Petturin omaan sukuun kuului kaksi henkilöä, hänen hylkäämänsä veli ja
sisar, joita hänen rikoksensa tähän aikaan melkein painoi raskaammin
kuin niin suurta vääryyttä kärsinyttä Dombeyta. Niin uteleva ja
ahdisteleva kuin maailma olikin, teki se Dombeylle sen palveluksen,
että yllytti hänet takaa-ajoon ja kostoon. Se kiihdytti hänen
intohimoaan, pisteli hänen ylpeyttään, vääristi hänen yksinomaisen
tunteensa uuteen muotoon ja kehitti vihanvimman tyydyttämisen
sellaiseksi päämääräksi, johon hänen koko henkinen tarmonsa kohdistui.
Hänen luonteensa koko itsepäisyys ja leppymättömyys, sen panssaroitu
paatumus, sen koko synkkyys ja äreys, kaikki sen liioiteltu oman arvon
tunto, sen koko intohimoinen pyrkimys kostaa pieninkin loukkaus hänen
arvonsa tunnustamista kohtaan, kaikki tämä yhtyi niinkuin monet virrat
juoksevat yhteen, ja kuljetti häntä pinnallaan. Kaikkein rajuin ja
kiihkein ihminen olisi ollut lempeämpi vihollinen kuin synkkä Dombey,
joka oli johdettu näin pitkälle. Olisi ollut helpompi kääntää takaisin
ja lepyttää raivostunut peto kuin tämä vakava herra, jonka valkeassa
kaulaliinassa ei ollut pienintäkään ryppyä.
Mutta pelkkä kiihkeä päätös kostaa melkein korvasi toiminnan. Silloin
kun hän ei vielä tiennyt petturin olinpaikkaa, suuntasi tämä päätös
hänen mielensä pois hänen omasta onnettomuudestaan ja kiinnitti sen
yhä uusiin suunnitelmiin. Petollisen suosikin veljellä ja sisarella
ei ollut sellaista mielenhelpotusta. Kaikki heidän menneisyytensä ja
nykyisyytensä antoi heidän mielestään yhä surullisemman leiman petturin
teolle.
Sisar ajatteli ehkä silloin tällöin alakuloisena, että jos hän olisi
pysynyt Jamesin luona samana toverina ja ystävänä kuin oli ennen
ollut, olisi veli mahdollisesti voinut välttää sen rikoksen, johon
oli langennut. Jos hän joskus niin ajatteli, ei siihen kuitenkaan
sisältynyt katumusta siitä, mitä hän oli tehnyt, eikä pienintäkään
epäilystä velvollisuudesta, ei mitään itsensä ylistämistä tai ihailua.
Mutta kun tämä mahdollisuus tuli harhaan joutuneen ja katuvan Johnin
mieleen — niinkuin toisinaan tapahtui — koski se hänen sydämeensä niin
kipeästi ja syyttävästi, että hän tuskin jaksoi sitä kestää. Hänen
mielessään ei herännyt ainoatakaan moitetta julmaa veljeä kohtaan. Vain
itsesyytöksiä, uusia salaisia moitteita omaa kehnoutta ja lankeemusta
kohtaan, jossa hän kuitenkin sekä lohdukseen että itsemoitteekseen
huomasi omistavansa toverin — siinä olivat ne ainoat mietteet, joihin
rikoksen paljastuminen oli syynä.
Samana päivänä, jota seurasi viime luvussa kuvailtu ilta ja jolloin
Dombeyn maailma oli kiihkeimmillään hänen vaimonsa karkaamisen vuoksi,
pimitti sen huoneen akkunaa, jossa veli ja sisar istuivat yhdessä
varhaisen aamiaisensa ääressä, odottamatta miehen varjo, tullen pienen
kuistin puolelta. Se oli Perch, Dombey ja Pojan lähetti.
»Olen lähtenyt varhain liikkeelle kotoa», virkkoi Perch katsahtaen
tuttavallisesti ovesta sisään ja pysähtyen pyyhkimään mattoon kenkiään,
vaikkeivät ne olleet likaantuneet, »ja syynä tulooni ovat eilisiltana
saamani ohjeet. Minun oli näet määrä tuoda teille kirjelappu, ennenkuin
lähdette kotoanne tänä aamuna, herra Carker. Olisin ollut täällä
puolitoista tuntia aikaisemmin», lisäsi hän lempeästi, »jollei esteenä
olisi ollut vaimoni terveydentila, joka oli niin huono, että ainakin
viisi kertaa viime yönä pelkäsin menettäväni hänet, sen vakuutan
teille».
»Onko vaimonne niin sairas?» kysyi Harriet.
»Nähkääs», sanoi Perch kääntyen ensin sulkemaan oven huolellisesti,
»hän ottaa niin kovasti tunnolleen sen, mitä meidän liikkeessämme on
tapahtunut. Hänen hermonsa ovat niin kovin arat, katsokaas, ja joutuvat
pian epävireeseen. Mutta järkkyväthän siitä vahvimmatkin hermot.
Epäilemättä tunnette sen itsekin hyvin kipeästi.»
Harriet pidätti huokauksen ja vilkaisi veljeensä.
»Tunnen samaa itsekin vaatimattomalta osaltani», jatkoi Perch pudistaen
päätänsä, »vieläpä niin syvästi, etten olisi uskonut. Se vaikuttaa
minuun melkein kuin väkijuoma. Tunnen ihan kirjaimellisesti joka aamu
ikäänkuin olisin edellisenä iltana ryypännyt enemmän kuin sopii.»
Perchin ulkomuoto vahvisti tämän kuvauksen hänen taudinoireistaan.
Siinä näkyi kuumeista velttoutta, joka tavallisesti johtuu liiallisista
viinaryypyistä ja epäilemättä olikin peräisin hänen lukuisista
kapakkoihin tekemistään retkistä, häntä kun siellä kestittiin ja
kuulusteltiin niin innokkaasti, ettei hän ollut koskaan sellaiseen
tottunut.
»Senvuoksi voin niin hyvin arvata sellaisen henkilön tunteet, joka on
erikoisella tavalla kietoutunut tähän tuskalliseen paljastukseen»,
sanoi Perch pudistaen taas päätänsä ja puhuen pehmeällä äänellä.
Perch odotti, että hänet olisi nyt otettu uskotuksi, Mutta kun niin ei
tapahtunut, yskähti hän kouraansa. Kun tämäkään ei auttanut, yskähti
hän hattuunsa, ja kun se oli yhtä hyödytöntä, pani hän hattunsa
lattialle ja kaivoi povitaskustaan esiin kirjeen.
