Edith lähti sinä päivänä yksin ulos ja palasi varhain kotiin. Vain
muutamia minuutteja yli kymmenen vierivät hänen vaununsa pitkin sitä
katua, jonka varrella hän asui.
Hänen kasvoillaan oli sama väkinäisen rauhallisuuden ilme, joka
niillä oli ollut hänen pukeutumishetkestään saakka. Kukkaseppele
kiersi samaa kylmää, rauhallista otsaa. Mutta olisi ollut parempi,
jos hän olisi kiihkein käsin repinyt kukat ja lehdet kappaleiksi
tai jos hänen humisevat ja takovat aivonsa olisivat tehneet ne
muodottomiksi jännittyneessä lepopaikan tavoittelussa sensijaan
että ne nyt koristivat noin kivettynyttä tyyneyttä. Niin kova, niin
luoksepääsemätön, niin taipumaton hän oli, ettei olisi voinut luulla
minkään voivan pehmittää sellaisen naisen luontoa, vaan kaiken olevan
vain omansa sitä koventamaan.
Saavuttuaan ulko-ovelle hän astui maahan vaunuista. Silloin tuli
joku äänettömästi eteisestä ja seisoen avopäin tarjosi hänelle
käsivartensa. Kun palvelija työnnettiin syrjään, ei Edithillä ollut
muuta mahdollisuutta kuin tarttua käsivarteen. Samalla hän tunsi, kenen
se oli.
»Kuinka potilaanne voi, herra Carker?» kysyi hän huuli ivallisesti
rypyssä.
»Paremmin», vastasi Carker. »Hän voi mikein hyvin. Olen jo toivottanut
hänelle hyvää yötä.»
Edith taivutti päätänsä ja aikoi mennä yläkertaan, kun Carker seurasi
häntä ja jääden portaiden juurelle seisomaan virkkoi:
»Madame, pyydän teitä kuuntelemaan minua hetkisen.» Edith seisahtui
ja katsoi taakseen. »Tämä on sopimaton aika, hyvä herra, ja minä olen
väsynyt. Onko asianne kiireellinen?»
»Se on hyvin kiireellinen», vastasi Carker. »Kun olen onneksi kohdannut
teidät, sallikaa minun uudistaa pyyntöni.»
Edith katsahti hetkiseksi alas hänen välkkyvään suuhunsa, ja Carker
katsahti ylös Edithiin, joka seisoi hänen yläpuolellaan komeassa
puvussaan, ja jälleen hän ajatteli, kuinka kaunis Edith todella oli.
»Missä neiti Dombey on?» kysyi Edith palvelijalta kovalla äänellä.
»Arkihuoneessa, armollinen rouva.»
»Näyttäkää tietä sinne!» Sitten Edith katsahti taas portaiden juurella
odottavaan Carkeriin ja ilmaisi hänelle vähäisellä päänliikkeellä, että
hän sai vapaasti seurata. Itse hän astui edellä.
»Suokaa anteeksi, rouva Dombey!» virkkoi kohtelias ja ketterä Carker,
joka oli silmänräpäyksessä hänen rinnallaan. »Saanko pyytää, ettei
neiti Dombey olisi läsnä keskustelumme aikana?»
Edith loi silmänsä hänen kasvoihinsa nopeasti, täysin maltillisesti ja
rauhallisesti.
»Tahtoisin säästää neiti Dombeyta», jatkoi Carker matalalla äänellä.
»En soisi hänen kuulevan, mitä minulla on sanottavana. Tahtoisin
ainakin jättää teidän ratkaistavaksenne, onko hänen saatava
tietää se vai eikö. Se on velvollisuuteni teitä kohtaan. Se on
pyhä velvollisuuteni. Aikaisemman keskustelumme perusteella olisi
luonnotonta, jos menettelisin toisin.»
Hitaasti Edith käänsi silmänsä hänestä. Sitten hän huusi palvelijalle:
»Johonkin toiseen huoneeseen.» Palvelija meni edellä vierashuoneeseen
ja sytytti siellä kaikessa kiireessä lamput. Sitten hän jätti heidät.
Hänen ollessaan saapuvilla ei lausuttu sanaakaan. Edith istuutui tulen
ääreen nojatuoliin. Carker, hattu kädessä ja katse mattoon luotuna,
seisoi jonkun matkan päässä hänestä.
»Ennenkuin kuuntelen teitä, pyydän teitä kuuntelemaan minua», virkkoi
Edith kohta kun palvelija oli sulkenut oven takanaan.
