Florence katsahti häneen pelon ja kummastuksen yhä lisääntyessä,
kunnes ei enää voinut nähdä häntä sumentavien kyynelten lävitse, jotka
valuivat hänen poskiaan pitkin.
»Florence kultaseni!» virkkoi Edith hätääntyneenä, »kuuntele minua.
Minä en siedä nähdä tuota murhetta. Ole rauhallisempi. Sinähän näet,
että minäkin olen tyyni, mutta onko se helppoa minulle?»
Hän virkkoi nämä viime sanat tavallisella tasaisella äänellään ja
lisäsi sitten:
»Me emme vieraannu kokonaan. Vain osaksi ja näennäisesti, Florence,
sillä sisimmässäni olen sinulle yhä sama ja tulen aina olemaan. Mutta
sitä, mitä teen, en tee itseni vuoksi.»
»Minunko vuokseni, äiti?» kysyi Florence.
»Se riittää, kun tiedät, mitä se on», virkkoi Edith hetkisen kuluttua.
»Miksi niin on laita, se ei ole tärkeätä. Florence kulta, on parempi —
ja välttämätöntä — että seurustelemme harvemmin. Välillämme vallinnut
tuttavallinen suhde täytyy katkaista.»
»Milloin!» Florence huudahti. »Voi, äiti, milloin?»
»Nyt», virkkoi Edith.
»Ikuisiksi ajoiksiko?» kysyi Florence.
»Sitä en väitä», vastasi Edith, »enkä tiedäkään. En tahdo myöskään
sanoa, että tuttavuutemme on parhaassakin tapauksessa sopimaton ja
turmiollinen suhde, joka ei tietääkseni voisi tuottaa hyviä hedelmiä.
Minä olen täällä joutunut vaeltamaan sellaisia polkuja, joita sinun ei
koskaan tarvitse polkea, ja tieni vienee tästä lähtien — Jumala tietää
— en tiedä minne —»
Hänen äänensä raukeni, ja hän istui katsellen Florencea ja melkein
vetäytyen pois hänestä saman oudon pelon ja väittelemisen pakottamana,
jonka Florence oli huomannut jo aikaisemmin. Sitä seurasi synkkä ylpeys
ja raivo, kulkien koko hänen olemuksensa ja piirteittensä läpi kuin
hurjasti soivan harpun kieliin lyöty vihainen sävel. Mutta sitten ei
enää tullut lempeyttä tai nöyryyttä. Hän ei nyt painanut päätään alas
eikä itkien sanonut, että hänen ainoa toivonsa oli Florencessa, vaan
piti sitä pystyssä kuin olisi kaunis Medusa, joka katseli miestään
kasvoista kasvoihin, tahtoen lumota hänet kuoliaaksi. Hän olisikin niin
tehnyt, jos hänellä olisi ollut siihen taikavoima.
»Äiti», virkkoi Florence levottomana, »sinussa on tapahtunut muutos
muussakin kuin tahdot minulle ilmaista, ja se on minusta tuskallista.
Anna minun jäädä hetkeksi tänne.»
»Ei», vastasi Edith, »ei, kultaseni. Minun on nyt paras jäädä yksin
ja pysyä ennen kaikkea erossa sinusta. Älä kysy minulta mitään, vaan
usko, että näyttäessäni mielestäsi epävakaiselta ja oikulliselta en ole
sellainen omasta tahdostani tai itseni vuoksi. Usko, että vaikka olemme
toisillemme vieraampia kuin ennen, sittenkin sisimmässäni tunnen samaa
sinua kohtaan. Suo anteeksi, että olen koskaan synkistänyt synkkää
kotiasi — tiedän hyvin, että luon siihen varjon — älkäämmekä enää
koskaan puhuko tästä.»
»Äiti», nyyhkytti Florence, »ei suinkaan meidän tarvitse erota?»
»Me teemme näin, jotta meidän ei tarvitse erota», selitti Edith. »Älä
enää kysy. Mene, Florence! Rakkauteni ja tunnonvaivani seuraavat sinua.»
Hän syleili tyttöä ja päästi hänet menemään. Kun Florence poistui
huoneesta, katseli Edith hänen jälkeensä ikäänkuin hänen hyvä enkelinsä
olisi häviämässä ja jättäisi hänet ylpeiden ja vihaisten intohimojen
huostaan, jotka nyt anastivat hänet omakseen ja painoivat leimansa
hänen otsalleen.
Siitä hetkestä lähtien Florence ja hän pysyivät tällä vikaantumisen
kannalla. Päiväkausiin he eivät tavanneet toisiaan juuri muulloin kuin
ruokapöydässä ja Dombeyn läsnäollessa. Silloin Edith istui käskevän
näköisenä, taipumattomana ja äänettömänä, katsahtamattakaan Florenceen.
Aina kun Carker oli mukana, niinkuin hän usein oli Dombeyn toipumisen
aikana ja jälkeenpäinkin, pysytteli Edith tavallista loitommalla.
Mutta kahden kesken hän ei koskaan tavannut tyttöä syleilemättä häntä
hellästi niinkuin ennenkin, joskaan ei voinut yhtä selvästi vapautua
ylpeästä ilmeestään. Usein, kun hän oli ollut myöhään kaupungilla,
hän hiipi pimeässä yläkertaan Florencen huoneeseen, niinkuin oli
tottunut tekemään, ja kuiskasi hyvää yötä vuoteen vieressä. Florence
ei nukkuessaan tiennyt näistä käynneistä, mutta joskus hän heräsi kuin
unessa kuultuaan hiljaa lausuttavan näitä sanoja ja luuli tuntevansa
huulten kosketusta kasvoillaan. Mutta niin tapahtui yhä harvemmin, mitä
pitemmälle aika kului.
Ja nyt alkoi Florencen oman sydämen tyhjyys taas luoda yksinäisyyttä
hänen ympärilleen. Samoin kuin hänen rakastamansa isän kuva oli
huomaamatta muuttunut pelkäksi käsitteeksi, samoin Edithkin, seuraten
kaikkien niiden kohtaloa, jotka olivat olleet hänelle rakkaita,
väistyi pois, häipyi ja kävi päivä päivältä hämärämmäksi etäisyydessä.