»Jos oikein muistan, ei vastausta tarvita», virkkoi hän ystävällisesti
hymyillen, »mutta ehkä suvaitsette silmäillä sitä».
John Carker mursi sinetin, joka oli Dombeyn oma, ja otettuaan selon
kirjeen erittäin lyhyestä sisällyksestä vastasi: »Ei, vastausta ei
odoteta.»
»Lausun teille siis ystävälliset hyvästit, neiti», virkkoi Perch
astuen askeleen ovea kohti, »ja toivon vilpittömästi, ettette anna
mielenne masentua äskeisen tuskallisen paljastuksen vuoksi enemmän
kuin on välttämätöntä». Sitten hän astui taas pari askelta taaksepäin
ja kuiskasi yhä salaperäisemmin yhteisesti veljelle ja sisarelle:
»Sanomalehdet utelevat paljon innokkaammin tietoja asiasta kuin
voisi uskoakaan. Eräs sinitakkinen sunnuntailehden mies, joka
oli jo aikaisemmin koettanut lahjoa minua — minunhan ei tarvinne
sanoa millä menestyksellä — hiippaili pihallamme eilisiltana vielä
kahtakymmentä yli kahdeksan. Näin hänet itse kurkistelemassa konttorin
avaimenreiästä, mutta siitä hän ei mitään hyötynyt, sillä siinä on
patenttilukko. Toinen taas, jolla on yllään sotilasviitta, vetelehtii
niin kauan kuin päivää riittää Kuninkaan Vaakunan tarjoiluhuoneessa.
Viime viikolla satuin siellä lausumaan pikku huomautuksen ja seuraavana
sunnuntaiaamuna näin sen painettuna mitä kummallisimmassa muodossa.»
Perch pisti käden povitaskuunsa kuin vetääkseen esiin mainitun
uutisen, mutta kun ei mitään kehoituksia kuulunut, veti hän käsistään
majavannahkaiset hansikkaansa, otti hatun käteensä ja lausui
jäähyväiset. Ennenkuin vielä oli puolipäiväkään, oli Perch kertonut
muutamille valituille kuulijoille »Kuninkaan Vaakunassa» ja muualla,
kuinka neiti Carker puhjeten kyyneliin oli tarttunut hänen kumpaankin
käteensä ja sanonut: »Oi, rakas kelpo Perch, teidän näkemisenne on
ainoa lohdutus, joka minulle on jäänyt!» ja kuinka John Carker oli
sanonut synkällä äänellä: »Perch, minä hylkään hänet. Älköön kukaan
enää mainitko häntä veljekseni!»
»Rakas John», virkkoi Harriet heidän jäätyään kahden ja istuttuaan
vaiti jonkin aikaa, »tuossa kirjeessä on huonoja uutisia».
»Niin on, mutta ei odottamattomia», vastasi veli. »Näin eilen kirjeen
lähettäjän.»
»Herra Dombeynko?»
»Niin. Hän meni kaksi kertaa konttorihuoneen lävitse minun istuessani
siellä. Minä olin voinut välttää häntä aikaisemmin, mutta en tietysti
toivonutkaan sen kauan onnistuvan. Ymmärrän kyllä, että hänestä tuntui
minun läsnäoloni loukkaavalta.»
»Ei suinkaan hän sanonut niin?»
»Ei, hän ei sanonut mitään, mutta huomasin hänen katseensa pysähtyvän
hetkiseksi minuun ja olin valmis ottamaan vastaan, mitä piti tuleman —
ottamaan vastaan, mitä nyt on tapahtunut. Olen saanut eron toimestani.»
Harriet koetti näyttää mahdollisimman vähän järkytetyltä ja niin
toivorikkaalta kuin suinkin, mutta tämä uutinen oli musertava
monestakin syystä.
»'Minun ei tarvitse sanoa teille'», luki John Carker kirjeestä, »'miksi
teidän niinellänne olisi tämän jälkeen luonnoton sointu, jos sitä
mainittaisiin — vaikka etäisessäkin yhteydessä — minun nimeni kanssa,
ja miksi minusta on sietämätöntä joka päivä nähdä senniminen henkilö.
Minun on nyt ilmoitettava, että meidän välisemme suhteet lakkaavat
tästä päivästä lähtien, ja pyydettävä, ettette koskaan pyri uudestaan
tekemisiin minun tai liikkeeni kanssa.— Mukaan on liitetty rahallinen
korvaus, joka vastaa hyvinkin pitkää irtisanomisaikaa. Niin, minut on
erotettu. Taivas tietää, Harriet, että tuomio on lievä, kun otamme
huomioon kaikki.»
»Jos on lievää rangaista sinua, John, toisen pahantyön vuoksi, silloin
olet oikeassa», huomautti sisar hiljaa.
»Me olemme olleet hänelle pahaenteistä sukua», sanoi John Carker.
»Hänellä on syytä pelästyä jo meidän pelkkää nimeämme ja uskoa, että
veressämme on jotakin kirottua ja häijyä. Jollei sinua olisi, Harriet,
niin minäkin melkein uskoisin samaa.»
»Älä puhu, veli, sillä lailla. Jos sinulla on jokin erikoinen syy
rakastaa minua, niinkuin sanot ja niinkuin luulet itselläsi olevan
— vaikka minä olen toista mieltä — niin säästä minua sellaisilta
mielettömiltä sanoilta!»
Veli peitti kasvonsa molemmin käsin, mutta salli pian viereensä tulleen
sisaren ottaa niistä toisen omaan käteensä.
»Niin monen vuoden jälkeen tämä ero on surullinen asia», sanoi Harriet,
»ja sen syy on kauhea meille kummallekin. Meidän pitää myös elää ja
keksiä siihen tarvittavat keinot. No niin, siihen me pystymmekin, kun
emme säikähdy. John, hädän uhallakin olkaamme ylpeitä siitä, että
saamme ponnistella yhdessä.»
Hymy väikkyi hänen huulillaan, kun hän suuteli veljensä poskea ja
kehoitti pysymään reippaalla mielellä.
»Oi, sisko kulta, sinä olet omasta vapaasta jalosta tahdostasi sidottu
tuhon perimään mieheen, jonka maine on mennyt, jolla ei ole ainoatakaan
ystävää omasta puolestaan ja joka on ajanut pois kaikki sinunkin
ystäväsi!»