»Kun rouva Dombey puhuttelee minua», vastasi Carker, »vaikka
moittisikin minua syyttömästi, on se minulle suosionosoitus, jota
pidän siksi suuressa arvossa, että alistun sellaiseen toivomukseen
halukkaasti, vaikken olisikaan hänen nöyrä palvelijansa kaikissa
suhteissa».
»Jos teillä on minulle jotakin asiaa siltä mieheltä, jonka luota juuri
tulette, herra Carker» — tämä kohotti katseensa kuin aikoisi näytellä
hämmästynyttä, mutta Edith katsoi häntä silmiin ja esti sen, jos se
todella oli hänen aikomuksensa — »niin älkää koettako ilmoittaa sitä
minulle, sillä minä en tahdo sitä kuulla. Tuskin minun tarvitsee kysyä,
oletteko tullut siinä tarkoituksessa. Olen jo jonkun aikaa odottanut
teitä.»
»Onnettomuudekseni olen täällä juuri siinä tarkoituksessa», vastasi
Carker, »ja kokonaan vasten tahtoani. Sallikaa minun sanoa, että
käynnilläni on vielä toinenkin tarkoitus.»
»Edellisestä ei enää tarvitse puhua», vastasi Edith. »Mutta jos
palaatte siihen, niin...»
»Voiko rouva Dombey uskoa», virkkoi Carker tullen lähemmäksi, »että
kajoisin siihen hänen kieltonsa jälkeen? Onko mahdollista, että rouva
Dombey ei ota ollenkaan huomioon onnetonta asemaani, vaan on päättänyt
pitää minua erottamattomana isännästäni ja tehdä minulle siten suuren
ja tahallisen vääryyden?»
»Hyvä herra», vastasi Edith suunnaten tummat silmänsä suoraan häneen ja
puhuen yhä kiihkeämmin, niin että hänen ylpeät sieraimensa laajenivat,
hänen rintansa kohoili ja hänen kaulalleen kierretty hieno valkoinen
untuvakoriste häilähteli verhotessaan yhtä valkeita olkapäitä. »Miksi
te tulette luokseni tuolla lailla ja puhutte minulle rakkaudesta ja
velvollisuudesta miestäni kohtaan ja teeskentelette luulevanne minun
olevan onnellisessa avioliitossa ja kunnioittavan häntä? Kuinka te
uskallatte niin loukata minua, kun tiedätte — minä tiedän sen paremmin,
hyvä herra, olen nähnyt sen teidän jokaisessa katseessanne ja kuullut
sen joka sanastanne — että rakkauden sijasta on meidän välillämme vain
vastenmielisyyttä ja vihaa ja että tuskin halveksin häntä enemmän
kuin itseäni senvuoksi, että olen hänen omansa. Vääryyttä! Jos olisin
oikeudenmukainen sen tuskan vuoksi, jonka olette tuottanut minulle,
jos tahtoisin kostaa minulle tekemänne loukkauksen oikeudenmukaisella
tavalla, pitäisi minun surmata teidät!»
Edith oli kysynyt Carkerilta, miksi hän oli näin menetellyt. Jollei
ylpeys ja viha ja itsenöyryytys — sillä se johti häntä, niin lujasti
kuin hän tuijottikin Carkeriin — olisi sokaissut häntä, olisi hän
voinut nähdä vastauksen Carkerin kasvoista: juuri tähän purkaukseen
hänet olikin houkuteltu.
Edith ei nähnyt sitä eikä välittänytkään siitä, näkyikö sitä vai eikö.
Hän näki vain ne loukkaukset ja taistelut, joihin hänen oli täytynyt ja
vielä täytyisi alistua, ja kiemurteli niiden tuskasta. Istuessaan siinä
katsellen enemmän omaa kurjuuttaan kuin Carkeria hän repi viuhkana
käyttämästään harvinaisesta ja kauniista linnunsiivestä, joka riippui
hänen ranteestaan kultaisissa vitjoissa, pois kaikki höyhenet ja
siroitti ne matolle.
Carker ei hätkähtänyt hänen katsettaan, vaan seisoi rauhallisena,
kunnes ulkonaiset merkit Edithin hillittömästä vihasta olivat
hävinneet. Hän näytti mieheltä, jolla on tiedossaan sopiva vastaus ja
joka myös aikoo sen lausua. Sitten hän alkoikin puhua katsellen suoraan
Edithin säihkyviin silmiin.
