Kelpo rouva Brown ja hänen tyttärensä Alice istuivat ääneti
asunnossaan. Oli myöhäinen ilta keväällä. Vain joitakin päiviä oli
kulunut siitä, kun Dombey oli kertonut majuri Bagstockille omituisesta,
erikoisella tavalla saadusta uutisesta, joka mahdollisesti saattoi
ilmetä hyödyttömäksi ja mahdollisesti osoittautua todeksi. Maailma ei
ollut vielä tyytyväinen.
Äiti ja tytär istuivat pitkän aikaa sanaakaan vaihtamatta, melkeinpä
liikahtamatta. Eukon kasvot olivat omituisen levottomat ja odottavan
näköiset. Samoin olivat hänen tyttärensäkin kasvot, mutta vähemmän
silmäänpistävästi, ja joskus ne synkkenivät kuin pettymyksen ja
epäilyksen vaikutuksesta. Eukko ei nähnyt näitä vaihteluita nuoremman
kasvoilla, vaikka tarkastelikin niitä usein, vaan istui mutisten
itsekseen ja kuunnellen.
Vaikka heidän asuntonsa oli köyhä ja kurja, ei se kuitenkaan ollut
niin perinpohjin surkea kuin siihen aikaan, jolloin kiltti rouva Brown
asui siellä yksin. Yhdessä ja toisessa kohdassa saattoi nähdä yritystä
puhtauteen ja järjestykseen, vaikka se olikin suoritettu huolettomalla,
mustalaismaisella tavalla ja heti sen huomasi nuoremmasta johtuneeksi.
Heidän kummankin istuessa vaiti synkkenivät illan varjot, kunnes
tummuneet seinät melkein katosivat pimeyteen.
Sitten Alice katkaisi hiljaisuuden, joka oli kestänyt niin kauan, ja
virkkoi:
»Lakkaa ajattelemasta häntä, äiti. Hän ei tule tänne.»
»Enpä lakkaa odottamasta!» vastasi eukko kärsimättömästi. »Hän tulee
tänne.»
»Saammepa nähdä», virkkoi Alice.
»Saamme nähdä hänet», vastasi äiti.
»Tuomiopäivänä», jatkoi tytär.
»Ymmärrän sinun ajattelevan, että minä elän toista lapsuuttani!» marisi
eukko. »Sellaista rakkautta ja kunnioitusta osoittaa minulle tyttäreni,
mutta minä olen viisaampi kuin luuletkaan. Hän tulee. Kun hiljattain
koskin hänen takkiinsa kadulla, katseli hän ympärilleen ikäänkuin
olisin rupisammakko. Mutta, voi taivas, miltä hän näytti mainitessani
heidän nimensä ja kysyessäni häneltä, tahtoiko hän saada selville
heidän olinpaikkansa!»
»Oliko hän niin vihaisen näköinen?» kysyi tytär, jonka mielenkiinto
näytti hetkiseksi heräävän.
»Vihainenko? Kysy, oliko hän verenhimoisen näköinen. Se on sopivampi
sana. Vihainen? Ha, ha! Sanoa sellaista vain vihaiseksi!» huudahti
eukko nilkuttaen astiakaapin luokse ja sytyttäen kynttilän, joka
paljasti hänen suunsa rumat ja vastenmieliset liikkeet, kun hän toi
sen pöydälle. »Minä voisin yhtä hyvin sanoa sinun kasvojasi vain
vihaisiksi, kun ajattelet heitä tai puhut heistä.»
Tosiaankaan ei »vihainen» olisi ollut riittävä sana ilmaisemaan sitä,
mikä näkyi Alicen kasvoilla hänen istuessaan kyyristyneenä kuin
naarastiikeri hehkuvin silmin.
»Kuuleppas!» virkkoi eukko voitonriemuisesti. »Minä erotan askeleita.
Ne eivät ole kenenkään sellaisen, joka asuu tai käy usein täällä.
Me emme kävele sillä lailla. Me tulisimme ylpeiksi sellaisista
naapureista. Kuuletko hänen askeleitaan?»
»Luullakseni olet oikeassa, äiti», vastasi Alice matalalla äänellä.
»Ole vaiti! Avaa ovi!»
Sillä aikaa kun hän kääriytyi tiukemmin huiviinsa, teki eukko, mitä
tytär oli käskenyt. Hän kurkisti ulos, viittasi jollekulle ja päästi
sisään Dombeyn, joka pysähtyi päästyään oven sisäpuolelle ja katseli
epäluuloisesti ympärilleen.
»Tämä on kurja paikka niin suurelle herralle kuin te olette», virkkoi
eukko niiaten ja maiskutellen suutaan. »Minä mainitsinkin sen teille,
mutta ei täällä silti ole mitään pahaa.»
»Kuka tuo on?» kysyi Dombey katsahtaen hänen seuralaiseensa.
»Se on kaunis tyttäreni. Teidän kunnianarvoisuutenne ei tarvitse
välittää hänestä. Hän tietää sen kaiken.»
Dombeyn kasvoille levisi varjo, joka ei ollut vähemmän ilmehikäs
kuin jos hän olisi murahtanut ääneensä: »Kuka ei tiedä sitä!» Hän
katsoi tuikeasti nuorempaan naiseen, joka puolestaan tuijotti häneen
tervehtimättä. Dombeyn kasvoilla kävi varjo synkemmäksi hänen
luodessaan katseensa muualle, ja sittenkin hänen täytyi salavihkaa
vilkaista Aliceen tuon tuostakin, ikäänkuin nuoren naisen rohkeat
silmät pitäisivät häntä lumottuna ja herättäisivät eloon jonkun muiston.