»John!» Harriet laski kätensä nopeasti hänen huulilleen. »Vaikene minun
vuokseni, meidän pitkäaikaisen toveruutemme muiston tähden!» Veli
ei sanonut mitään. »Anna minun nyt puhua sinulle, rakkaani», jatkoi
sisar hiljaa istuen hänen vieressään. »Minä olen odottanut tätä samoin
kuin sinäkin. Ja kun olen ajatellut sitä, peläten sen tapahtuvan, ja
valmistunut siihen niin hyvin kuin olen voinut, olen päättänyt kertoa
sen sattuessa, että minullakin on ollut salaisuus, jota sinä et ole
tiennyt. Tarkoitan, että meillä on ystävä.»
»Mikä hänen nimensä on, Harriet?» kysyi veli hymyillen surumielisesti.
»En tosiaankaan tiedä, mutta kerran hän vakuutti minulle hartaasti
ystävyyttään ja lausui haluavansa auttaa meitä, ja tähän päivään asti
olen uskonut häntä.»
»Harriet!» huudahti hänen veljensä ihmeissään, »missä tämä ystävä asuu?»
»Sitäkään en tiedä», vastasi Harriet. »Mutta hän tuntee meidät
kummankin ja meidän entisyytemme — sen eri vaiheet, John. Senvuoksi
olen hänen pyynnöstään salannut sinulta hänen käyntinsä täällä, ettet
tulisi surulliseksi tietäessäsi hänen olevan selvillä asioistamme.»
»Kas vain! Onko hän käynyt täällä, Harriet?»
»On, tässä huoneessa, kerran.»
»Minkälainen mies?»
»Ei nuori. 'Harmaapäinen', niinkuin hän itse sanoi, 'ja nopeasti lisää
harmeneva'. Mutta varmasti jalo, avomielinen ja hyvä.»
»Ja kerranko vain olet tavannut hänet, Harriet?»
»Vain kerran tässä huoneessa», vastasi sisar samalla kun heikko, pian
häipyvä puna väritti hänen kasvojaan, »mutta täällä käydessään hän
pyysi minulta lupaa saada kerran viikossa tavata minut mennessään tästä
ohi merkiksi siitä, että jaksamme hyvin emmekä vielä tarvitse hänen
apuaan. Sillä minä sanoin hänelle, kun hän tarjoutui suorittamaan
meille sellaisia palveluksia kuin suinkin osasi — mikä oli hänen
käyntinsä tarkoitus — ettemme tarvinneet mitään.»
»Ja kerran viikossa —»
»Siitä lähtien kerran viikossa ja aina samana päivänä ja samalla
kellonlyönnillä hän on mennyt tästä ohitse, aina jalkaisin, aina
samaan suuntaan — Lontooseen päin. Eikä hän ole koskaan pysähtynyt
pitemmäksi ajaksi kuin kumartamaan minulle ja heilauttamaan kättään
iloisesti, niinkuin ystävällinen suojelija tekisi. Hän antoi tuon
lupauksen ehdottaessaan näitä omituisia kohtauksia ja on pitänyt sen
niin uskollisesti ja rakastettavasti, että jos olen tuntenut itseni
vähimmässäkään määrässä rauhattomaksi niiden vuoksi alussa (mitä en
luule tunteneeni, John, sillä hänen käytöksensä oli niin vilpitöntä ja
uskollista), minulta heti hävisi pelko ja odotin iloisena sitä päivää,
jolloin hän tulisi. Viime maanantaina — ensimmäisenä tuon kauhean
tapauksen jälkeen — hän ei mennyt asuntomme ohitse. Olen itsekseni
mietiskellyt, voisiko hänen poissaolonsa olla mitenkään yhteydessä sen
kanssa, mitä on tapahtunut.»
»Kuinka niin?» kysyi hänen veljensä.
»En tiedä kuinka. Olen vain mietiskellyt tätä yhteensattumaa, mutta en
ole koettanut ottaa siitä tarkempaa selvää. Olen varma siitä, että hän
vielä tulee. Salli minun silloin kertoa hänelle vihdoinkin, että olen
puhunut siitä sinulle, ja toimittaa teidät yhteen. Hän auttaa meitä
varmasti saamaan uutta ansiota. Hän pyysi hartaasti saada jotenkin
keventää sinun ja minun elämääni. Ja minä lupasin hänelle, että jos
joskus tarvitsisimme ystäviä, muistaisin häntä. Silloin hänen nimensä
ei enää olisi salaisuus.»
»Harriet», sanoi veli, joka oli kuunnellut hyvin tarkkaavaisena,
»kuvaile, minkä näköinen se herra on. Luulisin varmasti tuntevani
hänet, kun hän tuntee minut niin hyvin.»
Hänen sisarensa kuvaili niin elävästi kuin osasi tuntemattoman ystävän
piirteet, vartalon ja puvun, mutta John Carker ei päässyt selville
hänen esittämästään kuvasta joko siitä syystä, että hän ei tuntenut
puheena olevaa henkilöä, tai siksi, että kuvauksessa oli jokin virhe
tai hän itse oli hajamielinen astellessaan miettiväisenä edestakaisin.
Joka tapauksessa he sopivat siitä, että veli saisi nähdä tuon ystävän
hänen ensi kertaa ilmestyessään. Sitten sisar ryhtyi vähemmän tuskaisin
mielin taloushommiinsa, ja harmaatukkainen mies, Dombeyn entinen
nuorempi konttoristi, käytti oudolta tuntuvan vapautensa ensimmäisen
päivän työskentelyyn puutarhassa.
Oli jo myöhäinen ilta veljen lukiessa ääneen ja sisaren ommellessa,
kun heidät keskeytti ovelta kuuluva koputus. Siinä epämääräisen
levottomuuden ja pelon tilassa, johon karanneen veljen muisteleminen
oli heidät syössyt, tuntui tämä harvinainen ilmiö melkein
kauhistuttavalta. Veli meni ovelle, ja sisar istui arkana kuunnellen.
Joku kuului siellä puhuvan, ja veljen ääni tuntui vastaavan
hämmästyneenä. Muutamien sanojen jälkeen molemmat tulivat yhdessä
sisään.
»Harriet», virkkoi veli näyttäen valoa vastatulleelle ja puhuen
hiljaisella äänellä, »tässä on herra Morfin — se herra, joka on
toiminut niin kauan Jamesin kanssa Dombeyn liikkeessä».
Hänen sisarensa säpsähti kuin olisi aave astunut sisään. Oviaukossa
seisoi tuntematon ystävä, musta tukka jo harmahtavana, kasvot
terveen näköisinä, otsa kirkkaana ja leveänä, vaaleanruskeat silmät
ystävällisinä. Siinä oli se henkilö, jonka salaisuutta hän oli niin
kauan säilyttänyt!
