Mitä tekee ylpeä mies päivän seuratessa toistaan? Ajatteleeko hän
kertaakaan tytärtään tai ihmetteleekö minne hän on mennyt? Luuleeko
hän Florencen palanneen kotiin ja elelevän entiseen tapaan synkässä
talossa? Kukaan ei voi vastata hänen puolestaan. Hän ei ole sen koommin
kertaakaan maininnut tyttärensä nimeä. Hänen palveluskuntansa pelkää
häntä liiaksi kosketellakseen asiaa, josta hän itsepintaisesti pysyy
vaiti. Sen ainoan henkilön, joka uskaltaa kysellä häneltä, hän vaientaa
silmänräpäyksessä.
»Rakas Paul», mutisee hänen sisarensa, joka pujahtaa huoneeseen samana
päivänä, jolloin Florence on lähtenyt, »sinun vaimosi, se nousukas!
Onko se mahdollista, mitä olen kuullut kerrottavan? Onko totta, että
hän palkitsee tällä tavoin sinun verrattoman kiintymyksesi, joka meni
niin pitkälle, että uhrasit omat sukulaisesikin hänen oikuilleen ja
ylpeydelleen? Veliparkani!»
Näin puhuen ja samalla muistellen, ettei häntä ollut kutsuttu
tupaantuliaisten päivällisille, rouva Chick käyttää ahkerasti
nenäliinaansa ja heittäytyy Dombeyn kaulaan. Mutta Dombey irroittaa
hänet kylmäkiskoisesti ja taluttaa hänet istumaan.
»Kiitos, Louisa», virkkaa hän, »tästä rakkautesi todistuksesta, mutta
toivon, että keskustelumme siirtyy johonkin toiseen aiheeseen. Jos
valitan kohtaloani, Louisa, tai ilmaisen olevani lohdutuksen tarpeessa,
voit sitä tarjota minulle, jos tahdot olla niin hyvä.»
»Rakas Paul», huomauttaa hänen sisarensa pitäen nenäliinaansa kasvojaan
vasten ja pudistaen päätään, »minä tunnen ylevän mielesi enkä mainitse
enää sanaakaan asiasta, joka on niin tuskallinen ja mieltä kuohuttava»
— rouva Chickiä puistattaa tässä ylevä suuttumus — »mutta salli minun
kysyä — vaikka pelkään kuulevani jotakin, mikä järkyttää ja surettaa
minua — millainen on onnettoman Florence-paran kohtalo».
»Louisa», vastaa hänen veljensä jyrkästi, »vaikene. Ei sanaakaan enää
siitä!»
Rouva Chick ei voi muuta kuin pudistaa päätänsä, käyttää nenäliinaansa
ja huokailla rappeutuneiden Dombey-suvun jäsenten vuoksi, jotka
eivät enää ansaitse Dombeyn nimeä. Mutta hänellä ei ole pienintäkään
aavistusta siitä, onko Florence syyllinen Edithin karkaamiseen, onko
hän mennyt äitipuolensa mukana tai tehnyt liian paljon tai liian vähän
tai jotakin tai ei mitään.
Dombey kulkee tietään horjumatta, sulkee ajatuksensa ja tunteensa
itsepintaisesti omaan rintaansa eikä ilmaise niitä kenellekään. Hän ei
laisinkaan etsiskele tytärtään. Mahdollisesti hän ajattelee Florencen
olevan tätinsä luona tai täällä kotona. Kenties hän ajattelee tytärtään
alinomaa taikka ei ohimennenkään. Hänen ulkonaisen hahmonsa perusteella
voi tehdä mitä päätelmiä tahansa.
Mutta yksi seikka on varma: hän ei usko menettäneensä Florencea.