»Vaimo», virkkoi Dombey vanhalle naiselle, joka nauraa hihitti ja
iski silmää hänen vieressään ja Dombeyn kääntyessä puhuttelemaan
osoitti salaa tyttäreensä, hieroi käsiään ja taas viittaili, »vaimo,
luulen olevani heikko unohtaessani asemani ja tullessani tänne,
mutta te tiedätte, miksi tulin ja mitä lupasitte pysähdyttäessänne
minut hiljattain kadulla. Mitä aiotte kertoa minulle siitä asiasta,
jonka tahtoisin tietää, ja mistä johtuu, että saan tietää sen, mitä
olen kaikella vallallani ja kaikilla keinoillani koettanut turhaan
saada selville, vasta tällaisessa hökkelissä vapaaehtoisesti?» Hän
loi halveksivan katseen ympärilleen. »En luule», jatkoi hän hetken
vaiettuaan, jonka kuluessa oli tarkastellut eukkoa tuimasti, »että
olette kyllin julkea aikoaksenne leikitellä kanssani tai koettaaksenne
vetää minua nenästä. Mutta jos teillä on sellainen tarkoitus, olisi
teidän parasta heittää koko suunnitelma heti mielestänne. En ole nyt
leikkituulella, ja petoksesta tulee rangaistukseni olemaan ankara.»
»Kuinka ylpeä, kova herra!» hihitti eukko pudistaen päätään ja hieroen
ryppyisiä käsiään. »Niin kova, kerrassaan kova! Mutta arvoisa herra saa
nähdä omilla silmillään ja kuulla omilla korvillaan, ei meidän — ja jos
pääsette heidän jäljilleen, niin maksatte siitä kaiketi jotakin?»
»Kokemuksesta tiedän», vastasi Dombey ilmeisesti rauhoittuneena tästä
kysymyksestä, »että raha saa aikaan uskomattomia asioita. Se voi
kääntää hyödyksi niinkin odottamattoman ja vähän toiveita herättävän
keinon kuin tämä on. Niin, minä maksan jokaisesta luotettavasta
tiedosta, jonka voin saada. Mutta minun täytyy ensin kuulla se ja saada
itse päättää, onko sillä arvoa.»
»Ettekö tiedä mitään voimakkaampaa kuin raha?» kysyi nuorempi nainen
nousematta tai mitenkään muuttamatta asentoaan.
»En luullakseni täällä.»
»No, ainakin muualla. Ettekö tiedä mitään naisen vihasta?»
»Teillä tuntuu olevan häijy kieli.»
»Tavallisesti ei», huomautti Alice tekemättä mitään liikutuksen
merkkiä. »Puhun nyt senvuoksi, jotta paremmin ymmärtäisitte ja
luottaisitte meihin. Naisen viha on samanlainen täällä kuin teidän
hienossa talossanne. _Minä_ olen vihainen ja olen ollut jo monta
vuotta. Minulla on vihaani yhtä suuri syy kuin teilläkin, ja minä
vihaan samaa miestä.»
Dombey säpsähti tahtomattaankin ja katsahti hänen hämmästyneenä.
»Niin», jatkoi Alice nauraen. »Niin suurelta kuin välimatkamme
näyttäneekin, on se totta. Ei kannata puhua siitä, mistä se johtuu. Se
on minun tarinani, ja minä pidän sen kieleni takana. Tahtoisin johtaa
teidät yhteen sen miehen kanssa, koska tunnen raivoa häntä vastaan.
Äitini on ahne ja köyhä ja möisi rahasta minkä uutisen tai asian
tai henkilön tahansa. On ehkä hyvinkin kohtuullista, että maksatte
hänelle jotakin, jos hän voi auttaa teitä tietämään, mitä haluatte.
Mutta se ei ole minun vaikuttimeni. Olen ilmaissut teille omani, ja
se pysyisi yhtä voimakkaana ja riittävänä, vaikka hieroisitte kauppaa
ja kitsastelisitte äitini kanssa pikku rovostakin. Olen puhunut.
Häijy kieleni vaikenee nyt, vaikka odottaisitte täällä huomiseen
aamunkoittoon asti.»
Eukko, joka oli ilmaissut suurta levottomuutta tämän puhelun kestäessä,
se kun näytti yrittävän vähentää hänen odottamaansa palkkiota, veti
Dombeyta varovasti hihasta ja pyysi kuiskaamalla, ettei Alicen sanoista
välitettäisi. Dombey katsahti heihin kumpaankin vuorotellen masentuneen
näköisenä ja virkkoi tavallista syvemmällä äänellään:
»Jatkakaa — mitä tiedätte?»
»No, ei niin nopeasti, hyvä herra. Meidän täytyy odottaa erästä»,
vastasi eukko. »Meidän täytyy kiristää se eräästä, houkutella se esiin
eräältä.»
»Mitä tarkoitatte?» kysyi Dombey.
»Kärsivällisyyttä», kähisi eukko laskien kätensä kuin pihdit Dombeyn
käsivarrelle. »Kärsivällisyyttä, kyllä minä puserran sen esiin. Sen
minä osaan. Jos hän yrittää salata sitä», lisäsi kunnon rouva Brown
koukistaen sormiaan, »niin revin sen ulos hänestä».
Dombey tarkkasi eukkoa hänen kompuroidessaan ovelle katselemaan taas
ulos. Sitten hän käänsi katseensa tyttäreen, joka pysyi liikkumatta,
ääneti, eikä välittänyt vieraasta.
»Tarkoitatteko, vaimo, että tänne odotetaan vielä jotakuta toista
henkilöä?» kysyi Dombey, kun rouva Brownin kumarainen olemus taas
lähestyi pudistaen päätään ja mutisten itsekseen.
»Tarkoitan», vastasi eukko katsahtaen vieraaseensa ja nyökäten.
»Häntäkö, jolta aiotte houkutella minun tarvitsemani uutisen?»
»Niin», myönsi rouva Brown.
»Onko hän minulle tuntematon?»
