Puisen merikadetin yläkerrassa oli tyhjä huone, joka oli muinoin ollut
Walterin makuusuojana. Herätettyään kapteenin varhain seuraavana aamuna
Walter ehdotti, että he siirtäisivät sinne pienestä arkihuoneesta
sellaisia huonekaluja, jotka sisustaisivat sitä parhaiten, jotta
Florence voisi heti noustuaan ottaa sen haltuunsa. Koska mikään ei
ollut kapteeni Cuttlelle mieluisampaa kuin saada itsensä oikein
punaiseksi ja hengästyneeksi sellaisissa hommissa, ryhtyi hän
mielihyvin työhön. Muutamien tuntien kuluttua tämä ullakkohuone oli
muuttunut jonkinlaiseksi maakajuutaksi, jota koristivat arkihuoneen
parhaat tavarat, niihin luettuna turkkilainen fregattikin, jonka
kapteeni ripusti uunin yläpuolelle niin tavattoman tyytyväisenä, ettei
voinut puoleen tuntiin tehdä muuta kuin peräytyä siitä tuon tuostakin
joitakin askelia, saadakseen sitä oikein ihailla.
Mikään Walterin houkuttelu tai pyyntö ei saanut kapteenia vetämään
käyntiin suurta kelloa tai ottamaan takaisin tinarasiaa tai
sokeripihtejä ja teelusikoita. »Ei, ei, poikani», vastasi kapteeni
senlaatuisiin kehoituksiin, »minä olen kerrassaan luopunut tuosta
pikku omaisuudesta». Näitä sanoja hän toisti hyvin mahtipontisesti ja
vakavasti, kaiketi uskoen, että niillä oli parlamentin päätöksen voima
ja ettei tällaisessa omaisuudensiirrossa olisi mitään muotovirhettä,
paitsi jos hän vaatisi omistusoikeuttaan uudelleen vahvistettavaksi.
Tämän uuden järjestelmän etuna oli se, että paitsi Florencen nyt
saamaa parempaa eristystä, voitiin merikadetti sijoittaa tavalliselle
tarkastuspaikalleen ja myöskin myymälän ikkunaluukut avata. Vaikka
hyväuskoinen kapteeni ei pitänyt viimeksi mainittua toimenpidettä
kovinkaan suuriarvoisena, ei se suinkaan ollut tarpeeton, sillä
edellisenä päivänä oli ympäristö ollut niin ihmeissään myymälän
pysymisestä suljettuna, että paljon väkeä oli seisonut tuijottamassa
sen oveen kadun toisella puolella aamuvarhaisesta iltamyöhään asti.
Tyhjäntoimittajat ja maankiertäjät olivat tunteneet erikoista
harrastusta kapteenin kohtaloon. Muutamat heistä eivät pelänneet
lokaan tahriintumistaan, vaan sovittivat silmänsä myymälän akkunan
juurelle kellarinristikkoon ja tunsivat suorastaan iloa kuvitellessaan
näkevänsä edes takinliepeen kapteenin riippuessa jossakin nurkassa,
kun taas toiset jyrkästi vastustivat tätä otaksumaa, arvellen hänen
makaavan portailla vasaralla murhattuna. Niinpä heräsi suorastaan
jonkin verran tyytymättömyyttä, kun asianomainen nähtiin varhain
aamulla seisomassa myymälänsä ovella niin reippaana ja terveenä kuin
ei mitään olisi tapahtunut. Sen kaupunginosan suntio, kunnianhimoinen
mies, joka oli toivonut osakseen sitä kunniaa, että saisi olla läsnä
ovea auki murrettaessa ja sitten täydessä virkapuvussa todistajana
ruumiintarkastuksen aikana, meni niin pitkälle, että sanoi eräälle
vastapäätä asuvalle naapurille tuon vahakangashattuisen vekkulin
tekevän viisaasti, jos olisi yrittämättä sitä uudelleen — mainitsematta
lähemmin mitä — ja lisäsi pitävänsä häntä silmällä.
»Kapteeni Cuttle, ettekö ole kuullut Sol-enosta mitään koko aikana?»
kysyi Walter mietteissään heidän seisoessaan lepäämässä puuhistaan
myymälän ovella ja katsellessaan pitkin tuttua katua.
»En mitään, poikani», vastasi kapteeni pudistaen päätänsä.
»Lähtenyt etsimään minua eikä kertaakaan kirjoittanut teille? Mutta
miksi ei? Hän sanoo nimenomaan tässä paperissa, jonka annoitte
minulle», virkkoi Walter ja otti taskustaan sen asiakirjan, joka oli
avattu viisaan Bunsbyn läsnä ollessa, »että jollette kuule hänestä
mitään ennenkuin sen avaatte, voitte pitää häntä kuolleena. Taivas
varjelkoon siitä, mutta olisittehan kuullut hänestä, vaikka hän
olisikin kuollut! Joku olisi varmasti kirjoittanut hänen pyynnöstään,
jollei hän olisi itse voinut, ja sanonut: 'sinä ja sinä päivänä kuoli
luonani' tai 'hoidossani' tai niin edespäin 'herra Solomon Gills
Lontoosta ja jätti teille tämän viimeisen muiston ja pyynnön'. Eikö
niin?»
Kapteeniin, joka ei ollut koskaan ennen kuvitellut asiaa niin selvästi,
vaikutti täten avautuva laaja mahdollisuus yllättävästi, ja hän vastasi
pudistaen miettivästi päätänsä: »Oikein puhuttu, poikani, ihan oikein.»
»Olen ajatellut tätä tai ainakin olen», sanoi Walter punastuen,
»ajatellut yhtä ja toista unettomana yönä enkä voi uskoa muuta kuin
että Sol-eno (taivas häntä siunatkoon!) on elossa ja tulee takaisin.
En niin paljon ihmettele hänen lähtöään, koska ottamatta huomioon
sitä seikkailujen ihailua, joka aina kuului hänen luonteeseensa, ja
hänen suurta rakkauttaan minua kohtaan, jonka rinnalla kaikki muu
hänen elämässään ei ollut minkään arvoista, kuten tiedän paremmin kuin
kukaan muu saatuani hänestä parhaimman isän» — Walterin ääni tuntui
epäselvältä ja käheältä, ja hän katseli poispäin pitkin katua — »niin,
ottamatta sitä huomioon olen usein lukenut ja kuullut henkilöistä,
jotka saatuaan tiedon siitä, että joku läheinen ja rakas sukulainen on
mahdollisesti joutunut haaksirikkoon, ovat matkustaneet asumaan niille
rannikkoseuduille, missä saattoi odottaa kuulevansa jotakin kadoksissa
olevasta laivasta vaikkapa vain tuntia paria aikaisemmin kuin muualla,
tai suorastaan seuranneet laivan reittiä määräpaikkaan, ikäänkuin
sillä keinoin tulisi jotakin selville. Luullakseni tekisin itsekin
niin yhtä pian kuin joku toinen tai mahdollisesti pikemminkin kuin
moni muu. Mutta sitä en voi käsittää, miksi eno ei ole kirjoittanut
teille, vaikka niin selvästi aikoi, ja kuinka hän olisi voinut kuolla
ulkomailla teidän saamatta siitä kenenkään kautta tietoa.»
