Varmoin askelin oli aika kiiruhtanut eteenpäin, niin että se vuosi,
jonka kuluttua Solomon Gillsin määräyksen mukaan sinetöity mytty ja
sitä seuraava kirje saataisiin avata, jo läheni loppuaan, ja kapteeni
Cuttle alkoi eräänä iltana sitä tarkastella tuntien salaperäistä
levottomuutta.
Suuressa rehellisyydessään kapteeni olisi yhtä hyvin voinut ajatella
oman itsensä avaamista ja sisustensa tutkimista kuin hänen mieleensä
olisi juolahtanut avata myttyä tuntiakaan ennen määräajan loppumista.
Hän otti sen vain esille ensimmäistä iltapiippuaan poltellessaan,
pani sen pöydälle ja tuijotti siihen savun läpi hiljaisen vakavana,
kääntämättä siitä katsettaan pariin kolmeen tuntiin. Toisinaan, kun
hän oli sitä katsellut hyvin kauan, hän työnsi tuolinsa vähitellen yhä
edemmäs kuin päästäkseen taikapiirin ulkopuolelle, mutta jos se oli
hänen tarkoituksensa, ei hän siinä onnistunut, sillä vaikka hän oli
sillä lailla siirtynyt huoneen seinään asti, veti mytty hänen katseensa
yhä puoleensa. Tai jos hänen silmänsä harhailivat miettiväisinä kattoon
tai tuleen, seurasi sen kuva heti ja asettui hyvin silmäänpistävänä
hiilien joukkoon tai näkyvälle paikalle valkaistuun kattoon.
Siitä lähtien, kun hän viimeksi tapasi Carkerin, hän oli alkanut
epäillä, oliko hänen aikaisempi sekaantumisensa Florencen ja rakkaan
Walter-poikansa asioihin osoittautunut niin edulliseksi kuin hän
oli toivonut ja aikanaan uskonut. Häntä vaivasi suoraan sanoen se
paha aavistus, että hän oli tehnyt enemmän vahinkoa kuin hyötyä, ja
tunnonvaivoissaan ja vaatimattomuudessaan hän sovitti rikoksensa
parhaimmalla mahdollisella tavalla, väistymällä syrjään, jottei
saattaisi vahingoittaa ketään, ja niin sanoaksemme heittämällä itsensä
laivasta mereen vaarallisena henkilönä.
Senvuoksi kapteeni ei tullut esille itsekaivamastaan haudasta
kauppatavaran keskeltä. Hän ei enää käynyt Dombeyn talossa eikä antanut
itsestään mitään tietoja Florencelle tai neiti Nipperille. Irroittipa
hän itsensä Perchistäkin ilmoittamalla kuivakiskoisesti tälle herralle
kiittävänsä seurasta, mutta lopettaneensa kaiken seurustelun, koska
ei tietänyt, kenen ruutisäiliön kulloinkin tahtomattaan räjähdytti
ilmaan. Tässä itsevalitsemassaan yksinäisyydessä hän vietti päivä-
ja viikkokausia vaihtamatta sanaakaan kenenkään muun kuin Rob Hiojan
kanssa, jota hän piti epäitsekkään kiintymyksen ja uskollisuuden
esikuvana. Istuessaan iltasin piippuaan poltellen ja myttyyn tuijottaen
kapteeni ajatteli Florencea ja Walter-parkaa, kunnes he molemmat hänen
yksinkertaisessa mielikuvituksessaan tuntuivat kuolleilta ja näyttivät
siirtyneen ikuiseen nuoruuteen, missä he elivät kauniina ja viattomina
pikku lapsina, niinkuin hän heitä entisiltä ajoilta muisteli.
Mutta kapteeni ei näitä ajatuksia hauteessaan silti laiminlyönyt omaa
kehitystään tai Rob Hiojan henkistä kasvatusta. Tavallisesti hän vaati
nuorukaista lukemaan itselleen jotakin kirjaa tunnin verran joka ilta
ja sokeasti uskoen kaikkien kirjojen olevan tosia kokoili tällä lailla
monta merkillistä seikkaa muistiinsa. Sunnuntai-iltaisin hän aina ennen
maatapanoa luki itsekseen erään jumalallisen saaman, joka oli pidetty
vuorella, ja vaikka hän olikin tottunut sanelemaan tekstin ilman kirjaa
omalla tavallaan, näytti hän lukevan sitä kunnioittaen sen taivaallista
henkeä niin paljon kuin olisi osannut sen ulkoa kreikaksi ja kyennyt
kirjoittamaan kuinka monta jäykkää jumaluusopillista tutkimusta tahansa
sen jokaisesta lauseesta.
Rob Hiojan kunnioituksen pyhää kirjaa kohtaan oli hiojakoulun ihailtava
järjestelmä kehittänyt hänen henkisten sääriluittensa alituiseksi
kolhiutumiseksi kaikkia Juudan heimojen erikoisnimiä vastaan ja siihen
liittyi vaikeiden säkeistöjen yksitoikkoinen toistaminen, mitä hänelle
oli etenkin käytetty rangaistuksena, sekä kituminen kuusivuotiaana
nahkahousuissa kolme kertaa joka sunnuntai näytteillä hyvin korkealla
hyvin kuumassa kirkossa, jossa suurten urkujen sävelet kumahtelivat
hänen unista päätään vastaan kuin harvinaisen ahkera mehiläinen.
Mutta sittenkin hän teeskenteli olevansa suunnattomasti ylentyneellä
mielellä, kun kapteeni oli lakannut lukemasta, ja tavallisesti
haukotteli ja nuokkui lukemisen kestäessä. Viimeksimainittuja ilmiöitä
kelpo kapteeni ei osannut vähintäkään aavistaa.
Liikemiehenä oli kapteeni Cuttle alkanut hoitaa kirjanpitoakin.
Hän teki muistiinpanoja ilmasta, vaunujen ja muiden ajoneuvojen
kulusta, joiden hän väitti sillä puolella kaupunkia aamuisin ja
melkein koko päivänkin mittaan suuntautuvan länteen ja iltaisin taas
itään. Kun kerran eräällä viikolla pari kolme maankiertäjää kävi
»haastattelemassa» kapteenia — niinkuin hän merkitsi sen kirjaansa
— ja kysymässä silmälaseja, ostamatta mitään, mutta luvaten tulla
toisen kerran, päätteli kapteeni, että liike alkaisi taas vaurastua,
ja merkitsi päiväkirjaansa seuraavan muistiinpanon: »Vireä tuuli
länsipohjasta, kääntynyt yön aikana.»