Vähitellen hän katosi Florencelta niinkuin entisen olemuksensa pakeneva
aave; vähitellen heidän välisensä kuilu laajeni ja näytti syvenevän, ja
kaikki se vakavuuden ja hellyyden voima, joka oli ilmennyt Edithissä,
jäätyi rohkean vihaiseksi itsepäisyydeksi, jonka tukemana hän seisoi
Florencelle näkymättömän syvän jyrkänteen reunalla ja uskalsi tuijottaa
alas.
Vain yhdellä asialla voi Florence korvata Edithin menetystä, ja vaikka
se olikin pieni lohdutus hänen raskautetulle sydämelleen, koetti hän
ajatella sitä jonkinlaisena huojennuksena. Nyt kun hänen ei enää
tarvinnut jakaa rakkauttaan ja kuuliaisuuttaan Edithin ja isän välillä,
saattoi hän rakastaa molempia tekemättä vääryyttä kummallekaan.
Ikäänkuin rakastavan mielikuvituksen luomille olennoille hän saattoi
antaa heille samanlaisen sijan rinnassaan, loukkaamatta heitä millään
epäluulolla.
Niin hän koettikin tehdä. Toisinaan, vieläpä useinkin, hänen täytyi
ihmetellä ja mietiskellä, miksi Edith oli muuttunut, ja silloin se
peloittikin häntä, mutta yksinäisyydessään ja äänettömässä surussaan
hän ei ollut taipuvainen uteliaisuuteen. Hänelle ei jäänyt muuta
neuvoksi kuin muistella, kuinka hänen toivontähtensä oli peittynyt
talon yllä lepäävään yleiseen pilveen, ja itkien alistua kohtaloonsa.
Niin Florence täytti seitsemäntoista vuotta, eläen unessa, jossa hänen
nuoren sydämensä tulviva rakkaus kohdistui kuviteltuihin olentoihin,
ja todellisessa maailmassa, jossa hänen osakseen oli tullut hyvin
vähän muuta kuin tämän voimakkaan nousuveden vetäytymistä hänestä
poispäin. Niin araksi ja sulkeutuneeksi kuin yksinäinen elämä olikin
hänet tehnyt, ei se ollut katkeroittanut hänen suloista mieltään tai
hänen vakaata luonnettaan. Viattomassa yksinkertaisuudessa lapsi ja
nainen näyttivät ilmenevän hänen kauniissa kasvoissaan ja hennossa,
sirossa vartalossaan ja yhtyvän niissä viehättävästi — ikäänkuin
kevät olisi haluton pakenemaan kesän tullessa ja koettaisi sekoittaa
kukkain kevätihanuutta niiden täyteen kukoistukseen. Mutta hänen
sydämeenkäyvässä äänessään, hänen rauhallisissa silmissään ja toisinaan
siinä ylimaailmallisessa valossa, joka näytti lepäävän hänen päänsä
päällä, ja hänen vakinaisessa miettivässä ilmeessään oli jotakin
samanlaista kuin hänen velivainajassaankin. Palvelijat kuiskailivat
siitä omalla puolellaan, pudistivat päitään ja söivät ja joivat sitä
enemmän hyvän toveruushengen vallitessa.
Näillä huomiontekijöillä oli paljon puhumista Dombeysta ja hänen
rouvastaan ja Carkerista, joka näytti olevan jonkinlainen välittäjä
heidän asiassaan ja liikkui edestakaisin kuin koettaen rakentaa rauhaa,
mutta ei koskaan onnistunut. He valittivat kaikki asiain ikävää tilaa
ja olivat yksimielisiä siitä, että tässä oli osansa rouva Pipchinillä,
joka jo muutenkin oli kyllin vihattu. Mutta ylipäätänsä oli hyvä, että
oli keksitty jokin sopiva puheenaihe. He käyttivät sitä oivallisesti
hyväkseen ja nauttivat siitä aika lailla.
Talon vakinaisten vieraitten ja niiden mielestä, joiden luona herra
ja rouva Dombey silloin tällöin kävivät, oli tämä avioliitto hyvinkin
sopiva, ainakin ylpeyden puolesta. Sen pitemmälti eivät he asiaa
pohtineet. Avoselkäistä nuorta naista ei näkynyt muutamaan aikaan
rouva Skewtonin kuoleman jälkeen. Hän mainitsi naurahtaen tapansa
mukaan hurmaavasti joillekin läheisille ystäville, että hänen täytyi
tätä perhettä ajatellessaan kuvitella hautakiviä ja muita sentapaisia
kauheuksia, mutta kun hän taas ilmestyi, ei hän huomannut muuta outoa
kuin että Dombeylla oli kellossaan nippu kultaisia sinettejä, mikä
kauhistutti häntä kovasti kuin hylättävä taikausko. Tämä nuorekas
lumoojatar oli periaatteessa tytärpuolta vastaan, mutta muuten
hänellä ei ollut Florencesta sen pahempia sanomisia kuin että tytöltä
valitettavasti puuttui »tyyliä» — mikä ehkä merkitsi avonaista selkää.
Monet, jotka kävivät talossa vain juhlallisemmissa tilaisuuksissa,
tuskin tiesivät, kuka Florence oli, ja virkkoivat kotiin palatessaan:
»Oliko se tosiaankin neiti Dombey, se siellä nurkassa? Hyvin sievä,
mutta vähän hento ja miettivän näköinen!»
Ja tänään Florence oli varmaankin syvemmissä mietteissä kuin kenties
kertaakaan viimeisten kuuden kuukauden aikana, kun hän istuutui
päivällisaterialle isänsä ja Edithin kaksivuotisen hääpäivän aattona
(viime vuonna tähän aikaan oli rouva Skewton maannut halvattuna),
tuntien samalla omituista levottomuutta, joka melkein muuttui peloksi.
Hänellä ei ollut siihen muuta syytä kuin merkkipäivä sinänsä, isän
kasvojen ilme, jonka hän oli pikaisella silmäyksellä huomannut, ja
Carkerin läsnäolo, joka hänestä nyt oli entistäkin kiusallisempi.
Edith oli upeasti puettu, sillä hän ja Dombey oli illaksi kutsuttu
johonkin suureen seuraan ja päivällinen syötiin tänään myöhään.
Edith ilmestyi vasta toisten jo istuutuessa pöydässä, ja Carker
nousi saattamaan hänet paikalleen. Niin kaunis ja loistava kuin hän
olikin, oli hänen kasvoillaan ilme, joka näytti ijäksi erottaneen
hänet Florencesta ja kaikista muistakin. Ja kuitenkin Florence huomasi
äkkiä hänen silmissään ystävällisyyden välähdyksen, mutta se teki sitä
surettavammaksi ja raskaammaksi pitkän välimatkan, jonka päähän Edith
oli vetäytynyt.