»Hiljaa», vastasi eukko naurahtaen kimakasti. »Mitä se tähän kuuluu
No niin, ei ole. Ei ole vieras teidän kunnianarvoisuudellenne. Mutta
hän ei saa nähdä teitä. Hän pelkäisi teitä eikä puhuisi. Te saatte
seisoa tuon oven takana ja itse arvostella hänen sanojensa mukaan. Emme
ollenkaan vaadi, että meitä umpimähkään uskottaisiin. Mitä? Epäilettekö
tuon oven takana olevaa huonetta? Voi teidän rikkaiden ja ylhäisien
epäluuloja! Voittehan sitä tarkastaa.»
Rouva Brownin terävä katse oli keksinyt Dombeyn kasvoilla vaistomaisen
epäluulon ilmeen, jota ei tarvinnutkaan ihmetellä tällaisissa oloissa.
Rauhoittaakseen vierastaan hän valaisi nyt kynttilällä sitä ovea,
josta oli puhunut. Dombey katsoi siitä sisälle ja huomasi, että sen
takana oli tyhjä, rappeutunut huone. Sitten hän viittasi rouva Brownia
panemaan kynttilän jälleen paikalleen.
»Kuinka pitkän ajan kuluttua se henkilö tulee?» kysyi hän.
»Hetkisen päästä», vastasi rouva. Brown. »Suvaitseeko teidän
kunnianarvoisuutenne istahtaa muutamiksi minuuteiksi?»
Dombey ei vastannut mitään, vaan alkoi astella huoneessa edestakaisin
epätietoisen näköisenä ikäänkuin ei olisi selvillä, jäädäkö huoneeseen
vai lähteäkö pois ja ikäänkuin hän moittisi itseään siitä, että
oli laisinkaan tullut. Mutta pian hän alkoi astella hitaammin ja
raskaammin, ja hänen ilmeensä kävi synkemmäksi osoittaen, että se asia,
jonka vuoksi hän oli tullut, yhä lujemmin tarttui hänen mieleensä.
Hänen näin kävellessään edestakaisin silmät lattiaan luotuina istuutui
rouva Brown taas kuuntelemaan samalle tuolille, jolta oli äsken
noussut. Dombeyn askelten yksitoikkoisuus tai vanhuuden huonokuuloisuus
vaikutti, että Alice oli kuullut askeleita jo jonkun aikaa ja
luonut äitiinsä pikaisen silmäyksen, ilmoittaakseen hänelle niiden
lähestymisen, ennenkuin eukko tiesi niistä mitään. Mutta sitten hän
hypähti pystyyn ja kuiskasi: »Nyt hän tulee.» Senjälkeen hän kiiruhti
saattamaan Dombeyta määrätylle tarkastelupaikalle ja pani pullon ja
lasin pöydälle niin ketterästi, että oli jo valmiina ottamaan avosylin
vastaan Rob Hiojan, kun tämä ilmestyi ovelle.
»Tässä siis vihdoin tulee pulska poikani», huudahti rouva Brown.
»Hohhoi, sinä näytät ihan minun omalta pojaltani.»
»Voi teitä, rouva Brown», moitti Rob. »Päästäkää minut! Ettekö
voi osoittaa mieltymystänne poikaparkaa kohtaan puristelematta ja
tukahduttamatta? Varokaa, näettehän, että minulla on linnunhäkki
mukanani.»
»Ajattelee linnunhäkkiä enemmän kuin minua!» huudahti eukko luoden
silmänsä kattoon. »Minua, joka teen hänen puolestaan enemmän kuin oma
äiti!»
»Olenhan minä teille hyvin kiitollinen, rouva Brown», sanoi onneton
nuorukainen alakuloisena, »mutta te olette aina niin mustasukkainen.
Pidänhän minäkin tietysti teistä ja niin edespäin, mutta en silti
tukehduta teitä, rouva Brown.»
Puhuessaan hän näytti sellaiselta kuin ei suinkaan olisi siihen haluton
sopivassa tilaisuudessa.
»Eikä saisi puhua linnunhäkeistäkään», nurisi Rob, ikäänkuin se olisi
rikos! Katsokaahan! Tiedättekö, kenelle tämä kuuluu?»
»Herrallesi, poikani», virkkoi eukko virnistäen.
»Niin», sanoi Rob nostaen pöydälle suuren häkin, joka on sidottu
liinaan, ja avaten sen hampaillaan ja käsillään. »Se on meidän
papukaijamme.»
»Herra Carkerin papukaijako, Rob?»
»Hillitkää kieltänne, rouva Brown!» huudahti poika hädissään. »Miksi
mainitsette nimiä? Hitto vieköön», lisäsi hän repien tukkaansa
molemmilla käsillään suuttumuksen tunteitten valtaamana, »osaattepa te
tosiaankin syöstä poikaparan ihan epätoivoon!»
»Mitä! Rupeatko vielä julkeaksi, kiittämätön nulikka!» huudahti eukko
vihoissaan.
»Laupias taivas, rouva Brown, en suinkaan», vastasi Rob kyynelsilmin.
»Onko koskaan ollut olemassa sellaista —! Tiedättehän, että ihailen
teitä, rouva Brown!»
»Vai niin, armas Rob? Tosiaanko, linnunpoikani?» Ja taas rouva Brown
syleili hellästi eikä päästänyt irti, ennenkuin Rob oli tehnyt muutamia
rajuja, tosin hyödyttömiä ponnistuksia säärillään, hiusten törröttäessä
pystyssä joka taholla hänen päässään.
»Voi», huudahti Rob, »onpa se jotakin, kun on vähällä tukehtua pelkästä
rakkaudesta! Toivoisinpa teidän olevan — kuinka olette jaksanut, rouva
Brown?»
»Ah, kokonaiseen viikkoon et ole käynyt täällä!» virkkoi eukko
katsellen häntä moittivan näköisenä.
»Hyväinen aika, rouva Brown, minähän sanoin viikko sitten, että tulen
tänä iltana, enkö sanonutkin? Ja tässä olen. Kuinka täällä sitten
on voitu! Toivoisin vain, että olisitte vähän järkevämpi, rouva
Brown. Olen käynyt ihan käheäksi puolustellessani itseäni, ja kasvoni
polttavat hyväilyistä.» Hän hieroi niitä hihallaan kuin olisi tahtonut
pyyhkiä pois kaikki suuteloiden jäljet.