Kapteenin pahimpia pulmia oli Toots, joka kävi usein ja puhumatta
paljonkaan näytti pitävän pientä myymälän takaista huonetta sopivana
suojana, jossa saattoi hyvin nauraa hihittää, sillä usein hän istui
siellä pitkät ajat joutumatta silti lähempiin väleihin kapteenin
kanssa. Viime kokemustensa vuoksi varovaiseksi käynyt kapteeni ei
oikein päässyt rauhalliseen käsitykseen siitä, oliko Toots todella
sellainen vaaraton olento kuin oli olevinaan vai perinpohjin ovela
ja tekopyhä. Se, että hän usein otti puheeksi neiti Dombeyn, tuntui
epäilyttävältä, mutta kapteeni tunsi kuitenkin jonkinlaista salaista
ystävällisyyttä Tootsia kohtaan hänen ilmeisen luottamuksensa vuoksi
ja päätti olla arvelematta hänestä mitään pahaa toistaiseksi, pitäen
häntä vain tarkasti ja ovelasti silmällä, milloin tahansa hän kosketti
sitä aihetta, joka oli lähinnä hänen sydäntään.
»Kapteeni Gills», tokaisi Toots eräänä päivänä äkkiä, niinkuin hänen
tapansa oli, »luuletteko voivanne käsitellä suosiollisesti ehdotustani
ja suoda minulle kunnian päästä tuttavaksenne?»
»No, sanonpa teille, kuinka asia on, nuorukainen», vastasi kapteeni,
joka oli lopulta valinnut menettelytapansa. »Minä olen pohtinut sitä
asiaa.»
»Kapteeni Gills, sepä on ystävällistä teidän puoleltanne!» huudahti
Toots. »Olen kovin kiitollinen teille. Kautta kunniasanani, kapteeni
Gills, tekisitte armeliaisuustyön suodessanne minulle kunnian päästä
tuttavaksenne. Todellakin tekisitte.»
»Nähkääs, veli, minähän en tunne teitä», selitti kapteeni hitaasti.
»Mutta ettehän koskaan voi oppiakaan tuntemaan minua, kapteeni Gills»,
vastasi Toots, joka pyrki suoraan päämääräänsä, »jollette suo minulle
kunniaa päästä tuttavaksenne».
Kapteeniin näytti kovasti vaikuttavan tämän huomautuksen alkuperäisyys
ja voima, ja hän katsahti Tootsiin kuin olisi luullut hänessä olevan
paljon enemmän kuin oli odottanutkaan.
»Oikein sanottu, nuorukainen, vieläpä totuudenmukaisesti», huomautti
kapteeni nyökäyttäen miettiväisenä päätänsä. »Kuulkaahan nyt: te olette
tehnyt minulle pari huomautusta, joista päättelen teidän ihailevan
erästä suloista olentoa — vai kuinka?»
»Kapteeni Gills», vastasi Toots viittoillen hurjasti kädellään, jossa
hän piti hattua, »ihailu ei ole oikea sana. Kautta kunniani, teillä ei
ole minkäänlaista käsitystä tunteistani. Jos minut voitaisiin maalata
mustaksi ja tehdä neiti Dombeyn orjaksi, pitäisin sitä siunauksena. Jos
uhraamalla kaiken omaisuuteni voisin muuttua neiti Dombeyn koiraksi,
niin minä — minä en kai tosiaankaan lakkaisi heiluttamasta häntääni.
Olisin niin täydellisen onnellinen, kapteeni Gills!»
Toots sanoi sen kyynelsilmin ja painoi hattuaan rintaansa vasten
syvästi liikutettuna.
»Nuorukainen», virkkoi kapteeni, jonka sääli oli herännyt, »jos
tarkoitatte vakavasti —»
»Kapteeni Gills!» huudahti Toots, »minä olen sellaisessa mielentilassa
ja niin hirveästi vakavissani, että jos voisin vannoa kuuman
raudanpalan, hehkuvan hiilen, sulan lyijyn tai palavan sinettilakan
tai minkään muun sentapaisen kautta, olisin iloinen voidessani tuottaa
tuskaa itselleni helpottaakseni tunteitani». Ja Toots loi pikaisen
silmäyksen ympärilleen kuin etsien jotakin kyllin tuskallista keinoa
suorittaakseen julman aikomuksensa.
Kapteeni työnsi vahakankaisen hattunsa takaraivolleen, siveli kasvojaan
raskaalla kädellään — jolloin hänen nenänsä kävi tavallistakin
kirjavammaksi — ja asettui vastapäätä Tootsia, tarttui hänen takkinsa
rintapieleen ja puheli hänelle seuraavaan tapaan Tootsin tuijottaessa
hänen kasvoihinsa hyvin tarkkaavasti ja jonkin verran hämmästyneenä:
»Nähkääs, nuorukainen, jos teillä on vakava tarkoitus, niin saatte
osaksenne laupeutta, ja laupeus on kirkkain jalokivi brittiläisen
kruunussa. Sen voitte huomata jo vakiomuodostakin sellaisena kuin
se esiintyy _Rule Britanniassa_, ja kun löydätte sen, on siinä se
peruslaki, josta suojelusenkelit lauloivat niin monta kertaa. Huomio!
Tämä teidän ehdotuksenne tuntuu minusta vähän oudolta. Ja miksi? Koska
minä nähkääs purjehdin yksin näillä vesillä eikä minulla ole ketään
toveria enkä ehkä kaipaakaan ketään. Rauhoittukaa! Te tervehditte minua
ensiksi erään nuoren naisen vuoksi, jonka nimessä te purjehditte.
Mutta nyt sanon teille, että jos me, te ja niinä, ollenkaan jatkamme
seurusteluamme, ei mainitun nuoren olennon nimeä saa koskaan mainita
tai edes viitatakaan siihen. En tiedä, kuinka paljon onnettomuutta
onkaan jo saatu aikaan mainitsemalla sitä liian usein, ja senvuoksi
sanon tämän teille lyhyesti ja jyrkästi. Ymmärrättekö oikein, veli?»
»Suokaa anteeksi, kapteeni Gills», vastasi Toots, »jollen aina voi
käsittää teitä täydelleen. Mutta kautta kunniani, minä — on tosiaankin
liian vaikeata olla mainitsematta neiti Dombeyta. Minulla on niin
hirveä paino täällä!» Samalla Toots kosketti syvästi liikutettuna
kummallakin kädellään paidanrintaansa. »Minusta tuntuu öin ja päivin
siltä kuin joku istuisi päälläni.»
»Sellaiset ovat minun ehtoni», sanoi kapteeni. »Jos ne tuntuvat teistä
kovilta, veli, niinkuin ne ehkä ovat, niin nostakaa ankkuri, kääntäkää
laivanne ja purjehtikaa pois yksinänne iloisin mielin!»
»Kapteeni Gills», sanoi Toots, »tuskin tiedän mistä se johtuu mutta sen
jälkeen, mitä sanoitte käydessäni täällä ensimmäistä kertaa, minusta
tuntuu, että mieluummin ajattelen teidän seurassanne neiti Dombeyta
kuin puhelen hänestä kenen muun kanssa tahansa. Siis, kapteeni Gills,
jos suotte minulle kunnian päästä tuttavaksenne, on minulle mieluista
suostua siihen tarjoamillanne ehdoilla. Tahdon olla rehellinen,
kapteeni Gills», jatkoi Toots, vetäen hetkiseksi takaisin ojentamansa
käden, »ja senvuoksi on velvollisuuteni sanoa, etten voi olla
ajattelematta neiti Dombeyta. Minun on mahdotonta luvata olla häntä
ajattelematta.»