»Armollinen rouva, minä tiedän ja olen jo ennenkin tietänyt, etten
ole saanut suosiota teidän silmissänne. Niinikään olen tietänyt syyn
siihen. Hyvinkin olen sen tietänyt. Olette puhunut minulle avoimesti.
Teidän luottamuksenne tuottaa minulle niin suurta huojennusta...»
»Luottamukseni!» toisti Edith halveksivasti.
Carker sivuutti tämän keskeytyksen.
»— etten koeta salata teiltä mitään. Minä huomasin todellakin jo heti
alussa, ettei teidän puolellanne ollut minkäänlaista kiintymystä
herra Dombeyhin — kuinka se olisikaan ollut mahdollista kahden niin
erilaisen henkilön välillä? Ja olen nähnyt, että välinpitämättömyyttä
voimakkaammat tunteet ovat sitten heränneet rinnassanne — kuinka olisi
mikään muu ollutkaan mahdollista sellaisissa oloissa, joissa olette
elänyt? Mutta sopiko minun paljastaa teille tätä tietoani niin monilla
sanoilla?»
»Sopiko teidän, herra Carker», kysyi Edith, »teeskennellä muutakaan
käsitystä ja esittää sitä minulle julkeasti päivä päivältä?»
»Madame, se kuului tosiaankin asiaan», vastasi Carker pontevasti.
»Jollen olisi niin menetellyt, jos olisin menetellyt jollakin muulla
tavalla, en puhuisi teille nyt näin. Ja minä aavistin — kuka olisi
paremmin voinut aavistaa kuin minä, sillä kuka tuntee herra Dombeyn
tarkemmin kuin minä? — että jollei teidän luonteenne näyttäytyisi
mukautuvaksi ja tottelevaiseksi niinkuin hänen ensimmäisen alistuvaisen
puolisonsa, mitä en luullut mahdolliseksi...»
Ylpeä hymy antoi hänelle aiheen huomata, että ehkä sopisi uudistaakin
tämä väite.
»Kuten sanoin, minä aavistin, että todennäköisesti tulisi aika, jolloin
mahdollisesti olisi hyötyä sellaisesta yhteisymmärryksestä, johon nyt
olemme päässeet.»
»Hyötyä kenelle?» kysyi Edith ivallisesti.
»Teille. En tahdo lisätä: myöskin itselleni, koska minun täytyy hillitä
itseni lausumasta herra Dombeysta sitäkään rajoitettua ylistystä, johon
rehellisesti voisin taipua, koska minua muuten saattaisi kohdata se
onnettomuus, että sanoisin jotakin, mikä olisi vastenmielistä sille
naiselle, jonka inho ja ylenkatse», virkkoi Carker hyvin painokkaasti,
»ovat jo kyllin katkerat».
»Menettelette rehellisesti, herra Carker», huomautti Edith,
»tunnustaessanne rajoitetun ylistyksenne ja puhuessanne hänestäkin
noin halveksivasti, vaikka olette hänen ensimmäinen neuvonantajansa ja
imartelijansa».
»Neuvonantajansa — kyllä. Imartelijansa — ei», vastasi Carker. »Siinä
kohden on sentään luullakseni tehtävä jokin ero. Mutta meidän etumme
ja hyvä tapa pakottavat monet meistä vakuuttamaan asioita, jotka eivät
lähde vilpittömästä sydämestä. Joka päivä voimme nähdä yhtiöitä,
ystävyysliittoja ja naimiskauppoja, joiden perustana on vain etu ja
sopivaisuus.»
Edith puri veripunaista huultaan kääntämättä kuitenkaan Carkerista
synkkää, terävää ja valpasta katsettaan.
»Armollinen rouva», jatkoi Carker istuutuen tuoliin, joka oli
lähellä Edithiä, samalla kun hänen katseestaan ilmeni syvä ja vakava
kunnioitus, »miksi epäröisin puhua selvästi nyt, kun olen kokonaan
omistautunut teidän palvelukseenne? Oli luonnollista, että teidän
kaltaisenne lahjakas nainen piti mahdollisena muuttaa miehensä
luonnetta joissakin suhteissa ja muovailla hänet paremmaksi.»
»Ei, minusta se ei ollut luonnollista, herra Carker. Minä en ole
milloinkaan toivonut tai aikonut mitään sentapaista.»
Edithin ylpeät, pelottomat kasvot näyttivät Carkerille, että hän ei
aikonut käyttää toisen tarjoamaa naamiota, vaan esiintyä häikäilemättä
oikeassa valossaan, välittämättä siitä, miltä se mahdollisesti
näyttäisi Carkerin silmissä.