Päivällisen aikana puhuttiin hyvin vähän. Florence kuuli isänsä silloin
tällöin virkkavan Carkerille jonkun sanan liikeasioista ja toisen
hiljaa vastaavan, mutta ei kiinnittänyt paljon huomiota siihen, mitä
he sanoivat, vaan toivoi päivällisen päättyvän. Kun jälkiruoka tuotiin
pöydälle ja palvelijat poistuivat, sanoi Dombey karisteltuaan kurkkuaan
muutamia kertoja tavalla, joka ei ennustanut hyvää:
»Rouva Dombey, luullakseni tiedätte ilmoittaneeni
taloudenhoitajattarelle, että saamme huomenna joitakin
päivällisvieraita.»
»Minä en syö päivällistä kotona», vastasi Edith.
»Ei monta vierasta», jatkoi Dombey kuin ei olisi kuullut mitään,
»ainoastaan noin kaksi- tai neljätoista henkeä. Sisareni, majuri
Bagstock ja joitakin muita, jotka tunnette vain pintapuolisesti.»
»Minä en syö päivällistä kotona», toisti Edith.
»Niin epäiltävä syy kuin minulla lieneekin muistella hääpäiväämme
mieluisalla tavalla, rouva Dombey», sanoi Dombey jatkaen yhtä
mahtipontisesti kuin jos Edith ei olisikaan puhunut, »on näissä
asioissa kuitenkin maailman takia otettava huomioon jonkinlaisia
muodollisuuksia. Jollei teillä olekaan itsekunnioitusta, rouva Dombey —»
»Minulla ei ole», kuului vastaus.
»Madame, suvaitkaa kuulla mitä puhun», huudahti Dombey lyöden kätensä
pöytään. »Minä sanon, että jollei teillä olekaan itsekunnioitusta —»
»Ja minä sanon, että minulla ei ole.»
Dombey katsahti häneen, mutta ne kasvot, joihin hän loi silmänsä, eivät
olisi muuttuneet, vaikka itse kuolema olisi niihin tuijottanut.
»Carker», sanoi Dombey kääntyen tyynemmin tämän herran puoleen, »koska
olette ollut välittäjäni asiassa rouva Dombeyn kanssa aikaisemmissa
tilaisuuksissa ja koska haluan säilyttää elämän ulkonaisen
säädyllisyyden, mikäli se nimenomaan koskee itseäni, pyydän teitä
hyväntahtoisesti ilmoittamaan rouva Dombeylle, että jollei hänellä
olekaan itsekunnioitusta, on sitä ainakin minulla ja että senvuoksi
pysyn päätöksessäni, mitä tulee huomispäivän ohjelmaan».
»Sanokaa ylimmäiselle valtiaallenne, herra Carker», virkkoi Edith,
»että minä tahdon puhua hänen kanssaan tästä asiasta myöhemmin, mutta
kahden kesken».
»Herra Carker tietää syyn, jonka vuoksi en voi suostua tuohon
pyyntöönne», sanoi hänen miehensä. »Sentähden hänen ei tarvitse sitä
ilmoittaa minulle.» Puhuessaan hän huomasi Edithin katseen muuttavan
suuntaansa ja seurasi sitä silmillään.
»Tyttärenne on läsnä, herra Dombey», huomautti Edith.
»Tyttäreni pysyköön täällä», sanoi Dombey.
Florence, joka oli noussut seisomaan, istuutui taas, peitti käsillään
kasvonsa ja värisi.
»Minun tyttäreni, madame» — aloitti Dombey.
Mutta Edith keskeytti hänet äänellä, joka käymättä rahtustakaan
tavallista kovemmaksi, oli niin kirkas ja ponteva ja selvä, että sen
olisi saattanut kuulla pyörremyrskyssäkin.
»Sanoinhan, että tahdon puhua kanssanne kahden kesken. Jollette ole
hullu, niin ottakaa huomioon, mitä sanon.»
»Minulla on valta puhua teille, rouva Dombey, milloin ja missä minua
haluttaa», vastasi hänen miehensä, »ja minua miellyttää puhua teille
täällä ja nyt».
Edith nousi seisomaan kuin aikoen poistua huoneesta, mutta sitten hän
taas istuutui ja katsoen mieheensä ulkonaisesti täysin hillittynä
virkkoi samanlaisella äänellä kuin äsken:
»Puhukaa siis!»
»Minun täytyy ensiksikin sanoa teille, että teidän käytöksessänne on
jotakin uhkaavaa, mikä ei laisinkaan sovi teille», huomautti Dombey.
Edith nauroi. Hänen hiuksiinsa pistetyt jalokivet värisivät. On
olemassa tarinoita kallisarvoisista kivistä, jotka kalpenevat niiden
omistajan joutuessa vaaraan. Jos nämä olisivat olleet sellaisia,
olisivat niiden vangitut valosäteet paenneet sillä hetkellä
lyijynharmaina.
Carker kuunteli silmät alas luotuina.
»Mitä tyttäreeni tulee, rouva Dombey», sanoi Dombey jatkaen keskustelua
siitä, mihin se oli katkennut, »niin ei ole suinkaan ristiriidassa
hänen velvollisuutensa kanssa minua kohtaan, että hän saa oppia
näkemään, millaista käytöstä on vältettävä. Tällä hetkellä olette
hänelle siitä erittäin selvänä esimerkkinä, ja minä toivon hänen
käyttävän opetusta hyväkseen.»
»Nyt minä en keskeytä teitä», vastasi hänen vaimonsa, silmät, ääni ja
asento jäykistyneinä kuin äsken. »Minä en nouse paikaltani, en poistu
täältä enkä estä teitä lausumasta sanaakaan, vaikka tuli olisi nurkan
alla.»
Dombey nyökkäsi kuin ivallisesti kiittääkseen tästä huomaavaisuudesta
ja jatkoi sitten, mutta ei niin hillitysti ja varmasti kuin
aikaisemmin, sillä Edithin arkatuntoisuus Florencen puolesta ja
välinpitämättömyys miestään ja hänen arvosteluaan kohtaan kuohutti ja
kirveli häntä kuin avoin haava.