»Juo vähän virkistyäksesi, poika kulta», sanoi eukko täyttäen pullosta
lasin ja ojentaen sen hänelle.
»Suuri kiitos, rouva Brown», vastasi Rob. »Terveydeksenne, jotta kauan
— ja niin edespäin.» Nämä viime sanat eivät hänen kasvojensa ilmeestä
päättäen sisältäneet kovinkaan ystävällisiä toivotuksia. »Ja nyt teidän
terveydeksenne», lisäsi hän vilkaisten Aliceen, joka istui paikallaan
tuijottaen — kuten Robista näytti — hänen takanaan olevaan seinään,
Mutta todellisuudessa Dombeyn oven takaa näkyviin kasvoihin, »ja
toivotan teille samaa ja paljon muuta».
Hän tyhjensi lasin näiden kummankin toivotuksen vakuudeksi ja istuutui.
»Niin, kuulkaapas nyt, rouva Brown», jatkoi hän, »olkaapa nyt vähän
järkevämpi. Te ymmärrätte lintuja ja niiden tapoja, kuten kalliisti
tiedän.»
»Kalliisti!» toisti rouva Brown.
»Tarkoitan mielihyvikseni», vastasi Rob. »Tehän takerrutte yksityisiin
sanoihin, rouva Brown! Nyt olen taas unohtanut, mitä aioin sanoa.»
»Lintujen ymmärtämisestä oli puhe, Robby», auttoi eukko.
»Niin tosiaankin», myönsi Rob. »No niin — minun tehtäväkseni on
annettu huolehtia tästä papukaijasta — joitakin esineitä myydään, ja
eräs talous puretaan kokonaan — ja koska en tahdo herättää huomiota,
toivoisin teidän ottavan tämän hoitoonne noin viikoksi ja antavan
sille täyshoidon. Jos minun kerran täytyy kulkea edestakaisin», mutisi
Rob alakuloisen näköisenä, »saattaisi minulla yhtä hyvin olla jotakin
asiaa».
»Vai asiaa!» huudahti eukko.
»Nimittäin teidän lisäksenne», selitti Rob pelästyneenä. »En
tosiaankaan tarkoita, että tarvitsisin teidän rinnallenne mitään muuta
vetovoimaa, rouva Brown. Älkää taivaan tähden alkako taas!»
»Hän ei välitä minusta. Hän ei välitä minusta niinkuin minä hänestä!»
valitti rouva Brown kohottaen laihat kätensä. »Mutta minä otan hoitooni
hänen lintunsa.»
»Ja pitäkää siitä oikein hyvää huolta, rouva Brown», varoitti Rob.
»Luulenpa melkein, että jos kerrankaan silitätte sen höyheniä väärin
päin, se huomataan.»
»Voi, niinkö tarkkaa se on?» kysyi rouva Brown ripeästi.
»Tarkkaa, rouva Brown», toisti Rob. »Mutta siitä ei saa puhua.»
Hilliten äkkiä kielensä ja katsahtaen pelokkaasti huoneen poikki Rob
täytti taas lasinsa ja tyhjennettyhän sen pudisti päätänsä, alkaen
sitten silitellä papukaijan häkkiä johtaakseen ajatukset pois siitä
vaarallisesta aiheesta, jota juuri oli kosketeltu.
Eukko katseli häntä viekkaasti, nykäisi tuolinsa lähemmäksi, tarkasteli
häkissä olevaa papukaijaa, joka tuli hänen kutsustaan alas kullatun
kupukaton suojasta, ja virkkoi:
»Oletko menettänyt paikkasi, Robby?»
»Älkää siitä välittäkö, rouva Brown», vastasi Rob lyhyesti.
»Saat ehkä ruokarahoja, Rob?» jatkoi rouva Brown.
»Kaunis Polly!» houkutteli Rob.
Eukko loi häneen katseen, joka olisi voinut varoittaa häntä vaarasta,
mutta hän sattui nyt vuorostaan katselemaan papukaijaa, ja niin
elävästi kuin hänen mielikuvituksensa voikin loihtia esiin rouva
Brownin vihaisen katseen, jäi se hänen ruumiillisilta silmiltään
näkemättä.
»Miksi ihmeessä herrasi ei ottanut sinua mukaansa, Rob?» kysyi eukko
mairittelevalla äänellä, vaikka häijyys kävi hänen piirteissään yhä
ilmeisemmäksi.
Rob oli niin vaipunut papukaijan tarkastelemiseen ja häkin
rautalankojen hypistelyyn, ettei vastannut mitään.
Eukon koukkuiset sormet olivat hiuksenleveyden päässä Robin pörröisestä
tukasta, joka pään kumartuessa oli joutunut hänen eteensä, mutta
hän hillitsi itseään ja sanoi äänellä, joka tuntui tukehtuneelta
koettaessaan olla hyväilevä:
»Robby, lapseni!»
»Mitä nyt, rouva Brown?» kysyi Rob.
»Minua vieläkin ihmetyttää se, ettei herrasi ottanut sinua mukaansa,
kultaseni.»
»Älkää huolehtiko siitä, rouva Brown», vastasi poika.
Rouva Brown tarrasi heti oikealla kädellä hänen tukkaansa ja vasemmalla
hänen kurkkuunsa ja piti niin sisukkaasti kiinni rakkautensa esineestä,
että Robin kasvot alkoivat tuokion kuluttua tummeta.
»Rouva Brown!» ulvoi poika. »Päästäkää irti! Mitä te oikein teette?
Tulkaa auttamaan, te nuorempi! Rouva Brown, rouva Brown!»
