Kesti kauan ennenkuin Florence heräsi. Oli mennyt keskipäivä ja tullut
jo melkein ilta, ja hän nukkui yhä levotonta untaan tietämättä mitään
vieraasta vuoteesta, kadun hälinästä ja verhotun akkunan takana
paistavasta valosta. Mutta syvä väsymystä seurannut unikaan ei voinut
saada täydelleen unohtamaan menetettyä kotia ja siellä sattuneita
tapauksia. Jonkinlainen epämääräinen ja surullinen muisto niistä
häiritsi pahan unen tavoin hänen lepoaan. Vaimennettu suru, kuin
puoliksi hälvennyt tuskan tunne, oli joka hetki hänen tietoisuudessaan.
Hänen kalpea poskensa oli kyynelistä kostea useammin kuin kelpo
kapteeni, joka työnsi päänsä silloin tällöin puoliavoimesta ovesta
sisään, olisi suonut.
Aurinko oli jo painumassa läntiselle taivaanrannalle ja pilkisti vielä
näkyviin punaisesta sumusta, kun Florence avasi raskaat silmäluomensa,
lepäsi ensin katsellen ympärillään olevia outoja seiniä raukeasti,
tuntematta niitä, ja kuunteli välinpitämätön ilme silmissään kadun
hälinää. Mutta sitten hän säpsähti, tuijotti eri puolille hämmästynein
ja tyhjin katsein ja muisti kaikki.
»Lapsi kulta», virkkoi kapteeni koputtaen ovelle, »mitä kuuluu?»
»Rakas ystävä», huudahti Florence kiirehtien hänen luokseen, »tekö
siellä olette?»
Kapteeni tunsi suurta ylpeyttä tämän nimityksen kuullessaan ja oli
niin mielissään huomatessaan ilon välähdyksen Florencen kasvoilla,
kun ovi oli aukaistu, että suuteli koukkuaan vastaukseksi sanattoman
kiitollisuuden vallassa.
»Mitä kuuluu, jalokiveni?» kysyi kapteeni.
»Olen varmaankin nukkunut hyvin kauan», vastasi Florence.
»Milloin tulin tänne? Eilenkö?»
»Tänä siunattuna päivänä, suloinen lapsi.»
»Eikö ole vielä ollut yö? Onko yhä päivä?»
»Nyt alkaa olla ilta, lapsi kulta», vastasi kapteeni vetäen verhon pois
akkunan edestä. »Katsokaahan!»
Florence piti kättään kapteenin käsivarrella niin surullisena ja
arkana, ja karkeapiirteinen, tanakka kapteeni seisoi vieressä hänen
suojelijanaan kirkkaan iltataivaan punervassa valossa, eikä kumpikaan
puhunut. Kapteeni tunsi yhtä selvästi kuin kaunopuheisin ihminen
olisi tuntenut — vaikka omituisilta olisivat varmasti kuuluneet hänen
sanansa, jos hän olisi ne ääneensä lausunut — että illan tyyneydessä
ja hiljaisessa kauneudessa oli jotakin, mikä sai Florencen haavoitetun
sydämen tulvimaan, ja että oli parasta antaa sellaisten kyynelten
vapaasti valua. Siksipä kapteeni Cuttle pysyikin vaiti. Mutta kun hän
tunsi lujemmin puristettavan käsivarttaan ja yksinäisen pään painuvan
lähemmäksi karkeaa sinistä hihaa vasten, silitti hän sitä hellästi
kömpelöllä kädellään, ja he molemmat ymmärsivät toistensa ajatukset.
»Nythän on parempi, lapsikulta», virkkoi sitten kapteeni. »Reippaalla
mielellä vain. Minä lähden alakertaan hommaamaan päivällistä kuntoon.
Tuletteko itse sinne vähän myöhemmin vai saako Ed'ard Cuttle noutaa
teidät?»