»Nuorukainen», sanoi kapteeni, jonka mielipide Tootsista oli muuttunut
paljon edullisemmaksi hänen avomielisen tunnustuksensa jälkeen,
»ihmisen ajatukset ovat kuin tuuli, eikä kukaan voi vastata niistä
varmasti pitkäksi ajaksi. Mutta sopimuksemme on voimassa, mitä tulee
puhumiseen — eikö niin?»
»Siinä suhteessa voin kyllä vastata itsestäni, kapteeni Gills», vastasi
Toots.
Asian vahvistukseksi Toots ojensi kätensä kapteeni Cuttlelle, joka
nyt otti hänet nimenomaan tuttavakseen, osoittaen ystävällisesti ja
miellyttävästi alentuvaisuuttaan. Toots näytti tulevan hyvin iloiselle
ja huojentuneelle mielelle tämän saavutuksensa vuoksi ja nauraa
hihitti ihastuneena vierailunsa loppuajan. Kapteeni puolestaan ei
näyttänyt tyytymättömältä tähän suojelija-asemaansa ja oli tavattomasti
mielissään omasta viisaudestaan ja varovaisuudestaan.
Mutta niin runsaasti kuin kapteeni Cuttlella lieneekin ollut tätä
viimeksimainittua ominaisuutta, tuli hänen osakseen samana iltana
vielä suuri yllätys, eikä kenenkään viattomamman nuorukaisen kuin Rob
Hiojan taholta. Tämä vilpitön poika, joka joi isäntänsä kanssa teetä
saman pöydän ääressä ja istui vaatimattomasti kumartuneena kuppinsa
ja lautasensa yli, tarkasteli jonkin aikaa salavihkaa kapteenia, joka
luki sanomalehteä vaivaloisesti, mutta arvokkaasti silmälasiensa läpi.
Sitten Rob katkaisi hiljaisuuden sanomalla:
»Suokaa anteeksi, kapteeni, mutta ette kai te juuri tarvitse kyyhkysiä,
vai mitä?»
»En, poikaseni», vastasi kapteeni.
»Sillä minä haluaisin käyttää omiani toisaalla, kapteeni», sanoi Rob.
»No mutta mitä ihmettä!» huudahti kapteeni kohauttaen tuuheita
kulmakarvojaan.
»Niin, se on aikomukseni, kapteeni, jollei teillä ole mitään sitä
vastaan.»
»Lähdetkö sinä? Ja minne?» kysyi kapteeni katsahtaen häneen
silmälasiensa yli.
»Mitä? Ettekö tiennyt, että aion lähteä luotanne, kapteeni?» kysyi Rob
hymyillen matelevasti.
Kapteeni pani lehden pois, otti silmälasit nenältään ja suuntasi
katseensa karkuriin.
»Niin, kapteeni, minä sanon itseni irti. Mielestäni olisi teidän
pitänyt arvata se jo aikaisemminkin», virkkoi Rob hieroen käsiään ja
nousten. »Jos tahtoisitte olla hyvä ja kuulustella jostakin seuraajaa,
kapteeni, olisi se minulle hyvin mieluista. Huomisaamuksi ette kai
vielä voi saada ketään, kapteeni, vai mitä arvelette?»
»Ja sinä aiot karata lippusi luota, poikaseni?» virkkoi kapteeni
tarkastettuaan kauan hänen kasvojaan.
»Olettepa peräti kova poikaparkaa kohtaan»! huudahti herkkätuntoinen
Rob, joka heti loukkaantui ja vihastui, »kun ette salli hänen
laillisesti pyytää eroa paikastaan katselematta vihaisesti ja
moittimatta karkuriksi. Eihän teillä, kapteeni, ole mitään oikeutta
antaa haukkumanimiä syyttömälle poikaparalle. Eihän teidän tarvitse
siksi halventaa minua, että olette herra ja minä palvelija. Mitä
vääryyttä minä olen tehnyt? Kuulkaahan, kapteeni, sanokaapas minulle,
mikä on rikokseni.»
Loukkaantunut nuorukainen itki ja pyyhki silmiään takkinsa hihalla.
»Kuulkaa, kapteeni!» huusi vääryyttä kärsinyt, »sanokaa rikokseni.
Mitä olen tehnyt? Olenko varastanut teiltä? Olenko sytyttänyt talon
palamaan? Jos olen, niin miksette anna minua ilmi ja tutkituta asiaa?
Mutta viedä kunnia ihmiseltä, joka on ollut teille hyvä palvelija,
senvuoksi, ettei hän voi teidän tähtenne tuottaa vahinkoa itselleen —
mikä vääryys se onkaan ja huono palkinto uskollisesta palveluksesta!
Niin, sillä lailla nuoria poikia viedään turmioon ja pahuuden helmaan.
Tosiaankin ihmettelen teitä kovasti, kapteeni.»
Kaiken tämän hän esitti uikuttaen ja peräytyen samalla varovasti ovea
kohti.
»Olet siis hankkinut itsellesi toisen kajuutan, poikaseni?» kysyi
kapteeni katsellen häntä terävästi.
»Kyllä, kapteeni, koska tahdotte nimittää sitä niin, minulla on toinen
kajuutta», huudahti Rob peräytyen yhä enemmän, »parempi kajuutta
kuin täällä, vieläpä sellainen, jonne en onneksi tarvitse teidän
suositustannekaan, kapteeni, mikä on tosiaankin onneksi minulle
kaiken sen lian jälkeen, jota olette heittänyt kasvoilleni, sillä
minä olen köyhä, eikä minun kannata tuottaa itselleni vahinkoa teidän
tähtenne. Niin, minä olen päässyt toiseen kajuuttaan, ja jollei asian
laita olisi niin, että te joutuisitte pulaan, kapteeni, niin lähtisin
paikalla mieluummin kuin sallisin teidän ladella minulle haukkumanimiä
senvuoksi, että olen köyhä ja että minun ei kannata tuottaa itselleni
vahinkoa teidän tähtenne. Miksi moititte minua siitä, että olen köyhä
enkä voi tuottaa itselleni vahinkoa teidän tähtenne, kapteeni? Kuinka
voitte niin alentua?»
»Kuuleppas, poikaseni», vastasi rauhaa rakastava kapteeni, »älä
laskettele enää tuollaisia sanoja!»
»Hyvä on, älkää tekään sitten enää lasketelko omia sanojanne,
kapteeni», vastasi loukkaantunut viaton poika vikisten yhä kovemmin ja
peräytyen myymälään. »Mieluummin antaisin teidän riistää minulta vereni
kuin hyvän maineeni.»
»Sanoppas, poikaseni», jatkoi kapteeni rauhallisesti, »oletko ehkä
koskaan kuullut puhuttavan sellaisesta kapineesta kuin nuoranpätkästä?»
»Olenko kuullut siitä, kapteeni!» huudahti julkea hioja. »En ole. En
koskaan ole kuullut sellaisesta kapineesta!»