Kapteeni huomautti päätänsä ravistaen, että Jack Bunsbykään ei ollut
kyennyt sitä selittämään ja että siinä oli sellainen mies, jolla oli
kelvollinen päänuppi.
»Jos enoni olisi ollut kevytmielinen nuorukainen, niin että voisi
ajatella hänen joutuneen hurjaan juopotteluseuraan, jossa hänet
nujerrettiin mahdollisten rahainsa vuoksi», jatkoi Walter, »tai jos
hän olisi ollut huimapäinen merimies, joka lähti maihin parin kolmen
kuukauden palkka taskussaan, voisin ymmärtää hänen katoamisensa
jäljettömiin. Mutta kun hän oli mitä oli — ja toivoakseni vieläkin on —
en voi sitä uskoa.»
»No, mitä siis päättelet siitä?» kysyi kapteeni katsellen häntä
odottavan näköisenä.
»Kapteeni Cuttle», vastasi Walter, »en ymmärrä, mitä pitäisi ajatella.
Onko asian laita niin, ettei hän ole kirjoittanut? Eikö siitä ole
mitään epäilystä?»
»Jos Sol Gills olisi kirjoittanut», vastasi kapteeni, »niin missä
sitten on kirje?»
»Olettakaamme, että hän jätti sen jonkun haltuun», arveli Walter,
»tai että se on unohtunut tai huolimattomasti heitetty jonnekin tai
hukkunut. Sekin on minusta todennäköisempää kuin toinen olettamus.
Lyhyesti sanoen, kapteeni Cuttle, minä en ainoastaan hylkää toista
mahdollisuutta, vaan en tahdokaan sitä ajatella.»
»Niin, Walter, toivo pitää sinua yllä», virkkoi kapteeni viisaasti.
»Toivo on poiju, sen voit hakea Pikku Laulukirjasta, tunteellisten
laulujen osastosta, mutta se kelluu vain, niinkuin kaikki muutkin
poijut, eikä sitä voi minnekään ohjata. Toivon kuva on myös ankkuri,
mutta mitä hyötyä minulla on ankkurista, jollen tapaa pohjaa, minne sen
laskisin?»
Kapteeni Cuttle puhui näin paremminkin järkevänä kansalaisena ja
perheen päämiehenä, jonka velvollisuus on jaella viisautensa aarteita
kokemattomalle nuorukaiselle, kuin yksityisesti omasta puolestaan.
Mutta hänen kasvonsa loistivat kuitenkin uudesta toivosta, joka
oli häneen tarttunut Walterista. Ja hän päätti sanansa sopivasti
taputtamalla nuorukaista selkään ja sanomalla innostuneena: »Hurraa,
poikani! Omasta puolestani olen samaa mieltä kuin sinäkin.»
Walter naurahti iloisesti vastaukseksi ja virkkoi:
»Vain sananen enää lisää enostani tällä kertaa, kapteeni Cuttle. Minun
nähdäkseni on mahdotonta, että hän olisi lähettänyt kirjeensä yleisellä
tavalla — esimerkiksi postilaivan mukana —»
»Sepä se, poikani», myönsi kapteeni.
»— ja että kirje olisi mennyt teiltä jotenkin hukkaan?»
»No, no, Walter», virkkoi kapteeni, koettaen luoda häneen ankaran
katseen, »enkö minä ole tavoitellut uutisia tuosta oppineesta miehestä,
vanhasta Sol Gillsistä, enostasi, yötä päivää siitä lähtien kun hän
katosi? Eikö sydämeni ole ollut raskas ja valveillaan joka hetki
hänen ja sinun tähtesi? Enkö ole ollut vahtipaikallani nukkuessani ja
valveessani ja enkö olisi hävennyt luopua siitä niin kauan kuin tämä
merikadetti suinkin pysyy koossa?»
»Niin, kapteeni Cuttle», vastasi Walter tarttuen hänen käteensä,
»tiedän asian olevan niin ja tiedän, kuinka uskollista ja vakavaa on
kaikki, mitä sanotte ja tunnette. Olen varma siitä. Uskokaa minun
olevan siitä yhtä varman kuin että jalkani on taas täällä kynnyksellä
tai että taas olen saanut puristaa tätä uskollista kättä. Ettehän sitä
epäile?»
»En, en, Walter», vastasi kapteeni kasvojensa loistaessa.
»En tahdo enää pitemmälti arvailla», virkkoi Walter, »enkä lisätä muuta
kuin etten millään muotoa koske enoni omaisuuteen, kapteeni Cuttle!
Kaikki, mitä hän on jättänyt tänne, saa pysyä uskollisimman hoitajan
ja parhaimman miehen huostassa — ja jollei hänen nimensä ole Cuttle,
ei hänellä ole lainkaan nimeä! Ja nyt, ystävistä parhain, puhukaamme
hiukan — neiti Dombeystä.»
Walterin käytös muuttui hänen lausuessaan nämä kaksi sanaa. Hän näytti
menettäneen luottavaisuutensa ja hilpeytensä.
»Minä luulin, ennenkuin neiti Dombey esti minua puhumasta hänen
isästään eilen illalla — muistattehan sen?»
Kapteeni muisti hyvin ja pudisti päätänsä.
»Minä luulin», toisti Walter, »että meillä olisi vain yksi kova
velvollisuus suoritettavana, nimittäin saada hänet yhteyteen omaistensa
kanssa ja palaamaan kotiin».
Kapteeni mutisi jotakin vastalauseen tapaista, mutta sen teki niin
tavattoman voimattomaksi perinpohjainen masennus hänen kuullessaan
tämän ilmoituksen, että vain arvaamalla saattoi päästä sen
merkityksestä selville.
»Mutta se on lopussa», jatkoi Walter. »En enää ajattele niin.
Mieluummin lähtisin vaikka uudelleen sille laivahylylle, jolla olen
niin usein unissani purjehtinut sen jälkeen kun pelastuin, ja jäisin
sille ajelehtimaan — ja kuolemaan!»
»Hurraa, poikani!» huudahti kapteeni ilmeisen mielihyvän puuskassa.
»Hurraa, hurraa!»
»Kuinka voisi ajatellakaan, että hän niin nuorena, hyvänä ja kauniina
ja niin hienosti kasvatettuna ja niin toisenlaisiin oloihin syntyneenä
joutuisi harhailemaan tylyssä maailmassa! Mutta me olemme nähneet sen
kuilun, joka erottaa hänet kaikesta entisyydestä, vaikkei kukaan muu
kuin hän itse voi tietää, kuinka syvä se on, eikä mikään paluu ole
mahdollinen.»