Mutta nuorempi nainen ei hievahtanutkaan kuullessaan tämän suoranaisen
kutsun ja epäselvät huudahdukset, vaan pysyi kylmäkiskoisena, kunnes
Rob pelasti nahkansa rimpuiltuaan ahdistajansa kanssa niin, että he
olivat joutuneet nurkkaan, ja seisoi siellä läähättäen ja puolustaen
itseään kyynärpäillään, samalla kun eukko myöskin läähättäen ja polkien
jalkaansa raivosta ja kiihkosta näytti kokoilevan voimiaan toista
hyökkäystä varten. Silloin Alice korotti äänensä, mutta ei Robin
avuksi. Hän sanoi:
»Oikein tehty, äiti. Revi hänet kappaleiksi!»
»Mitä ihmettä!» puuskui Rob. »Oletteko tekin minua vastaan? Mitä
minä olen ollut ja tehnyt? Haluaisinpa tietää, minkävuoksi minut on
revittävä kappaleiksi. Miksi te käytte käsiksi minuun ja kuristatte,
vaikken ole koskaan tehnyt mitään pahaa kummallekaan teistä. Ja tekin
sanotte itseänne naisiksi!» jatkoi pelästynyt ja onneton Rob, pitäen
takkinsa hihaa silmiensä edessä. »Missä on naisellinen lempeytenne?»
»Sinä kiittämätön koira!» läähätti rouva Brown. »Sinä häpeämätön,
röyhkeä koira!»
»Mitä minä olen ollut ja tehnyt, kun olette noin loukkaantunut, rouva
Brown?» kysyi Rob itku kurkussa. »Olittehan kovin mieltynyt minuun
vielä äsken.»
»Tahtoo torjua kysymykseni lyhyillä vastauksilla ja äreillä puheilla»,
sanoi eukko. »Eikä syynä ole muu kuin se, että minä satun haluamaan
kuulla vähän hänen isännästään ja rouvasta. Ja mokoma heittiö uskaltaa
kujeilla minun kanssani! Mutta minä en sano sinulle enempää, poika.
Lähde pois!»
»Vakuutan teille, rouva Brown», vastasi masentunut Rob, »etten ole
sanallakaan maininnut haluavani lähteä. Älkää puhuko sellaista, rouva
Brown.»
»Minä en puhu mitään», sanoi rouva Brown tehden koukkuisilla sormillaan
liikkeen, joka sai Robin kutistumaan entistäkin pienemmäksi nurkkaansa.
»En sanaakaan enää päästä huuliltani hänen tähtensä. Hän on kiittämätön
koira. Hylkään hänet. Lähteköön pois! Ja minä panen hänen jäljessään
tulemaan ne, jotka puhuvat liiankin paljon ja joita hän ei voi
ravistella pois. Ne riippuvat hänessä kuin iilimadot ja hiipivät
hänen jäljessään kuin ketut. Mitä! Hän tuntee ne. Hän tietää entiset
kepposensa ja vanhat tapansa. Jos hän on unohtanut, muistuttavat kyllä
toiset hänelle hyvin pian. No niin, lähteköön pois ja katsokoon,
kuinka onnistuu herran asiain toimittaminen ja herran salaisuuksien
säilyttäminen, kun on sellainen seura alituisesti kintereillä. Hahahaa!
Hän saa varmasti huomata, että ne ovat erilaisia kuin me, Ally ja minä,
niin vähäpuheinen kuin hän onkin meitä kohtaan. Lähteköön pois, suoraa
päätä!»
Eukko kierteli Robin sanomattomaksi kauhuksi koukkuisena pientä piiriä,
jonka halkaisija oli noin neljä jalkaa, toistaen lakkaamatta noita
sanoja, puiden nyrkkiä päänsä päällä ja mutustellen suutaan.
»Rouva Brown», rukoili Rob tullen vähän esiin nurkastaan, »olen varma
siitä, ettette tahdo saattaa turmioon nuorukaista, kun ajattelette
asiaa lähemmin ja kylmäverisesti.»
»Älä puhu minulle», virkkoi rouva Brown kiertäen yhä raivoisasti samaa
kehää. »Pois täältä, pian pois täältä!»
»Rouva Brown», selitti kiusattu nuorukainen, »en tarkoittanut — voi,
kuinka onnetonta on joutua tällaiseen asemaan — olin vain varovainen
puheissani, rouva Brown, koska aina olen varovainen, sillä herrani
saa selville kaikki, mutta olisihan minun pitänyt tietää, ettei se
täältä mene pitemmälle. Mielihyvällä tosiaankin pakisen kanssanne
vähän asioista», lisäsi hän onnettoman näköisenä. »Älkää jatkako tähän
tapaan. Voi, ettekö voisi lausua jotakin sanaa poikaparan puolesta?»
kysyi hän vedoten epätoivossaan tyttäreen.
»Kuulothan, äiti, mitä hän sanoo», huomautti Alice tuimalla äänellä ja
teki kärsimättömän liikkeen päällään. »Koeta vielä kysyä häneltä, ja
jollei se onnistu, tee loppu hänestä, jos sinua haluttaa.»
Rouva Brown, jota tämä erittäin hellä kehoitus näytti liikuttavan,
alkoi heti itkeä. Vähitellen heltyen hän otti itseään puolustelevan
Robin syliinsä, joka syleili häntä sanomattoman surkean näköisenä ja
istuutui uhrin tavoin arvoisan ystävänsä viereen. Vieläpä hän salli
rouva Brownin vetää hänen käsivartensa kainaloonsa ja pitää sitä
siinä, vaikka hänen happamenmakean ilmeensä lävitse kuvastuivatkin
päinvastaiset tunteet.
»No, kuinka herrasi voi, kultaseni?» kysyi rouva Brown, kun he istuen
ystävällisessä asennossaan olivat juoneet toistensa terveydeksi.
»Hst! Olkaa hyvä, rouva Brown, ja puhukaa vähän hiljempää», pyysi Rob.
»No niin, kiitos kysymästä, hän voi luullakseni aika hyvin.»