»Rouva Dombey, tyttäreni kehitykselle ei varmaankaan ole hyödytöntä
oppia, kuinka kovin valitettava ja suuressa määrin parannuksen
tarpeessa on uppiniskainen luonne, etenkin jos se ilmenee —
kiittämättömästi ilmenee, lisättäköön se — sen jälkeen kun kunnianhimo
ja oma etu on tyydytetty. Ja minä uskon niiden kummankin osaltaan
vaikuttaneen siihen, että otitte vastaan sen paikan, jolla nyt istutte
tämän pöydän ääressä.»
»Ei, minä en nouse paikaltani, en poistu täältä enkä estä teitä
lausumasta sanaakaan, vaikka koko huone palaisi», toisti Edith.
»Tosin on jonkun verran luonnollista, rouva Dombey», jatkoi Dombey,
»että teistä on kiusallista kuulla näitä epämiellyttäviä totuuksia
muiden läsnä ollessa, mutta turhaan koetan arvata» — nyt hän ei
voinut salata todellisia tunteitaan tai estää silmiään suuntautumasta
synkkinä Florenceen — »miksi kukaan muu voi antaa niille enemmän voimaa
ja pontta kuin minä, jota ne niin läheisesti koskevat. Myöskin on
ymmärrettävää, että teistä on vastenmielistä kuulla kenenkään läsnä
ollessa, että teissä on kapinallinen henki, jota ette voi kyllin pian
lannistaa, mutta joka teidän on lannistettava, rouva Dombey, ja jonka
minä — valitettavasti on minun se mainittava — muistan huomanneeni
käytöksessänne äitivainajaanne kohtaan ja herättäneen mielessäni
epäilyksiä ja ikävyyttä useammin kuin kerran ennen vihkiäisiämme. Mutta
teillä on omassa vallassanne ryhtyä sitä parantamaan. Alkaessani puhua
en suinkaan unohtanut, että tyttäreni on läsnä, rouva Dombey. Pyydän
teitä olemaan unohtamatta huomenna, että läsnä on muutamia vieraita
ja että teidän pitää ottaa heidät vastaan noudattaen jonkinlaista
ulkonaista kohteliaisuutta.»
»Ei siis ole kylliksi se, että tiedätte, mitä on tapahtunut teidän ja
minun välilläni», virkkoi Edith, »ei siis riitä, että voitte katsoa
tuonne» — hän osoitti Carkeria, joka yhä kuunteli silmät alas luotuina
— »ja ajatella, kuinka olette minua häväissyt, eikä riitä sekään, että
voitte katsoa tuonne» — hän viittasi Florenceen kädellä, joka vähän
aikaa vapisi — »ja muistella, mitä olette tehnyt ja kuinka olette
kekseliäästi pannut minut kärsimään tuskaa päivästä päivään, ilman
hetkenkään rauhaa. Teille ei myöskään ole kylliksi se, että tämä päivä
selvemmin kuin mikään muu vuoden päivä tuo mieleeni sen taistelun
(hyvin ansaitun, mutta teidän kaltaisellenne käsittämättömän), jossa
olisin suonut kuolevani! Te lisäätte kaikkeen tähän sen lopullisen
halpamaisuuden, että sallitte tyttärenne nähdä, kuinka syvälle olen
vajonnut, vaikka tiedätte pakottaneenne minut hänet rauhansa vuoksi
uhraamaan elämäni ainoan lempeän tunteen ja harrastuksen, vaikka
tiedätte, että hänen vuokseen tahtoisin, jos voisin — mutta minä en
voi, kun olette minulle niin sydänjuuriin asti vastenmielisesti —
alistua kokonaan tahtoonne ja olla nöyrin orjanne!»
Tämä ei ollut oikea tapa miellyttää Dombeyn suuruudentuntoa. Edithin
sanat kiihdyttivät Dombeyn vanhan vihankaunan entistä hurjemmaksi.
Kapinallisen naisen sanoista hän sai kuulla tässäkin elämänsä
kohtalokkaassa vaiheessa laiminlyödyn lapsensa nousevan häntä vastaan
voimakkaana siinä, missä hän oli voimaton, ja kaikkena siinä, missä hän
itse ei ollut mitään!
Hän kääntyi Florenceen päin, ikäänkuin tämä olisi puhunut, ja käski
hänen poistua huoneesta. Florence totteli peittäen kasvot käsillään ja
meni vapisten ja itkien.
»Minä ymmärrän sen vastustushengen, joka käänsi teidän rakkautenne
siihen suuntaan», virkkoi Dombey karahtaen punaiseksi vihasta ja
voitonriemusta, »mutta sen tie on tukittu, rouva Dombey, ja se on
käännetty takaisin!»
»Sitä pahempi teille!» vastasi Edith muuttamatta ääntään tai
käytöstään. »Niin», vahvisti hän, sillä Dombey oli kääntynyt äkkiä
häneen päin, »mikä on minulle pahaa, se on miljoona kertaa pahempaa
teille. Ajatelkaa sitä, jollette mitään muuta ajattelekaan!»
Hänen tummaa tukkaansa sitova jalokivinauha välkkyi ja kimmelsi kuin
tähtisiltä. Mutta jalokivet eivät varoittaneet ketään, tai muuten ne
olisivat muuttuneet värittömiksi ja himmeiksi kuin tahrattu kunnia.
Carker istui yhä ja kuunteli silmät alas luotuina.
»Rouva Dombey», virkkoi Dombey puhuen taas niin ylpeästi ja hillitysti
kuin osasi, »te ette saavuta tyytyväisyyttäni tai käännä minua pois
suunnitelmistani tällaisella käytöksellä».
»Tämä on ainoa vilpitön käytöstapani, mutta sittenkin vain heikko
ilmaus siitä, mitä on sydämessäni», vastasi Edith. »Jos taas luulisin
sen herättävän tyytyväisyyttänne, käyttäytyisin toisin, mikäli se olisi
ihmisvoimin mahdollista. En tee mitään, mitä pyydätte.»
»En ole tottunut pyytämään, rouva Dombey», vastasi hänen miehensä,
»vaan minä vaadin».
»Minä en istu teidän talossanne emännän paikalla huomenna enkä koskaan
muulloinkaan sitä päivää viettämässä. Minä en tahdo sellaisena
päivänä esiintyä kenenkään nähden vastahakoisena orjana, jonka olette
ostanut. Jos viettäisin hääpäivääni, viettäisin sitä häpeän päivänä.
