Florence, joka oli jo kauan sitten herännyt haaveistaan, huomasi
surukseen isänsä ja Edithin välisen kylmän suhteen ja näki sen käyvän
yhä kylmemmäksi ja heidän molemminpuolisen katkeruutensa päivä päivältä
yltyvän. Se loi entistä synkemmän varjon hänen rakkautensa ja toivonsa
ylle, herätti vallan surun, joka oli vähän aikaa uinunut, ja teki sen
vieläkin raskaammaksi kantaa kuin ennen.
Kovaa oli ollut — kuinka kovaa, sitä älköön kukaan muu kuin Florence
koskaan saako kokea! — kun uskollisen ja vakavan olennon luonnollinen
rakkaus oli muuttunut tuskaksi ja halveksiva tai tyly torjuminen oli
tullut hellän suojelemisen ja huolenpidon tilalle. Hänestä oli ollut
kovaa tuntea sydämensä sisimmässä, mitä hän oli tuntenut, ja olla
koskaan saamatta osakseen sitä onnea, että olisi huomannut rakkautensa
herättävän pienintäkään vastakaikua. Mutta vielä paljon kovempaa oli
joutua pakostakin epäilemään isäänsä tai Edithiä, jotka olivat hänelle
niin rakkaat, ja ajatella kiintymystään heihin kumpaankin vuoroin
pelon, epäluulon ja ihmetyksen vallassa.
Ja kuitenkin Florence alkoi epäillä. Hänet pakotti siihen hänen
sielunsa puhtaus, jolle hän ei mahtanut mitään. Hän näki isänsä
olevan kylmän ja paatuneen Edithiä samoin kuin häntä itseäänkin
kohtaan, kovan, taipumattoman, jäykän. Kyynelten pusertuessa hänen
silmistään hän kyseli itseltään, saattoiko olla mahdollista, että
hänen oma rakas äitinsä oli tullut onnettomaksi tuollaisen kohtelun
kautta ja kiusaantunut kuoliaaksi ennen aikojaan. Sitten hän ajatteli,
kuinka ylpeä ja kylmä Edith oli kaikkia muita paitsi häntä kohtaan,
kuinka halveksivasti hän kohteli isää, kuinka etäällä hän pysyi
hänestä ja mitä hän oli sanonut silloin illalla, kun oli asettunut
uuteen kotiinsa. Sitten tuntui Florencesta äkkiä kuin rikokselta
rakastaa ihmistä, joka oli noussut kapinaan hänen isäänsä vastaan.
Sitten hänestä tuntui, että isä varmaankin tiesi sen ja yksinäisessä
huoneessaan piti häntä luonnottomana lapsena, joka lisäsi tämän
uuden rikoksen entiseen, paljon kyyneleitä aiheuttaneeseen, että
hän näet syntymästään saakka oli ollut isänsä epäsuosiossa. Mutta
Edithin seuraava ystävällinen sana, hänen seuraava ystävällinen
silmäyksensä poisti taas nämä ajatukset ja sai ne näyttämään katalalta
kiittämättömyydeltä, sillä kuka muu kuin Edith oli ilahduttanut hänen
alakuloista, yksinäistä ja haavoittunutta sydäntään ja kuka oli ollut
sen paras lohduttaja? Näin ikävöitsi hänen jalo mielensä päästä
lähestymään kumpaakin, tuntien molempien onnettomuuden ja epäröiden,
mikä hänen velvollisuutensa heitä kohtaan oli. Suuren rakkautensa
vuoksi hän kärsi Edithin rinnalla enemmän kuin jos olisi säilyttänyt
salaisuuttaan surullisessa kodissaan eikä hänen kaunis äitipuolensa
olisi koskaan sinne ilmestynyt, Vain yksi suuri onnettomuus, joka olisi
tuntunut entisiä vielä raskaammalta, säästyi Florencelta. Hänellä
ei ollut kaukaisintakaan aavistusta siitä, että Edith häntä kohtaan
osoittamallaan hellyydellä laajensi juopaa hänen ja isän välillä, joka
siitä sai uutta tyytymättömyyden syytä. Jos Florence olisi käsittänyt,
että tällainen syy saattaisi johtaa sellaiseen mahdollisuuteen, niin
millaista tuskaa hän olisi tuntenutkaan, millaisia uhrauksia hän
olisikaan koettanut tehdä, hellä tyttöparka, kuinka nopea ja varma
olisikaan sen murheen seurauksena ollut hänen siirtymisensä korkeamman
Isän luo, joka ei torju luotaan lastensa rakkautta eikä halveksi heidän
koeteltuja ja murtuneita sydämiään, taivas sen tietää! Mutta niin ei
ollut asian laita, ja se oli hyvä.
