaan ei voi maistaa suupalaakaan. Kapteeni
Cuttle on käyvinään hartaasti käsiksi paahdettuun leipään, mutta luopuu
pian petosyrityksestään. Aamiaisen jälkeen Toots sanoo aikovansa tulla
takaisin illalla, lähtee kävelemään kaupungille koko päiväksi ja tuntee
itsensä jollakin tavoin niin väsyneeksi kuin ei olisi pariin viikkoon
levännyt vuoteessa.
Siinä talossa ja siinä huoneessa, jossa he ovat niin usein olleet
yhdessä ja josta niin paljon on lähtenyt, on merkillinen viehätys.
Se raskauttaa ja samalla lieventää eron tuskaa. Toots kertoo Susan
Nipperille palattuaan illalla, ettei hän ole ollut koko päivänä niin
onneton kuin nyt, ja kuitenkin hän pitää siitä. Ollessaan kahden kesken
Susanin kanssa hän hyvässä luottamuksessa kertoo, millaisin tuntein oli
kuunnellut Susanin avomielistä käsitystä siitä mahdollisuudesta, että
neiti Dombey joskus voisi rakastaa häntä. Näiden yhteisten muistojen
ja kyynelten herättämässä luottamuksen puuskassa Toots ehdottaa, että
he lähtisivät ostamaan jotakin illalliseksi. Neiti Nipperin suostuttua
siihen he ostavat paljon kaikenlaista ja toimittavat rouva Richardsin
avustamina pöydälle komean aterian, ennenkuin kapteeni ja Sol-ukko ovat
palanneet kotiin.
Kapteeni ja Sol Gills ovat käyneet laivalla, majoittaneet Diogeneen
sinne ja nähneet, että matka-arkut on jo tuotu. Heillä on yhtä
ja toista kerrottavaa Walterin yleisestä suosiosta ja niistä
mukavuuksista, joita hänelle on järjestetty, ja siitä, kuinka hän
näyttää työskennelleen varhain ja myöhään tehdäkseen hyttinsä
»kuvankauniiksi», niinkuin kapteeni sanoo, ja sillä hämmästyttääkseen
pikku vaimoaan. »Amiraalin hytti ei voi olla koreampi, uskokaa minua»,
vahvistaa hän vielä.
Mutta kapteenin suurimpia iloja on se, että hän tietää suuren kellonsa,
sokeripihtiensä ja teelusikkainsa olevan mukana laivalla. Vähän väliä
hän mutisee itsekseen: »Ed'ard Cuttle, poikaseni, etpä ole koskaan
ennen ohjannut parempaan suuntaan kuin luovuttaessasi tuon pikku
omaisuuden. Sinä tiedät, millä suunnalla maa on, Ed'ard, ja se tuottaa
sinulle kunniaa, poikaseni.»
Vanha laivakojeiden kauppias on tavallista hajamielisempi ja
sekaisempi. Häneen ovat vihkiäiset ja ero koskeneet kovasti. Mutta
suurena lohdutuksena hänellä on vanhan toverinsa, Ned Cuttlen,
läsnäolo, ja niin hän istuu illallispöytään kiitollisena ja
tyytyväisenä.
»Poikani on jäänyt eloon ja menestyy hyvin», sanoo Sol-ukko käsiään
hieroen. »Onko minulla syytä mihinkään muuhun kuin kiitollisuuteen ja
onnellisuuteen!»
Kapteeni, joka ei vielä ole istuutunut, vaan astellut levottomana
edestakaisin ja seisoo nyt arvelevan näköisenä paikallaan, katsoo
epäröiden Sol Gillsiä ja virkkaa:
»Sol, kellarissa on vielä jäljellä viimeinen pullo vanhaa madeiraa.
Haluaisitko, vanha toveri, tuottaa sen nyt esille ja juoda Walterin ja
hänen vaimonsa onneksi?»
Katsahtaen huolestuneena kapteeniin Sol-ukko pistää kätensä
kahvinruskean takkinsa povitaskuun, vetää esiin lompakkonsa ja ottaa
siitä kirjeen.
»Herra Dombeylle», sanoo hän. »Walterilta. Lähetettävä kolmen viikon
kuluttua. Luen sen.»
»'Kunnioitettava herra. Olen mennyt naimisiin tyttärenne kanssa. Hän on
lähtenyt kerallani pitkälle matkalle. Rajaton rakkauteni häntä kohtaan
ei tosin antanut minulle mitään oikeutta häneen tai teihin nähden,
mutta taivas tietää, että häntä rakastan. En sano teille, miksi olen
sittenkin uskaltanut yhdistää hänen elämänsä oman elämäni epävarmuuteen
ja vaaroihin, vaikka rakastankin häntä yli kaiken maallisen.
Tiedättehän, mistä se johtuu, ja olette hänen isänsä. Älkää moittiko
häntä. Hän ei ole koskaan moittinut teitä. En odota enkä toivo, että
koskaan antaisitte minulle anteeksi. Mitään en osaa pitää sen vähemmän
mahdollisena. Mutta jos tulisi hetki, jolloin teitä lohduttaisi tietää,
että Florencella on aina lähellään joku, jonka suurena tehtävänä on
koettaa haihduttaa hänen mielestään muisto entisistä suruista, vakuutan
teille, että saatte sillä hetkellä olla hyvässä uskossa.»
Solomon panee kirjeen huolellisesti takaisin talteen ja työntää
lompakon poveensa.
»Emme juo vielä viimeistä madeirapulloa, Ned», sanoo hän miettiväisenä.
»Emme vielä.»
»No, emme vielä», myöntää kapteeni. »Ei, emme vielä.»
Susan ja Toots ovat samaa mieltä. Oltuaan jonkun aikaa vaiti he
istuutuvat kaikki illallispöytään ja juovat jotakin muuta vastavihityn
parin onneksi. Vanha madeirapullo jää yhä häiritsemättä pölyn ja
seittien sekaan.
Muutamia päiviä on kulunut, ja komea laiva levittää ulkona merellä
valkeat siipensä suotuisan tuulen puhaltaessa.
Kannella istuu Florence karkeimmankin laivamiehen mielestä kaiken
suloisen, kauniin ja viattoman perikuvana, jollainen on hyvä ja
mieluinen olemassa mukana ja varmasti tekee matkan onnelliseksi. Nyt on
ilta, ja hän ja Walter istuvat kahden, katsellen heidän ja kuun välistä
valojuovaa merellä...
Vihdoin Florence ei enää voi nähdä sitä selvästi kyynelten vuoksi,
jotka täyttävät hänen silmänsä. Silloin hän painaa päänsä Walterin
rintaa vasten ja kiertää käsivartensa hänen kaulaansa sanoen: »Oi,
Walter, rakkaani, minä olen niin onnellinen! »
Hänen miehensä syleilee häntä. He ovat vaiti, ja komea laiva kulkee
eteenpäin rauhallisesti.
»Nähdessäni meren ja istuessani sitä katselemassa johtuu mieleeni
niin monenlaista entisiltä ajoilta», sanoo Florence. »Se panee minut
ajattelemaan niin paljon —»
»Paulia, rakkaani. Tiedän sen.»
Paulia ja Walteria. Ja aaltojen äänet kuiskailevat joka hetki
Florencelle lakkaamattomalla kohinallaan rakkaudesta — rakkaudesta,
joka on ikuinen ja rajaton, jolle eivät pane määrää tämän maailman
ääret tai ajan loppuminen, vaan joka kestää aina, merten taakse,
pilvien ylitse, kaukaiseen näkymättömään maahan asti!