»John!» huudahti Harriet melkein läähättäen. »Tämä on se herra, josta
kerroin sinulle tänään!»
»Tämä herra, neiti Harriet», virkkoi tulokas astuen sisään, sillä hän
oli hetkiseksi pysähtynyt kynnykselle, »tuntee suurta huojennusta
kuullessaan teidän sanovan niin. Hän on koko matkan tänne tullessaan
miettinyt keinoja, kuinka voisi selittää asiansa, eikä ole keksinyt
mitään tyydyttävää. Herra John, minä en ole täällä ihan outo. Jouduitte
ymmälle nähdessänne minut äsken ovellanne. Huomaan teidän olevan nyt
vielä hämmästyneemmän. No niin, se onkin hyvin ymmärrettävää asiain
nykyisellä kannalla. Jollemme olisi sellaisia tottumuksen orjia kuin
todella olemme, ei meillä olisi syytä hämmästyä puoleksikaan niin
usein.»
Näin sanoessaan hän tervehti Harrietia luontevalla sydämellisyyden ja
kunnioituksen sekaisella tavalla, jonka Harriet muisti niin hyvin.
Sitten hän istuutui likelle Harrietia, veti hansikkaat käsistään ja
heitti ne pöydälle laskettuun hattuunsa.
»Ei ole mitään hämmästyttävää siinä», jatkoi hän, »että minussa heräsi
halu tavata sisarenne, herra John, tai että toteutin sen omalla
tavallani. Mitä tulee käyntieni säännöllisyyteen siitä lähtien (kuten
hän arvatenkin on teille maininnut), ei sitä tarvitse kummastella. Ne
tulivat pian tavaksi, ja mehän olemme tottumuksen orjia!»
Pistäen kädet taskuihinsa ja nojautuen taaksepäin tuolissaan
hän katseli veljeä ja sisarta ikäänkuin hänestä olisi tuntunut
hauskalta tavata heidät yhdessä. Sitten hän jatkoi jonkin verran
ärtyisän miettiväisenä: »Se sama tottumus vahvistaa muutamia meistä,
jotka kykenisivät parempaan, paholaismaisessa ylpeydessään ja
itsepäisyydessään — toisia meistä se vahvistaa ja vajottaa syvemmälle
alhaisuuteen — useimpia se tukee kylmäkiskoisuudessa — se kovettaa
meitä päivä päivältä kuin savikuvia, riippuen luonteenlaadustamme, ja
tekee meidät riippuvaisiksi uusista vaikutelmista ja mielipiteistä.
Voitte arvioida sen vaikutusta, kun katsotte minun tilaani, John. Monen
monta vuotta on minulla ollut pieni ja tarkoin määrätty työosuuteni
Dombey ja Pojan liikkeessä, ja sinä aikana olen nähnyt veljenne
(joka on osoittautunut heittiöksi — sisarenne suonee anteeksi, että
niin lausun) yhä laajentavan vaikutustaan, kunnes koko liike ja sen
omistaja olivat hänen jalkapallonaan. Ja toisaalta olen nähnyt teidän
työskentelevän syrjäisen pöytänne ääressä joka päivä ja ollut täysin
tyytyväinen, kun minua vaivattiin mahdollisimman vähän varsinaisen
pikku velvollisuuteni lisäksi. Olen antanut kaiken luistaa omaa
tietään, kyselemättä mitään, kuin suuren koneen — se oli sen tapa
kuten minunkin — ja pitänyt sitä luonnollisena ja asianmukaisena.
Keskiviikko-iltana palasi säännöllisesti, nelimiehinen soittokuntamme
harjoitteli säännöllisesti, viuluni oli hyvässä vireessä, eikä minun
maailmassani ollut mitään vinossa — tai jos olikin, niin ei ainakaan
paljon — eikä minua liikuttanut, oliko sitä vähän vai paljon.»
»Tähän voin huomauttaa, että te olette ollut kunnioitetumpi
ja rakastetumpi koko tänä aikana kuin kukaan muu liikkeen
henkilökunnasta», sanoi John Carker.
»Loruja! Luullakseni hyväluontoinen ja mukavuuttarakastava»,
virkkoi toinen, »mutta rekin on tottumusta. Se sopi liikkeen
konttoripäällikölle, se sopi sille miehelle, jota hän ohjasi, se sopi
minulle itselleni parhaiten. Minä tein, mitä oli tehtäväkseni annettu,
en liehakoinut kumpaakaan ja olin iloinen asemastani, jossa sitä ei
vaadittu. Samanlaisena olisin pysynyt tähän päivään asti, jollei
huoneessani olisi ollut niin ohut seinä. Voitte kertoa sisarellenne,
että sen erotti konttoripäällikön huoneesta vain lautaseinä.»
»Ne huoneet olivat toistensa vieressä, alkuaan ehkä yhdestä isosta
salista jakamalla saatuja. Niin, niitä erotti toisistaan herra Morfinin
kuvailema seinä» sanoi John Carker luoden taas silmänsä vierailijaan
pyytääkseen häntä jatkamaan selitystään.
»Minä viheltelin, hyräilin, kävin täydelleen lävitse koko Beethovenin
B-sonaatin ilmoittaakseni hänelle, että saatoin kuulla, mitä huoneessa
puhuttiin», kertoi Morfin, »mutta hän ei koskaan kiinnittänyt minuun
huomiota. Harvinaista tosin oli, että olisin sattunut kuulemaan mitään
yksityisluontoista. Mutta jos niin näytti käyvän, lähdin ulos, jollen
muuten voinut välttää sen kuulemista. Kerran lähdin ulos huoneestani,
kun olin joutumaisillani kuulemaan kahden veljen välistä keskustelua,
jonka alkupuolella myös nuori Walter Gay oli läsnä. Mutta kuulin
pakostakin osan siitä, ennenkuin kerkisin poistua. Ehkä muistatte sen
tarpeeksi hyvin kertoaksenne sisarellenne, millainen se oli.»
»Harriet, se koski menneisyyttä», virkkoi John Carker matalalla
äänellä, »ja myöskin meidän erilaista asemaamme».
»Sen aihe ei ollut minulle uusi, mutta se esitettiin uudelta kannalta.