Itsekunnioitusta! Ulkonainen säädyllisyys maailman silmissä! Mitä ne
merkitsevät minulle? Te olette yrittänyt kaikkenne saattaaksenne ne
minun silmissäni yhdentekeviksi, ja ne ovatkin yhdentekeviä.»
»Carker», virkkoi Dombey puhuen kulmakarvat kurtussa, hetkisen
mietittyään, »rouva Dombey unohtaa tässä niin itsensä kuin minutkin ja
panee minut luonteelleni niin sopimattomaan tilanteeseen, että minun
täytyy tehdä asiasta loppu».
»Vapauttakaa minut siis siitä kahleesta, joka minua sitoo», sanoi Edith
muuttamatta ääntään tai ilmettään tai käytöstään. »Antakaa minun mennä.»
»Madame!» huudahti Dombey.
»Vapauttakaa minut. Päästäkää menemään.»
»Rouva Dombey! Mitä nyt?»
»Sanokaa hänelle», virkkoi Edith kääntäen ylpeät kasvonsa Carkeriin
päin, »että haluan avioeroa. Että se olisi meille parasta. Että
suosittelen sitä hänelle. Sanokaa hänelle, että se saadaan panna
toimeen hänen määräämiensä ehtojen mukaan — hänen rikkautensa ei
merkitse minulle mitään — mutta että se ei voi tapahtua liian pian.»
»No no, rouva Dombey!» sanoi hänen miehensä perin hämmästyneenä,
»kuvitteletteko mahdolliseksi, että voisin edes kuunnella moista
ehdotusta? Tiedättekö kuka olen, madame? Tiedättekö, mitä edustan?
Oletteko koskaan kuullut puhuttavan Dombey ja Pojasta? Että ihmiset
voisivat sanoa: 'herra Dombey — herra Dombey! — erosi vaimostaan!'
Että alhaiset ihmiset voisivat puhua herra Dombeysta ja hänen
perheasioistaan! Ajatteletteko vakavasti, rouva Dombey, että minä
sallisin nimeäni mainittavan sellaisessa yhteydessä? Hohhoh, madame!
Hyi häpeä! Olette mieletön!» Dombey ihan nauroi.
Mutta ei niinkuin Edith, joka olisi ennemmin saanut olla vainaja
kuin nauraa sillä tavalla vastaukseksi, katse hellittämättä luotuna
mieheensä, ja Dombeykin olisi saanut ennemmin olla haudassa kuin
pöyhkeänä istua siinä kuuntelemassa vaimonsa sanoja.
»Ei, rouva Dombey», jatkoi hän. »Ei, madame. Ei ole mitään
mahdollisuutta avioeroon teidän ja minun välilläni, ja senvuoksi minä
sitäkin hartaammin kehoitan teitä vihdoin tajuamaan velvollisuutenne.
Kuulkaa, Carker, niinkuin aioin sanoa teille —»
Carker, joka oli istunut koko ajan kuunnellen, kohotti nyt silmänsä,
joissa oli kirkas, outo loiste.
»Niinkuin aioin sanoa teille», jatkoi Dombey, »täytyy minun pyytää
teitä asiain jouduttua tälle asteelle ilmoittamaan rouva Dombeylle,
etten ole tottunut sallimaan kenenkään — kenenkään, Carker —
vastustaa minua tai sietämään, että esitetään minua tärkeämpänä
huomioonotettavana joku henkilö, jonka velvollisuus on totella
minua. Se tapa, kuinka tytärtäni on tässä mainittu ja käytetty minun
vastakohtanani, on luonnoton. En tiedä enkä välitä tietää, onko
tyttäreni tosiaankin samalla kannalla kuin rouva Dombey, mutta sen
jälkeen, mitä rouva Dombey on tänään sanonut ja tyttäreni kuullut,
pyydän teitä ilmoittamaan rouva Dombeylle, että jos hän edelleenkin
tekee tästä talosta riitaisen, pidän tytärtäni vaimoni oman
tunnustuksen mukaan jossakin määrin vastuunalaisena ja rankaisen häntä
jyrkällä epäsuosiollani. Rouva Dombey on kysynyt, eikö jo ole kylliksi,
että hän on tehnyt niin ja niin. Suvaitkaa vastata: ei, se ei ole
kylliksi.»
»Malttakaa!» huudahti Carker väliin. »Sallikaa minun lausua pari sanaa!
Niin tuskallinen kuin minun asemani onkin joka tapauksessa ja erikoisen
tuskallinen silloin, kun näytän olevan eri mieltä teidän kanssanne,
täytyy minun kysyä, eikö olisi kuitenkin parempi vielä harkita
avioeroa. Minä tiedän, kuinka suuressa ristiriidassa se tuntuu olevan
korkean julkisen asemanne kanssa, ja tiedän myös, kuinka luja olette
antaessanne rouva Dombeyn ymmärtää» — hänen katseensa osui Edithiin
hänen lausuessaan nämä sanat niin selvästi kuin olisi kellolla soitettu
— »ettei mikään muu kuin kuolema voi koskaan teitä erottaa. Ei mikään
muu. Mutta kun ajattelette, että rouva Dombey eläessään tässä talossa
ja tehdessään sen omien sanojenne mukaan riitakohtausten näyttämöksi
samalla toimittaa neiti Dombeyn joka päivä pahaan välikäteen (sillä
tiedänhän, kuinka päättäväinen olette), niin ettekö vapauta häntä
alituisesta mielenkiihtymyksestä ja siitä melkein sietämättömästä
tunteesta, että hän menettelee väärin toista kohtaan? Eikö tämä näytä
siltä — minä en sano, että niin on laita — kuin uhraisitte rouva
Dombeyn erittäin korkean ja järkähtämättömän asemanne vuoksi?»
Taas suuntautui hänen katseensa Edithiin, joka seisoi katsellen
miestään ja hymyillen oudolla ja kaamealla tavalla.
»Carker», vastasi Dombey kurtistaen ylpeästi kulmiaan ja puhuen
äänellä, joka oli tarkoitettu ilmaisemaan keskustelun loppuneeksi, »te
käsitätte asemanne väärin ruvetessanne neuvomaan minua tällaisessa
asiassa ja erehdytte myöskin minuun itseeni nähden (mikä hämmästyttää
minua kovin) antaessanne tuontapaisen neuvon. Minulla ei ole muuta
sanomista.»