Ymmärtämättä tätä täydelleen kapteeni kuitenkin hyväksyi sen ja
huomautti hyvin vakuuttavasti, että tuuli kävi perän takaa.
»Hänen ei pitäisi olla yksin täällä, vai mitä, kapteeni Cuttle?» kysyi
Walter levottomana.
»Sepä se, poikani, en oikein ymmärrä», vastasi kapteeni mietittyään
kotvasen. »Mutta olethan sinä kuitenkin täällä hänen seuranaan, ja kun
te molemmat sovitte yhteen —»
»Rakas kapteeni Cuttle», muistutti Walter. »Minäkö muka olen täällä!
Neiti Dombey viattomana ja luottavaisena pitää minua ikäänkuin
ottoveljenään, mutta millainen olisikaan minun sydämeni rikos ja
halpamaisuus, jos kuvittelisin olevani mitenkään oikeutettu lähestymään
häntä tuttavallisesti, muka veljenä — jos olisin unohtavinani, että
olen kunniani vuoksi velvollinen sitä karttamaan?»
»Walter, poikani», arveli kapteeni, joka tunsi äskeisen rohkeutensa
lannistuvan, »eikö mikään muu suhde olisi mahdollinen kuin —»
»Voi!» vastasi Walter, »tahtoisitteko, että menettäisin hänen
kunnioituksensa — sellaisen olennon kunnioituksen — ja vetäisin
ikuisiksi ajoiksi verhon itseni ja hänen enkelinkasvojensa väliin
käyttämällä hyväkseni sitä, että hän on täällä turvapaikassa niin
luottavana ja kenenkään suojelematta, koettaakseni tunkeutua hänen
rakastajakseen? Mitä sanon? Maailmassa ei ole ainoatakaan ihmistä, joka
vastustaisi sellaista yritystäni enemmän kuin te.»
»Sillä ehdolla», sanoi kapteeni käyden yhä alakuloisemmaksi, »että on
jokin oikea syy tai este, miksi kahta ihmistä ei voi liittää yhteen
ikeeseen — voit hakea sen paikan kirjasta ja painaa mieleesi — toivon
voivani selittää sen luvalliseksi ja sallituksi silloin kun se kirkossa
kuulutetaan. Eikö siis ole mitään muuta suhdetta, poikani?»
Walter heilautti kättään kieltämisen merkiksi.
»No niin, Walter», murisi kapteeni hitaasti, »en tahdo kieltää olevani
kovin pahoilla mielin tästä huomautuksestasi tai siitä, mitä minulle
on sen ohella selvinnyt. Mutta mitä Sydämen Iloon tulee, Walter,
niin muista, että mikä on kunnioitusta ja velvollisuudentuntoa
häntä kohtaan, se on kunnioitusta ja velvollisuudentuntoa minunkin
mielestäni, vaikka olen ajatellut asiaa ennen toisin. Sen vuoksi
seuraan vanavedessäsi ja tunnen juuri samaa kuin sinäkin. Eikö
todella mikään muu suhde ole mahdollinen?» toisti kapteeni katsellen
alakuloisen luhistuneen linnansa raunioita.
»Nyt meidän pitäisi», virkkoi Walter tarttuen uuteen aiheeseen,
saadakseen kapteenin iloisemmalle mielelle, »keksiä jokin keino
hankkiaksemme sopiva ja luotettava seuratoveri neiti Dombeylle siksi
ajaksi, jonka hän viettää täällä. Kukaan hänen omaisistaan ei tietysti
kelpaa. Neiti Dombeystä tuntuu, että he ovat kaikki riippuvaisia hänen
isästään. Minne Susan on joutunut?»
»Sekö nuori nainen?» kysyi kapteeni. »Minun käsitykseni mukaan hänet on
lähetetty pois Sydämen Ilon tahtoa vastaan. Otin hänet puheeksi, kun
neiti ensin tuli tänne. Hän näytti pitävän tytöstä paljon, mutta sanoi
hänen olleen poissa jo kauan.»
»Sitten teidän pitää kysyä neiti Dombeylta, minne hän on lähtenyt»,
esitti Walter, »ja me koetamme saada hänet käsiimme. Alkaa jo olla
päivä, ja neiti Dombey nousee pian. Te olette hänen paras ystävänsä.
Odottakaa häntä yläkerrassa ja jättäkää minun huolekseni kaikki
alakerran asiat.»
Peräti alakuloisena kapteeni huokasi kuin vastaukseksi Walterin
huokaukseen ja taipui. Florence oli iloinen uudesta huoneestaan, halusi
hartaasti tavata Walteria ja riemuitsi toivoessaan tapaavansa vanhan
ystävänsä Susanin. Mutta hän ei tiennyt Susanin olinpaikasta muuta kuin
että hän oli jossakin Essexissä. Hänen tietääkseen ei kukaan muukaan
ollut siitä selvillä, paitsi ehkä Toots.
Tämän uutisen kapteeni toi Walterille ja ilmoitti samalla, että Toots
oli se nuori herra, jonka Walter oli kohdannut merikadetin ovella,
että he olivat hyvät tuttavat ja että hän oli varakas ja toivottomasti
ihastunut neiti Dombeyhin. Sitten kapteeni kertoi, kuinka sanoma
Walterin otaksutusta kohtalosta oli ensiksi tutustuttanut hänet
Tootsiin ja kuinka heidän välillään oli tehty valalla vahvistettu
sopimus, jonka mukaan Tootsin piti olla puhumatta rakkaudestaan.
Nyt oli otettava selville, saattoiko Florence luottaa Tootsiin, ja
kun Florence hymyillen sanoi: »Kyllä, koko sydämestäni», piti löytää
Tootsin asunto. Sitä ei Florence tiennyt, ja kapteenikin oli sen
unohtanut. Kapteeni selitti juuri pienessä arkihuoneessa Walterille,
että Toots varmaankin pian tulisi, ja silloin hän ilmestyikin.
»Kapteeni Gills», sanoi Toots rientäen muitta mutkitta takahuoneeseen,
»minä olen ihan mielipuolisuuden rajalla!»
Toots oli työntänyt nämä sanat suustaan kuin mörssäristä, ennenkuin
huomasi Walterin, jota hän sitten tervehti kuin onnettomuudesta
hihittäen — jos sitä niin voi kuvata.
»Suokaa anteeksi, herra», virkkoi Toots pidellen otsaansa, »mutta nyt
olen sellaisessa kunnossa, että järkeni on menossa, jollei ole jo
mennyt, ja kaikki kohteliaisuuteen vivahtelevakin olisi tällaiseen
tilaan joutuneen henkilön taholta pelkkää tyhjää pilaa. Kapteeni Gills,
sallikaa minun puhua kanssanne hetkinen kahden kesken.»