Se järkytti tottumustani — sitä katsantotapaa, joka on yhdeksällä
kymmenesosalla ihmisistä — ja uskoani siihen, että ympärilläni oli
kaikki oikein, koska olin siihen tottunut, ja johdatti mieleeni
veljesten tarinan, niin että aloin sitä pohtia. Luullakseni se oli
melkein ensimmäinen kerta elämässäni, kun jouduin sentapaisiin
mietteisiin. Millaisilta tuntuvatkaan monet, meistä nykyään ihan
luonnolliset asiat silloin, kun alamme katsella niitä tältä uudelta ja
etäiseltä näkökannalta, jolle me kukin jonakin päivänä joudumme? Minä
olin sen aamupäivän jälkeen jonkin verran vähemmän hyväluontoinen,
ylimalkaan vähemmän ystävällinen ja miellyttävä.»
Hän istui minuutin pari rummuttaen kädellään pöytään ja alkoi sitten
taas nopeasti puhua, ikäänkuin innokkaasti toivoisi pääsevänsä pian
eroon tunnustuksestaan.
»Ennenkuin tiesin mitä tehdä tai voinko mitään kuulin veljesten
välillä uuden keskustelun, jossa heidän sisarensakin mainittiin.
Minulla ei ollut mitään tunnonvaivoja kuunnellessani tästä puhelusta
niitä katkelmia, jotka kantautuivat korviini. Katsoin niitä
oikeudenmukaisesti omikseni. Senjälkeen tulin tänne itse katsomaan
sisarta. Ensimmäistä kertaa pysähtyessäni puutarhan portille olin
haluavinani tietoja eräästä köyhästä naapurista, mutta sitten luovuin
siitä juonesta, sillä luullakseni neiti Harriet epäili minua. Toisella
kerralla pyysin lupaa tulla sisään, se sallittiin, ja minä sanoin, mitä
olin aikonut. Sisarenne esitti minulle perusteita, joita en uskaltanut
kumota, ja todisti minulle, että apuani ei silloin tarvittu. Mutta minä
keksin välillemme kohtausta van, ja se pysyi muuttumatta viime päiviin
asti, jolloin tärkeät syyt estivät minua tänne saapumasta.»
»Kuinka vähän olen aavistanut tätä nähdessäni teidät joka päivä»,
virkkoi John Carker. »Jos Harriet olisi voinut arvata nimenne —»
»Totta puhuen, säilytin sen tuntemattomana kahdestakin syystä»,
huomautti Morfin. »En tiedä, olisiko ensimmäinen yksinään voinut olla
pätevä, mutta ei ole oikeutta luottaa vain pelkkiin hyviin aikomuksiin,
ja minä päätin kaiken varalta olla ilmaisematta itseäni, kunnes voisin
tehdä jonkin todellisen palveluksen. Toinen syy oli se, että aina vielä
toivoin veljenne mahdollisesti leppyvän teille kummallekin. Ja siinä
tapauksessa olisi ollut uusi ja kohtalokas ristiriidan syy teidän
välillänne, jos hän olisi tiennyt teidän olleen salaisia ystäviä minun
kanssani, sillä olihan hän niin epäluuloinen luonteeltaan. Minä siis
päätin senkin uhalla, että kääntäisin hänen vihansa itseäni vastaan
— mistä en olisi laisinkaan välittänyt — odottaa sopivaa tilaisuutta
auttaakseni teitä liikkeen päämiehen kautta. Mutta koko tänä pitkänä
aikana ei meillä ole ollut muuta päämiestä kuin veljenne, sillä herra
Dombeyn harrastukset ovat olleet muualla hänen perheessään sattuneen
kuolemantapauksen, uuden avioliiton ja kotoisen onnettomuuden vuoksi.
Ja parempi olisi meille ollut, jos olisimme olleet laho ja latvaton
puu», lisäsi hän hiljaisemmalla äänellä.
Hän näytti olevan selvillä siitä, että nämä viime sanat olivat
livahtaneet epähuomiossa hänen huuliltaan, ja ojentaen toisen käden
sisarelle, toisen veljelle hän jatkoi:
»Nyt olen sanonut kaikki, mitä halusin sanoa, ja enemmänkin. Mutta
en keksi sanoja ilmaisemaan, mitä tarkoitan. Toivon teidän kuitenkin
ymmärtävän ja uskovan. Nyt on tullut, John, se aika — vaikkakin mitä
onnettomimmalla tavalla — jolloin voin auttaa teitä sekaantumatta
siihen katumustaisteluunne, jota on kestänyt vuosikausia, koska
teidät on siitä vapautettu ilman omaa syytänne. Minun ei tarvitse
sanoa enempää tänä iltana. Te säilytätte ilman minun neuvojani ja
muistuttamistani sen aarteen, joka teillä on täällä.»
Näin sanoen hän nousi lähteäkseen.
»Mutta lähtekää te kynttilä kädessä edeltä, John, älkääkä sanoko
mitään, mitä ehkä haluaisitte sanoa.»
John Carkerin sydän oli täynnä, ja hän olisi mielellään keventänyt sitä
puhumalla, jos olisi osannut.
»Sallikaa minun vaihtaa jokin sana sisarenne kanssa», jatkoi Morfin.
»Me olemme puhelleet ennenkin kahden kesken, vieläpä tässä huoneessa,
vaikka se näyttääkin luonnollisemmalta, kun te olette läsnä.»
Katseltuaan, kuinka John Carker poistui huoneesta, Morfin kääntyi
ystävällisesti Harrietin puoleen ja sanoi matalammalla äänellä ja
muuttuneella, vakavalla tavalla:
»Haluatte kysyä minulta jotakin siitä miehestä, jonka sisar
onnettomuudeksenne olette.»
»Pelkään kysyä», vastasi Harriet. »Olette vilkaissut minuun useammin
kuin kerran niin vakavasti, että luulen voivani arvata kysymyksenne»,
sanoi Morifn. »Onko hän ottanut rahaa mennessään, eikö niin?»
»Niin.»
»Hän ei ole.»
»Jumalan kiitos!» huudahti Harriet. »Johnin tähden!»
»Ehkä teitä ei enää hämmästytä, että hän on väärinkäyttänyt herra
Dombeyn luottamusta monella lailla, että hän on useammin tehnyt kauppaa
ja keinotellut omaksi hyväkseen kuin liikkeen eduksi, että hän on
johtanut liikettä hurjiin yrityksiin, jotka ovat usein päättyneet
suunnattomiin tappioihin, että hän on aina yllyttänyt herransa
turhamaisuutta ja kunnianhimoa silloin, kun hänen velvollisuutensa oli
ehkäistä niitä ja osoittaa — niinkuin hänen vallassaan oli — mihin ne
vievät. Hänen johdollaan on ryhdytty yrityksiin, jotka panivat uskomaan
liikkeen varat ehtymättömiksi ja pitämään sitä muiden kauppaliikkeitten
loistavana vastakohtana. Ja näiden sitoumusten onnelliseen loppuun
johtamiseksi tarvittaisiin etevää kykyä, jotta saataisiin ehkäistyksi
mahdolliset tuhoisat seuraukset, jotka voivat muutamien onnettomien
vaihteluiden vuoksi käydä suorastaan todennäköisiksi. Keskellä liikkeen
monia asioita, jotka ulottuvat melkein ympäri maailmaa — suuressa
sokkelossa, jossa vain hän yksin on tuntenut kaikki mutkat — hänellä
on ollut hyvä tilaisuus ja hän näyttää käyttäneenkin sitä pitääkseen
lopulliset tulokset epätietoisina, korvaten tosiasiat arveluilla ja
ylimalkaisilla lausunnoilla. Mutta viime aikoina — voitteko käsittää
viittauksiani, neiti Harriet?»