Koskaan eivät Edith ja Florence enää vaihtaneet sanaakaan näistä
asioista. Edith oli sanonut, että heidän välillään täytyi siinä
suhteessa olla juopa ja hiljaisuus kuin hauta, ja Florence tunsi hänen
olevan oikeassa.
Tällä kannalla olivat asiat, kun hänen isänsä tuotiin kotiin kärsivänä
ja avuttomana. Synkkänä hän oli vetäytynyt omiin huoneisiinsa, jossa
palvelijat häntä hoitivat. Edith ei käynyt hänen luonaan, eikä kukaan
muu ystävä ollut hänen läheisyydessään kuin Carker, joka lähti levolle
vasta puoliyöstä.
»Hänpä on hauska seuratoveri, Floy-neiti», virkkoi Susan Nipper. »Oi,
hän on erinomaista lajia! Jos hän joskus tarvitsee todistusta, niin
sanon hänelle vain, että älköön vaivautuko sitä minulta pyytämään.»
»Susan hyvä», pyysi Florence, »älä puhu noin!»
»Hyvähän on sanoa 'älä puhu noin', Floy-neiti», vastasi Nipper
kiivastuen, »mutta suokaa anteeksi, tässä talossa joutuu sellaiseen
asemaan, että veri muuttuu ruumiissa ihan nuppi- ja silmäneuloiksi,
jotka pistelevät lakkaamatta. Älkää käsittäkö minua väärin, Floy-neiti,
en tahdo sanoa mitään äitipuolestanne, joka on aina kohdellut minua
hienon naisen tavalla, vaikka hän on jokseenkin ylpeä mitä vastaan
ei minulla tietysti ole oikeutta sanoa mitään, mutta kun on saatu
tuollaisia rouva Pipchinejä ja heidät on pantu käskijöiksemme ja
vartioimaan isänne ovea kuin krokotiilit (Luojan kiitos, jolleivät
vielä rupea munimaan!), silloin menee asia jo liian pitkälle!»
»Isä pitää paljon rouva Pipchinistä, Susan», huomautti Florence, »ja
onhan hänellä oikeus valita taloudenhoitajattarensa. Älähän puhu noin!»
»No niin, Floy-neiti», vastasi Nipper, »kun niin sanotte, tottelen
teitä, tietysti, mutta kun näen Pipchinin, tuntuu minusta kuin söisin
raakoja karviaismarjoja, se on ihan totta, neiti!»
Tänä iltana oli Susan harvinaisen ponteva ja häikäilemätön sanoissaan.
Se oli sama ilta, jolloin Dombey oli tuotu kotiin. Florence oli
lähettänyt Susanin alakertaan kysymään isän vointia, ja niin oli
Susanin täytynyt esittää asiansa veriviholliselleen rouva Pipchinille
joka ei ollut pitänyt tarpeellisena mainita siitä Dombeylle, vaan oli
omalla vastuullaan tokaissut jotakin. Sen oli Susan Nipper tulkinnut
perulaisista kaivoksista kärsimään joutuneen malli-ihmisen julkeudeksi
ja näki siinä nuorta emäntäänsä halventavan anteeksiantamattoman teon.