Hänellä ei ole aavistustakaan todellisesta asianlaidasta. Hän
on elänyt liian kauan suljettuna omaan ylemmyyteensä ja nähnyt
Florencen kärsivällisenä ja hiljaisena alapuolellaan pelätäkseen sitä
mahdollisuutta. Vaikka onnettomuus onkin häntä järkyttänyt kovasti, ei
hän vielä ole alentunut toisten ihmisten tasalle. Juuri on leveä ja
syvällä, ja vuosien kuluessa ovat sen pienet haarautumat levinneet joka
suuntaan ja imeneet ravintoa kaikesta ympärillä olevasta. Puu on saanut
iskun, mutta sitä ei ole kaadettu.
Mutta niin tarkoin kuin Dombey salaakin sisäisen maailmansa
ulkonaiselta, jolla hänen mielestään on toistaiseksi vain yksi ainoa
tehtävä, nimittäin vartioida häntä tarkoin, missä hän liikkuneekin, ei
hän voi peittää siltä kapinoivia merkkejä, jotka ilmenevät ontoissa
silmissä ja poskissa, huolestuneessa otsassa ja alakuloisessa, synkässä
ilmeessä. Luoksepääsemättömänä niinkuin ennenkin hän on kuitenkin
muuttunut mies. Yhtä ylpeänä kuin ennen konsanaan hän on sisäisesti
nöyryytetty, sillä muuten ei näitä ulkonaisia merkkejä voisi olla.
Maailma — mitä maailma ajattelee hänestä, kuinka se katselee häntä,
mitä se näkee hänessä ja mitä se sanoo hänestä — se on hänen sisäinen
kiusanhenkensä. Se seuraa häntä kaikkialle ja — mikä on vielä pahempaa
— se on kaikkialla sielläkin, missä hän itse ei ole. Se astuu hänen
kerallaan palvelijoiden joukkoon, ja kuitenkin hän jättää sen
kuiskailemaan taakseen. Hän näkee sen osoittelevan häntä sormellaan
kadulla, se odottelee häntä hänen liiketoimistossaan, se kurkistelee
ivallisesti rikkaitten kauppiaitten olkapäiden ylitse, se kulkee
viittaillen ja rupatellen kansanjoukossa, se ennättää aina hänen
edellään joka paikkaan ja on aina innokkaimmillaan hänen lähdettyään
pois, siitä hän on varma. Kun hän itse on sulkeutunut huoneeseensa
iltaisin, on se hänen talossaan ja sen ulkopuolella, sen askeleet
kuuluvat katukivitykseltä, se tuijottaa häneen pöydällä lojuvien
sanomalehtien palstoilta, se pyyhältää edestakaisin rautateillä ja
laivoissa: rauhattomana ja toimeliaana kaikkialla, ottamatta huomioon
ketään muuta kuin hänet.
Se ei ole vain hänen mielikuvituksensa tuote. Se on yhtä eloisa
muidenkin ihmisten ajatuksissa kuin hänen. Katsokaa Feenix-serkkua,
joka tulee Baden-Badenista vartavasten puhellakseen hänen kanssaan.
Katsokaa majuri Bagstockia, joka seuraa Feenix-serkkua tätä
ystävällistä tehtävää suorittamaan.
Dombey ottaa heidät tapansa mukaan arvokkaasti vastaan ja seisoo
suorana entisessä asennossaan tulen edessä. Hän tuntee maailman
katselevan häntä heidän silmillään ja näkee saman katseen seinälle
ripustetuissa muotokuvissa. Kirjahyllyllä herra Pitt niinikään edustaa
sitä.
»Harvinaisen kylmä kevät», virkkaa Dombey — pettääkseen maailmaa.
»Hitto vieköön, hyvä ystävä», sanoo majuri ystävyyden tunteen
lämmittämänä. »Joseph Bagstock on kurja olento silloin, jos on
teeskenneltävä. Jos haluatte pitää ystäviänne loitolla, Dombey, ja
ottaa heidät kylmästi vastaan, ei J.B. ole tarkoituksiinne sopiva
mies. Joe on karu ja itsepintainen, Joe on suorasukainen. Hänen
kuninkaallinen korkeutensa Yorkin herttua-vainaja osoitti minulle sen
kunnian, että sanoi joko ansiosta tai ansiotta — siitä ei nyt ole
puhe —: 'Jos armeijassa on olemassa mies, johon voin luottaa, mikäli
tarvitsee osata suoraan maaliin, niin se mies on Joe — Joe Bagstock.'»