»Kyllä, täydellisesti», vastasi Harriet luoden häneen pelästyneen
katseen. »Olkaa hyvä ja kertokaa minulle pahin heti.»
»Viime aikoina hän näyttää kaikin voimin koettaneen tehdä näitä
tuloksia niin selviksi ja yksinkertaisiksi, että vilkaisemalla
yksityiskirjoihin saattaa huomata ne tavattoman helposti, niin
lukuisia ja monenlaisia kuin ne lienevätkin, ikäänkuin hän olisi
tahtonut näyttää isännälleen ensi silmäyksellä, mitä hänen osakseen on
tullut, kun on noudatettu hänen vallitsevaa intohimoaan. Epäilemättä
on veljenne kiihdyttänyt tuota intohimoa turmiollisella tavalla ja
imarrellut sitä kierosti. Siinä hänen rikollisuutensa pääasiassa onkin,
mikäli on puhe liikeasiain hoidosta.»
»Vielä eräs seikka, ennenkuin lähdette, herra Morfin», sanoi Harriet.
»Eikö siinä ole vaaraa?»
»Millaista vaaraa?» kysyi puhuteltu vähän epäröiden.
»Liikkeen asemalle.»
»En voi olla vastaamatta teille avoimesti, koska luotan teihin
täydellisesti», vastasi Morfin tarkasteltuaan hetkisen hänen kasvojaan.
»Sen voitte tosiaankin tehdä.»
»Olen varma siitä. Vaaraako liikkeen asemalle? Ei, ei, minkäänlaista.
Vaikeuksia voi tulla, suurempia tai pienempiä vaikeuksia, mutta ei
vaaraa, jollei liikkeen päämies kykenemättä ymmärtämään, että olisi
rajoitettava sitoumuksia, ja tahtomatta uskoakaan, että sen asema
on toisenlainen kuin hän on aina kuvitellut mielessään, jännittäisi
asioita äärimmilleen. Silloin se horjuisi.»
»Mutta ei suinkaan sitä tarvitse pelätä?» kysyi Harriet.
»Älköön meidän välillämme olko vain puolta luottamusta», vastasi
Morfin tarttuen hänen käteensä. »Herra Dombey on luoksepääsemätön
jokaiselle, ja hänen mielenlaatunsa on ylpeä, äkkipikainen, arvaamaton
ja itsepäinen. Nykyään hän on ylenmäärin kiihtynyt, mutta se voi mennä
ohitse. Nyt tiedätte kaikki, pahimman ja parhaimman. Ei enempää tällä
kertaa. Hyvää yötä!»
Näin sanoen hän suuteli Harrietin kättä. Ovella hän työnsi
ystävällisesti syrjään John Carkerin, joka odotti häntä, ja sanoi
vain, että he tapaisivat toisensa tämän jälkeen pian ja usein ja
voisivat puhella silloin, jos John toivoi sitä, mutta nyt ei siihen
ollut tilaisuutta. Sitten hän lähti ripein askelin, ettei joutuisi
kuuntelemaan kiitoksia.
Veli ja sisar istuivat keskustellen tulen ääressä, kunnes päivä alkoi
koittaa. Uni ei tullut heidän silmiinsä, sillä heidän eteensä oli
auennut uusi maailma. Heistä tuntui samanlaiselta kuin kahdesta kauan
sitten yksinäiselle rannalle ajautuneesta haaksirikkoisesta, joiden
luokse on vihdoin tullut laiva, kun he jo ovat mukaantuneet oloihinsa
ja lakanneet ajattelemastakaan muuta kotia. Mutta heitä piti valveilla
myöskin toisenlainen rauhattomuus. Se pimeys, josta tämä valo oli
lähtenyt, kokoontui tiheämmäksi, ja heidän rikollisen veljensä varjo
viipyi heidän kotonaan, jonne hän ei ollut koskaan jalallaan astunut.
Sitä ei voinut ajaa pois, eikä se haihtunut auringonnousun tieltä.
Seuraavana aamuna se oli saapuvilla, samoin puolenpäivän aikana
ja illalla. Synkimpänä ja selvimpänä kuitenkin illalla, niinkuin
seuraavasta näkyy.
John Carker oli mennyt ulos heidän uudelta ystävältään saadun kirjeen
kehoituksesta, ja Harriet oli jäänyt yksin kotiin. Hän oli ollut yksin
muutamia tunteja. Alakuloinen, synkkä ilta ja yhä tihenevä pimeys eivät
olleet omiaan karkoittamaan hänen masennustaan. Hänen mieleensä tuli
hirveitä kuvitelmia, kun hän ajatteli sitä veljeään, jota ei ollut
pitkään aikaan tavannut. Hän oli näkevinään, että James oli kuollut tai
kuolemaisillaan, huusi häntä luokseen tai tuijotti hänen uhkaavasti.
Hänen näkynsä olivat niin selvät ja täsmälliset, että hän hämärän
tihentyessä pelkäsi kohottaa päätänsä ja katsella huoneen pimeihin
nurkkiin, jottei siellä olisi odottamassa ja säikähdyttämässä veljen
haamu, hänen oman kiihtyneen mielikuvituksensa tuote. Kerran hän jo
oli ihan varma siitä, että James oli kätkössä viereisessä huoneessa
— vaikka hänen järkensä tiesi sen sairaloiseksi ja mahdottomaksi
kuvitelmaksi — ja hän pakottautui menemään sinne saadakseen rauhaa.
Mutta se oli turhaa. Samalla hetkellä kuitenkin, kun hän poistui
huoneesta, heräsivät äskeiset aaveet siellä eloon, eikä hän jaksanut
paremmin vapautua näistä epämääräisistä pelontunteista kuin jos ne
olisivat olleet kovaan maahan juurrutettuja kivijättiläisiä.
