Dombeyn ja hänen puolisonsa välinen kuilu ei pienentynyt ajan mukana.
Näitä kahta huonosti yhteen sopivaa ihmistä, jotka olivat onnettomia
sekä oman itsensä että toistensa vuoksi ja joita ei liittänyt yhteen
mikään muu kuin käsiraudat, sitoen heidän kätensä ja hangaten ne rikki
ihan luuhun asti heidän yrittäessään repiä niitä irti — näitä kahta
ei aika, joka lohduttaa surun ja tyynnyttää tuskat, voinut mitenkään
auttaa. Niin erilainen kuin heidän ylpeytensä olikin laatunsa ja
aiheensa puolesta, niin samanvertainen se oli voimassaan. Heidän
iskiessään vastakkain piikivien tavalla leimahtivat kipinät, jotka joko
hehkuivat tai kimmahtivat ilmiliekkiin kulloinkin asianhaarojen mukaan,
mutta polttivat kaiken niiden ulottuville osuvan ja tekivät heidän
avioliittonsa kiirastuleksi.
Olkaamme oikeudenmukaiset Dombeylle. Hirveässä ja yhä yltyvässä
harhakäsityksessään elämästä hän ajoi vaimoaan eteenpäin, lainkaan
aavistamatta minne tai kuinka, mutta kuitenkin pysyi hänen tunteensa
Edithiä kohtaan samanlaisena kuin se oli ollut alussakin. Edithillä
oli se suuri varjopuoli, että hän selittämättömällä tavalla kieltäytyi
tunnustamasta miehensä suurta merkitystä eikä tahtonut taipua
täydellisesti alistumaan ja tarpeen mukaan parantamaan ja muuttamaan
käytöstään. Mutta toiselta puolen hän yhä piti vaimoaan omalla kylmällä
tavallaan naisena, joka saattoi, jos halusi, tuottaa kunniaa hänen
vaalilleen ja nimelleen ja jonka omistaminen lisäsi hänen arvoaan.
Sensijaan Edith katseli synkästi kiihkeän ja ylpeän kostonhalunsa
täyttämänä päivästä päivään ja tunnista tuntiin omassa huoneessaan
vietetyn yön jälkeen, jolloin hän oli istunut tuijottaen seinällä
olevia varjoja, siihen pitempään ja synkempään yöhön asti, joka
lähestyi kovaa vauhtia — erästä olentoa, jolta oli tulossa yhä uusia
katkeria nöyryytyksiä. Ja se olento oli hänen miehensä!
Oliko Dombeyn pääpahe, joka vallitsi häntä niin hellittämättömästi,
luonnoton piirre? Toisinaan kannattaisi kysyä, mitä luonto
oikeastaan on ja kuinka ihmiset menettelevät sitä muuttaessaan ja
eikö luonnollinen käy luonnottomaksi, kun näin väkipakolla pannaan
toimeen vääntelyitä ja vääristelyjä. Teljettäköön kuka tahansa
mahtavan luonto-äitimme pojista tai tyttäristä ahtaalle alueelle,
kahlehdittakoon vanki yhteen ainoaan ajatukseen ja yllytettäköön
sitä ympärillä olevien muutamien arkojen tai viekkaitten ihmisten
raatelevalla palvonnalla — mitä silloin merkitsee luonto tuolle
vapaaehtoiselle vangille, joka ei ole milloinkaan kohonnut vapaan
hengen siivillä — ne kun pian raukeavat ja putoavat hyödyttöminä —
nähdäkseen luontoa sen kaikki käsittävässä totuudessa!
Voi, onko ympärillämme maailmassa tosiaankin niin vähän asioita,
jotka ovat peräti luonnottomia ja kuitenkin varsin luonnollisia
sinänsä? Kuulkaa vain tuomarin tai muun virkamiehen nuhtelevan
yhteiskunnan luonnottomia hylkiöitä, luonnottomia raaoissa tavoissaan,
luonnottomia säädyllisyydenpuutteessaan, luonnottomia siksi, etteivät
enää tahdo tai osaa nähdä eroa hyvän ja pahan välillä, luonnottomia
tietämättömyydessään, rikollisuudessaan, häikäilemättömyydessään,
uppiniskaisuudessaan, hengessään, ulkonäössään, kaikessa. Mutta
seuratkaa hyvää pappia tai lääkäriä, jonka elämä on joka hetki vaarassa
hänen laskeutuessaan heidän luoliinsa, missä kuulee kaikuna meidän
vaununpyöräimme tärinän ja jokapäiväiset askeleemme katukivityksellä.