»Ehkä», virkkoi Carker, jonka ilmeessä näkyi harvinainen ja kummallinen
pilkallisuus, »ehkä te käsitätte väärin minun asemani, kun kunnioititte
minua ottamalla minut välittäjäksi tässä asiassa». Hän viittasi
kädellään rouva Dombeyta kohti.
»En laisinkaan, Carker, en suinkaan», vastasi toinen ylpeästi. »Teille
oli annettu tehtäväksi —»
»Käskynalaisena henkilönä nöyryyttää rouva Dombeyta. Sen unohdin. Niin,
oikein, sehän sovittiin nimenomaan. Suonette anteeksi.»
Samalla kun hän kumarsi Dombeylle kunnioittavalla tavalla, joka ei
vähääkään pitänyt yhtä hänen sanojensa kanssa, niin nöyrästi kuin ne
lausuttiinkin, vilkaisi hän syrjästä Edithiin.
Edith olisi ennemmin saanut vaipua kuolleena paikalleen kuin seisoa
sillä tavoin hymyillen, majesteettisen ylenkatseellisena ja kauniina
kuin langennut enkeli. Hän kohotti kätensä päässään välkkyvään
kirkkaaseen jalokivikoristeeseen ja repäisi sen pois niin rajusti,
että se hajoitti hänen suuren mustan tukkansa säälimättä ja heitti
sen hänen hartioilleen. Sitten hän paiskasi jalokivet lattialle.
Kummastakin käsivarrestaan! hän irroitti jalokivisen rannerenkaan,
viskasi ne maahan ja polki välkkyvää kasaa. Sanaakaan virkkamatta,
yhdenkään varjon hämmentämättä hänen silmäinsä hehkua ja lieventämättä
vähääkään kamalaa hymyään hän katsahti vielä viimeisen kerran mieheensä
mennessään ovelle. Sitten hän poistui.
Florence oli kuullut kylliksi ennen huoneesta lähtöään tietääkseen,
että Edith rakasti häntä vielä ja oli kärsinyt hänen vuokseen, salaten
uhrauksensa, ettei häiritsisi hänen rauhaansa. Hän ei halunnut
puhua Edithille tästä asiasta eikä olisi tohtinutkaan muistaessaan,
kenelle niin tehdessään olisi tottelematon, mutta hän toivoi saavansa
äänettömällä ja hellällä syleilyllä vakuuttaa ymmärtävänsä tämän
menettelyn täydellisesti ja olevansa kiitollinen. Dombey meni yksin
kaupungille sinä iltana. Florence lähti pian senjälkeen huoneestaan ja
haki äitipuoltaan kaikkialta, mutta turhaan. Edith pysytteli omissa
huoneissaan, joissa Florence ei ollut enää pitkiin arkoihin käynyt,
eikä hän uskaltanut mennä sinne nytkään, jottei tahtomattaan antaisi
aihetta uuteen riitaan. Hän toivoi kuitenkin tapaavansa Edithin ennen
nukkumaan menoaan, siirtyi huoneesta toiseen ja kuljeskeli kaikkialla
talossa, joka oli niin loistava ja synkkä, mutta ei pysähtynyt
minnekään.
Hän oli juuri menossa erään välikäytävän poikki, joka avautui vähän
matkan päässä pääportaista ja valaistiin vain juhlatiloissa, kun hän
näki kaarioven lävitse miehen tulevan alas vastapäisiä rappusia.
Vaistomaisesti peläten isäänsä, joksi hän luuli tulijaa, hän pysähtyi
pimeään ja katseli oven lävitse valaistulle puolelle. Mutta se olikin
Carker, joka tuli yksin alas ja katseli käsinojan ylitse käytävään.
Kello ei soinut ilmoittaakseen hänen lähtöään, eikä palvelijaa ollut
saattamassa häntä. Hän meni alas hiljaa, aukaisi itse, pujahti ulos ja
sulki taas oven hiljaa takanaan.
Florencen voittamaton vastenmielisyys tätä miestä kohtaan ja ehkä myös
se, että hän nyt oli salaa väijynyt, mikä niinkin viattomissa oloissa
on tavallaan rikollista ja ahdistaa mieltä, vapisutti häntä kiireestä
kantapäähän. Hänen verensä tuntui hyytyvän. Niin pian kuin hän jaksoi
— sillä aluksi hän tunsi voittamatonta pelkoa liikkua paikaltaan — hän
kiirehti omaan huoneeseensa ja sulki oven. Mutta vielä sittenkin hän,
istuessaan siellä koiransa kanssa, tunsi jäätävää kauhua, ikäänkuin
vaara vaanisi jossakin hänen lähellään.
Se tunkeutui hänen uniinsakin ja häiritsi hänen koko yötänsä. Noustuaan
aamulla raukeana ja muistaen tuskallisesti edellisen päivän perheriidan
hän etsi taas Edithiä kaikista huoneista ja yritti yhä uudestaan pitkin
aamua. Mutta Edith pysyi omalla puolellaan, eikä Florence nähnyt
häntä vilahdukseltakaan. Saatuaan sitten kuulla, että suunniteltu
juhlapäivällinen oli peruutettu, Florence piti todennäköisenä, että
Edith lähtisi illalla niille vieraskutsuille, joista oli puhunut, ja
päätti silloin koettaa tavata häntä portailla.
Illalla hän kuuli siihen huoneeseen, jossa tätä varten istui, askeleita
portailta ja luuli Edithin olevan siellä. Lähdettyään kiireesti
liikkeelle hänen huonettaan kohti Florence kohtasi hänet tulemassa alas
yksinään. »
Kuinka Florence pelästyikään ja kummastui nähdessään, että Edith
huomatessaan hänen kyyneleiset kasvonsa ja ojennetut käsivartensa
peräytyi ja kirkaisi!
»Älä tule lähelleni!» huusi Edith. »Pysy poissa! Anna minun mennä
ohitse!»
»Äiti!»
»Älä mainitse minua sillä nimellä! Älä puhu minulle! Älä katso minuun!
— Florence!» varoitti Edith peräytyen, kun tyttö astui askelen
lähemmäksi, »älä koske minuun!» Seisoessaan kuin paikalleen naulattuna
vastapäätä vääntyneitä piirteitä ja tuijottavia silmiä Florence sai
nähdä, että Edith peitti kasvonsa käsillään, värisi koko ruumiiltaan,
kyyristyen seinää vasten ryömi hänen ohitseen kuin pahantekijä ja
sitten pystyyn hypähtäen pakeni.