Kun Florence vakuutti hänelle jaksavansa varmasti kavuta alakertaan,
jätti kapteeni sen hänen huolekseen, vaikka ilmeisesti epäilikin
olevansa töykeä salliessaan sen tapahtua. Sitten hän ryhtyi heti
paistamaan lintua pienen arkihuoneen tulen ääressä. Voidakseen
suorittaa talouspuuhansa taitavammin hän otti takin päältään, kääri
ylös paidanhihat ja pani päähänsä vahakangashatun, joka oli hänelle
välttämätön apu silloin, kun oli esillä jokin tarkkuutta vaativa tai
vaikea työ.
Virvoitettuaan kivistävää päätänsä ja polttavia kasvojaan raikkaalla
vedellä, jota kapteeni oli tuonut yläkertaan hänen nukkuessaan,
Florence astui kuvastimen luokse sitomaan hajallista tukkaansa. Silloin
hän huomasi — vain vilahdukselta, sillä hän kaihtoi sitä heti — että
hänen rinnassaan oli vihaisen käden jättämä tumma merkki.
Hänen kyyneleensä puhkesivat tästä näystä uudelleen esiin. Hän häpesi
ja pelkäsi sitä, mutta se ei herättänyt hänessä vihaa isää vastaan.
Kodittomana ja orpona hän antoi kaikki anteeksi, tuskin ajatellenkaan,
että hänen tarvitsi antaa mitään anteeksi tai että hän niin teki, mutta
hän karttoi ajattelemasta isää samoin kuin oli karannut todellisuutta
pakoon. Hänen kannaltaan isä oli kuin hävinnyt maailmasta.
Florence — kokematon tyttöparka — ei jaksanut vielä harkita, mitä oli
tehtävä tai minne menisi. Hän haaveili epämääräisesti, että saisi
jossakin kaukana opetettavakseen pieniä sisaria, jotka olisivat
hänelle ystävällisiä ja joihin hän otettuaan jonkin tekaistun nimen
voisi kiintyä, ja lisäksi hän kuvitteli heidän kasvavan suuriksi
onnellisissa kodeissaan, menevän naimisiin ja olevan hyviä entiselle
opettajattarelleen, vieläpä mahdollisesti sallivan hänen sitten
aikanaan opettaa heidän tyttäriään. Ja hän ajatteli, kuinka surullista
ja outoa olisi siten muuttua harmaatukkaiseksi naiseksi, joka veisi
salaisuutensa hautaan Florence Dombeyn pysyessä unohdettuna. Mutta
kaikki oli hänelle vielä hämärää. Hän tiesi vain, ettei hänellä
ollut isää maan päällä, ja sen hän sanoikin usein itsekseen kätkien
rukoilevan päänsä kaikilta muilta paitsi taivaalliselta isältään.
Hänellä ei ollut enempää rahaa kuin muutama punta kullassa. Osa niistä
oli välttämättä käytettävä vaatteiden ostoon, sillä hänellä ei ollut
mukanaan muuta kuin ne, jotka olivat hänen yllään. Hän oli liian
onneton ajatellakseen, kuinka pian hänen rahansa loppuisivat — liiaksi
lapsi käytännöllisissä asioissa ollakseen senvuoksi kovin levoton,
vaikka hänen toinen surunsakin olisi ollut pienempi. Hän koetti
tyynnyttää ajatuksiaan ja pidättää kyyneleitään, rauhoittaa jyskyttävän
sydämensä kiirettä ja pakottaa mielensä ajattelemaan, että kauheat
tapaukset olivat vasta muutamien tuntien eikä viikkojen ja kuukausien
vanhoja, niinkuin hänestä tuntui. Sitten hän lähti alakertaan
ystävällisen suojelijansa luokse.
Kapteeni oli levittänyt pöytäliinan huolellisesti ja valmisteli
munakastiketta pienessä kattilassa, valellen tavantakaa lintua, joka
riippui nuorasta paistumassa tulen edessä. Järjestettyään Florencelle
pielusten avulla mukavan istuinpaikan sohvalle, joka jo oli työnnetty
lämpimään nurkkaan, kapteeni jatkoi ruuanvalmistusta erittäin
taitavasti, sekoitteli toisessa kattilassa kuumaa lientä, keitti
kolmannessa kourallista perunoita, unohtamatta kuitenkaan ensimmäisessä
kiehuvaa munakastiketta, ja antoi lusikkansa kierrellä puolueettomasti
kattilasta toiseen. Näiden hommien lisäksi kapteenin oli pidettävä
silmällä pientä paistinpannua, jossa rätisi ja pihisi muutamia
makkaroita. Eikä liene koskaan ollut säteilevämpää kokkia kuin kapteeni
oli näiden puuhiensa keskellä, sillä mahdotonta oli sanoa, loistivatko
hänen kasvonsa vai hänen vahakangashattunsa enemmän.