Dombey osoittaa hyväksyvänsä tämän väitteen.
»Nähkääs, Dombey», jatkaa majuri, »minä olen maailmanmies. Meidän
ystävämme Feenix — jos saan niin sanoa —»
»Se tuottaa minulle suuren kunnian», huomauttaa Feenix-serkku.
»— on myöskin maailmanmies, Dombey, ja te olette maailmanmies. No niin,
kun kolme maailmanmiestä kohtaa toisensa ja kun he ovat ystävyksiä —
niinkuin luulen» — taas Feenix-serkkuun kääntyen.
»Varmasti erittäin hyviä ystäviä», myöntää Feenix-serkku.
»— ja kun he ovat ystävyksiä», toistaa majuri, »niin kelpo Joen
mielipide (mahdollisesti J. erehtyy) on se, että maailman mielipiteen
voi jossakin tietyssä asiassa helposti saada selville».
»Epäilemättä», sanoo Feenix-serkku. »Sehän on todellakin itsestään
selvä asia. Minusta on peräti tärkeätä, majuri, että ystäväni Dombey
kuulisi minun ilmaisevan suuren hämmästykseni ja mielipahani siitä,
että rakastettava ja hienosti sivistynyt sukulaiseni, jolla oli kaikki
mahdolliset edut tehdäkseen miehen onnelliseksi, on niin suuressa
määrin unohtanut, mitä hän oli velkapää — suoraan sanoen maailmalle —
että hän teki sellaisen kepposen. Olen ollut siitä lähtien hiton lailla
masentuneella mielellä ja sanoinkin eilen illalla Long Saxbylle — joka
on kuuden jalan ja kymmenen tuuman pituinen ja jonka ystäväni Dombey
luultavasti tuntee — että se on koskenut minuun ihan sietämättömästi
ja tehnyt minut suorastaan sappitautiseksi. Se saa ihmisen miettimään,
tällainen tuhoisa onnettomuus», jatkaa Feenix-serkku, »että tapaukset
kehittyvät ehdottomasti omalla voimallaan, sillä jos minun tätini olisi
elänyt sen tapahtuessa, olisi sen vaikutus hänen tapaiseensa hiton
vilkkaaseen ihmiseen ollut niin järkyttävä, että hän ehdottomasti olisi
menettänyt henkensä onnettomuuden uutena uhrina».
»Kuulkaapa, Dombey!» virkkaa majuri, aloittaen taas hyvin tarmokkaasti.
»Suokaa anteeksi», keskeyttää hänet Feenix-serkku. »Sallikaa minun
vielä kosketella erästä seikkaa. Ystäväni Dombey sallinee minun
huomauttaa, että jos jotakin vielä voisi lisätä sietämättömän
kiusalliseen mielentilaan, jonka vallassa olen tätä tapausta
ajatellessani, niin se on maailman luonnollinen hämmästys siitä, että
rakastettavan ja hienosti kasvatetun sukulaiseni (niinkuin minun
yhä täytynee rohjeta häntä nimittää) otaksutaan niin menetelleen
erään valkohampaisen miekkosen kanssa, joka on asemansa puolesta
paljon alempana kuin hänen aviomiehensä. Mutta samalla kun minun
täytyy jokseenkin jyrkästi pyytää ystävääni Dombeyta olemaan
syyttämättä rakastettavaa ja hienosti sivistynyttä sukulaistani,
kunnes hänen syyllisyytensä on täydellisesti todistettu, tahdon
vakuuttaa ystävälleni Dombeylle, että se suku, jonka edustaja olen
ja joka on nyt melkein sammunut (hiton surullinen miete miehelle),
ei pane minkäänlaisia esteitä hänen tielleen ja on onnellinen
voidessaan suostua jokaiseen kunnialliseen menettelytapaan, jonka hän
mahdollisesti katsoo sopivaksi tulevaisuuden varalta. Toivoakseni
ystäväni Dombey luottaa niihin hyviin tarkoituksiin, jotka elähdyttävät
minua tässä surullisessa asiassa, enkä tosiaankaan luule tarpeelliseksi
vaivata ystävääni Dombeyta sen useammilla huomautuksilla.»