»Toveri, teitä me juuri halusimmekin tavata», vastasi kapteeni tarttuen
hänen käteensä.
»Oi, kapteeni Gills, kuinka omituista, että joku haluaa tavata
minua», sanoi Toots. »En ole uskaltanut ajaa partaani, kun olen niin
hädissäni. En ole harjauttanut vaatteitani. Tukkani on kampaamaton.
Sanoin Kukonpojalle, että jos hän tarjoutuisi puhdistamaan saappaani,
surmaisin hänet jalkoihini!»
Kaikista näistä järkytetyn mielen ilmaisuista oli selvänä todistuksena
Tootsin ulkomuoto, josta kuvastui epätoivo ja hämmennys.
»Kuulkaahan, toveri», virkkoi kapteeni, »tämä on vanhan Sol Gillsin
sisarenpoika Walter. Hän, jonka luultiin hukkuneen merellä.»
Toots hellitti käden otsaltaan ja tuijotti Walteriin.
»Hyväinen aika!» änkytti Toots. »Kuinka monimutkainen onnettomuus! Mitä
teille kuuluu? Minä — minä pelkään, että olette varmaankin kastunut
kovasti. Kapteeni Gills, sallitteko minun vaihtaa kanssanne pari sanaa
myymälässä?»
Hän tarttui kapteenin takkiin ja lähtiessään hänen kanssaan huoneesta
kuiskasi:
»Kapteeni Gills, tuoko on se mies, jota tarkoititte sanoessanne, että
hän ja neiti Dombey olivat luodut toisilleen?»
»Niin, toveri», vastasi kapteeni alakuloisena, »olin tosiaankin sitä
mieltä ennen».
»Entä nyt?» huudahti Toots painaen taas kädellä otsaansa.» »Nyt ennen
kaikkea! Vihattu kilpailija! Mutta eihän hän sentään ole vihattu
kilpailija», jatkoi Toots, pysähtyen äkkiä, kun oli miettinyt asiaa
lähemmin, ja otti käden otsaltaan. »Miksi minä vihaisin häntä? Ei, jos
rakkauteni on ollut todella epäitsekäs, kapteeni Gills, niin sallikaa
minun todistaa se nyt!»
Toots syöksyi takaisin arkihuoneeseen ja lausui ravistaen Walterin
kättä:
»Kuinka voitte? Toivoakseni ette vilustunut. Olen kovin iloinen, jos
suvaitsette pitää minua tuttavananne. Toivon, että tämä onnellinen
päivä palaisi monta kertaa. Kautta kunniasanani, tosiaankin on hauskaa
nähdä teitä», virkkoi Toots lämmeten yhä enemmän katseltuaan kauemmin
Walterin kasvoja ja vartaloa.
»Kiitän teitä sydämellisesti», vastasi Walter. »En voisi toivoa
suorempaa ja virkistävämpää tervehdystä.»
»Ettekö tosiaankaan? Se on kovin ystävällistä. Olen kovin kiitollinen
teille. Mitä teille kuuluu? Toivon, että kaikki nekin voivat hyvin,
jotka jäivät sinne — nimittäin — tarkoitan sinne, mistä viimeksi
tulitte.»
Kaikkiin näihin hyviin toivotuksiin ja oivallisiin tarkoituksiin Walter
vastasi miehekkäästi.
»Kapteeni Gills», sanoi Toots, »minä haluaisin toimia ehdottoman
rehellisesti, mutta nyt minun toivoakseni sallitaan mainita eräs
seikka, joka —»
»Niin, niin, toveri», vastasi kapteeni. »Avoimesti ja suorasti.»
»Kuulkaa siis, kapteeni Gills», sanoi Toots, »ja luutnantti Walters,
tiedättekö, että herra Dombeyn talossa on tapahtunut mitä kauheimpia
asioita ja että neiti Dombey itse on karannut isänsä luota, joka
minun käsitykseni mukaan», lisäsi hän hyvin kiihtyneenä, »on hirviö,
niin että olisi liiaksi imartelevaa nimittää häntä marmoriseksi
muistopatsaaksi tai petolinnuksi — ja että neiti Dombeyta ei tavata
mistään ja että hän on kadonnut ihan tietämättömiin?»
»Saanko kysyä, mistä olette sen kuullut?» huomautti Walter.
»Luutnantti Walters», sanoi Toots, joka oli ruvennut käyttämään
tätä nimitystä luultavasti sen vuoksi, että hän sekoitti hänen
ristimänimensä merenkulkuammattiin ja oletti jotakin hänen ja kapteenin
välistä sukulaisuutta, jonka piti tietysti ulottua myös arvonimiin,
»minulla ei voi olla mitään syytä peitellä todellista asianlaitaa.
Tuntien erikoista harrastusta kaikkeen, mikä on yhteydessä neiti
Dombeyn kanssa — en mistään itsekkäästä syystä, luutnantti Walters,
sillä olenhan täysin selvillä siitä, että jokaisen kannalta parasta,
mitä voisin tehdä, olisi lopettaa elämäni, jota ei voi pitää muuna
kuin haittana toisille ihmisille — olen pistänyt silloin tällöin
jonkin pikku lahjan eräälle palvelijalle, kerrassaan kunnianarvoiselle
Towlinson-nimiselle nuorelle miehelle, joka on ollut siinä perheessä
jonkin aikaa. Hän ilmaisi minulle eilen illalla koko jutun. Siitä
lähtien, kapteeni Gills — ja luutnantti Walters — olen ollut kuin
mieletön ja maannut koko yön sohvalla tällaisena rauniona kuin näette.»
»Herra Toots», virkkoi Walter, »mielihyväkseni voin huojentaa
mieltänne. Rauhoittukaa siis, neiti Dombey on hyvässä turvassa.»
»Arvoisa herra!» huudahti Toots hypähtäen seisomaan ja pudistaen taas
hänen kättään, »nyt tunnen mieleni niin kuvaamattoman keveäksi, että
vaikkapa ilmoittaisitte neiti Dombeyn olevan jo naimisissa, voisin
hymyillä, Niin, kapteeni Gills», jatkoi hän kääntyen kapteeni Cuttlen
puoleen, »kautta sieluni ja ruumiini, minä olen tosiaankin sitä mieltä,
että mitä tahansa heti jälkeenpäin tekisinkin itselleni, voisin
hymyillä. Niin huojentuneeksi tunnen mieleni.»
»Vielä suurempaa iloa ja tyydytystä tuottaa teidän kaltaisellenne
jalolle sydämelle, kun saatte kuulla voivanne suorittaa palveluksen
neiti Dombeylle», virkkoi Walter puristaen vastaukseksi sydämellisesti
Tootsin kättä. »Kapteeni Cuttle, oletteko hyvä ja opastatte herra
Tootsin yläkertaan?»