»No niin», sanoi kapteeni, »minä uskon sinun pian tutustuvan
siihen lähemmin, jollet ole tarkoin varuillasi. Ymmärrän jo hyvin
merkinantosi, poikaseni. Saat mennä.»
»Saanko mennä nyt heti, kapteeni!» huusi Rob riemuiten menestyksestään.
»Mutta muistakaa se, etten minä vaatinut päästä heti lähtemään,
kapteeni. Te ette saa ottaa minulta hyvää nimeäni lähettämällä minut
pois omasta määräyksestänne. Ettekä myöskään saa pidättää palkkaani,
kapteeni!»
Tämän viimeisen ehdon täytti hänen isäntänsä vetämällä esille
peltirasian ja laskemalla Robin täyden palkan pöydälle. Tyrskivä,
nyyhkyttävä ja syvästi loukkaantunut Rob otti rahat käteensä yksitellen
ja tyrskähtäen jokaiselle erittäin ja sitoi ne kunkin eri solmuun
nenäliinaansa. Sitten hän nousi talon katolle, täytti hattunsa ja
taskunsa kyyhkysillä ja tuli taas alas myymäläpöydän alla olevan
vuoteensa luo, sitoi käärönsä tyrskien ja nyyhkyttäen yhä kovemmin,
ikäänkuin vanhat muistot repisivät hänen sydäntään. Senjälkeen hän
vikisi: »Hyvää yötä, kapteeni, en kanna ollenkaan kaunaa teitä
kohtaan», ja lähtiessään ulos nykäisi pientä merikadettia nenästä
kuin erojaiskiusaksi ja alkoi astella katua pitkin voitonriemuisesti
virnistellen.
Yksin jäätyään kapteeni ryhtyi taas lukemaan sanomalehteään, niinkuin
ei mitään tavatonta tai odottamatonta olisikaan sattunut, ja luki
peräti uutterasti ja tarkkaavasti. Mutta hän ei ymmärtänyt sanaakaan,
vaikka hikikin kauan aikaa, sillä Rob Hioja livisti palstaa ylös ja
toista alas koko sanomalehden läpi.
Epätietoista on, oliko kelpo kapteeni koskaan tätä ennen tuntenut
itseään täysin hyljätyksi. Mutta vasta nyt hän oikein menetti vanhan
Sol Gillsin, Walterin ja Florencen, ja vasta nyt Carker petti ja
loukkasi häntä julmasti. Heitä kaikkia edusti vilpillinen Rob, jolle
hän oli usein puhellut rakkaista muistoistaan. Hän oli uskonut
petolliseen Robiin ja ollut iloinen voidessaan häneen uskoa. Hän oli
ottanut toverikseen pojan, joka oli viimeiseksi jäänyt hänen kanssaan
vanhaan laivaan. Hän oli ryhtynyt hoitamaan pikku merikadettia, Rob
oikeana kätenään, luullut täyttävänsä velvollisuutensa ja tuntenut
melkein yhtä suurta hyväntahtoisuutta poikaa kohtaan kuin jos he
olisivat tehneet haaksirikon ja yhdessä joutuneet autiolle saarelle.
Ja nyt, kun vilpillinen Rob oli tuonut epäluottamusta, petollisuutta
ja alhaisuutta tähän samaan huoneeseen, joka oli jonkinlainen pyhättö,
tuntui kapteeni Cuttlesta kuin koko huone voisi vajota maan alle
hämmästyttämättä häntä vähääkään tai tuottamatta hänelle suurtakaan
surua.
Kapteeni siis luki sanomalehteä hyvin tarkkaavasti, käsittämättä siitä
mitään, eikä senvuoksi sanonut itsekseen mitään Robista tai myöntänyt
edes ajattelevansakaan häntä eikä tahtonut lainkaan uskoa Robin olevan
syypään siihen, että hän tunsi itsensä yhtä yksinäiseksi kuin Robinson
Crusoe.
Yhtä rauhallisesti ja asiallisesti kapteeni meni hämärissä
Leadenhail-torille ja teki sopimuksen erään siellä toimessa olevan
yksityisvartijan kanssa, että tämä tulisi panemaan paikoilleen ja
ottamaan alas puisen merikadetin akkunaluukut joka ilta ja aamu.
Sitten hän poikkesi ruokapaikkaan, antoi määräyksen vähentää puolella
jokapäiväiset ruoka-annokset, jotka sieltä tuotiin, ja pistäytyi
anniskeluun lakkauttaakseen petturin olutannoksen. »Nuorukainen on
parantanut tapansa», sanoi kapteeni selitykseksi tarjoilupöydän takana
seisovalle nuorelle naiselle. Ja hyväksi lopuksi kapteeni päätti
tästedes nukkua myymäläpöydän alla olevalla vuoteella, koska hän nyt
oli koko omaisuuden ainoa vartija.
Tältä vuoteelta kapteeni Cuttle siis nousi joka aamu kello kuusi ja
painoi päähänsä vahakankaisen hattunsa yhtä lohduttoman näköisenä kuin
Robinson Crusoe, joka viimeisteli asuansa vuohennahkalakilla. Ja vaikka
hänen pelkonsa, että MacStingerin vihamielinen heimo voisi ilmestyä,
oli osaksi hälvennyt, niinkuin mainitun yksinäisen haaksirikkoutuneen
samantapainen pelko tavallisesti laimeni, kun oli kulunut vähän
aikaa eikä mitään merkkejä ihmissyöjistä näkynyt, ei hän kuitenkaan
luopunut puolustustoimista eikä milloinkaan mennyt naisolentoa vastaan
tarkastelematta sitä ensin varustetusta linnoituksestaan. Mutta nyt
seuranneina päivinä (jolloin hänen luonaan ei käynyt edes Toots, tämä
kun oli kirjoittanut lähteneensä matkalle) alkoi hänen oma äänensä
kaikua oudolta hänen korvissaan. Kiilloittaessaan ja järjestellessään
tavaroita myymälässä tai istuessaan pöydän takana lukemassa ja
tuijottamassa ulos akkunasta hän tottui niin ponnistamaan ajatuksiaan,
että kovan vahakangashatun hänen otsaansa painamaa punaista juovaa
toisinaan särki liiallisesta miettimisestä.
Kun vuosi nyt oli kulunut loppuun, piti kapteeni Cuttle sopivana avata
mytyn. Mutta koska hänellä oli aina ollut tarkoitus avata se Rob Hiojan
läsnäollessa, joka oli sen tuonutkin hänelle, ja koska hän oli sitä
mieltä, että avaamisen piti tapahtua säädyllisyyden vuoksi jonkun
läsnäollessa, tuli hänelle paha pulma todistajan puutteessa. Tässä
vaikeassa asemassa hän eräänä päivänä tervehti tavattoman iloisesti
laivailmoituksissa uutista, että kapteeni John Bunsbyn komentama alus
oli taas saapunut satamaan rannikkomatkaltaan. Hän lähetti siis heti
mainitulle filosofille kirjeen, jossa pyysi häntä tarkoin vaikenemaan
hänen olinpaikastaan ja jonakin lähi-iltana tulemaan luokseen
vierailulle.