»Etkö ole menettänyt tointasi, Rob?» kysyi eukko mairittelevalla
äänellä.
»En nimenomaan, mutta en myöskään ole paikassani», sopersi Rob. »Minä —
minä saan vielä palkkaa, rouva Brown.»
»Eikä ole mitään tehtävää, Rob?»
»Ei mitään erikoista juuri nyt, rouva Brown. Minun on vain pidettävä
silmäni auki», selitti Rob pyöritellen silmiään epätoivoisesti.
»Herrasi on ulkomailla, vai mitä?»
»Voi, hyväinen aika, rouva Brown, ettekö voisi puhella poikaparan
kanssa mistään muusta?»
Kun kiivasluontoinen rouva Brown heti nousi seisomaan, esti kiusattu
poikaparka häntä sopertaen: »Ky-yllä, rouva Brown, luulen hänen olevan
ulkomailla. Mitä hän tuijottaa?» lisäsi hän viitaten Aliceen, jonka
silmät olivat suunnatut Robin selän takana väijyviin kasvoihin.
»Älä välitä hänestä, poikani», vastasi eukko pitäen lujemmin hänestä
kiinni estääkseen häntä kääntymästä. »Hänellä on sellainen tapa.
Kerroppa nyt minulle jotakin, Rob. Näitkö koskaan sitä rouvaa,
rakkaani?»
»Voi, rouva Brown, mitä rouvaa?» kysyi Rob säälittävän rukoilevalla
äänellä.
»Mitäkö rouvaa?» toisti eukko. »Rouva Dombeyta.»
»Kyllä, luullakseni näin hänet kerran», vastasi Rob.
»Samanako iltana, kun hän lähti, Robby?» kysyi eukko painaen huulensa
melkein hänen korvaansa ja tarkaten katseellaan hänen jokaista
ilmettään. »Sepä se, nyt tiedän sen tapahtuneen juuri sinä iltana.»
»No, jos tiedätte sen tapahtuneen sinä iltana, rouva Brown, niin
tiedätte», vastasi Rob, »eikä kannata ahdistaa poikaparkaa sitä
sanomaan».
»Minne he lähtivät silloin illalla, Rob? Suoraanko pois? Kuinka
he matkustivat? Missä sinä näit rouvan? Nauroiko hän? Itkikö hän?
Kerro minulle kaikki», huusi vanha noita pitäen yhä lujemmin kiinni,
taputtaen Robin kättä, jonka oli vetänyt kainalonsa alitse, ja tutkien
sameilla silmillään hänen jokaista piirrettään. »No niin, aloitappas
nyt. Minä tahdon tietää heistä kaikki. Mitä, Rob kulta? Sinä ja minähän
voimme kyllä säilyttää salaisuuden yhteisesti. Olemme ennenkin niin
tehneet. Minne he ensin lähtivät, Rob?»
Poika läähätti ja pysyi vaiti.
»Oletko mykkä?» kysyi eukko suuttuneena.
»Laupias taivas, rouva Brown, en! Te vaaditte, että poikaparka olisi
kuin salamanleimaus. Toivoisin olevani sähkövirta», mutisi ahdistettu
Rob. »Silloin antaisin eräälle henkilölle sellaisen iskun, että hänestä
tulisi loppu.»
»Mitä sinä sanot?» kysyi eukko virnistäen.
»Juon teidän terveydeksenne, rouva Brown», vastasi vilpillinen Rob
etsien lohdutusta lasista. »Kysyittekö, minne he menivät ensiksi?
Tarkoitatte kai isäntääni ja sitä rouvaa?»
»Juuri niin, heitä molempia», myönsi eukko innokkaasti.
»He eivät lähteneet minnekään — nimittäin yhdessä, tarkoitan.»
Eukko katsahti häneen kuin tuntisi voimakasta halua tarttua taas kiinni
tukkaan ja kurkkuun, mutta häntä pidätti siitä jokin äreän salaperäinen
ilme Robin kasvoissa.
»Siinäpä juuri oli taitoa», virkkoi Rob vastahakoisena, »ettei kukaan
nähnyt heidän lähtevän tai voinut sanoa, kuinka he lähtivät. Uskokaa
pois, rouva Brown, he matkustivat eri teitä.»
»Niinkö? Kohdatakseen toisella sovitulla paikalla», hihitti eukko
oltuaan hetkisen vaiti ja tarkasteltuaan Robin kasvoja.
»No niin, jolleivät he aikoneet yhtyä jossakin, olisivat he luullakseni
yhtä hyvin voineet jäädä kotiin, vai mitä, rouva Brown?» huomautti Rob
vastahakoisesti.
»Mitä sitten, Rob, mitä sitten?» kysyi eukko vetäen pojan käden yhä
lujemmin kainaloonsa ikäänkuin innoissaan pelkäisi Robin livahtavan
tiehensä.
»Emmekö ole jo kylliksi puhelleet, rouva Brown?» sanoi Rob, joka oli
kärsimänsä loukkauksen, paloviinan ja kidutuksen vuoksi käynyt niin
kyynelherkäksi, että melkein joka vastauksen ohella pyyhki takkinsa
hihalla jompaakumpaa silmäänsä ja päästi kuuluville uikuttelevan,
turhan vastaväitteensä. »Nauroiko se rouva silloin, vai mitä? Ettekö
kysynyt, nauroiko hän, rouva Brown?»
»Vai itki?» lisäsi eukko nyökäten myöntävästi.
»Ei kumpaakaan», vastasi Rob. »Hän pysyi yhtä vakavana silloin, kun
hän ja minä — voi, huomaanhan teidän pakostakin ottavan sen selville
minulta, rouva Brown! Mutta vannokaa nyt juhlallisesti, ettette koskaan
kerro kenellekään.»
Sen rouva Brown teki heti, sillä hän oli luonteeltaan jesuiittamainen
ja tarkoittikin vain sitä, että hänen kätkössä oleva vierailijansa
saisi kuulla sen itse.