Kapteeni viittasi Tootsille, joka seurasi häntä hämmentyneen näköisenä.
Yläkertaan saavuttua hänet suuremmitta valmisteluitta johdettiin
Florencen uuteen — turvapaikkaan.
Kun Toots-parka näki hänet, hämmästyi ja ilostui hän niin tavattomasti,
ettei osannut ilmaista tunteitaan muuten kuin mielettömyyksillä.
Hän riensi Florencen luokse, tarttui hänen käteensä, suuteli sitä,
päästi sen irti, tarttui siihen taas, polvistui, vuodatti kyyneleitä,
nauraa hihitti eikä välittänyt siitä vaarasta, johon joutui Diogeneen
taholta, sillä koira oli siinä uskossa, että näissä mielenosoituksissa
oli jotakin vihamielistä hänen emäntäänsä vastaan. Se hypähteli
Tootsin ympärillä kuin epävarmana siitä, mihin kohtaan hyökkäys oli
suunnattava, mutta ilmeisesti se oli varmasti päättänyt ravistella
häntä perinpohjin.
»Hyi, Di, sinä paha, lyhytmuistinen koira! Hyvä herra Toots, minusta on
niin hauska tavata teitä!»
»Kiitoksia», virkkoi Toots, »voin oikein hyvin, kiitoksia vain, neiti
Dombey. Toivoakseni koko perhe voi hyvin.»
Toots sanoi tämän käsittämättä vähääkään, mitä puhui, ja istuutui
tuolille tuijottaen Florenceen, samalla kun hänen kasvoillaan loisti
niin räikeä riemun ja epätoivon ristiriita kuin suinkin mahdollista.
»Kapteeni Gills ja luutnantti Walters ovat sanoneet minulle, neiti
Dombey», läähätti Toots, »että minä voin tehdä teille palveluksen.
Jos saattaisin jollakin keinolla pestä pois muiston siitä Brightonin
päivästä, jollan käyttäydyin — paljon enemmän isänmurhaajan kuin
taloudellisesti riippumattoman henkilön tavalla, niin vaipuisin
hiljaiseen hautaan ilon kajastus mielessäni.»
»Hyvä herra Toots», sanoi Florence, »en toivoisi unohtavani mitään
meidän tuttavuudestamme. Uskokaa minua, en koskaan voikaan. Te olette
ollut minulle aina liian hyvä ja ystävällinen».
»Neiti Dombey», vastasi Toots, »teidän huomaavaisuutenne minun
tunteitani kohtaan on osa enkelimäisestä luonnostanne. Kiitän teitä
tuhannesti. Se ei merkitse mitään.»
»Aioimme kysyä teiltä», selitti Florence, »muistatteko, mistä
löytäisimme Susanin, jonka ystävällisesti saatoitte ajuritoimistoon
hänen lähtiessään meiltä».
»En tosiaankaan varmasti muista, mikä nimi oli niiden vuokravaunujen
kyljessä», virkkoi Toots vähän aikaa mietittyään, »ja luulen hänen
sanoneen, ettei hän aikonut pysähtyä sinne, vaan matkustaa edemmäksi.
Mutta, neiti Dombey, jos haluatte löytää hänet ja saada hänet tänne,
niin hankimme Kukonpoika ja minä hänet käsiimme niin nopeasti kuin
suinkin alttiuteni ja Kukonpojan suuri äly voi toimittaa.»
Tootsia ilahdutti ja virkisti niin kovin se toivo, että hän saisi olla
hyödyksi, ja hänen uhrautuvaisuutensa epäitsekkäisyys eittämätön,
että olisi ollut julmaa hylätä hänen tarjoustaan. Vaistomaisen
hellätunteisena Florence vältti mitenkään estelemästä tätä aietta ja
kiitteli Tootsia moneen kertaan. Toots otti ylväänä ryhtyäkseen toimiin
viipymättä.
»Neiti Dombey», sanoi Toots koskettaen Florencen tarjoamaa kättä,
samalla kun hänen kasvoillaan selvästi kuvastui toivottoman rakkauden
tuska, joka pani hänet värisemään, »hyvästi! Sallikaa minun olla niin
rohkea ja sanoa, että monet onnettomuutenne tekevät minut kerrassaan
kurjaksi ja että voitte luottaa minuun lähinnä kapteeni Gillsin
jälkeen. Olen täysin tietoinen omista puutteellisuuksistani — ne eivät
merkitse mitään, kiitos vain — mutta minuun voi luottaa täydellisesti,
sen vakuutan teille, neiti Dombey.»
Sitten Toots lähti ulos huoneesta taas kapteenin seuraamana, joka oli
seisonut vähän matkan päässä hattu kainalossa sivellen harvaa tukkaansa
koukullaan ja hartaasti tarkannut tapausten kehittymistä. Ja kun ovi
sulkeutui heidän takanaan, peittyi Tootsin elämän valo taas synkkiin
pilviin.
»Kapteeni Gills», virkkoi hän pysähtyen portaiden alapäässä ja
kääntyen, »totta puhuen en ole tällä hetkellä siinä mielentilassa,
että voisin luutnantti Waltersin jälleen tavatessani säilyttää niitä
ehdottoman ystävällisiä tunteita, jollaisten soisin rinnassani
asustavan. Emme voi aina hillitä, tunteitamme kapteeni Gills, ja siksi
pitäisin erikoisena suosionosoituksena jos päästäisitte minut ulos
sivuovesta.»
»Toveri», vastasi kapteeni, »valitkaa itse tienne. Olen varma siitä,
että mitä reittiä tahansa kuljette, se on selvä ja kelpo miehelle
sopiva.»
»Kapteeni Gills», virkkoi Toots, »te olette erittäin ystävällinen.
Teidän hyvä käsityksenne on minulle lohdutus. Vielä yksi asia», lisäsi
hän seisten käytävässä puoliavoimen oven takana, »jonka toivoisin
teidän muistavan, kapteeni Gills, ja tulevan myöskin luutnantti
Waltersin tietoon. Olen nyt! nähkääs, saanut omaisuuteni kokonaan
haltuuni enkä tiedä, mitä sillä tekisin. Jos voisin olla jotenkin
hyödyksi raha-asioissa, niin vaipuisin hiljaiseen hautaan rauhallisin
mielin.» Hän ei puhunut muuta, vaan pujahti ulos hiljaa ja sulki oven
jälkeensä estääkseen kapteenia vastaamasta mitään.
Florence ajatteli tätä hyväluontoista olentoa kauan jälkeenpäinkin
tuskan ja mielihyvän sekaisin tuntein. Toots oli niin rehellinen ja
lämminsydäminen, että tuotti verratonta iloa ja lohdutusta nähdä hänet
taas ja onnettomuudessa saada uusi vakuutus hänen ystävällisyydestään.