Bunsby, yksi niitä viisaita, jotka toimivat vakaumuksesta, tarvitsi
muutamia päiviä, ennenkuin hänessä kypsyi varma vakaumus, että hän
oli saanut tuollaisen kirjeen. Mutta kun hän oli paininut tämän
ilmiön kanssa ja voittanut sen, lähetti hän kiireesti pojan viemään
ilmoitusta: »Tänään tulee.» Poika, joka oli saanut määräyksen lausua
nämä sanat ja heti hävitä, täytti tehtävänsä kuin tervainen aave, jonka
huoleksi on annettu lausua salaperäinen varoitus.
Kapteeni, joka oli hyvin mielissään ilmoituksesta, valmisteli kuntoon
piippuja ja rommia ja vettä ja odotti vierastaan takahuoneessa.
Kello kahdeksan ilmoitti myymälänoven takaa kuuluva syvä murina kuin
merihärän ammunta, jota seurasi kepin koputus akkunaluukkuun, kapteeni
Cuttlen kuuntelevalle korvalle, että Bunsby oli saapunut hänen laivansa
kylkeen. Heti hän päästi sisälle partaisen ja huolimattomasti puetun
toverinsa, jolla oli rehelliset mahonginväriset kasvot. Tapansa mukaan
Bunsby ei näyttänyt vähääkään tajuavan mitä hänellä oli edessään, vaan
kohdistavan kaiken huomionsa siihen, mitä tapahtui jossakin etäisessä
maailmankolkassa.
»Bunsby», virkkoi kapteeni tarttuen hänen käteensä, »mitä kuuluu, kelpo
veikko?»
»Oikein hyvää, oikein hyvää, kaveri», vastasi Bunsbyn ääni, mutta
sanoja ei vahvistanut ainoakaan ele.
»Bunsby», virkkoi kapteeni Cuttle voimatta salata ystävänsä
lahjakkuutta kohtaan tuntemaansa kunnioitusta, »vihdoinkin siis olet
täällä sinä mies, jonka järki on jalokiveä loistavampi — lähetithän
luokseni pojan, joka tervahousuissaankin loisti kuin timantti —
voit katsoa Stanfellin vuosikirjasta ja löydettyäsi merkitä sen
muistiin. Sinähän olet jo kerran ennen tällä samalla paikalla lausunut
mielipiteen, joka on toteutunut pienintäkin kirjainta myöten» (kuten
kapteeni vilpittömästi uskoikin).
»Vai niin», murisi Bunsby.
»Joka kirjainta myöten», vahvisti kapteeni.
»Miksi?» murisi Bunsby katsahtaen ystäväänsä ensimmäisen kerran.
»Minne? Jos niin on, niin miksi ei. Niinpä niin.»
Näiden oraakkelimaisten sanojen jälkeen, jotka melkein huimasivat
kapteenin päätä, sillä ne heittivät hänet oikealle arvelujen ja
otaksumien merelle, filosofi salli riisua päältään meritakkinsa ja
seurasi ystäväänsä takahuoneeseen, missä hän heti tarttui rommipulloon
ja sekoitti itselleen vahvan annoksen, Pian senjälkeen hän otti piipun,
täytti sen ja sytytti palamaan, alkaen vedellä savuja.
Kapteeni Cuttle teki samoin kuin hänen ystävänsäkin, vaikka
hänelle olikin ylivoimaista tarkoin jäljitellä suuren ylipäällikön
järkkymättömän rauhallista menettelyä, ja istuutui sitten vastapäätä
tulen ääreen tarkastellen häntä kaiken aikaa kunnioittavasti kuin
odottaisi Bunsbyn taholta jonkinlaista rohkaisun tai uteliaisuuden
ilmaisua päästäkseen käsiksi omiin asioihinsa. Mutta kun
mahonginvärinen filosofi ei ilmaissut tuntevansa muuta kuin lämmön ja
tupakan tarvetta, lukuunottamatta ainoata kertaa, jolloin hän otti
piipun suustaan valmistaakseen tilaa rommilasille ja samalla kuin
sattumalta huomautti tavattoman karheasti, että hänen nimensä oli Jack
Bunsby — mikä selitys ei paljonkaan auttanut keskustelua pääsemään
vauhtiin — alkoi kapteeni Cuttle herättää ystävänsä huomiota pienellä
kohteliaalla esipuheella, kertoi koko jutun Sol-ukon lähdöstä asti
ja siitä johtuneen muutoksen omassa elämässään ja kohtalossaan. Hän
lopetti esityksensä panemalla mytyn pöydälle.
Pitkän vaitiolon jälkeen Bunsby nyökkäsi.
»Avaanko?» kysyi kapteeni.
Bunsby nyökkäsi taas.
Kapteeni mursi siis sinetin ja veti esille kaksi kokoontaitettua
paperia, joiden kummankin osoitteen hän luki ääneen näin: »Solomon
Gillsin viimeinen tahto ja testamentti». —
»Kirje Ned Cuttlelle.»
Bunsby, joka katseli henkensä silmillä Grönlannin rannikkoa, näytti
odottavan kuullakseen, mitä ne sisälsivät. Kapteeni siis karisteli
kurkkuaan ja luki kirjeen ääneen.
»Rakas Ned Cuttle! Kun lähdin kotoa matkustaakseni Länsi-Intiaan —-»
Iässä kapteeni pysähtyi ja katsoi terävästi Bunsbya, joka yhä
tarkasteli Grönlannin rannikkoa.
— »etsimään tietoja rakkaasta pojastani, tiesin, että jos olisit
tuntenut suunnitelmani, olisit vastustanut sitä tai seurannut minua,
ja senvuoksi pidin sitä salassa. Jos joskus luet tämän kirjeen,
Ned, olen luultavasti kuollut. Silloin suot auliisti anteeksi tämän
päähänpiston vanhalle ystävällesi ja tunnet sääliä sen rauhattomuuden
ja epävarmuuden vuoksi, jonka vallassa hän on lähtenyt niin hurjalle
matkalle. Ei siis enempää siitä. Minulla ei ole paljonkaan toivoa, että
poikaparkani koskaan lukisi näitä sanoja tai ilahduttaisi enää silmiäsi
avomielisillä kasvoillaan.» (»Ei, ei, ei koskaan enää», virkkoi
kapteeni surumielisesti mietteissään, »ei enää koskaan. Siellä hän nyt
makaa tuomiopäivään asti —»)
Bunsby, jolla oli soitannollinen korva, karjaisi äkkiä: »Biskajan
lahdessa, oo!» mikä niin liikutti kelpo kapteenia, joka piti sitä
vainajan muistolle pyhitettynä kunnianosoituksena, että hän pudisti
kiitollisena ystävänsä kättä ja oli iloinen saadessaan pyyhkiä silmiään.