Oli melkein pimeä hänen istuessaan akkunan ääressä pää käteen
painettuna ja katse alas luotuna, kun hän huomasi huoneen äkkiä käyvän
vieläkin pimeämmäksi, kohotti katseensa ja päästi vastoin tahtoaankin
huudon. Ihan kiinni akkunassa tuijottivat sisään kalpeat, tuskaiset
kasvot, jotka näyttivät hetkisen epätietoisilta kuin etsien jotakin.
Sitten ne kirkastuivat, kun kohtasivat hänen silmänsä.
»Päästäkää minut sisään! Päästäkää minut sisään! Tahdon puhua
kanssanne!» Ja käsi koputti akkunaan.
Harriet tunsi heti tummatukkaisen naisen samaksi, jolle oli eräänä
märkänä iltana antanut lämpöä, ruokaa ja suojaa. Hänet valtasi
luonnollinen pelko, kun hän muisti naisen kiivaan käytöksen. Hän
peräytyi vähän akkunasta ja seisoi epävarmana ja säikähtyneenä.
»Päästäkää minut sisään! Antakaa minun puhua kanssanne! Olen
kiitollinen, rauhallinen, nöyrä, mitä vain haluatte. Mutta antakaa
minun puhua kanssanne.»
Pyynnön kiivas muoto, naisen kasvojen vakava ilme, molempien
käsien vapiseminen, jotka oli kohotettu rukoilevasti, jonkinlainen
äänessä ilmenevä pelko ja kauhu, jotka olivat sukua hänen omalle
mielenlaadulleen sillä hetkellä, vaikuttivat Harrietiin. Hän kiirehti
ovelle ja avasi sen.
»Saanko tulla sisään vai puhunko tässä?» kysyi nainen tarttuen hänen
käteensä.
»Mitä tahdotte? Mitä teillä on sanottavana?»
»Ei paljon, mutta sallikaa minun sanoa se nyt, tai muuten en koskaan
sano. Tunnen nytkin kiusausta lähteä tieheni, ikäänkuin jotkin kädet
vetäisivät minua pois tältä ovelta. Antakaa minun tulla sisään, jos
voitte luottaa minuun tämän ainoan kerran!»
Hänen kiihkeytensä vaikutti taas Harrietiin, ja he menivät pikku
keittiön tulisijan ääreen, missä vieras oli kerran ennenkin istunut,
syönyt ja kuivaillut vaatteitaan.
»Istukaa tuonne», virkkoi Alice polvistuen hänen viereensä, »ja
katsokaa minuun. Muistattehan minut?»
»Muistan.»
»Muistatteko, mitä kerroin olleeni ja mistä tulin repaleisena ja
uupuneena kovan tuulen ja rajuilman piestessä päätäni?»
»Muistan!»
»Tiedätte, kuinka tulin takaisin ja heitin rahanne lokaan kirosin teitä
ja sukuanne. Katsokaa minua nyt tässä polvillani. Olenko nyt vähemmän
vakava kuin silloin?»
»Jos tahdotte pyytää anteeksi —» virkkoi Harriet ystävällisesti.
»Mutta sitä en pyydä», vastasi toinen katsellen ylpeästi ja hurjasti.
»En pyydä muuta kuin että minua uskotaan. Päättäkää nyt, olenko sen
arvoinen, että voitte uskoa minua, kun tiedätte, millainen silloin olin
ja millainen nyt olen.»
Hän pysyi yhä polvillaan tuijottaen tuleen, joka heijastui hänen
riutuneeseen kauneuteensa ja sekaiseen mustaan tukkaansa. Toisen pitkän
palmikon hän oli vetänyt olkapäänsä ylitse ja käärinyt sen kätensä
ympärille. Miettiväisenä hän pureskeli ja repi sitä ja jatkoi sitten:
»Kun olin nuori ja kaunis, ja tätä» — hän nyki halveksivasti
palmikkoaan — »hypisteltiin vain hellästi ja ihailtiin ylenmäärin,
keksi äitini, joka ei ollut paljon välittänyt minusta lapsena, minun
ansioni ja kiintyi minuun ja oli minusta ylpeä. Hän oli ahne ja köyhä
ja suunnitteli saavansa minusta rahaa. Ei kukaan hieno nainen ole vielä
koskaan ajatellut sellaista tyttärestään tai toiminut siihen tapaan
— mehän kaikki tiedämme, ettei sitä ole koskaan tapahtunut — ja se
osoittaa, että ainoat tapaukset, jolloin äidit kasvattavat tyttäriään
väärin ja johtavat heitä huonoon, sattuvat meidän kaltaisemme kurjan
väen seassa.»
Katsellen tuleen kuin olisi hetkiseksi unohtanut, että hänellä oli
kuulija, hän jatkoi muistelmiaan, kierrellen pitkää palmikkoaan lujasti
kätensä ympäri:
»Minun ei tarvitse sanoa, mitä siitä seurasi. Meidän piirissämme ei
siitä johdu onnettomia avioliittoja. Vain onnettomuutta ja tuhoa.
Onnettomuus ja tuho kohtasi minuakin — niin, minuakin.»
Sitten hän kohotti synkät silmänsä nopeasti tulesta Harrietin kasvoihin
ja virkkoi:
»Minä tuhlaan aikaa, vaikka on kiire, mutta jollen olisi ajatellut
kaikkea, en olisi nyt täällä. Niin, onnettomuus ja tuho kohtasivat
tosiaankin minua. Minä olin vain lyhytaikainen leikkikalu, joka
heitettiin syrjään julmemmin ja kylmäkiskoisemmin kuin koskaan on
tehty. Kenen käsi sen teki?»
»Miksi kysytte sitä minulta?»
»Miksi värisette?» kysyi Alice, ja hänen silmänsä hehkuivat. »Hänen
käytöksensä teki minusta paholaisen. Vaivuin onnettomuuteen ja
kurjuuteen yhä syvemmälle. Minä sekaannuin erääseen varkauteen — sen
kaikkiin muihin puoliin paitsi saaliin jakoon — ja jouduin kiinni.
Minut vietiin oikeuden eteen ilman ystävää, ilman ropoakaan. Vaikka
olin vain tyttö, olisin mieluummin kuollut kuin pyytänyt häneltä
sanaakaan, joskin se sana olisi voinut pelastaa minut. Olisin alistunut
vaikka millaiseen kuolemaan. Mutta äitini, joka pysyy aina ahneena,
lähetti sanan hänelle minun nimessäni, kertoi todellisen tilani ja
pyysi nöyrästi viimeistä pikku lahjaa — ei niinkään monta puntaa kuin
minulla on sormia kummassakin kädessäni. Keneksi luulette häntä, joka
käänsi minulle selkänsä kurjuudessani ja jätti minut ilman sitäkin
kurjaa pientä muistoa, vaikka luuli minun makaavan jalkainsa juuressa?