Mutta Florencen silmät sumentuivat kyynelistä ja hänen rintansa täyttyi
säälistä, kun hän samalla ajatteli tuottaneensa toiselle hetkeksikään
surua, joka häiritsi nuorukaispoloisen tasaista elämää. Kapteeni
Cuttlekin ajatteli omalla tavallaan Tootsia ja samoin Walter. Kun he
kaikki kolme illalla istuivat Florencen uudessa huoneessa, ylisti
Walter Tootsia erittäin lämpimästi ja kertoi Florencelle, mitä hän oli
lähtiessään sanonut, lisäten siihen selitykseksi ja tunnustukseksi
kaikenlaista miellyttävää, mitä hänen oma vilpittömyytensä ja
myötätuntonsa salli.
Toots ei palannut seuraavana päivänä eikä senkään jälkeen muutamiin
päiviin. Sillävälin Florence, saamatta minkäänlaista uutta syytä
levottomuuteen, eleli kuin rauhallinen lintu häkissä Sol-ukon asunnon
yläkerrassa. Mutta päivän seuratessa toistaan hän kävi silminnähtävästi
yhä alakuloisemmaksi, ja se ilme, joka oli näkynyt Paul-vainajan
kasvoilla, kuvastui usein niilläkin kasvoilla, jotka korkeasta
akkunasta katselivat taivaanlakea kohti kuin etsien enkeliään siltä
kirkkaalta rannalta, josta hän oli puhunut pienessä vuoteessaan maaten.
Florence oli ollut viime aikoina raukea, eikä hänen kokemansa järkytys
ollut vaikuttamatta hänen vointiinsa. Mutta nyt ei häntä vaivannut
ruumiillinen sairaus. Hänen mielensä oli masennuksissa, ja siihen oli
syynä Walter.
Hän huomasi, että Walter vältteli häntä, vaikka huolehtikin hänestä,
ollen levoton hänen puolestaan ja toisaalta ylpeä ja iloinen häntä
palvellessaan, ja osoitti kaikkea tätä niin hehkuvan innokkaasti kuin
hänen luonteelleen oli ominaista. Päivän mittaan hän harvoin lähestyi
Florencen huonetta. Jos Florence kysyi häntä, tuli hän ja oli taas
yhtä sydämellinen ja iloinen, jollaisena Florence muisti hänet niiltä
ajoilta, jolloin oli lapsena eksynyt Lontoon kaduilla. Mutta pian
Walter kävi umpimieliseksi — Florencen herkältä mieleltä se ei jäänyt
huomaamatta — ja levottomaksi ja lähti tiehensä. Koko päivänä hän ei
kertaakaan tullut pyytämättä. Illalla hän oli aina saapuvilla, ja se
oli onnellisinta aikaa, sillä silloin Florence puolittain uskoi, että
hänen lapsuutensa aikainen Walter ei ollut muuttunut. Mutta silloinkin
osoitti jokin mitätön sana, katse tai seikka Florencelle, että heidän
välillään oli käsittämätön kuilu, jonka ylitse ei voinut päästä.
Florence ei voinut olla huomaamatta tätä suurta muutosta, vaikka
Walter koetti parhaansa mukaan sitä salata. Näytti siltä kuin Walter
hienotunteisuudesta häntä kohtaan ja toivoen hartaasti voivansa
suojella häntä kaikelta pahalta turvautuisi lukemattomiin pikku juoniin
ja eksytyksiin. Sitä enemmän Florence tunsi Walterin muuttuneen
toisenlaiseksi ja sitä useammin hän itki tätä veljen vieraantumista.
Florencesta tuntui, että kelpo kapteenikin — hänen väsymätön, hellä,
aina innokas ystävänsä — huomasi sen ja kiusaantui siitä, ollen
vähemmän hilpeä ja toivehikas kuin alussa ja vilkaisten silloin tällöin
murheellisena salavihkaa vuorotellen kumpaankin heidän istuessaan
illalla kolmisin yhdessä.
Vihdoin Florence päätti puhua asiasta Walterille, luullen ymmärtävänsä
syyn hänen vieraantumiseensa ja voivansa keventää sydäntään ja tehdä
hänet rauhallisemmaksi, jos ilmaisisit keksineensä asianlaidan ja
alistuvansa siihen ilman pienintäkään moitetta.
Eräänä sunnuntai-iltana Florence toteutti päätöksensä. Uskollinen
kapteeni istui hänen huoneessaan kaulus tavattoman korkealla, lukien
silmälasit nenällä. Silloin Florence kysyi, missä Walter oli.
»Luullakseni hän on alakerrassa, rakas neiti», vastasi kapteeni.
»Puhelisin mielelläni hänen kanssaan», virkkoi Florence nousten äkkiä
seisomaan kuin lähteäkseen alakertaan.
»Kyllä minä lennätän hänet tänne, lapsi kulta, silmänräpäyksessä.»
Senjälkeen kapteeni hyvin ketterästi nosti kirjan olalleen — sillä
hän piti velvollisuutenaan lukea sunnuntaisin vain hyvin paksuja
kirjoja, koska se näytti säädyllisemmältä, ja oli vuosia sitten ostanut
eräästä vanhojen kirjojen kaupasta suunnattoman teoksen, jonka viisi
ensimmäistä riviä jo sai hänet niin ymmälle, ettei hän ollut vieläkään
päässyt selville, mitä aihetta siinä käsiteltiin — ja poistui. Walter
ilmestyi pian.
»Kapteeni Cuttle ilmoitti, neiti Dombey», aloitti hän innokkaasti heti
sisään tullessaan — mutta pysähtyi nähdessään Florencen kasvot. »Te
ette voi hyvin tänään. Näytätte alakuloiselta ja olette itkenyt.»
Hän puhui niin ystävällisesti, ja hänen äänessään tuntui niin hellä
sävy, että kyyneleet kihosivat Florencen silmiin.
»Walter», virkkoi Florence lempeästi, »minä en jaksa oikein hyvin ja
olen itkenyt. Haluan puhua kanssasi.»
Walter istuutui vastapäätä häntä ja katseli kauniita ja viattomia
kasvoja. Hänen omat kasvonsa kalpenivat, ja hänen huulensa värisivät.
»Sinä sanoit samana iltana, jolloin sain tietää sinun pelastuneen — oi,
rakas Walter, miltä minusta silloin tuntui ja mitä toivoinkaan —»
Walter laski vapisevan kätensä pöydälle heidän väliinsä ja katseli
Florencea.
»— että minä olin muuttunut. Hämmästyin kuullessani sinun sanovan niin,
mutta nyt ymmärrän muuttuneeni. Älä ole vihainen minulle, Walter.