Katselkaa ympärillenne vastenmielisten näkyjen maailmassa miljoonat
kuolemattomat olennot eivät tunnekaan muuta maailmaa eläissään —
jonka ohimenevä mainitseminenkin jo kauhistuttaa ihmisyyttä ja saa
seuraavalla kadulla asuvan hennon arkatuntoisuuden tukkimaan korvansa
ja kuiskaamaan: »Sitä en voi uskoa!» Hengittäkää saastutettua ilmaa,
jota turmelee kaikki mahdollinen epäpuhtaus, myrkyllinen terveydelle
ja elämälle, antakaa jokaisen aistinne, jonka ihmissuku on saanut
ilon ja onnen tajuamista varten, tulla loukatuksi, sairaaksi ja inhon
kyllästämäksi, antakaa sen kehittyä kanavaksi, jota myöten voi tulla
vain kurjuutta ja kuolemaa! Koettakaa turhaan ajatella yhtäkään kasvia
tai kukkaa tai terveellistä yrttiä, joka tuollaiseen rikkaruohoiseen
kukkasarkaan istutettuna saattaisi kasvaa luonnollisella tavalla tai
ojentaa pikku lehtensä aurinkoa kohti, niinkuin Jumala on tarkoittanut.
Ja kutsukaa sitten luoksenne jokin kalmankalpea lapsi, jolla on
surkastunut vartalo ja häijyt kasvot, selittäkää sille sen luonnoton
synnillisyys ja valittakaa sitä, että se jo niin nuorena on loitonnut
niin kauas taivaasta — mutta ajatelkaa myöskin vähän sitä, että se on
siitetty, syntynyt ja kasvanut — helvetissä!
Henkilöt, jotka tutkivat luonnontieteitä ja sovittavat tietonsa
ihmiskunnan terveydeksi, sanovat meille, että jos ne vahingolliset
ainekset, jotka turmeltunut ilma synnyttää, olisivat silmin
havaittavissa, näkisimme kuinka ne asettuvat paksuina mustina pilvinä
tyyssijojensa ylle ja leviävät vähitellen laajemmalle, saastuttaen
kaupungin paremmatkin osat. Mutta jos myöskin se siveellinen rutto,
joka kohoaa niiden keralla ja loukatun luonnon ikuisten lakien mukaan
on niistä eroamaton, olisi silmin havaittavissa — niin kuinka kauheita
asioita paljastuisikaan! Silloin näkisimme turmelusta, jumalattomuutta,
juoppoutta, varkautta, murhaamista ja pitkän jonon ihmiskunnan
luonnollista hyvyyttä ja rakkautta vastaan tehtyjä nimettömiä syntejä,
jotka leijailevat noiden anastamiensa paikkojen yläpuolella ja
hiipivät eteenpäin pahentaakseen viattomia ja levittääkseen turmelusta
puhtaitten keskuuteen. Silloin näkisimme, että samat myrkytetyt
lähteet, jotka valuvat sairaaloihimme, täyttävät myöskin vankilamme,
sullovat liiallisen lastin rangaistussiirtoloihin lähteviin laivoihin
ja leviävät merten ylitse peittäen laajat mantereet rikoksilla.
Silloin pysähtyisimme kauhistuneina ja huomaisimme, että missä saamme
aikaan turmelusta, joka kohtaa lapsiamme ja periytyy syntymättömille
sukupolville, siinä myöskin saamme syntymään saman varman kehityskulun
nojalla sellaisen lapsipolven, joka ei tiedä mitään viattomuudesta,
nuorison, joka ei tunne kainoutta, kypsyneen iän ihmispolven, joka on
kypsä vain kärsimyksissä ja rikoksissa, raihnaisen vanhuuden, joka
on häpeäksi ihmissuvulle. Luonnoton sukukunta! Silloin kun voimme
koota viinirypäleitä orjantappuroista ja viikunoita ohdakkeista,
kun viljapellot kasvavat paheellisten kaupunkiemme syrjäkaduilla
rikkakasoissa ja ruusut kukkivat niiden asuttamilla täpötäysillä —
hautuumailla, silloin voimme toivoa luonnollisen ihmissuvun kasvavan
sellaisesta kylvöstä.
Oi, jospa joku hyvä henki tempaisi katot auki voimakkaammalla ja
siunauksellisemmalla kädellä kuin sadun rampa paholainen ja näyttäisi
kristityille, mitä synkkiä olentoja lähtee keskeltä heidän kotejaan
sankkana saattojoukkona hävityksen enkelille sen kulkiessa tietään
heidän seassaan. Ei tarvittaisi enempää kuin yksi ainoa yö kalpeiden
kummitusten näkemiseen, näiden kohotessa liian kauan laiminlyömiltämme
paikoilta ja siitä paksusta ja raskaasta ilmasta, jossa rikos ja kuume
rehoittavat yhdessä, sirotellen ympärilleen hirveää yhteiskunnallista
kostoa purkautumaan ylitsemme ja käyden yhä uhkaavammiksi. Millainen
kirkas ja siunattu aamu voisikaan seurata sellaista yötä, sillä
ihmiset, joita eivät enää kiusaisi omatekoiset loukkauskivet, pelkät
pölyhiutaleet heidän ja ikuisuuden välisellä tiellä, ryhtyisivät
silloin, niinkuin ainakin samasta alkuperästä lähteneet olennot, joilla
on sama velvollisuus yhteisen perheen isää kohtaan ja jotka pyrkivät
samaan päämäärään, tekemään maailmaa paremmaksi asuinpaikaksi!