Dombey kumartaa kohottamatta silmiään ja pysyy vaiti.
»No niin, Dombey», virkkaa majuri, »kun nyt ystävämme Feenix on niin
kaunopuheisella tavalla, ettei vanha Joe B. ole koskaan kuullut sen
etevämpää — ei, kautta taivaan, arvoisa herra, ei olekaan!» vakuuttaa
majuri kerrassaan sinisenä, tarttuen keppiinsä keskikohdalta —
»käsitellyt asiaa, mikäli se koskee puheena olevaa naista, nojaan minä
vanhaan ystävyyteemme, Dombey, valaistakseni sitä toiselta puolen.
Hyvä ystävä», sanoo majuri köhien, »maailmalla on näissä seikoissa
mielipiteitä, jotka pitää ottaa huomioon».
»Sen tiedän», myöntää Dombey.
»Luonnollisesti sen tiedätte, Dombey», jatkaa majuri. »Hitto vieköön,
kyllä minä ymmärrän teidän sen tietävän. Ei ole todennäköistäkään, että
teidän kaltaisenne mies ei tietäisi.»
»Toivoakseni ei», vastaa Dombey.
»Dombey, te kai arvaatte lopun. Minä puhun suoraan — ehkä malttamatta —
sillä Bagstockien suku on aina puhunut suoraan. Vähän he ovat koskaan
sillä keinoin saavuttaneet, mutta se on Bagstockien veressä. Tuo mies
on pantava pyssynpiipun eteen. J.B. on käytettävissänne. Hän vaatii
ystävän nimeä. Jumala teitä siunatkoon!»
»Majuri», vastaa Dombey, »olen teille kiitollinen. Käännyn teidän
puoleenne, kun se aika tulee. Koska se aika ei ole vielä tullut, olen
malttanut olla puhumatta teille siitä.»
»Missä se mies on, Dombey?» kysyy majuri häneen jonkin aikaa läähättäen.
»En tiedä.»
»Oletteko saanut hänestä mitään tietoja?» kysyy majuri.
»Olen.»
»Dombey, minä iloitsen kuullessani sen», virkkaa majuri. »Onnittelen
teitä.»
»Suonette anteeksi molemmat — myöskin te, majuri», huomauttaa Dombey,
»etten tällä hetkellä ryhdy sen tarkempiin selittelyihin. Tietoni
on omituista laatua ja omituisella tavalla saatu. Mahdollisesti se
osoittautuu arvottomaksi, mahdollisesti se on totta. Nyt en voi tietää
tarkemmin. Tämän enempiä selityksiä en voi antaa.»
Vaikka tämä on jokseenkin kylmä vastaus majurin hehkuvaan innostukseen,
ottaa hän sen suopeasti vastaan ja lausuu julki ilonsa sen ajatuksen
johdosta, että maailman oikeutettu uteliaisuus toivottavasti
pian tyydytetään. Sitten Feenix-serkku saa asianmukaisen osuuden
kiitollisuudesta rakastettavan ja hienosti sivistyneen sukulaisensa
mieheltä, ja hän ja majuri Bagstock vetäytyvät pois jättäen Dombeyn
taas maailman haltuun miettimään mielin määrin sitä tapaa, kuinka
ystävät tulkitsevat hänelle maailman ajatuksia hänen asioistaan ja sen
kohtuullista ja järkevää odotusta.