»Niinpä niin!» sanoi kapteeni huoahtaen, kun Bunsbyn valitus oli
häipynyt kaikumasta. »Ja painoi murhe suuri niin kauan häntä juuri —
katsotaan sitä lähemmin kirjasta, sieltä sen löydämme.»
»Lääkärit eivät mahtaneet mitään», huomautti Bunsby.
»Voi, voi», huoahti kapteeni, »mitäpä hyötyä heistä voisi olla kahden-,
kolmensadan sylen syvyydessä meren pohjalla!» Sitten hän kävi taas
käsiksi kirjeeseen ja luki edelleen: »Mutta jos hän olisi saapuvilla
kirjettä luettaessa (kapteeni katsahti vaistomaisesti ympärilleen ja
pudisti päätään) tai saisi siitä kuulla joskus myöhemmin (kapteeni
pudisti taas päätään), niin ottakoon hän vastaan siunaukseni! Jollei
mukana seuraava paperi ole kirjoitettu laillisesti, ei se haittaa
mitään, sillä ketään muuta se ei koske kuin sinua ja häntä, ja vilpitön
toivoni on, että jos hän elää, hän saa sen vähäisen, mitä minulla
on, ja jollei elä, kuten pelkään, silloin saat sinä sen, Ned. Tiedän
sinun kunnioittavan tätä päätöstäni. Jumala siunatkoon sinua siitä ja
kaikesta ystävällisyydestä, jota sinulta on saanut _Solomon Gills_».
»Bunsby! sanoi kapteeni vedoten juhlallisesti häneen, »mitä arvelet
tästä? Siinä sinä istut, mies, joka olet lapsuudesta alkaen saanut
kolhauksia päähäsi ja samalla joka kerta uuden ajatuksen aivoihisi.
Mitä nyt arvelet tästä?»
»Jos asia on niin», vastasi Bunsby tavattoman nopeasti, »että hän on
kuollut, on käsitykseni, ettei hän enää palaa. Jos hän elää, tulee
hän arveluni mukaan takaisin. Sanonko, että hän palaa? En. Miksi en?
Senvuoksi, että tämän huomautuksen arvo riippuu siitä, kuinka sitä
soveltaa.»
»Bunsby!» sanoi kapteeni, joka nähtävästi piti erinomaisen ystävänsä
mielipiteitä yhtä arvokkaina kuin niiden käsittäminen oli vaikeata
ja nytkin oli ihailusta ihan sekaisin, »sinä kannat niin tavattoman
kevyesti hengessäni taakkaa, joka pian upottaisi minut kaikkineni.
Mutta mitä tähän testamenttiin tulee, en aio käydä käsiksi omaisuuteen
— taivas varjelkoon! — vaan säilytän sitä oikeammalle omistajalle
ja toivon yhä vielä, että Sol Gills, oikea omistaja, elää ja tulee
takaisin, niin omituista kuin onkin, ettei hän ole lähettänyt mitään
tietoja. Mitä arvelet siitä, jos käärin nämä paperit talteen ja
merkitsen päälle, että ne avattiin sinä ja sinä päivänä John Bunsbyn ja
Edward Cuttlen läsnäollessa?»
Koska Bunsby ei keksinyt Grönlannin rannikolta eikä muualtakaan mitään
estettä tätä ehdotusta vastaan, toteutettiin se, ja tämä suuri mies
kohdisti hetkiseksi katseensa nykyhetkeen, liittäen nimikirjoituksensa
käärepaperiin, mutta vaatimattomaan tapaansa välttäen suurten
kirjainten käyttämistä. Kun kapteeni Cuttle oli kirjoittanut
vasenkätisesti nimensä ja lukinnut mytyn rautaiseen kassakaappiin,
pyysi hän vierastaan sekoittamaan toisen lasin ja polttamaan toisen
piipullisen. Itse hän teki samoin ja mietiskeli tulen ääressä vanhan
Gillsin mahdollisia kohtaloita.
Ja nyt tapahtui yllätys, niin valtava ja hirveä, että kapteeni Cuttle
olisi vaipunut sen painon alle ja ollut tästä kohtalokkaasta hetkestä
alkaen mennyttä miestä, jollei häntä olisi tukenut Bunsbyn läsnäolo.
Kuinka kapteeni oli saattanut edes niin erinomaisen vieraan tulosta
ilostuneena unohtaa oven lukitsemisen vedettyään sen vain kiinni,
jollaiseen laiminlyöntiin hän epäilemättä oli syypää, on niitä
kysymyksiä, joiden ratkaisu pysyy ikuisesti pelkkänä otaksumana, tai se
on vain ylimalkaan pantava kohtalon laskuun. Mutta lukitsemattomasta
ovesta syöksähti nyt rauhallisena hetkenä sisään julma MacStinger
kantaen äidillisessä sylissään Alexander MacStingeriä. Hänen jäljessään
tulivat hämmennys ja kosto (puhumattakaan Juliana MacStingeristä ja
tämän suloisen lapsen veljestä Charles MacStingeristä, jota yleensä
hänen lapsuusleikkiensä näyttämöllä sanottiin Chowleyksi). Rouva
MacStinger tuli niin nopeasti ja äänettömästi kuin Itä-Intian telakoita
hyväilevä tuulenhenkäys, niin että kapteeni Cuttle jo tuijotti häneen,
ennenkuin hänen rauhalliset kasvonsa, jollaisina ne olivat olleet koko
ajan hänen ajatellessaan kadonnutta ystäväänsä, muuttuivat kauhua
ilmaiseviksi.
Mutta kohta kun kapteeni Cuttle käsitti onnettomuutensa täyden
laajuuden, yllytti itsesäilytysvaisto häntä pyrkimään pakoon. Hän
syöksyi suinpäin pienelle ovelle, joka vei huoneesta jyrkille
kellarinportaille, tahtoen mistään ruhjevammoista ja kolhauksista
välittämättä kätkeytyä maan uumeniin. Tämä yritys olisi luultavasti
onnistunutkin, jollei Julianan ja Chowleyn hellä luonto olisi tullut
esteeksi. He näet takertuivat hänen sääriinsä — yksi kumpaankin —
ja huusivat surkealla äänellä, että hän oli heidän ystävänsä. Sillä
välin rouva MacStinger, joka ei milloinkaan ryhtynyt tärkeään tekoon
kääntämättä ensin nurinpäin Alexander MacStingeriä saadakseen hänet
pirteän läimäyskuuron ulottuville ja sitten istuttamatta häntä
tyyntymään, missä tilassa lukijakin hänet ensiksi näki, suoritti tämän
juhlallisen tempun, ikäänkuin se tässä tapauksessa olisi raivottarille
pyhitetty uhri. Sitten hän laski uhrilampaansa lattialle ja hyökkäsi
kapteenin kimppuun niin päättävästi, että väliin ehättävä Bunsby oli
vaarassa saada naarmuja.