Sikäli oli hänen pontevalla mielentilallaan omat syynsä. Mutta hän oli
Dombeyn toisen avioliiton alusta lähtien hautonut mielessään epäluuloa,
joka yhä lisääntyi, sillä samaten kuin useimmat hänen luonteisensa
henkilöt, jotka tuntevat voimakasta ja vilpitöntä kiintymystä johonkin
eri asemassa elävään henkilöön, ovat mustasukkaisia, oli Susankin
mustasukkainen, ja hänen mustasukkaisuutensa kohdistui tietysti
Edithiin, joka oli tullut hänen ja Florencen väliin ja jakanut hänen
entisen valtakuntansa. Niin ylpeä ja iloinen kuin Susan Nipper itse
asiassa olikin siitä, että hänen nuori emäntänsä oli saanut hänelle
kuuluvan paikan sensijaan että hänen ennen oli pitänyt olla syrjässä
ja että hänellä nyt oli toverinaan ja suojelijanaan isänsä kaunis
vaimo, ei hän kuitenkaan voinut luovuttaa pienintäkään osaa entisestä
alueestaan kauniille rouvalle nurisematta ja tuntematta häntä kohtaan
epämääräistä nurjamielisyyttä, jota hän puolusteli muka epäitsekkääksi
ja rouva Dombeyn ylpeydestä ja kiivaasta luonteesta johtuvaksi. Neiti
Nipper siis katseli taka-alalta, jonne hän oli jonkin verran vetäytynyt
isäntänsä uuden avioliiton jälkeen, kotoisia oloja ylimalkaan ja
uskoi varmasti, ettei rouva Dombeyn mukana voinut olla mitään hyvää
odotettavissa. Mutta hän piti aina tarkoin varansa ja julisti kaikissa
mahdollisissa tilaisuuksissa, ettei hänellä ollut mitään sanomista
talon uutta emäntää vastaan.
»Susan», sanoi Florence, joka istui mietteissään pöytänsä ääressä, »nyt
on myöhä. Tänä iltana en enää tarvitse mitään.»
»Oi, Floy-neiti!» vastasi Nipper, »toivonpa tosiaankin usein takaisin
entisiä aikoja, jolloin istuin valveilla kanssanne tuntikausia
myöhempään kuin mitä kello nyt on ja vaivuin uneen, väsynyt kun olin,
ja te olitte valpas kuin silmälasit, mutta nyt on teillä äitipuoli,
joka tulee istumaan luoksenne, ja minä olen tosiaankin kiitollinen
siitä, sillä minulla ei ole mitään häntä vastaan muistuttamista».
»Minä en unohda kuka oli toverini silloin, kun ei minulla ollut ketään
muuta, Susan», vastasi Florence lempeästi, »en koskaan».
Sitten hän laski käsivartensa palvelijaystävänsä kaulalle, veti hänen
kasvonsa puoleensa ja suuteli häntä hyvää yötä toivottaen, mikä niin
hellytti neiti Nipperiä, että hän purskahti nyyhkyttämään.
»Nyt, rakas Floy-neiti», pyysi Susan, »antakaa minun mennä taas
alakertaan kysymään isänne vointia. Tiedän teidän olevan huolissanne
hänen vuokseen. Antakaa minun mennä vielä alakertaan itse ja koputtaa
hänen ovelleen.»
»Ei», virkkoi Florence, »mene nukkumaan. Aamulla kuulemme lähemmin
hänen voinnistaan. Menen sitten itse ottamaan selvää. Luullakseni on
äiti käynyt alhaalla» — Florence punastui, sillä hän ei itse asiassa
voinut sitä toivoa — »tai ehkä hän on paraikaa siellä. Hyvää yötä!»
Susan oli liian lempeässä mielentilassa ilmaistakseen yksityisen
käsityksensä siitä mahdollisuudesta, että rouva Dombey olisi
tervehdyskäynnillä miehensä sairasvuoteen ääressä, ja poistui ääneti.
Yksin jäätyään Florence peitti pian kasvonsa käsillään, niinkuin oli
usein tehnyt entisinä aikoina, eikä enää pidättänyt kyyneleitä, vaan
antoi niiden virrata poskiaan pitkin. Tämän kotoisen rikkinäisyyden ja
onnettomuuden kurjuus, se häipyvä toivo, jota hän yhä vielä tunsi — jos
sitä ylimalkaan voi nimittää toivoksi — että hän joskus saavuttaisi
isänsä rakkauden; hänen pelkonsa ja epäilyksensä, kun hän ajatteli
isän ja äitipuolen suhdetta; kaipaus, jota hän viattomassa sydämessään
tunsi heitä molempia kohtaan; tällaisen lopun katkera pettymys ja
mielipaha verrattuna siihen valoisaan ja toivehikkaaseen mielentilaan,
jossa hän oli kerran elänyt, kaikki tämä tulvi hänen mieleensä ja sai
hänen kyyneleensä vierimään nopeammin. Hänen äitinsä ja veljensä olivat
kuolleet, hänen isänsä oli kylmä ja kova häntä kohtaan, Edith työnsi
isän luotaan ja asettui vastarintaan samalla kun rakasti häntä itseään
ja sai vastarakkautta osakseen — kaikkea tuota ajatellessaan alkoi
Florence uskoa, ettei hänen rakkautensa voisi koskaan menestyä eikä
löytää levähdyspaikkaa. Tämän alakuloisen ajatuksen hän tosin karkoitti
pian, mutta ne mietteet, joista se oli johtunut, olivat liiankin
tosia ja voimakkaita haihtuakseen samalla. Ja ne tekivät hänen yönsä
lohduttomaksi.