»Hän pysyi yhtä vakavana kuin kuva silloin, kun hän ja minä matkustimme
Southamptoniin», selitti Rob. »Aamulla hän oli ihan samanlainen,
rouva Brown. Ja kun hän lähti aamulla ennen päivänkoittoa ypöyksin
laivalla — minun ollessani muka hänen palvelijansa ja saattaessani
häntä turvallisesti sinne — oli hän vielä samanlainen. No, oletteko nyt
tyytyväinen, rouva Brown?»
»En, Rob, en vielä», vastasi eukko päättävästi.
»Voi, olettepa te nainen!» huudahti onneton Rob puhjeten heikkoon
valitukseen oman voimattomuutensa johdosta. »Mitä sitten vielä
haluaisitte tietää?»
»Kuinka on isäntäsi laita? Minne hän lähti?» kysyi rouva Brown pitäen
yhä kiinni Robista ja katsellen terävästi hänen kasvoihinsa.
»Sieluni kautta, rouva Brown, sitä en tiedä», vastasi Rob. »Sieluni
kautta, en tiedä, mitä hän teki tai minne hän lähti, enkä mitään
hänestä. Tiedän vain, mitä hän sanoi minulle varoituksena hillitsemään
kieleni, kun erosimme. Ja sen sanon teille ystävänä, että ennemmin
kuin kerrotte sanaakaan siitä, mitä nyt puhelemme, pitäisi teidän
ampua itsenne tai sulkeutua tähän taloon ja sytyttää se palamaan,
sillä hän ei kaihtaisi mitään kostaakseen teille. Te ette tunne häntä
puoleksikaan niin hyvin kuin minä, rouva Brown. Ette ole koskaan
turvassa häneltä, sen sanon.»
»Enkö ole vannonut valaa ja pidä sitä?»
»Sitä tosiaankin toivon, rouva Brown», vastasi Rob jonkin verran
epävarmasti eikä ilman uhkaavaa sävyä. »Yhtä paljon teidän itsenne kuin
minun vuokseni.»
Hän vilkaisi eukkoon samalla kun lausui tämän ystävällisen varoituksen
ja antoi sille lisäpontta nyökäyttämällä päätänsä. Mutta huomatessaan
epämiellyttäväksi katsella keltaisiin kasvoihin, jotka värähtelivät
rumasti, ja terävästi tuijottaviin vanhoihin silmiin, jotka olivat
niin lähellä hänen omiaan, hän alkoi rauhattomana katsella alaspäin ja
ravisteli itseään kuin koettaisi vakuuttaa itselleen, ettei aikonut
ryhtyä sen enempiin selityksiin. Eukko, joka yhä piti hänestä kiinni,
käytti tätä tilaisuutta hyväkseen nostaakseen oikean kätensä etusormen
ilmaan kuin salaiseksi merkiksi piilossa olevalle tarkastelijalle
kiinnittää erikoista huomiota siihen, mitä nyt seuraisi.
»Rob», virkkoi hän kaikkein hyväilevimmällä äänellään.
»Laupias taivas, rouva Brown, mikä nyt on?»
»Rob, missä rouva ja sinun herrasi päättivät tavata toisensa?» Rob
väänteli itseään yhä enemmän, katseli vuoroin ylös, vuoroin alas,
pureskeli peukaloaan kuivaten sitä välillä liiveihinsä ja sanoi
vihdoin, vilkaisten kysyvästi kiusanhenkeensä: »Kuinka minä sen
tietäisin, rouva Brown?»
Eukko nosti taas sormensa niinkuin äskenkin ja vastasi: »Kuuleppas,
poika, sinun ei kannata jättää minua tähän, kun olemme päässeet näin
pitkälle. Tahdon tietää.»
Nolon vaitiolon jälkeen Rob äkkiä tokaisi: »Kuinka minä osaisin lausua
vieraitten paikkojen nimiä, rouva Brown? Mikä ajattelematon ihminen te
olette?»
»Mutta olet kuullut sen nimen, Robby», huomautti eukko lujasti, »ja
muistat, miltä se kuulosti. No, sanoppa nyt!»
»En ole koskaan kuullut sitä lausuttavan, rouva Brown», vastasi Rob.
»Vai niin, olet siis nähnyt sen kirjoitettuna ja osaat luetella sen
kirjaimet», tokaisi eukko nokkelasti.
Päästäen naurun ja itkun sekaisen huudahduksen — sillä hänet
valtasi jonkinlainen ihailu rouva Brownin oveluutta kohtaan, vaikka
se tarkoittikin hänen ahdistamistaan — hän veti esille pienen
liitupalasen, kopeloituaan jonkin aikaa vastahakoisesti liivintaskuaan.
Eukon silmät välkkyivät nähdessään sen pojan peukalon ja etusormen
välissä. Kiireesti hän raivasi puiselle pöydälle tilaa, johon Rob
saattoi kirjoittaa tuon sanan, ja teki taas merkin vapisevalla
kädellään.
»Nyt sanon teille jo etukäteen, rouva Brown», huomautti poika, »ettei
kannata kysellä minulta mitään muuta. En vastaa enää mihinkään enkä
osaakaan vastata. En tiedä enempää kuin tekään, kuinka pitkän ajan
kuluttua he aikoivat tavata toisensa tai kenen suunnitelma se oli, että
he lähtivät kumpikin yksin. En tiedä enää mitään muuta. Jos kertoisin
teille, kuinka sain selville tuon nimen, niin uskoisitte minua.
Kerranko, rouva Brown?»
»Tee se, Rob.»
»No niin, asia on näin — ettehän enää kysy muuta?» sanoi Rob luoden
eukkoon silmänsä, jotka nyt alkoivat käydä kovin unisiksi ja tyhmiksi.
»En sanaakaan enää», sanoi rouva Brown.