»Olihan ainakin luonnollista», virkkoi Carker taas, »että piditte
mahdollisena elää herra Dombeyn vaimona alistumatta mitenkään hänen
käskyihinsä ja joutumatta hänen kanssaan niin ankaraan riitaan. Mutta
te ette tuntenut herra Dombeyta (niinkuin sittemmin olette voinut
todeta) niin ajatellessanne. Te ette tietänyt, kuinka vaativa ja ylpeä
hän on tai kuinka suuressa määrin hän on, jos niin saan sanoa, oman
suuruutensa orja tai kuinka hän kulkee juhdan tavoin, joka on ikeellä
kiinnitetty omiin riemuvaunuihinsa, ajattelematta mitään muuta kuin
että nuo vaunut ovat hänen takanaan, että hänen on vedettävä niitä
eteenpäin kaiken yli ja läpi.»
Hänen hampaansa välkkyivät hänen esittäessään tätä häijyä kuvausta
isännästään. Sitten hän jatkoi:
»Herra Dombey kykenee yhtä vähän suomaan rehellistä tunnustusta teille
kuin minulle. Vertaus on tosin rohkea, mutta siihen juuri tähtäänkin,
ja se on tosi. Sydän mahtavuutta tulvillaan herra Dombey pyysi minua —
eilen aamulla minun oli kuultava se hänen omasta suustaan — rupeamaan
välittäjäksi itsensä ja teidän välillänne, koska hän tietää, etten ole
suosiossanne, ja koska hän tahtoo, että olisin teille rangaistuksena
niskoittelemisenne vuoksi. Sitäpaitsi hän todella on sitä mieltä, että
minä, hänen palkollisensa, olen lähettiläs, jonka vastaanottaminen
on alentavaa — ei sille naiselle, jolle minulla nyt on onni puhua,
sillä sellaisella ei hänen mielikuvituksessaan ole sijaa — vaan
hänen vaimolleen, osalle hänestä itsestään. Voitte kuvitella, kuinka
häikäilemätön hän on minua kohtaan, kuinka sokea hän on näkemään sitä
mahdollisuutta, että minulla voisi olla mitään yksilöllisiä tunteita
tai mielipiteitä, kun hän sanoo minulle avoimesti, mihin tehtävään hän
minua käyttää. Te tiedätte, kuinka täysin välinpitämätön hän on teidän
tunteitanne kohtaan, kun hän uhkaa teitä sellaisella lähettiläällä,
niinkuin luonnollisesti muistatte hänen uhanneen.»
Edith katseli häntä yhä vielä tarkkaavasti. Mutta Carkerkin katseli
häntä ja huomasi, että hänen viittauksensa siihen, että hän tiesi
jotakin aviopuolisoiden välillä tapahtuneesta keskustelusta, repi ja
raateli Edithin rintaa kuin myrkytetty nuoli.
»En muistuta teille kaikkia näitä seikkoja laajentaakseni juopaa
teidän ja herra Dombeyn välillä — taivas minua siitä varjelkoon, mitä
se minua hyödyttäisikään — vaan ainoastaan esimerkiksi siitä, kuinka
toivotonta on koettaa herättää herra Dombeyssa sitä käsitystä, että
hänen rinnallaan voisi ottaa huomioon kenenkään muun tunteita. Me hänen
läheisensä olemme tehneet voitavamme vielä vahvistaaksemme hänessä
tuota ajatustapaa, se minun on sanottava, mutta jollemme me olisi
niin tehneet, olisivat toiset pitäneet huolen siitä, sillä muuten he
eivät olisi voineet olla kauan hänen läheisyydessään. Ja sellainen on
hänen elämänsä pääsuunta aina ollut. Lyhyesti sanoen, herra Dombey on
koko ikänsä joutunut tekemisiin vain alempien ja hänestä itsestään
riippuvien ihmisten kanssa, jotka ovat polvistuneet ja kumartaneet
hänen edessään. Hän ei ole koskaan tietänyt, miltä tuntuu, kun saa
vastaansa vihaisen ylpeyden ja voimakkaan kostonhalun.»
»Mutta nyt hän saa sen tuntea!» näytti Edit sanovan, vaikka hänen
huulensa eivät liikahtaneet eivätkä hänen silmänsä leimahtaneet. Carker
näki pehmeän untuvan hänen hartioillaan taas värähtävän ja hänen
painavan viuhkaa hetkiseksi rintaansa vasten.