Näihin ajatuksiin sekaantui, samoin kuin pitkin päivääkin, kuva
hänen isästään, joka makasi haavoittuneena ja tuskien kiusaamana
yksinään huoneessaan, samalla kun hänen lähimpänsä eivät olleet häntä
hoitamassa, vaan antoivat hänen viettää hitaasti kuluvat tunnit
yksinään vaivoissaan. Kauhea ajatus, joka sai hänet hätkähtämään ja
ristimään kätensä — vaikka se ei ollutkaan hänelle uusi — että isä
saattaisi kuolla näkemättä häntä tai mainitsematta hänen nimeään, sai
koko hänen ruumiinsa vapisemaan. Levottomuudessaan hän päätti ja vapisi
sen päätöksen tehdessään — hiipiä vielä kerran alakertaan isän ovelle
asti.
Ensin hän kuunteli omalla ovellaan. Talossa oli hiljaista, ja kaikki
kynttilät oli sammutettu. Hänen mielestään oli pitkän pitkä aika siitä,
kun hänellä oli tapana tehdä yöllisiä pyhiinvaellusretkiä isänsä
ovelle, kun hän oli astunut isänsä huoneeseen puoliyön aikana ja isä
oli taluttanut hänet takaisin portaiden juurelle!
Yhtä lapsellisena sydämeltään kuin silloinkin, vieläpä samoin
suloisin ja aroin lapsensilminkin ja kiharaisin hiuksin hiipi
Florence, joka oli tyttöikänsä kukoistuksessa isälleen yhtä vieras
kuin lapsuusvuosinaankin, alas portaita ja kuunteli jännittyneenä
lähestyessään isänsä ovea! Koko talossa ei kuulunut liikahdustakaan.
Ovi oli jätetty raolleen ilmanvaihdon vuoksi, ja sisällä oli niin
hiljaista, että hän saattoi kuulla tulen palamisen ja laskea
uuninreunukselle pannun kellon naksahdukset.
Hän katsahti sisään. Huoneessa istui taloudenhoitajatar peitteeseen
kääriytyneenä tulen edessä nojatuolissa ja nukkui sikeästi. Sen ja
viereisen huoneen välinen ovi oli puoliavoinna ja sen eteen oli
vedetty irtosuojus, mutta sisällä loisti valoa sairasvuoteen reunaan.
Kaikki oli niin kovin hiljaista, että Florence saattoi kuulla isänsä
hengityksestä, että hän nukkui. Se antoi hänelle rohkeutta kiertää
irtosuojuksen ohi ja katsahtaa toiseen huoneeseen. Nähdessään isän
nukkuvat kasvot hän hätkähti kovasti, ikäänkuin ei olisi odottanutkaan
niitä näkevänsä. Hän seisoi kuin naulittuna, ja jos Dombey olisi
silloin herännyt, ei Florence olisi jaksanut liikahtaakaan paikaltaan.
Isän otsassa oli haava ja hänen tukkaansa oli kostutettu, niin että se
sekaisena levisi pielukselle.
Toinen sidottu käsi varsi lepäsi peitteellä, ja hänen kasvonsa olivat
kalpeat. Mutta se ei pitänyt Florencea naulittuna lattiaan, sittenkun
hän ensimmäisen pikaisen silmäyksen jälkeen oli huomannut, että isä
nukkui rauhallisesti, vaan siinä oli muuta tärkeämpää, mikä sai Dombeyn
näyttämään niin juhlalliselta tyttärensä silmissä.