Florence pyörtyi portaille, mistä hänet löysi rouva Pipchin. Hän ei
tiennyt mistään, ennenkuin huomasi makaavansa omassa vuoteessaan rouva
Pipchinin ja muutamien palvelijain seistessä ympärillä.
»Missä äiti on?» kysyi Florence ensiksi.
»Hän on lähtenyt viemisille», vastasi rouva Pipchin.
»Ja isä?»
»Herra Dombey on omassa huoneessaan, neiti Dombey», sanoi rouva
Pipchin, »ja parasta, mitä voitte tehdä, on riisuutua ja heti nukkua».
Se oli viisaan rouvan lääke kaikkiin vaivoihin, etenkin alakuloisuuteen
ja unettomuuteen, joiden syntien vuoksi moni nuori uhri oli lähetetty
vuoteeseen kello kymmenen aamulla Brightonin vankeuden aikoina.
Lupaamatta totella, mutta esittäen syyksi halun saada olla rauhassa,
Florence vapautti itsensä mahdollisimman pian rouva Pipchinin ja
palvelijain huolenpidosta. Yksin jäätyään hän muisteli, mitä portailla
oli tapahtunut, ensiksi epäillen sen todenperäisyyttä, sitten itkien
kuvaamattoman ja kauhean pelon vallassa, jollaista oli tuntenut
edellisenä iltana.
Hän päätti olla panematta maata, ennenkuin saisi kuulla Edithin taas
olevan turvallisesti kotona, vaikkei näkisikään häntä itseään. Mikä
selittämätön ja hämärä pelko pani hänet tekemään tämän päätöksen, siitä
hän ei ollut perillä eikä uskaltanut sitä ajatellakaan. Hän tiesi
vain, että oli mahdotonta saada vähääkään lepoa kivistävälle päälle ja
jyskyttävälle sydämelle, ennenkuin Edith tulisi takaisin.
Ilta pimeni yöksi, tuli puoliyö, mutta Edithiä ei kuulunut. Florence ei
voinut lueskella eikä levähtää hetkistäkään. Hän käveli edestakaisin
huoneessaan, avasi oven ja meni sen ulkopuolella olevaan käytävään,
katseli akkunasta ulos yöhön, kuunteli tuulen kohinaa ja sateen
rapinaa, istuutui ja tuijotti tulen muovailemiin kuvioihin, nousi taas
ja silmäili kuinka kuu lensi myrskyn ajaman laivan näköisenä pilvimeren
lävitse.
Koko talo nukkui paitsi paria palvelijaa, jotka odottivat alhaalla
emäntänsä paluuta.
Kello yksi. Kaukaa kuuluva ajoneuvojen räminä kääntyi sivukadulle tai
pysähtyi äkkiä tai meni ohitse. Hiljaisuus muuttui vähitellen yhä
selvemmäksi. Nyt sitä ei enää keskeyttänyt juuri mikään muu kuin tuulen
kohina ja sadekuuro. Kello kaksi. Ei Edithiä!
Florence asteli yhä levottomampana edestakaisin huoneessaan ja
käytävässä ja tähysteli ulos yöhön, joka näytti samealta ja epäselvältä
sadepisaroiden valuessa pitkin ruutuja ja kyynelten täyttäessä
hänen silmänsä. Sitten hän katseli pilvien kiireistä lentoa, joka
oli alhaalla vallitsevan liikkumattomuuden jyrkkä vastakohta ja
kuitenkin niin täynnä rauhaa ja yksinäisyyttä. Kello kolme! Jokainen
tuulenlehahdus lisäsi hänen kauhuaan. Ei vieläkään Edithiä!
Yhä tuskaisempana Florence liikkui huoneessaan ja käytävässä ja katseli
kuuta, joka hänen mielikuvituksessaan esiintyi kalpeana pakolaisena
rientämässä kauas, peittäen syyllisiä kasvojaan. Kello löi neljä!
Viisi! Ei vieläkään Edithiä!
Mutta sitten kuului jotakin varovaista liikettä talossa. Florence
huomasi, että toinen valvovista palvelijoista oli herättänyt rouva
Pipchinin, joka oli noussut ja mennyt alakertaan hänen isänsä ovelle.
Florence hiipi alemmaksi portaille, katsoi mitä oli tekeillä, ja näki
isänsä tulevan huoneestaan aamupuvussa ja säpsähtävän kuullessaan,
ettei hänen vaimonsa ollut vielä palannut. Hän lähetti erään palvelijan
talliin kysymään, oliko ajaja siellä. Miehen poistuttua hän pukeutui
hyvin nopeasti.
Palvelija palasi kiireesti tuoden kerallaan ajajan, joka sanoi
tulleensa kotiin kello kymmenen ja menneensä heti levolle, sittenkun
oli vienyt emäntänsä hänen entiseen asuntoonsa Brook Streetin varrelle,
missä herra Carker oli häntä odottanut.
Florence seisoi juuri samalla paikalla, josta oli edellisenä iltana
katsellut Carkerin tuloa portaita alas. Taas häntä värisytti silloisen
näyn selittämätön kauhu, ja tuskin hän jaksoi pysyä pystyssä
kuunnellakseen ja ymmärtääkseen, mitä sitten seurasi.
Mies lisäsi herra Carkerin ilmoittaneen hänelle, ettei hänen emäntänsä
tarvinnut vaunuja kotiin palatakseen, ja käskeneen hänen poistua.
Florence näki isänsä kalpenevan ja kuuli hänen kysyvän hätäisellä,
väräjävällä äänellä rouva Dombeyn kamarineitoa. Nyt alkoi koko talossa
hälinä, ja kamarineito ilmestyi pian hyvin kalpeana ja hajanaisin
lausein.
Hän sanoi pukeneensa emäntänsä varhain — ainakin kaksi tuntia ennen
hänen lähtöään kotoa — ja silloin rouva Dombey oli sanonut hänelle,
niinkuin usein ennenkin, ettei hänen tarvinnut illalla odottaa. Hän oli
juuri tullut emäntänsä huoneista, mutta —
»Mutta mitä! Mitä sitten?» kuuli Florence isänsä kysyvän kuin
mielettömänä.
»Mutta sisempi pukuhuone oli lukossa ja avain poissa.»