Silloin olin liian iloinen sitä ymmärtääkseni.»
Walterin mielestä hän oli taas kuin lapsi. Hänestä tuntui kuin hänen
edessään istuisi viaton, luottavainen, rakastava pikku tyttö, ei se
rakas nainen, jonka jalkojen juureen hän olisi tahtonut laskea maailman
rikkaudet.
»Muistathan viimeisen kerran, jolloin tapasimme toisemme ennen
lähtöäsi, Walter?»
Walter pisti käden poveensa ja otti esiin pienen kukkaron.
»Tämä on aina ollut sidottuna kaulaani! Jos olisin vaipunut syvyyteen,
olisi se ollut mukanani valtameren pohjalla.»
»Ja pidäthän sitä vieläkin vanhana muistona, Walter?»
»Kuolemaani asti!»
Florence laski kätensä Walterin kädelle yhtä luontevasti ja
yksinkertaisesti kuin ei olisi päivääkään kulunut siitä, jolloin hän
antoi tuon pienen muistoesineen.
»Olen siitä iloinen, kun saan ajatella, että pidät sitä muistona
minusta, Walter. Muistatko, että jonkinlainen aavistus tästä
muutoksesta tuntui heräävän mielessämme jo sinä iltana, kun puhelimme
yhdessä?»
»En», vastasi Walter ihmetellen.
»Kyllä, Walter. Minä olin jo silloin syynä siihen, että toiveesi ja
suunnitelmasi eivät toteutuneet. Pelkäsin sitä ajatusta silloin, mutta
nyt sen tiedän. Jos silloin jalomielisyydessäsi kykenit salaamaan
minulta, että sinäkin tiesit, ei se enää onnistu, vaikka koetat yhtä
ylevästi kuin silloinkin. Niin, sinä koetat. Kiitän sinua siitä,
Walter, syvästi ja vilpittömästi, mutta sinun on mahdoton onnistua.
Sinä olet kärsinyt liiaksi oman ja läheisimmän sukulaisesi kovan
kohtalon vuoksi voidaksesi kokonaan jättää huomioon ottamatta, kuka on
ollut viattomana syynä kaikkeen vaaraan ja tuhoon. Sinä et voi unohtaa
minua siltä kannalta, emmekä me enää voi olla kuin veli ja sisar.
Mutta, rakas Walter, älä luule minun senvuoksi! valittavan. Minun olisi
pitänyt tietää se, mutta unohdin sen iloissani. En toivo muuta kuin
että ajattelet minua vähemmän kiusaantuneempana, kun tämä tunne ei
enää ole salaisuus. Enkä pyydä muuta, Walter, kuin että sen lapsiparan
vuoksi, joka oli kerran sisaresi, et taistelisi itsesi kanssa ja
kiduttaisi itseäsi minun tähteni, kun kerran tiedän kaikki!»
Walter oli katsellut häntä koko ajan niin ihmeissään ja järkytettynä,
ettei mikään muu tunne voinut kuvastua hänen ilmeestään. Nyt hän
tarttui Florencen käteen, joka lepäsi niin rukoilevasti hänen
kädellään, ja piti siitä lujasti kiinni.
»Oi, neiti Dombey», virkkoi hän, »onko mahdollista, että kärsiessäni
niin paljon, kun olen koettanut saada tunteeni sellaisiksi, joita
velvollisuuteni on osoittaa teitä kohtaan, olen tuottanut noin suuria
kärsimyksiä kuin sananne ilmaisevat. Koskaan en ole ajatellut teitä
toisenlaisena kuin lapsuuteni ja nuoruuteni viattomana, valoisana,
puhtaana ja siunattuna muistona. Alusta asti en ole pitänyt enkä
viimeiseen hengenvetooni asti pidäkään teidän osuuttanne elämässäni
muuna kuin jonakin pyhänä, mitä ei koskaan saa keveästi ajatella, ei
koskaan voi kylliksi kunnioittaa eikä koskaan, kuolemaan asti, unohtaa.
Kun taas saan nähdä teidän katsovan minuun ja kuulla teidän puhuvan
niinkuin silloin illalla, kun erosimme, tuottaa se minulle sellaista
onnea, etten löydä sanoja sitä ilmaistakseni. Ja jos pidätte minua
sisaren rakkauden ja luottamuksen arvoisena, on se toinen suuri lahja,
jonka voin kiitollisin mielin ottaa vastaan!»
»Walter», virkkoi Florence vakavasti, samalla kun hänen kasvojensa ilme
alkoi muuttua, »mitä tarkoitat olevasi velvollinen osoittamaan minulle
uhraamalla kaikki muut tunteet?»
»Kunnioitusta», vastasi Walter matalalla äänellä, »harrasta
kunnioitusta».
Florencen kasvot alkoivat värittyä, ja hän veti ujosti ja miettivästi
pois kätensä, katsellen häntä yhä yhtä vakavasti.
»Minulla ei ole veljen oikeutta», jatkoi Walter. »Minulla ei ole veljen
vaatimuksia. Lähtiessäni olitte lapsi. Palatessani tapasin naisen.»
Puna tummeni Florencen kasvoilla. Hän teki liikkeen kuin rukoillakseen,
ettei Walter puhuisi enempää. Sitten hän painoi kasvot käsiinsä.
He olivat kumpikin hetkisen vaiti. Florence itki.
»Minun velvollisuuteni niin luottavaa, puhdasta ja hyvää sydäntä
kohtaan», virkkoi Walter, »on reväistä itseni irti siitä, vaikka
samalla repisin oman sydämeni kappaleiksi. Kuinka uskaltaisin sanoa
teitä sisarekseni!»
Florence itki yhä.
»Jos olisitte ollut onnellinen, ympärillänne rakastavia ja ihailevia
omaisia, niinkuin pitäisi, ja kaikkea sitä, mikä tekee syntymästä
asti perityn asemanne niin kadehdittavaksi», puhui Walter, »ja jos
silloin olisitte sanonut minua veljeksenne, hellyydessä muistellessanne
mennyttä, olisin voinut vastata siihen nimitykseen samoin etäisestä
paikastani ilman sitä sisäistä vakaumusta, että niin menetellessäni
käytän väärin viatonta luottamustanne. Mutta täällä — ja nyt!»
»Oi, kiitos, kiitos, Walter! Suo anteeksi, että olen tehnyt sinulle
niin paljon vääryyttä. Minulla ei ollut ketään, joka olisi minua
neuvonut. Olen ihan yksin.»