Florence oli ennen nähnyt isänsä kasvot vain silloin, kun niissä
ainakin hänen mielestään kuvastui jokin vaivaantunut ilme tyttären
läsnäolon vuoksi. Silloin oli Florencen toivo aina haihtunut ja hänen
arka katseensa vaipunut jäykän, kylmän ja torjuvan kovuuden edessä. Kun
hän nyt katseli isänsä kasvoja, näki hän ne ensimmäistä kertaa ilman
sitä pilveä, joka oli luonut varjonsa hänen lapsuuteensa. Sen tilalla
oli tyyni, rauhallinen yö. Florence olisi voinut uskoa, että isä uneen
vaipuessaan oli siunannut häntä viimeiseksi.
Herää, tyly isä! Herää, töykeä mies! Aika pakenee, vihaisin askelin
lähestyy määrähetki. Herää!
Dombeyn kasvoilla ei näkynyt mitään muutosta, ja kun Florence katseli
niitä arastellen palautti niiden liikkumaton tyyneys hänen mieleensä
rakkaitten vainajien kasvot. Tuollaisilta ne näyttivät, tuollaiselta
tulisi isäkin kuolleena näyttämään, sellaiselta hän itsekin, itkevä
lapsi, kuka voi sanoa milloin! Sellaisilta näyttäisivät kaikki
ihmiset, jotka elämässään ovat rakastaneet, vihanneet tai olleet
välinpitämättömiä! Kun se aika tulisi, ei se tuntuisi isästä sen
vaikeammalta, vaikkakin hän nyt tekisi mitä aikoi, ja hänen itsensä
taas ehkä olisi parempikin olla.
Hän hiipi vuoteen ääreen ja henkeään pidättäen kumartui ja
suuteli hiljaa isän kasvoja, joiden viereen painoi omat kasvonsa
silmänräpäykseksi, ja kietoi käsivartensa, jolla ei uskaltanut
koskettaa häntä, vain pieluksen ympäri.
Herää, onneton mies, ennenkuin tyttäresi poistuu! Aika pakenee,
vihaisin askelin lähestyy määrähetki; sen toinen jalka on jo talossa.
Herää!
Sisimmässään Florence rukoili Jumalaa siunaamaan hänen isäänsä ja
muuttamaan hänen mielensä lempeämmäksi, jos se vain olisi mahdollista,
ja jollei, suomaan isälle anteeksi, jos hän oli väärässä, ja myös
hänelle itselleen anteeksi tämän rukouksen, joka tuntui melkein
röyhkeältä. Niin rukoillen ja katsahtaen taakseen kyyneleisin silmin ja
hiipien arkana pois hän lähti huoneesta, pujahti viereisen huoneen läpi
ja katosi.
Raskas ja surullinen oli Florencen sydän hänen hiipiessään yläkertaan.
Hiljainen talo tuntui tällä välin käyneen vielä, synkemmäksi. Se
uinailu, jota hän oli katsellut yön äänettömyydessä, oli tehnyt häneen
niin juhlallisen vaikutuksen kuin elämä ja kuolema yhdessä. Hänen oman
käytöksensä salaperäisyys ja äänettömyys tekivät yön salaperäiseksi,
hiljaiseksi ja painostavaksi. Hänestä tuntui vastenmieliseltä,
melkein mahdottomalta mennä omaan huoneeseensa. Senvuoksi hän kääntyi
vierashuoneeseen, jonka akkunaverhojen läpi pilven peittämä kuu paistoi
sisään. Siellä hän katseli akkunasta tyhjille kaduille.
Tuuli ulvoi surullisesti. Katulamput olivat kalpeita ja tutisivat,
ikäänkuin niiden olisi vilu. Kaukana taivaanrannalla hämärsi jotakin,
mikä ei ollut täyttä pimeyttä, mutta vielä vähemmän valoa. Aavistuksia
herättävä yö värisi levottomana kuin kuoleva, jolla on vaikea loppu.
Florence muisti, kuinka hän valvoessaan yksin erään sairasvuoteen
ääressä oli huomannut tämän kolean hetken lähestyvän, ja tunsi taas sen
vaikutusta.
Hänen äitipuolensa ei ollut käynyt hänen huoneessaan sinä iltana, mikä
oli yhtenä syynä siihen, että hän oli pysynyt niin myöhään valveilla.
Yleisen rauhattomuutensa vaivaamana, tuntien samalla palavaa halua
puhella jonkun kanssa ja vapautua tästä synkkyyden ja äänettömyyden
lumouksesta Florence suuntasi askeleensa sitä huonetta kohti, jossa
Edith nukkui.