Dombey sieppasi kynttilän, joka lepatti lattialla — joku oli laskenut
sen kädestään ja unohtanut siihen —, ja juoksi yläkertaan niin
raivoissaan, että pelästynyt Florence tuskin ennätti paeta hänen
tieltään. Hän kuuli isänsä lyövän oven puhki ja juoksi kädet ojossa,
tukka hajallaan ja kasvot vääristyneinä kuin mielipuoli takaisin omaan
huoneeseensa.
Kun ovi painui sisään ja Dombey syöksyi vaimonsa huoneeseen, mitä hän
näki siellä? Sitä ei kukaan saanut tietää. Mutta lattialle heitettynä
kallisarvoisena kasana oli jokainen koristus, jokainen puku ja kaikki
muu, mitä Edith oli käyttänyt tai omistanut avioliittonsa aikana.
Tässä samassa huoneessa Dombey oli nähnyt kuvastimesta heijastuneena
sen ylpeän olennon, joka oli osoittanut hänet ovelle. Tämä oli sama
huone, jossa Dombey oli sen enempää ajattelematta kysynyt itseltään;
millaiselta siellä näyttäisi hänen tullessaan sinne seuraavan kerran!
Dombey työnsi vaatteet ja korut lattialta laatikkoihin, jotka lukitsi
raivoissaan nopeasti. Silloin hän huomasi pöydällä joitakin papereita.
Siinä oli avioliittosopimus, jonka hän itse oli allekirjoittanut,
ynnä kirje. Siitä hän sai lukea, että Edith oli lähtenyt. Hän sai
lukea, että hänen kunniansa oli häväisty. Hän sai lukea, että Edith
oli karannut häpeällisenä hääpäivänään sen miehen kanssa, jonka
hänen puolisonsa oli valinnut hänen nöyryyttäjäkseen. Dombey syöksyi
ulos huoneesta ja talosta sen mielettömän ajatuksen valtaamana, että
voisi vielä tavata Edithin siellä, minne hän oli vaunuilla ajanut,
ja saisi nyrkillään lyödä kauneuden kaikki jäljet olemattomiin hänen
voitonriemuisista kasvoistaan.
Florence, joka huumaantuneena ei tiennyt, mitä teki, otti huivin
hartioilleen ja pani hatun päähänsä aikoen lähteä juoksemaan pitkin
katuja, kunnes löytäisi Edithin, sulkisi hänet syliinsä, pelastaisi
ja toisi hänet takaisin. Mutta kun hän kiirehtiessään portaita alas
näki pelästyneiden palvelijoiden juoksevan edestakaisin kynttilöineen,
kuiskailevan keskenään ja väistävän Dombeyta tämän tullessa portaita
alas, silloin hän ymmärsi oman voimattomuutensa, kätkeytyi erääseen
niistä suurista huoneista, jotka olivat tällaista loppua varten
sisustetut niin ylellisesti, ja tunsi kuin hänen sydämensä olisi
pakahtumaisillaan surusta.
Sääli isää kohtaan oli ensimmäinen selvä tunne, joka pysähdytti hänen
ylitseen kuohuvan murheen virran. Hänen uskollinen luonteensa kääntyi
isään päin niin lämpimästi ja vilpittömästi kuin isä olisi onnensa
päivinä ollut sen tunteen ruumiillistuma, joka sitten oli vähitellen
käynyt niin heikoksi ja kalpeaksi. Vaikka hän ei voinutkaan aavistaa
isänsä onnettomuuden täyttä määrää muutoin kuin epämääräisen pelkonsa
mittaamana, oli isä hänen edessään nyt vääryyttä kärsineenä ja
yksinäisenä. Ja taas ajoi Florencen hellä rakkaus hänet isän luokse.
Isä ei viipynytkään kauan poissa, sillä Florence itki vielä suuressa
huoneessa pohtien näitä ajatuksia, kun kuuli hänen palaavan.
Dombey käski palvelijain ryhtyä tavallisiin töihinsä ja meni omiin
huoneisiinsa, missä sitten asteli edestakaisin niin raskaasti, että
Florence saattoi sen kuulla.
Noudattaen äkkiä rakkautensa käskyä, Florence kiirehti huivi hartioilla
ja hattu päässä alakertaan. Vaikka hänen rakkautensa olikin arka aina
muulloin, oli se nyt rohkea uskollisuudessaan isää kohtaan turmion
hetkellä eikä pelännyt, vaikka oli saanut monta kertaa niin tylyn
vastaanoton. Florencen astuessa kevein askelin käytävään hänen isänsä
tuli ulos huoneestaan. Florence riensi häntä vastaan pysähtymättä,
kädet ojennettuina, ja huusi: »Oi, rakas, rakas isä!» näyttäen aikovan
kietoa kätensä hänen kaulaansa.
Ja niin hän olisikin tehnyt. Mutta vimmoissaan Dombey kohotti
armottoman käsivartensa ja löi häntä niin kovasti, että hän lyyhistyi
marmorilattialle. Lyödessään Dombey sanoi, mikä Edith oli, ja käski
Florencen mennä samaa tietä, koska he olivat aina olleet liitossa.
Florence ei heittäytynyt hänen jalkoihinsa, ei peittänyt vapisevin
käsin silmiään ollakseen häntä näkemättä, ei itkenyt eikä lausunut
moitteen sanaakaan. Mutta hän katsahti isäänsä, ja epätoivon huuto
kohosi hänen sydämestään. Sillä hän näki isänsä antavan surmaniskun
sille rakkaudenkuvitelmalle, josta hän oli viimeiseen asti pitänyt
kiinni. Florence näki hänen julmuutensa, laiminlyöntinsä, vihansa, joka
oli kaikkea muuta voimakkaampi ja polki kaikki maahan. Hän näki, ettei
hänellä ollut isää maan päällä, ja juoksi ulos orpona.
Tuokion aikaa hän piteli lukkoa, ja huuto pyrki hänen huulilleen. Hän
näki isänsä kasvot äskeistäkin kalpeampina, sillä niihin osui keltainen
heijastus kynttilöistä, jotka oli kiireessä laskettu lattialle ja jotka
nyt paloivat valuen loppuun, ja oven yläpuolelta pilkistävä päivänvalo.
Sitten väistyi suljetun talon (jonka akkunaluukkuja ei ollut muistettu
avata, vaikka päivä oli jo aikoja koittanut) synkkä pimeys aamun
äkillisen kirkkauden ja vapauden tieltä. Niin seisoi Florence kadulla
pitäen päätänsä kumarassa salatakseen tuskaisia kyyneleitään.