Mutta kuka istuu taloudenhoitajattaren huoneessa vuodattaen
kyyneleitä ja puhellen rouva Pipchinin kanssa matalalla äänellä kädet
kohotettuina? Se on nainen, ja hänen kasvojaan peittää hyvin tiukka
musta myssy, joka nähtävästi ei kuulu hänelle. Se on neiti Tox, joka
on lainannut tämän valepuvun palvelijattareltaan ja tullut Prinsessan
aukiolta päin salaa uudistaakseen vanhan tuttavuutensa rouva Pipchinin
kanssa, jotta voisi saada varmoja tietoja Dombeyn tilasta. »Kuinka hän
kestää sen, hyvä ystävä?» kysyy neiti Tox.
»No niin», vastaa rouva Pipchin äreällä tavallaan, »hän on hyvin
entisensä kaltainen».
»Ulkonaisesti», lisää neiti Tox. »Mutta mitä hän tunteekaan
sisimmässään!»
Rouva Pipchinin kovat harmaat silmät katselevat epäluuloisina hänen
vastatessaan kolmena selvästi eri purkauksena: »Niin! Ehkä. Otaksun
niin.» Sitten hän jatkaa: »Puhuakseni suoraan, Lucretia» — hän
puhuttelee neiti Toxia yhä Lucretiaksi, sillä hän on kohdistanut
ensimmäiset kokeensa lasten masentamisen alalla tähän naiseen, joka
silloin oli onneton, kuihtunut ja pieni nuori tyttö — »puhuakseni
suoraan, Lucretia, hän voi mielestäni olla iloinen päästyään eroon
vaimostaan. Minäkään en voisi sietää läheisyydessäni niin vaskisia
kasvoja!»
»Tosiaankin vaskisia. Voitte varmasti sanoakin vaskisia, rouva
Pipchin!» sanoo neiti Tox. »Jättää miehensä! Niin ylevän miehen!» Ja
neiti Tox joutuu taas liikutuksensa valtaan.
»En tahtoisi puhua juuri ylevyydestä», huomauttaa rouva Pipchin hieroen
kiukkuisesti nenäänsä. »Mutta sen minä tiedän, että kun koettelemukset
kohtaavat ihmisiä, pitää heidän kestää ne. Hölyn pölyä! Minullakin on
ollut tarpeeksi kestämistä aikanani! Sellainen hälinä mokomasta. Hän
on lähtenyt, ja niin olemme hänestä päässeet. Enpä luulisi kenenkään
kaipaavan häntä takaisin!»
Tämä viittaus perulaisiin kaivoksiin vaikuttaa sen, että neiti Tox
nousee lähteäkseen pois. Rouva Pipchin soittaa kelloa ja kutsuu
Towlinsonin saattamaan häntä ulos. Towlinson, joka ei ole pitkiin
aikoihin nähnyt neiti Toxia, virnistelee, sanoo toivovansa, että hän
voi hyvin, ja lisää, ettei hän aluksi tuntenut neiti Toxia myssy päässä.
»Kiitos, jokseenkin hyvin, Towlinson», vastaa neiti Tox. »Pyydän teitä
ystävällisesti olemaan mainitsematta kenellekään, jos sattumalta näette
minut täällä. Vierailuni ovat tarkoitetut vain rouva Pipchinille.»
»Kuten haluatte, neiti.»
»Järkyttäviä asioita on tapahtunut, Towlinson», huomauttaa neiti Tox.
»Niin, ihan kauheita», myöntää Towlinson.
»Toivoakseni se, mitä täällä on tapahtunut, on teille opiksi,
Towlinson», huomauttaa neiti Tox, joka opettaessaan Toodlen perhettä on
omaksunut varoittavan äänensävyn ja tavan käyttää hyväkseen tilapäisiä
sattumia.
»Varmasti, neiti», vastaa Towlinson.
Hän näyttää vielä tuumiskelevan itsekseen, millä lailla tämä varoitus
soveltuu nimenomaan häneen, kun äreä rouva Pipchin äkkiä herättää
hänet mietteistään kysymällä: »Mitä te odotatte? Miksi ette saata tätä
naista ovelle?» Silloin hän opastaa neiti Toxin pois. Sivuuttaessaan
Dombeyn oven neiti Tox vetäytyy mustan myssynsä sisimpiin syvyyksiin
ja astuu varpaisillaan. Koko maailmassa ei ole ainoatakaan hiukkasta,
joka ajattelee Dombeyta niin usein ja tuntee sellaista surua ja
levottomuutta hänen tähtensä kuin neiti Tox kävellessään kadulla musta
myssy päässään ja pyrkiessään kotiin kenenkään huomaamatta, kun lamput
on juuri sytytetty.