Molempien vanhempien MacStingerien kirkuna ja siihen liittyvä valitus
pikku Alexanderin taholta, jonka saattoi sanoa viettäneen kirjavaa
lapsuutta, koska hän tästä aikakaudesta oli elänyt toisen puolen
mustakasvoisena, lisäsivät äkillisen hyökkäyksen kauheutta. Mutta kun
sitten tuli hiljaisuus ja kapteeni huohottaen katseli neuvottomana
rouva MacStingeriä, silloin saavutti kauhu korkeimman asteensa.
»Voi, kapteeni Cuttle, kapteeni Cuttle!» huudahti rouva MacStinger
nostaen leukansa entistä pystympään ja pudisti sitä samalla kuin
erästä toistakin jäsentään, jota sopisi sanoa nyrkiksi, jollei ottaisi
huomioon hänen heikompaa sukupuoltaan. »Voi, kapteeni Cuttle, kapteeni
Cuttle! Uskallatteko katsoa minua kasvoihin vaipumatta maan sisään?»
Kapteeni, joka ei suinkaan näyttänyt uskaliaalta, mutisi heikosti: »No,
no!»
»Voi minua heikkoa ja liian luottavaista hupsua, kun otin tuon miehen
kattoni alle!» huusi rouva MacStinger. »Kun ajattelee, mitä kaikkia
hyviätöitä olen tuhlannut tuohon mieheen ja millä lailla opetin
lapseni rakastamaan ja kunnioittamaan häntä kuin hän olisi heidän oma
isänsä! Eikä koko meidän kadullamme ole ainoaakaan talonomistajaa
tai vuokralaista, joka ei tietäisi kuinka suuren tappion tuo mies on
minulle tuottanut viekastelullaan ja kielastelullaan» — jälkimäistä
sanaa hän käytti oikeastaan vain loppusoinnun ja vahvistuksen
takia eikä ilmaistakseen uutta ajatusta — »ja kaikki he huusivat
yhtaikaa, että miehen on häpeällistä niin pettää ahkeraa naista,
joka on aamuvarhaisesta iltamyöhäiseen liikkeellä lastensa hyväksi
ja pitää köyhän kotinsa niin puhtaana, että kuka tahansa voisi
nauttia päivällisensä ja iltateensäkin, jos haluttaisi, lattialta tai
portailta. Ja vaikka tuo mies viekasteli ja kielasteli, sai hän niin
paljon hoitoa ja huolenpitoa osakseen!»
Rouva MacStinger pysähtyi vetääkseen henkeä keuhkoihinsa, ja hänen
kasvonsa punastuivat voitonriemusta, kun oli uudestaan sopivasti
mainittu kapteeni Cuttlen kielastelu.
»Ja hän karkaa po-o-o-ois!» huusi rouva MacStinger venyttäen viime
sanaa niin, että onnettoman kapteenin täytyi pitää itseään kaikkein
kelvottomimpana miehenä, »ja pysyy poissa kokonaista kaksitoista
kuukautta! Naisparan luota! Sellainen omatunto hänellä on! Hän ei
uskalla tulla puheilleni, vaan luikkii tiehensä kuin lurjus. Jos
esimerkiksi tämä minun pikku lapseni», jatkoi rouva MacStinger rajusti,
»saisi päähänsä lähteä karkuun, täyttäisin äidinvelvollisuuteni häntä
kohtaan, kunnes hän olisi ihan täynnä juovia ja viiruja!»
Pikku Alexander piti näitä viime sanoja selvänä lupauksena, joka heti
täytettäisiin, ja kaatui pelon ja tuskan valtaamana lattialle. Siinä
hän makasi kengänpohjat ylöspäin ja päästi niin vihlovan huudon,
että rouva MacStinger piti välttämättömänä ottaa hänet syliinsä ja
tyynnytteli häntä silloin tällöin, ravistelemalla niin, että melkein
piti pelätä lapsen maitohampaitten irtaantuvan.
»Kerrassaan oivallinen mies tuo kapteeni Cuttle», lisäsi rouva
MacStinger, korostaen hänen nimensä ensimmäistä tavua. »Kannattaapa
tosiaankin nähdä sellaista vaivaa hänen vuokseen — menettää unensa — ja
pyörtyä — ja luulla häntä kuolleeksi — ja juosta ristiin rastiin läpi
koko kaupungin kuin mielipuoli kyselemässä häntä! Kerrassaan oivallinen
mies! Hahahahahaa! Hän ansaitsee kaiken sen tuskan ja vaivan ja paljon
enemmänkin. Sehän ei ole mitään, hyväinen aika! Hahahahaa! Kapteeni
Cuttle!» sanoi sitten rouva MacStinger muuttaen äänensä ja käytöksensä
hyvin vakavaksi, »haluaisinpa tietää, aiotteko tulla kotiin.»
Pelästynyt kapteeni tuijotti hattunsa sisään ikäänkuin ei olisi muuta
keinoa kuin panna se päähänsä ja antautua.
»Kapteeni Cuttle», toisti rouva MacStinger yhtä päättävästi,
»haluaisinpa tietää aiotteko tulla kotiin».
Kapteeni näytti olevan jo valmis lähtemään, mutta ehdotti vielä, ettei
rouva MacStinger nostaisi asiasta niin pahaa hälinää.
»Niin, niin, niin», virkkoi Bunsby rauhoittavalla äänellä, »siivolla,
eukkoseni, siivolla!»
»Ja kukahan tekin olette, jos saan luvan kysyä», vastasi rouva
MacStinger siveän ylpeästi. »Oletteko koskaan asunut numero yhdeksässä
Brig-torin varrella, hyvä herra? Muistini ehkä pettää joskus, mutta ei
käsittääkseni tässä tapauksessa. Ennen minua asui numero yhdeksässä
eräs rouva Jollson, ja mahdollisesti erehdytte luulemaan minua
häneksi. Muuten en ymmärrä, kuinka selittäisin teidän liiallisen
tuttavallisuutenne, hyvä herra.»
»No, no, eukkoseni, siivolla, siivolla», toisti Bunsby.
Kapteeni Cuttle saattoi tuskin uskoa edes tuon suuren miehen kykenevän
siihen, mitä nyt tapahtui, vaikka näkikin sen omin silmin. Bunsby astui
rohkeasti rouva MacStingerin luo, kiersi karvaisen sinisen käsivartensa
hänen vyötäisilleen ja rauhoitti hänet tällä taikurimaisella tavalla
ynnä äskeisillä muutamilla sanoilla, puhumatta muuta, niin että rouva
MacStinger suli kyyneliin, tuijotettuaan Bunsbyn silmiin joitakin
silmänräpäyksiä, ja huomautti, että lapsikin voittaisi hänet nyt, kun
hän oli niin lannistunut.
Mykistyneenä ja ällistyneenä katseli kapteeni, kuinka Bunsby vähitellen
ohjasi heltymättömän naisen myymälään, palasi sitten noutamaan rommia
ja vettä ja kynttilän, vei ne rouva MacStingerille ja rauhoitti
hänet nähtävästi sanaakaan lausumatta. Pian sen jälkeen hän kurkisti
takahuoneeseen merimiestakki yllään ja virkkoi: »Cuttle, minä menen
saattamaan hänet kotiin.»