Kun päivällinen lopulta oli valmis, asetteli kapteeni ruuat vadeille
ja toi ne pöytään yhtä taitavasti kuin oli ne keittänytkin. Sitten
hän itse valmistui päivällistä varten ottamalla vahakangashatun
päästään ja pukemalla ylleen takkinsa. Sen tehtyään hän työnsi pöydän
Florencen eteen sohvan luokse, luki ruokasiunauksen, irroitti koukun
kädestään, ruuvasi haarukan sen paikalle ja alkoi suorittaa isännän
velvollisuuksia.
»Suloinen neiti», virkkoi hän, »olkaa vain reippaalla mielellä ja
koettakaa syödä jotakin. Älkää menettäkö rohkeuttanne, lapsiparka!
Tässä on lintua. Täällä makkaroita. Ja perunoita!» Kaikki nämä herkut
kapteeni järjesti tasasuhtaisesti lautaselle, valoi kuumaa kastiketta
kaiken päälle ja pani sen rakkaan vieraansa eteen.
»Kaikki on kunnossa, suloinen lapsi», huomautti kapteeni rohkaisevasti.
»Koettakaa syödä joku suupala. Jos Walter olisi täällä —»
»Ah! Jos hän olisi nyt veljenäni!» huudahti Florence.
»No, älkää silti surko, lapsikulta», pyysi kapteeni. »Pysykää reippaana
minun mielikseni. Hän oli kaiketi kuin omainen teille, eikö niin?»
Florence ei voinut vastata muuta kuin huoahtaa: »Voi rakas, rakas Paul,
voi, Walter!»
»Pelkät lattialaudatkin, joilla Sydämen Ilo käveli, olivat Walterista
yhtä kallisarvoiset kuin soliseva puro surullisesta sydämestä», mutisi
kapteeni itsekseen katsellen Florencen alakuloisia kasvoja. »Näen hänet
nyt sellaisena kuin hän Dombeyn konttorikirjojen ääreen päästyään
puheli tytöstä kasvojensa loistaessa kuin vastapuhjennut ruusu
päivällispöydässä. Niin, niin!» jatkoi hän ääneen, »jos Walter-parkamme
olisi täällä, suloinen lapsi — tai jos hän voisi olla — sillä hän on
hukkunut, eikö niin?»
Florence pudisti päätänsä.
»Niin, niin, hukkunut», vahvisti kapteeni tyynnyttelevällä äänellä.
»Niinkuin sanoin, jos hän voisi olla täällä, pyytäisi hän ja rukoilisi
teitä, lapsikulta, syömään edes vähän kalliin terveytenne vuoksi. Senpä
vuoksi siis pysykää reippaalla mielellä, ikäänkuin Walterin vuoksi, ja
kääntäkää kaunis päänne vasten tuulta!»
Florence koetti syödä kapteenin mieliksi. Sillä välin kapteeni, joka
näytti kokonaan unohtaneen oman päivällisensä, pani pois veitsensä ja
kahvelinsa ja veti tuolinsa sohvan viereen.
»Walter oli komea poika, eikö ollutkin, lapsi kulta?» sanoi kapteeni
istuttuaan jonkin aikaa hiljaa hieroen leukaansa sileät Florenceen
luotuina. »Reipas poika ja kelpo poika?»
Florence myönsi sen kyynelsilmin.
»Ja hän on hukkunut, kaunokaiseni, eikö olekin?» jatkoi kapteeni
tyynnyttävällä äänellä.
Florence ei voinut nytkään muuta kuin myöntää.
878