»Vaikka herra Dombey onkin kerrassaan kunnioitettava mies, on hän hyvin
kärkäs vääristelemään tosiasioita omissa silmissään, kun häntä vähänkin
vastustetaan. En voi mainita teille siitä parempaa esimerkkiä kuin
sen, että hän uskoo varmasti (suokaa minulle anteeksi se mielettömyys,
jonka nyt lausun, mutta se ei ole minun omani), että hänen ankarasti
lausumansa mielipide nykyiselle vaimolleen eräässä tilaisuudessa, jonka
varmaankin muistatte ja joka sattui ennen rouva Skewtonin valitettavaa
kuolemaa, teki järkyttävän vaikutuksen ja hetkiseksi musersi henkilön,
johon se kohdistui!»
Edith nauroi häijysti ja soinnuttomasti, mikä tuotti Carkerille suurta
iloa.
»Madame», aloitti Carker taas, »muuta minulla ei ole lisättävänä tähän
asiaan. Teidän omat mielipiteenne ovat niin lujat ja järkähtämättömät,
siitä olen varma, että melkein pelkään herättäväni uudelleen
tyytymättömyytenne sanomalla, että huolimatta noista herra Dombeyn
vioista ja siitä seikasta, että täydellisesti tunnen ne, olen tottunut
häneen ja kunnioitan häntä. Mutta uskokaa minua, että kun kuitenkin
sanon niin, ei se johdu yksinomaan kehuakseni sellaisia tunteitani,
jotka kokonaan poikkeavat teidän omistanne ja joita kohtaan teissä ei
voi olla myötätuntoa, vaan vakuuttaakseni teille sitä intoa, jolla
tässä onnettomassa asiassa palvelen teitä, ja osoittaakseni teille,
kuinka vastenmieliseltä minusta tuntuu se osa, jota minun on pakko
näytellä.»
Edith istui paikallaan sennäköisenä kuin olisi pelännyt kääntää
silmiään Carkerin kasvoista.
»Alkaa olla myöhä», virkkoi Carker oltuaan hetkisen vaiti, »ja te
sanoitte olevanne väsynyt. Mutta minä en saa unohtaa tämän keskustelun
toista tarkoitusta. Minun pitää suositella teille, pyytää teitä
erittäin vakavasti — painavista syistä, jotka minulla on tiedossani —
olemaan varovainen osoittaessanne kiintymystänne neiti Dombeyhin.»
»Varovainen! Mitä te tarkoitatte?»,
»Että varoisitte osoittamasta liian paljon kiintymystä tytärpuoleenne.»
»Liian paljon kiintymystä, niinkö?» huudahti Edith rypistäen leveää
otsaansa ja nousten seisomaan. »Kuka tuomitsee rakkauteni tai mittaa
sen suuruuden. Tekö?»
»Minä en.» Carker oli hämillään tai oli ainakin olevinaan.
»Kuka sitten?»
»Ettekö voi arvata?»
»Minä en tahdo arvailla», vastasi Edith.
»Madame», virkkoi Carker vähän epäröityään, samalla kun he tuijottivat
toisiinsa kuten ennenkin, »minä olen nyt vaikeassa asemassa. Olette
sanonut minulle, ettette tahdo kuulla mitään teille lähetettyä sanomaa,
ja kieltänyt minua enää kajoamasta siihen, mutta molemmat asiat ovat
niin läheisesti liittyneet toisiinsa, että jollette tahdo ottaa vastaan
ylimalkaista varoitusta siltä, jolla nyt on kunnia omistaa teidän
luottamuksenne, vaikkakin tie siihen on johtanut tyytymättömyytenne
kautta, täytyy minun rikkoa sitä käskyä vastaan, jonka olette minulle
esittänyt.»
»Te tiedätte, että teillä nyt on vapaus niin tehdä», virkkoi Edith.
— Niin kalpea, niin vapiseva, niin kiihkeä, — ajatteli Carker
mielissään siitä, ettei ollut erehtynyt arvioidessaan sanojensa
vaikutusta.
»Hänen määräyksensä kuuluivat», sanoi Carker hiljaisella äänellä,
»että minun oli ilmoitettava teille, ettei teidän käytöksenne neiti
Dombeyta kohtaan miellytä häntä. Että se saa hänet tekemään mielessään
vertailuja, jotka eivät ole edullisia hänelle itselleen. Että hän
toivoo teidän muuttavan menettelytapanne perinpohjin ja että hän on
täysin varma siitä, että voittekin niin tehdä, jos vakavasti koetatte,
sillä jos jatkuvasti näytätte rakkauttanne neiti Dombeyta kohtaan, ei
se ole hänelle onneksi.»