Mutta neiti Tox ei merkitse mitään Dombeyn maailmassa. Hän saapuu
joka ilta hämärissä käyttäen koleina iltoina myssyn lisäksi vielä
päällyskenkiä ja sateenvarjoa. Hän kestää Towlinsonin virnistykset ja
rouva Pipchinin tiuskimiset ja töykeyden ja kaiken muun saadakseen
vain tietää, kuinka Dombey voi ja kuinka hän kestää onnettomuutensa,
mutta hänellä itsellään ei ole mitään tekemistä Dombeyn maailmassa,
joka vaativaisena ja kiusallisena pysyy ennallaan ja tulee toimeen
ilman häntä. Ja hän, kaikkea muuta kuin kirkas tai erikoinen tähti,
kiertää pientä rataansa toisen aurinkokunnan nurkassa ja tietää sen,
mutta tulee sittenkin, itkee, lähtee takaisin ja on tyytyväinen. Neiti
Toxia on tosiaankin helpompi tyydyttää kuin sitä maailmaa, joka tuottaa
Dombeylle niin paljon huolta.
Liikehuoneistossa pohtivat konttoristit suurta onnettomuutta kaikkine
valo- ja varjopuolineen, mutta varsinkin sitä kysymystä, kuka saa
Carkerin paikan. Yleensä he ovat sitä mieltä, että siitä varmasti
vähennetään muutamat lisätulot ja että se käy ikäväksi uusien
rajoitusten ja ehtojen vuoksi. Ne, joilla ei ole pienintäkään toivoa
saada sitä paikkaa, ovat ehdottomasti sillä kannalla, etteivät sitä
tahtoisikaan, eivätkä ollenkaan kadehdi sitä henkilöä, jolle se
mahdollisesti on varattu. Tässä kauppaliikkeessä ei ole tunnettu
näin suurta järkytystä sen jälkeen kuin Dombeyn pieni poika kuoli,
mutta kaikki sellaiset mielenliikutukset saavat siellä seurallisen,
melkeinpä hyväntuulisen leiman ja johtavat lämpimän toveruuden
vahvistamiseen. Tämä edullinen tilaisuus sovittaa keskenään konttorin
tunnustetun älyniekan ja hänen eteenpäin pyrkivän kilpailijansa, jotka
ovat kauan olleet perivihollisia. He päättävät lähteä tovereineen
yhteisille päivällisille läheiseen ravintolaan juhliakseen jälleen
virinnyttä ystävyyttään. Älyniekka toimii puheenjohtajana, kilpailija
varapuheenjohtajana. Jälkiruuan perästä nousee älyniekka puhumaan:
»Hyvät herrat, en voi salata itseltäni, ettei tämä ole sopiva aika
yksityisiin riitoihin. Äskeiset tapaukset, joihin ei tarvitse
erikoisemmin viitata, mutta jotka eivät ole kokonaan jääneet
käsittelemättä parissa sunnuntailehdessä ja eräässä päivälehdessäkin»
(tässä seuran kaikki muut jäsenet lausuvat sen nimen äänekkäästi
kuiskaten), »ovat saaneet minut miettimään yhtä ja toista, ja
minusta tuntuu, että jokainen henkilökohtainen erimielisyys minun
ja Robinsonin välillä tällaisella hetkellä merkitsisi ikuisiksi
ajoiksi sen voimakkaan yhteistunteen kieltämistä, jonka täydellä
syyllä otaksun ja toivon aina pysyvän tunnusmerkillisenä Dombey ja
Pojan henkilökunnalle». Robinson vastaa tähän kuin mies ja veli.