Se päivä ei olisi vähemmän kirkas ja siunattu, jos se herättäisi
jonkun, joka ei ole koskaan katsellut ympärillään olevaa ihmiselämää,
tajuamaan selvästi, että hän on sukulaissuhteissa siihen, ja avaisi
hänen silmänsä näkemään omien ahdasmielisten tunteittensa ja
mielipiteittensä kierouden, joka on niin suuri ja kuitenkin kerran
alkaneessa kehityksessään yhtä luonnollinen kuin syvin turmelus.
Mutta sellainen päivä ei ollut koskaan koittanut Dombeylle tai hänen
puolisolleen, ja kumpikin oli valinnut tiensä.
Kuusi kuukautta Dombeyn tapaturman jälkeen pysyi heidän suhteensa
samanlaisena. Marmorikallio ei olisi voinut sulkea Dombeyn tietä
itsepintaisemmin kuin hänen vaimonsa. Eikä jäälähde, jota ei yksikään
valonsäde ilahduta syvän luolan pohjalla, olisi voinut olla kolkompi ja
kylmempi kuin Dombey.
Se toivo, joka oli virinnyt Florencen sydämessä, kun hän tiesi kotinsa
muuttuvan uudeksi, oli nyt kokonaan hävinnyt. Tämä koti oli melkein
kaksi vuotta vanha, eikä hänenkään kärsivällinen ja luja uskonsa voinut
kestää jokapäiväisten kokemusten yhä pettäessä. Joskin hänessä vielä
eli epämääräinen toive, että Edith ja isä voisivat elää onnellisempina
yhdessä joskus kaukaisena aikana, ei hän enää haaveillutkaan itse
saavuttavansa isän rakkautta. Se lyhyt aika, jolloin hän kuvitteli
huomanneensa isän sydämen leppyvän, unohtui hänen muistellessaan
sen edellä vallinnutta ja sitä seurannutta pitkää kylmyyttä, tai se
esiintyi hänen mielessään vain tuskallisena pettymyksenä.
Florence rakasti häntä vieläkin, mutta oli vähitellen johtunut
ajattelemaan häntä jonakin rakkaana olentona joka oli ennen elänyt
tai ainakin olisi voinut elää, eikä joka päivä näkyvissä olevana
kovana todellisuutena. Jotakin siitä lempeästä surumielisyydestä, joka
liittyi pikku Paulin tai äidin muistoon, tuntui nyt tulevan hänen
mieleensä myös silloin, kun ajatukset kohdistuivat isään, muuttuen
ikäänkuin rakkaiksi muistoiksi. Hän ei voinut tehdä itselleen selvää,
tapahtuiko se senvuoksi, että isä oli kuin kuollut häneltä ja liittyi
hänen ennen rakastamiinsa henkilöihin ja että hän oli pannut isäänsä
niin kauan toiveita, jotka olivat rauenneet tyhjiin, ja hellyyttä,
johon oli vastattu jäätävän kylmästi. Mutta rakastettu isä alkoi
muuttua hänelle epämääräiseksi unikuvaksi eikä oikeastaan vaikuttanut
hänen todellisessa elämässään paljon enempää kuin se kuva, jonka hän
toisinaan loihti silmiensä eteen rakkaasta veljestään, kuvitellen
hänen vielä elävän ja kasvavan mieheksi, suojelijakseen ja helläksi
ystäväkseen. Tämä muutos, jos sitä voi siksi sanoa, oli tapahtunut
hänessä huomaamatta samoin kuin kehitys lapsesta naiseksi ja sen
keralla. Florence oli melkein seitsentoistavuotias, kun hän yksin
mietiskellessään tuli tietoiseksi näistä ajatuksista.
Hän oli nyt usein yksin, kun entinen suhde hänen ja Edithin välillä oli
suuresti muuttunut. Niihin aikoihin, jolloin isä tapaturman kohtaamana
makasi huoneessaan alakerrassa, oli Florence ensiksi huomannut,
että Edith vältteli häntä. Tuskaisena ja pahoilla mielin, voimatta
kuitenkaan sovittaa tätä käytöstä yhteen sen hellyyden kanssa, jota
Edith osoitti heidän tavatessaan toisensa, hän lähti kerran myöhään
illalla äitipuolensa huoneeseen.
»Äiti», virkkoi Florence hiipien hiljaa hänen viereensä, »olenko
loukannut sinua?»