»Florence!» huudahti Walter kiihkeästi. »Nyt minun on kiire lausua
ajatukseni, mutta joitakin hetkiä sitten ei mikään olisi kyennyt
pusertamaan niitä huuliltani. Jos olisin menestynyt, jos minulla olisi
mitään keinoja tai toivoa kyetä jonakin päivänä palauttamaan teidät
asemaan, joka edes suunnilleen vastaisi entisiä olojanne, olisin
sanonut teille, että on olemassa yksi nimitys, jonka voisitte minulle
suoda — kaikkea muuta ylempi oikeus suojellakseni ja helliäkseni
teitä — vaikkei minulla ole siihen muuta ansiota kuin rakkauteni ja
kunnioitukseni teitä kohtaan ja se, että koko sydämeni kuuluu teille.
Olisin tunnustanut teille, että ainoastaan sillä tavalla voisitte antaa
minulle oikeuden suojella ja vaalia teitä ja että vain silloin olisin
uskaltanutkin ottaa sen vastaan. Mutta jos minulla olisi se oikeus,
pitäisin sitä niin kallisarvoisena ja verrattomana, että koko elämäni
kestävä uskollisuus ja into ei riittäisi sen arvoa tunnustamaan.»
Florencen pää oli yhä kumarruksissa, hänen kyyneleensä vuotivat yhä,
ja hänen rintansa kohoili nyyhkytyksistä. »Rakas Florence! Rakkahin
Florence, joksi teitä nimitin ajatuksissani, ennenkuin kykenin
käsittämään, kuinka julkeaa ja vaateliasta se oli! Viimeisen kerran
sallikaa minun mainita teitä rakkaalta nimeltänne ja koskettaa tätä
lempeää kättä merkiksi siitä, että sisarellisesti unohdatte äsken
lausumani sanat.»
Florence kohotti päänsä ja puhui Walterille silmissään niin juhlallinen
ja suloinen ilme kyynelten takana, huulillaan niin tyyni, kirkas ja
rauhallinen hymy, koko olennossaan ja äänessään sellainen hiljainen
ja lempeä värinä, että nuoren miehen herkimmät sydämen äänet alkoivat
soida ja hänen katseensa himmeni.
»Ei, Walter, en voi niitä unohtaa. En tahtoisi mistään hinnasta
unohtaa. Oletko — oletko kovin köyhä?»
»Minä olen vain vaeltaja», vastasi Walter, »joka elinkeinokseen tekee
matkoja meren toiselle puolen. Sellainen on nyt toimeni.»
»Lähdetkö taas pian?»
»Hyvin pian.»
Florence katseli häntä tuokion ja sitten laski ujosti värisevän kätensä
hänen käteensä.
»Jos otat minut vaimoksesi, Walter, rakastan sinua uskollisesti. Jos
sallit minun lähteä mukaasi, tulen vaikka maailman ääriin pelkäämättä.
En voi hylätä mitään sinun iloksesi — minulla ei ole mitään uhrattavaa
sinun tähtesi, ei ketään, josta kaivaten luopuisin. Kaiken rakkauteni
ja koko elämäni omistan sinulle ja viimeisellä hengenvedollani äännän
sinun nimeäsi Jumalalle, jos minulla on aistit ja muisti jäljellä.»
Walter veti hänet syliinsä, painoi hänen poskensa omaansa vasten,
ja nyt, kun ei enää tarvinnut pelätä torjumista tai yksinäisyyttä,
Florence itki vapaasti rakastettunsa rintaan nojaten.
Siunatut sunnuntaikellot, jotka soivat niin rauhallisesti heidän
hurmaantuneisiin, onnellisiin korviinsa! Siunattu sunnuntairauha, joka
sointuu niin oivallisesti heidän sielujensa tyyneyteen ja ympäröi
heidät pyhällä ilmakehällä! Siunattu hämärä, joka hiipii rauhoittamaan
Florencea, niinettä hän vaipuu uneen kuin tuuditettu lapsi Walterin
povelle!
Oi, kuinka kevyesti rakas ja uskollinen olento siinä lepää! Niin,
Walter, katsahda suljettuihin silmiin ylpeästi ja hellästi, sillä koko
avarassa maailmassa ne etsivät tästedes vain sinua — ainoastaan sinua!
* * * * *
Kapteeni pysyi pienessä arkihuoneessa pimeään asti. Hän otti tuolin,
jolla Walter oli istunut, ja tuijotti kattoakkunaan, kunnes päivä
vähitellen häipyi ja tähdet kurkistivat alas. Hän sytytti kynttilän,
sytytti piipun, poltti sen loppuun ja mietiskeli, mitä kummaa
yläkerrassa tapahtui ja miksi he eivät kutsuneet häntä teelle.
Sitten Florence tuli hänen luokseen, kun hänen ihmettelynsä oli
suurimmillaan.
»Jaha, lapsukainen!» huudahti kapteeni. »Olettepa te ja Walter
todellakin jutelleet koko kauan!»
Florence tarttui pienellä kädellään erääseen kapteenin suurista
takinnapeista ja virkkoi katsahtaen hänen kasvoihinsa:
»Kapteeni kulta, sallitteko minun kertoa teille erään asian?» Kapteeni
kohotti päänsä nopeasti kuullakseen, mistä oli puhe. Voidessaan siinä
asennossa paremmin tarkastella Florencea hän työnsi tuolinsa taaksepäin
ja samalla itsensä niin kauas kuin mahdollista.
»Mitä, sydänkäpyni!» huudahti hän äkkiä pöyhistäen itseään. »Siitäkö on
puhe?»
»Siitä», vastasi Florence innokkaasti.
»Walter sulhanen! Niinkö?» karjui kapteeni heitellen vahakangashattuaan
kattoakkunaa kohti.
»Niin», myönsi Florence nauraen ja itkien yhtaikaa.
Kapteeni sieppasi hänet heti syliinsä. Sitten hän otti lattialta
hattunsa, painoi sen päähänsä, pisti Florencen käden kainaloonsa ja
talutti hänet taas yläkertaan, sillä nyt hän tunsi saavansa hämätä
mainiolla sutkauksella.
»Ähä, Walter», virkkoi kapteeni katsoen sisään ovesta, samalla kun
hänen kasvonsa loistivat ystävällisen lämmityspullon tavalla. »Vai ei
mikään muu suhde ole mahdollinen?»
Näytti siltä kuin hän olisi tukehtua tähän leikilliseen härnäykseensä,
jota hän toisti kymmeniä kertoja teenjuonnin aikana. Samalla
hän kiilloitti loistavaa nenäänsä takkinsa hihalla ja pyyhkäisi
tuon tuostakin päätänsä nenäliinalla. Mutta häneltä ei puuttunut
vakavampaakaan ilon lähdettä, kun hän vain halusi siihen turvautua,
sillä nuoret kuulivat hänen katsellessaan heitä sanomattoman ihastuksen
vallassa virkkavan hiljaa joitakin kertoja:
»Ed'ard Cuttle, etpä ole kertaakaan elämässäsi lähtenyt paremmalle
reitille kuin luopuessasi pikku omaisuudesta!»