Sitten esiintyy ihan uudessa valossa eräs herrasmies, joka on ollut
liikkeen palveluksessa kolme vuotta, mutta joka hetki vaarassa
saada potkut laskuvirheittensä vuoksi. Hän pitää lennokkaan puheen,
sanoen toivovansa, ettei heidän kunnioitetun esimiehensä tarvitsisi
koskaan enää kokea sellaista onnettomuutta, joka nyt on kohdannut
hänen kotiliettään, ja luettelee pitkän jonon asioita, jotka kaikki
alkavat sanoilla: »älköön hänen enää koskaan», saaden palkkiokseen
suosionosoitusten myrskyn. Lyhyesti sanoen, heillä on mitä hauskin
ilta, eikä sitä häiritse muu kuin kiista kahden nuorukaisen välillä,
jotka lausuessaan otaksumia Carkerin viime vuosipalkan suuruudesta
uhkaavat toisiaan viinilaseilla ja jotka sitten toimitetaan ulos hyvin
kiihtyneinä. Seuraavana päivänä on soodavesi hyvin haluttua liikkeen
konttorissa, ja useimmat pitävät ravintolalaskua julkeana nylkemisenä.
Mitä tulee Perchiin, niin hän on hyvää vauhtia menossa perikatoaan
kohti. Hänet näkee taas usein kapakoissa, joissa toiset kestitsevät
häntä hänen valehdellessaan hirveästi. Näyttää siltä kuin hän olisi
kohdannut jokaisen viime selkkaukseen sekaantuneen henkilön tuon
tuostakin ja sanonut heille »herra» tai »rouva», kuinka asia kulloinkin
on vaatinut, »miksi olette niin kalpea?» minkä kuullessaan kukin on
värissyt kiireestä kantapäähän ja virkkanut: »Oi, Perch!» ja juossut
pois. Joko tunnontuskat näiden mahdottomuuksien vuoksi tai väkijuomia
seurannut vastavaikutus saa Perchin äärimmäisen alakuloiselle mielelle
sinä aikana illasta, jolloin hän tavallisesti etsii lohdutusta rouva
Perchin seurasta. Rouva Perch taas on hyvin ärtyisellä mielellä, sillä
hän pelkää, että hänen miehensä luottamus naisväkeen on järkkynyt ja
että hän puolittain odottaa kotiin tullessaan, että hänen vaimonsa on
karannut jonkun aatelismiehen kanssa.
Dombeyn palvelijatkin muuttuvat näinä aikoina hyvin epäsäännöllisiksi
ja työhönsä sopimattomiksi. He syövät vakinaisesti kuumaa ruokaa
illalliseksi ja keskustelevat »asiasta» kuuman juoman höyrytessä
heidän edessään pöydällä. Towlinson on aina päihtynyt puoliyhdentoista
jälkeen ja kyselee usein, eikö hän sanonut, ettei mitään hyvää
seuraa kulmatalossa asumisesta. He kuiskailevat Florence-neidistä
ja lausuvat arvelujaan hänen olinpaikastaan, mutta ovat yhtä mieltä
siitä, että ellei herra Dombey sitä tiedäkään, tietää rouva Dombey.
Tämä johtaa heidän ajatuksensa viimeksimainittuun, jolloin keittäjätär
huomauttaa, että hän oli kuitenkin kerrassaan komea olento. Mutta hän
oli liian ylhäinen! He ovat kaikki yksimielisiä siitä, että hän oli
liian ylhäinen, ja Towlinsonin vanha lemmitty, sisäkkö (joka on hyvin
siveellinen), pyytää, ettei hänelle enää koskaan puhuttaisi ihmisistä,
jotka pitävät päätänsä liian korkealla ikäänkuin tämä maailma ei olisi
heille kyllin hyvä.
Kaikki, mitä tässä asiassa sanotaan ja tehdään, tapahtuu yhteisesti
— Dombeyta tietysti lukuunottamatta. Dombey ja maailma eivät tiedä
toisistaan.