Kuka oli täysin tyytyväinen kuvitellessaan, että minut lähetettäisiin
pois maasta, jotta hänellä ei olisi enää mitään kiusaa minusta, kun
kuolisin ja lahoaisin siellä. Kenen luulette hänen olleen?»
»Miksi kysytte minulta?» toisti Harriet.
»Miksi värisette?» virkkoi Alice laskien kätensä hänen käsivarrelleen
ja katsoen hänen kasvoihinsa. »Vai onko vastaus huulillanne? Se oli
veljenne James.»
Harriet värisi yhä enemmän, mutta ei voinut irroittaa silmiään siitä
kiihkeästä katseesta, joka oli luotu häneen.
»Kun sain tietää, että te olette hänen sisarensa — silloin illalla —
palasin väsyneenä ja uupuneena antaakseni lahjanne takaisin. Minusta
tuntui kuin olisin mielelläni vaeltanut väsyneenä ja ontuen vaikka läpi
koko maailman pistääkseni hänet kuoliaaksi, jos vain löytäisin hänet
autiolla paikalla ihan yksin. Uskotteko, että se oli minussa vakava
päätös?»
»Uskon! Laupias taivas, miksi olette taas tullut?»
»Senjälkeen olen nähnyt hänet», sanoi Alice tarttuen taas Harrietin
käteen ja tuijottaen samoin hänen kasvoihinsa kuin äskenkin. »Olen
seurannut häntä silmilläni kirkkaalla päivällä. Jos jokin kipene
kostonhimoani vielä kyti rinnassani, leimahti se liekkiin häntä
katsellessani. Tiedätte hänen loukanneen ylpeää miestä, joka pitää
häntä verivihollisenaan. Entä jos juuri minä olisin antanut hänestä
tietoja tuolle miehelle?»
»Tietoja!»
»Niin. Entä jos olisin saanut selville erään, joka tunsi veljenne
salaisuuden, joka tiesi, millä tavalla hän oli karannut, joka tiesi,
minne hän ja hänen karkutoverinsa olivat lähteneet? Entä jos olisin
pannut hänet kertomaan kaikki tietonsa sana sanalta hänen vihollisensa
kuullen, joka oli piilotettuna saapuvilla? Jos olisin istunut vieressä
samalla aikaa, katsellen vihamiehen kasvoihin ja nähden niiden
muuttuvan melkein epäinhimillisiksi? Jos olisin nähnyt verivihollisen
syöksyvän ulos hurjistuneena ajamaan häntä takaa? Entä jos nyt
tietäisin, että hän on veljenne kintereillä enemmän paholaisen kuin
ihmisen kaltaisena ja että hänen täytyy lyhyen ajan kuluttua saada
kiinni saaliinsa?»
»Ottakaa pois kätenne», käski Harriet vetäytyen syrjään. »Lähtekää
pois. Teidän kosketuksenne tuntuu minusta kauhealta!»
»Niin olen tehnyt», jatkoi toinen silmät kiihkeinä ja välittämättä
keskeytyksestä. »Puhunko niin ja näytänkö sellaiselta kuin olisin
tosiaankin auttanut hänen vihollistaan? Uskotteko, mitä sanon?»
»Pelkään, että minun täytyy. Päästäkää käsivarteni irti!»
»En vielä. Hetkinen lisää. Voitte kuvitella, kuinka raju minun
kostonhaluni on täytynyt olla kestääkseen niin kauan ja yllyttääkseen
minua sellaiseen tekoon!»
»Kauheata!» huudahti Harriet.
»Kun siis näette minut nyt taas täällä», virkkoi Alice käheällä
äänellä, »rauhallisesti polvillani lattialla, pitäen kiinni
käsivarrestanne ja katsellen kasvoihinne, voitte uskoa, ettei
vakavuuteni ole tavallista laatua eikä se taistelu, joka riehuu
rinnassani, myöskään ole tavallinen. Häpeän lausua näitä sanoja, mutta
minä kadun. Halveksin itseäni. Olen taistellut itseni kanssa koko
päivän ja viime yön, mutta en ymmärrä, kuinka vihani häntä vastaan
on vähentynyt. Haluan sovittaa mitä olen rikkonut, jos se suinkin on
mahdollista. En olisi tahtonut johtaa heitä yhteen nyt, kun hänen
takaa-ajajansa on niin sokea ja vimmastunut. Jos olisitte nähnyt hänet
hänen lähtiessään eilisiltana, ymmärtäisitte vaaran paremmin.»
»Kuinka sen saa estetyksi? Mitä voin tehdä?»
»Koko yön näin hänestä unta», jatkoi Alice kiireesti, »enkä kuitenkaan
nukkunut. Hän oli verissään. Kaiken päivää hän on ollut näkyvissäni.»
»Mitä voin tehdä?» huudahti Harriet väristen.
»Jos joku voisi kirjoittaa hänelle tai lähteä hänen luokseen, ei saa
vähääkään viivytellä. Hän on Dijonissa. Tunnetteko sen paikan ja
tiedättekö missä se on?»
»Tiedän.»
»Varoittakaa häntä ja sanokaa, että se mies, jonka hän on tehnyt
vihollisekseen, on raivoissaan, ja ettei hän tunne sitä miestä, jos
ottaa kevyeltä kannalta hänen lähestymisensä. Sanokaa hänelle, että
hän on jo matkalla — tiedän hänen olevan! — ja rientää hurjasti.
Rukoilkaa häntä lähtemään pois niin kauan kuin on aikaa — jos on aikaa
— ja välttämään vihollisensa kohtaamista ainakin vielä. Kuukausikin jo
tekee suuren eron. He eivät saa kohdata toisiaan minun välitykselläni.
Missä tahansa, mutta ei siellä. Milloin tahansa, mutta ei nyt! Ajakoon
hänen vihollisensa häntä takaa ja löytäköön hänet itse, mutta ei minun
avullani. Minun tunnollani on jo muutenkin kylliksi rikoksia.»
Tuli ei enää heijastunut hänen pikimustaan tukkaansa, ylöspäin
käännettyihin kasvoihinsa ja hehkuviin silmiinsä. Hänen kätensä oli
irtautunut Harrietin käsivarresta, ja se paikka, jossa hän oli istunut,
oli tyhjä.