Ovi ei ollut sisäpuolelta lukossa ja painui hiljaa auki hänen
työntäessään sitä epäröiden. Hän hämmästyi huomatessaan siellä palavan
kirkkaan valon. Vielä enemmän hän hämmästyi katsoessaan sisään ja
nähdessään äitipuolensa osittain riisuutuneena istuvan hiipuvan tulen
edessä, joka oli jo melkein kokonaan rauennut hiilokseksi. Edithin
silmät tuijottivat hievahtamatta ylöspäin. Niiden loisteessa, hänen
kasvoissaan ja vartalossaan ja siinä tavassa, kuinka hän oli tarttunut
tuolinsa käsinojiin kuin hypähtääkseen pystyyn, Florence näki niin
hirveän kiihtymyksen, että se kauhistutti.
»Äiti!» huudahti hän, »mikä sinun on?»
Edith säpsähti ja katsahti häneen niin outo pelko ilmeessään, että
Florence pelästyi vielä enemmän kuin äsken.
»Äiti!» sanoi Florence mennen nopeasti hänen luokseen. »Äiti kulta,
mikä sinua vaivaa?»
»En ole voinut hyvin», vastasi Edith, väristen ja katsellen Florencea
vieläkin yhtä oudosti. »Olen nähnyt pahoja unia, kultaseni.»
»Etkä vielä ole pannut maata, äiti?»
»En», vastasi Edith. »Olen uneksinut puolittain valveilla.»
Hänen piirteensä pehmenivät vähitellen, ja hän antoi Florencen tulla
luokseen. Sitten hän veti tytön syliinsä ja sanoi hellällä äänellä:
»Mutta miksi lintuseni tulee tänne? Mitä lintuseni täällä tekee?»
»Olen ollut levoton, äiti, kun en saanut tavata sinua tänä iltana ja
kun en tietänyt, kuinka isä voi, ja minä...»
Florence vaikeni eikä lisännyt mitään.
»Onko nyt myöhä?» kysyi Edith pyyhkäisten hellästi pois tytön vaaleat
kiharat, jotka sekaantuivat hänen mustaan tukkaansa ja pyrkivät hänen
kasvoilleen.
»Hyvin myöhä. Melkein jo aamu.»
»Melkein aamu!» toisti Edith hämmästyneenä.
»Äiti kulta, mikä sinun käteesi on sattunut?» kysyi Florence.
Edith vetäisi sen äkkiä takaisin ja katseli häntä hetkisen yhtä oudon
kauhistuneena kuin aikaisemminkin, mutta sitten hän sanoi nopeasti:
»Ei mitään, ei mitään. Loukkasin sitä vähän.» Ja sitten hän lisäsi:
»Florence kulta!» Hänen rintansa kohoili raskaasti, ja hän purskahti
rajuun itkuun.
»Äiti!» huudahti Florence. »Oi äiti, mitä minä voin tehdä, mitä minun
pitää tehdä, jotta tulisimme onnellisemmiksi? Onko mitään keinoa?»
»Ei mitään», vastasi Edith.
»Oletko varma siitä? Eikö milloinkaan? Etkö suutu, jos nyt puhun siitä,
mitä minulla on mielessäni, vaikka olemmekin toisin sopineet?»
»Se on hyödytöntä, ei kannata. Olenhan sanonut sinulle, lapsi kulta,
että olen nähnyt pahoja unia. Mikään ei voi muuttaa niitä, eikä kukaan
voi estää niitä palaamasta.»
»En ymmärrä», sanoi Florence katsahtaen Edithin kiihtyneisiin
kasvoihin, jotka yhä synkkenivät.
»Olen nähnyt unta», virkkoi Edith hiljaisella äänellä »ylpeydestä, joka
on voimaton hyvään, mutta täysin kykenevä pahaan, ylpeydestä, jota
on ärsytetty ja loukattu monina häpeällisinä vuosina ja joka ei ole
koskaan kimmahtanut takaisin muuhun kuin omaan itseensä, ylpeydestä,
joka on nöyryyttänyt omistajaansa kaikkein syvimmän alennuksen
tietoisuudella eikä koskaan auttanut häntä vihaamaan tai välttämään
sitä tai sanomaan, ettei niin saa tapahtua, ylpeydestä, joka oikein
ohjattuna olisi ehkä voinut johtaa parempaan, mutta väärään suunnattuna
ja turmeltuneena on vienyt omistajansa vain itsehalveksimiseen ja
kovettumiseen ja turmioon, niinkuin kaikki muukin tuolle olennolle
kuuluva.»