Kapteeni Cuttle hämmästyi enemmän kuin jos hänet itsensä olisi pantu
kahleisiin turvallisesti vietäväksi Brig-torille. Nyt hän näki koko
perheen rauhallisesti lähtevän liikkeelle, rouva MacStinger etunenässä.
Tuskin hänellä oli aikaa ottaa alas peltirasia ja sujauttaa salavihkaa
vähän rahaa Juliana MacStingerille, entiselle suosikilleen, ja
Chowleylle, jolla merimiesmäisen ruumiinsa vuoksi oli jonkinlainen
oikeus vaatia hänen ystävyyttään, ennenkuin koko seurue jo oli
kääntänyt selkänsä merikadetille. Bunsby kuiskasi toimittavansa asian
nopeasti ja tulevansa vielä tervehtimään Ned Cuttlea, ennenkuin lähtisi
alukselleen, ja sulki oven takanaan retkikunnan viimeisenä jäsenenä.
Kun kapteeni palasi takahuoneeseen ja huomasi olevansa yksin, valtasi
hänen mielensä aluksi se epämieluisa kuvitelma, että hän käveli
unissaan tai että hänen kimpussaan oli ollut aaveita eikä ilmielävä
perhe. Rajaton luottamus ja suunnaton ihailu Bunsbyä kohtaan heräsi
sitten hänen mielessään, johtaen kapteenin ihmettelevään hurmiotilaan.
Mutta kun aika kului yhä pitemmälle eikä Bunsbyä ilmestynyt, alkoi
kapteenin mielessä herätä toisenlaisia ikäviä epäluuloja. Olikohan
Bunsby viekkaasti houkuteltu Brig-torille ja pidätetty siellä tarkasti
vartioituna panttivankina ystävänsä puolesta? Siinä tapauksessa olisi
kapteenin kunnianmiehenä vapautettava hänet uhraamalla oma vapautensa.
Mahdollisesti oli rouva MacStinger hyökännyt hänen kimppuunsa ja
voittanut hänet, jollaisen tappion jälkeen hän häpesi näyttäytyä.
Vai olikohan rouva MacStinger, vaihteleva kun oli mielenlaadultaan,
katsonut parhaaksi kääntyä takaisin ja palata tänne, jolloin Bunsby
ehkä oli ohjaavinaan häntä oikoteitse ja koetti eksyttää perhettä
Cityn sekavilla kaduilla ja sokkeloissa? Ja ennen kaikkea, mikä olisi
hänen, kapteeni Cuttlen, velvollisuus, jollei hän kuulisi enää mitään
MacStingereistä tai Bunsbystä, sillä saattaisihan niinkin käydä
asioiden liittyessä toisiinsa näin ihmeellisesti ja aavistamattomasti.
Hän pohti kaikkea tätä, kunnes oli lopen väsynyt. Mutta Bunsbystä
ei kuulunut mitään. Hän valmisti vuoteensa myymäläpöydän alle, niin
että hän saattoi oikaista itsensä sinne millä hetkellä tahansa, eikä
vieläkään näkynyt Bunsbyä. Kun kapteeni vihdoin oli jo luopunut
toivosta ainakin siksi illaksi ja alkanut riisuutua, kuului lähestyvien
vaunujen räminää. Ne pysähtyivät oven eteen, ja Bunsby huusi
tervehdyksen.
Kapteeni vapisi ajatellessaan, että rouva MacStingeristä oli ollut
mahdotonta päästä irti ja että hänet nyt oli tuotu takaisin vaunuilla.
Mutta ei. Bunsbylla ei ollut mukanaan muuta kuin iso laatikko, jonka
hän laahasi myymälään omin käsin, istuutuen sen päälle kohta kun oli
saanut sen sisälle. Kapteeni Cuttle tunsi sen siksi arkuksi, jonka oli
jättänyt entiseen asuntoonsa, ja katsellessaan Bunsbyä tarkkaavammin
kynttilä kädessä tuli siihen käsitykseen, että hänen ystävänsä oli
hyvässä humalassa. Mutta vaikea oli päästä siitä varmuuteen, koska
hänen kasvoillaan ei selvänäkään ollessa näkynyt mitään ilmettä.
»Cuttle», virkkoi Bunsby nousten arkulta ja avaten kannen, »ovatko nämä
sinun kampsujasi?»
Kapteeni Cuttle katsoi arkun sisään ja tunsi omaisuutensa.
»Täsmällisesti ja oikein suoritettu, vai mitä, vanha veikko?» virkkoi
Bunsby.
Kiitollinen ja yhä vielä ymmällään oleva kapteeni tarttui hänen
käteensä ja aikoi juuri purkaa sanoiksi hämmästystään, kun Bunsby
irroitti itsensä nykäisemällä äkkiä rannettaan ja näytti yrittävän
iskeä silmää, mutta se ponnistus oli vähällä heilahduttaa hänet
tasapainosta nykyisessä tilassaan. Sitten hän avasi äkkiä oven ja lähti
aika vauhtia tavoittamaan alustaan. Sellainen oli hänen tapansa aina
silloin, kun hän luuli tehneensä mestaritempun.
Koska Bunsby ei mielellään sietänyt tiheitä vierailuja, päätti
kapteeni Cuttle olla menemättä hänen luokseen seuraavana päivänä tai
lähettämättä häntä hakemaan, kunnes hän itse antaisi jonkin elonmerkin,
tai jos ei niin kävisi, kunnes jonkin verran aikaa olisi kulunut.
Kapteeni siis jatkoi seuraavasta aamusta yksinäistä elintapaansa ja
ajatteli monena aamuna, monena päivänä ja yönä vanhaa Sol Gillsiä,
Bunsbyn mielipidettä hänestä ja sitä toivoa, joka vielä oli jäljellä
hänen palaamisestaan. Ja tällöin vahvistuikin hänen toivonsa. Menipä
hän toivossaan niin pitkälle, että asettui ulko-ovelle odottamaan
kadonnutta ystäväänsä, niinkuin hän nyt uskalsi tehdä omituisella
tavalla saavuttamassaan vapaudessa. Hän pani myös Sol Gillsin
nojatuolin paikalleen ja järjesti pienen takahuoneen entiselleen sen
varalta, että Sol-ukko palaisi odottamatta. Hellässä huolenpidossaan
hän otti alas seinältä pienoisvalokuvan, joka esitti Walteria
koulupoikana, koska pelkäsi sen tuottavan suurta tuskaa vanhukselle
hänen palatessaan. Olipa kapteenilla toisinaan aavistuksia, että Sol
Gills saapuisi jonakin määräpäivänä. Eräänä sunnuntaina hän tilasi
kaksin kertaisen päivällisannoksenkin: niin herkkäuskoinen hän oli
toiveissaan. Mutta häntä ei kuulunut, vanhaa Solomonia. Naapurit
näkivät yhä merenkulkijan, vahakankainen hattu päässään, seisovan
iltaisin myymälän ovella, katsellen katua pitkin kumpaankin suuntaan.