»No niin, asia on seuraavalla tavalla. Kun eräs henkilö jätti
rouvan minun seuraani, pisti hän rouvan käteen paperipalan, johon
oli kirjoitettu osoite, ja sanoi sen olevan siltä varalta, että
rouva unohtaisi. Hän ei kuitenkaan pelännyt unohtavansa, sillä hän
repi sen kohta kun herra oli kääntänyt selkänsä. Kun nostin ylös
vaunujen portaan, löysin yhden kappaleen — hän heitti luullakseni
muut akkunasta, sillä niitä ei ollut ainoatakaan jäljellä, vaikka
koetin katsella, Löytämässäni palasessa oli vain yksi sana, ja se oli
tällainen, jos välttämättä haluatte sen tietää. Mutta muistakaa! Olette
vannonut valan, rouva Brown!»
Rouva Brown sanoi sen tietävänsä. Kun ei Robilla ollut muuta
sanottavaa, alkoi hän hitaasti ja vaivaloisesti piirtää liidulla
pöydälle.
»D», luki eukko ääneensä, kun ensimmäinen kirjain oli valmis.
»Hillitkää kielenne, rouva Brown!» huudahti poika peittäen kirjaimen
kädellään ja kääntyen kärsimättömästi eukon puoleen. »Sitä en salli
lukea ääneen. Olkaa vaiti!»
»Kirjoita sitten suurin kirjaimin, Rob», vastasi rouva Brown, tehden
saman salaisen merkin kuin aikaisemminkin, »sillä silmäni eivät erota
hyvin painettujakaan kirjaimia».
Mutisten itsekseen ja taas ryhtyen työhönsä vastahakoisesti poika
jatkoi kirjoittamista. Hänen kumartuessaan tuli se henkilö, jonka
uteliaisuuden tyydyttämiseksi hän tietämättään työskenteli, oven
luota hänen taakseen lyhyen välimatkan päähän hänen hartioistaan
ja katseli kiihkeästi pojan käden hidasta piirtelyä. Samaan aikaan
Alice vastapäisestä paikastaan tarkasteli sitä läheltä ja toisti joka
kirjaimen huulillaan, ääntämättä niitä kuuluvasti. Ja joka kirjaimen
jälkeen hänen ja Dombeyn silmät sattuivat yhteen kuin kumpikin
koettaisi saada tukea toiseltaan, ja niin molemmat luettelivat
seuraavat kirjaimet: D. I. J. O. N.
»Kas niin», virkkoi Rob, kostuttaen nopeasti kämmenensä poistaakseen
kirjaimet. Eikä hän tyytynyt siihenkään, että oli tuhrinut sen pois
hieromalla ja silittämällä kaikki jäljet takkinsa hihalla, vaan hankasi
perinpohjin liidun värinkin pöydästä. »No, nyt olette toivoakseni
tyytyväinen, rouva Brown!»
Osoittaakseen asianlaidan niin olevan eukko päästi irti
hänen käsivartensa ja taputti hänen selkäänsä. Ahdistelujen,
ristikuulustelujen ja viinan väsyttämänä Rob pani käsivartensa ristiin
pöydälle, painoi päänsä siihen ja vaipui uneen.
Vasta hänen nukuttuaan jonkin aikaa sikeästi ja ääneen kuorsatessaan
eukko kääntyi oveen päin, jonka takana Dombey oli piilossa, ja viittasi
häntä tulemaan esille ja menemään ulos. Vielä silloinkin pysyi
rouva Brown kumartuneena Robin ylitse ja valmiina peittämään hänen
silmänsä käsillään tai painamaan hänen päänsä alas, jos hän olisi
sattunut kohottamaan sitä salaisten askelten suuntautuessa kiireesti
ulko-ovelle. Mutta vaikka hän piti tarkoin silmällä nukkujaa, ehti
hän kiinnittää terävän katseensa myöskin valveilla olevaan mieheen.
Kun tämä ohitse mennessään kosketti hänen kättään ja kaikesta
varovaisuudesta huolimatta sai aikaan kullan kilahduksen, kiilsivät
eukon silmät kirkkaina ja ahneina kuin korpin.
Tyttären tumma katse seurasi häntä ovelle ja pani vaivatta merkille,
kuinka kalpea hän oli ja kuinka hänen kiireinen astuntansa ilmaisi,
että pieninkin viivytys oli hänestä sietämätön, ja kuinka tärkeätä
hänestä oli päästä heti pois ja ryhtyä toimeen. Kun Dombey sulki oven
takanaan, vilkaisi Alice äitiinsä. Eukko tuli hänen luokseen, avasi
kätensä näyttääkseen, mitä siinä oli, ja sulkien sen taas lujasti
ahneuden valtaamana. Sitten hän kuiskasi:
»Mitä hän tekee, Ally?»
»Tuhoja», vastasi tytär.
»Murhanko?»
»Hän on kuin järjiltään loukatusta ylpeydestä ja tekee sellaista, mitä
emme mitenkään voi tietää eikä hän itsekään.»
Alicen katse oli kirkkaampi kuin hänen äitinsä, ja se tuli, joka siinä
paloi, oli hehkuvampi, mutta hänen kasvonsa olivat värittömät huulia
myöten.
He eivät virkkaneet enää mitään, vaan istuivat etäällä toisistaan, äiti
vaipuneena rahojensa tarkasteluun, tytär ajatuksiinsa, ja kummankin
silmät kiilsivät heikosti valaistun huoneen hämärässä. Rob nukkui ja
kuorsasi. Oman onnensa nojaan jätetty papukaija vain oli täydessä
touhussa. Se väänteli, kiskoi häkkinsä rautalankoja koukkuisella
nokallaan ja kiipeili häkin kupuun ja pitkin sen kattoa kuin kärpänen
ja taas alas päistikkaa. Välillä se taas ravisteli ja puri ja
heilutteli jokaista ohuempaa rautapuikkoa kuin se olisi selvillä
isäntänsä vaarasta ja raivoisasti koettaisi tunkeutua ulos lentääkseen
häntä varoittamaan.