»Se on uhkaus», virkkoi Edith.
»Se on uhkaus», myönsi Carker Hyökkäyksellä ja lisäsi ääneen: »mutta ei
teihin suunnattu».
Ylpeänä, suorana ja arvokkaana oli Edith seisonut häntä vastapäätä
ja katsellut hänen lävitseen, hymyillen suurilla, loistavilla ja
säkenöivillä silmillään ylenkatseellisesti ja katkerasti. Nyt hän
lysähti kokoon, kuin maa olisi vaipunut hänen jalkojensa alla, ja olisi
samassa kaatunut, jollei Carker olisi ottanut häntä syliinsä. Mutta
samassa Edith työnsi hänet luotaan ja peräytyen alkoi taas katsella
häntä liikkumattomana, käsi ojennettuna.
»Olkaa hyvä ja lähtekää täältä. Älkää sanoko tällä kertaa enää mitään.»
»Pidin sitä välttämättömänä», virkkoi Carker, »koska on mahdotonta
sanoa, millaisia aavistamattomia seurauksia asialla voi olla tai kuinka
pian niitä voisi ilmaantua, jollette tuntisi hänen mielipidettään
tässä asiassa. Olen kuullut neiti Dombeyn nyt olevan kovin pahoillaan
monivuotisen palvelijattarensa menettämisestä, mikä on todennäköisesti
ollut vähäpätöisempänä seurauksena samasta syystä. Ette kai moiti
minua siitä, että pyysin saada keskustella tästä asiasta kahden kesken
kanssanne neiti Dombeyn olematta saapuvilla?»
»En moiti teitä siitä. Olkaa hyvä ja lähtekää nyt, herra Carker.»
»Minä tiesin, että rakkautenne nuoreen tytärpuoleenne — mikä tunne
on hyvin vilpitön ja voimakas, siitä olen varma — saattaisi teidät
pitämään suurena onnettomuutena, jos teidän täytyisi joskus moittia
itseänne siitä, että olette vaikeuttanut hänen asemaansa ja tehnyt
turhiksi hänen tulevaisuudentoiveensa», jatkoi Carker kiireesti ja
kiihkeästi.
»Ei enää lisää tänä iltana. Pyydän teitä lähtemään.»
»Minä joudun nyt alituisesti olemaan täällä ja herra Dombeyn
lähettyvillä liikeasioiden vuoksi. Sallitte minun kai taas tavata teitä
ja neuvotella kanssanne, mitä olisi tehtävä, ja kuulla, mitä haluatte?»
Edith viittasi ovelle päin.
»En ole vielä edes päättänyt, kerranko herra Dombeylle, että olen jo
puhunut kanssanne, vai pitääkö minun antaa hänen uskoa, että olen
lykännyt sen toistaiseksi sopivan tilaisuuden puutteessa tai jostakin
muusta syystä. Välttämätöntä on, että sallitte minun mahdollisimman
pian neuvotella kanssanne».
»Milloin tahansa, mutta ei nyt.»
»Te ymmärrätte, ettei neiti Dombey saa olla läsnä, kun haluan
tavata teitä, ja että pyydän uutta keskustelua henkilönä, jolla on
onni omistaa teidän luottamuksenne ja joka tulee teidän luoksenne
auttaakseen teitä kaikilla mahdollisilla tavoilla voimiensa mukaan ja
ehkä monessa tapauksessa suojellakseen teitä onnettomuudesta.»
Edith katseli häntä yhä ilmeisesti peläten hellittää hetkeksikään
hänestä katsettaan, joka oli ollut hievahtamatta suunnattuna häneen, ja
sanoi sitten: »Kyllä!» ja viittasi häntä taas lähtemään pois.
Carker kumartui kuin mukautuen, mutta päästyään jo melkein ovelle hän
kääntyi vielä ja virkkoi:
»Oletteko antanut minulle anteeksi? Ja olenko nyt selittänyt rikokseni?
Saanko — neiti Dombeyn ja myöskin itseni vuoksi — pusertaa kättänne,
ennenkuin lähden?»
Edith ojensi hänelle hansikoidun kätensä, jonka oli edellisenä iltana
loukannut. Carker tarttui siihen, suuteli sitä ja lähti. Kun hän oli
sulkenut oven takanaan, heilutti hän kättä, jolla oli koskettanut
Edithiä, ja työnsi sen povelleen.