Nyt hän ei enää katsonut Florenceen eikä puhunut hänelle, vaan jatkoi
kuin olisi ollut yksin:
»Minä olen uneksinut paatumuksesta ja kovuudesta, jotka ovat johtuneet
itsehalveksimisesta. Voi, tuota kurjaa, voimatonta, surkeaa ylpeyttä!
Se on astunut huolettomin askelin alttarin juurelle asti, totellen
vanhan tutun sormen viittausta — voi, äiti, äiti! — vaikka se olikin
halveksittavaa, ja tahtoi mieluummin iäti vihata itseään kuin suostua
loukkauksiin joka päivä yhä uudella tavalla. Kehno olentoparka!»
Edithin kiihtymys yltyi ja kävi yhä synkemmäksi, ja hän katseli
Florencea samoin kuin hänen sisään tullessaankin.
»Ja sitten näin vielä unta», jatkoi hän, »että se poljettiin
maahan, tehdessään liian myöhään ensi ponnistuksen erään päämäärän
saavuttamiseksi. Sen polki maahan alhainen jalka, mutta se rimpuilee
vielä vastaan. Olen nähnyt unta, että koirat sitä repivät, ajavat
takaa, mutta se nousee vastarintaan eikä tahdo taipua. Se ei voisi,
vaikka tahtoisikin, mutta se vihaa tuota jalkaa, nousee vastustamaan ja
uhmaa sitä!»
Hänen kätensä kiristi Florencen vapisevaa käsivartta, ja kun hän
katsahti alas tytön pelästyneisiin ja hämmästyneisiin kasvoihin,
lieveni hänen oma jännityksensä.
»Oi, Florence», virkkoi hän, »olen luultavasti ollut melkein mielipuoli
tänä yönä!» Sitten hän painoi ylpeän päänsä tytön kaulaa vasten ja
alkoi taas itkeä.
»Älä jätä minua, ole minun luonani! Sinä olet ainoa toivoni!» Näitä
sanoja hän toisti monta kertaa.
Pian hän rauhoittui, ja hänen sydämensä täyttyi säälistä Florencen
kyynelien vuoksi ja siitä ajatuksesta, että tyttö oli valveilla niin
omituiseen aikaan. Päivä alkoi koittaa. Edith otti tytön syliinsä ja
vei hänet vuoteeseen. Itse hän ei mennyt levolle, vaan jäi istumaan
Florencen viereen ja kehoitti häntä koettamaan nukkua.
»Sillä sinä olet väsynyt, lapsi kulta, ja onneton. Sinun pitäisi
levätä.»
»Minä olen tosiaankin onneton tänä yönä, äiti rakas», virkkoi Florence.
»Mutta sinäkin olet väsynyt ja onneton.»
»En silloin, kun sinä nukut lähelläni, kultaseni.»
He suutelivat toisiaan, ja lopen uupunut Florence vaipui vähitellen
lempeään uneen, mutta kun hänen silmänsä sulkeutuivat, oli niin
surullista ajatella alakerrassa olevia kasvoja, että hänen kätensä
tarttui lujemmin Edithin käteen lohtua etsien, mutta sekin sai hänet
vähän epäröimään, sillä hänestä tuntui kuin hän olisi sillä loukannut
isäänsä. Niin hän koetti unissaankin sovittaa heitä kahta yhteen ja
osoittaa rakastavansa heitä kumpaakin, mutta ei voinut, ja se tuska,
jota hän valveillaan tunsi, oli mukana myös nukkuessa.
Edith istui hänen vieressään ja katseli hänen tummia silmäksihän, jotka
lepäsivät kosteina kiihtyneen punaisilla poskilla. Täynnä sääliä ja
hellyyttä hän silmäili nukkuvaa, sillä hän tiesi totuuden. Mutta hänen
omiin silmiinsä ei tullut unen rahtuakaan. Päivän valjetessa hän istui
vielä katsellen ja valvoen ja pidellen kädessään tytön pehmeää kättä
ja kuiskaten välillä vilkaistessaan tyyniin kasvoihin: »Pysy luonani,
Florence. Sinä olet ainoa toivoni!»