Yksinäinen neiti Tox kävi raskasmieliseksi ja kärsi paljon, kun hänen
ystävänsä Louisa Chick oli hylännyt hänet ja Dombey tuottanut hänelle
niin hirveän nolauksen — sillä hänen takkapeiliään ei koristanut
mikään hopealangalla yhdistetty pari hienoja hääkortteja eikä
sellaista myöskään näkynyt klaveerin kannella tai muulla koruesineiden
telineellä, mistä sen olisi voinut ottaa esille suurina juhlapäivinä.
Kului joku aika, jolloin lintuvalssia ei ollenkaan kuulunut Prinsessan
aukion varrella. Kasvit saivat silloin olla hoidotta ja pölyä kokoontui
neiti Toxin esi-isän pienoisvalokuvalle, jossa nähtiin puuteroitu pää
ja niskapalmikko.
Mutta neiti Tox ei ollut siinä iässä eikä luonteenlaadultaan sellainen,
että hän olisi pitkäksi aikaa antautunut hyödyttömään murehtimiseen.
Vain kaksi klaveerin ääntä oli menettänyt sointinsa käyttämättömyyden
vuoksi, kun lintuvalssi taas alkoi liverrellä ja väristä pikku
vierashuoneessa; vain yksi geraniumin vesa joutui puutteellisen hoidon
uhriksi, ennenkuin hän alkoi jälleen säännöllisesti joka aamu hoitaa
vihreitä kukkakorejaan. Puuteroitu esi-isä oli ollut pölyn peitossa
vain kuusi viikkoa, kun neiti Tox puhalsi sen lempeitä kasvoja ja
kiilloitti sen säämiskänpalasella.
Mutta hän oli kuitenkin yksinäinen ja ymmällä. Kuinka naurettavalta
hänen kiintymyksensä lieneekään näyttänyt, oli se todellinen ja
voimakas, ja hän oli, niinkuin hän sanoi, »syvästi loukkaantunut
ansaitsemattomasta ylenkatseesta Louisan puolelta».
Mutta neiti Toxin luonteen mukaista ei suinkaan ollut vihoitella
kauan. Jos hän olikin sipsutellut elämän läpi omalla hiljaisella
tavallaan ilman varsinaisia mielipiteitä, oli hän myöskin päässyt näin
pitkälle ilman kuluttavia intohimoja. Pelkkä Louisa Chickin näkeminen
kadulla eräänä päivänä huomattavan matkan päässä valtasi niin hänen
aran luonteensa, että hän oli iloinen päästessään heti turvaan erään
sokerileipurin myymälään ja saadessaan siellä purkaa tunteitaan
itkemällä oikein sydämen pohjasta pienessä ummehtuneessa takahuoneessa,
jota tavallisesti käytettiin liemiruokien nauttimiseen ja joka selvästi
tuoksusi häränhäntäliemeltä.
Dombeyta kohtaan neiti Toxilla ei omasta mielestään edes ollut mitään
valittamisen syytä. Hänen käsityksensä tämän herran suurenmoisuudesta
oli niin rajaton, että hän nyt, jouduttuaan etäämmälle, tunsi
välimatkan itsensä ja Dombeyn välillä aina olleen mittaamattoman,
ikäänkuin Dombey olisi alentunut sietämään häntä ollenkaan. Neiti
Toxin vilpitön usko oli, ettei mikään nainen voinut olla sellaiselle
miehelle liian kaunis tai komea. Niinpä oli luonnollista, että Dombey
etsiessään itselleen vaimoa etsi mahdollisimman korkealta. Parikymmentä
kertaa päivässä neiti Tox kyynelsilmin totesi tämän asian. Hän ei
enää ajatellut sitä ylpeää tapaa, kuinka Dombey oli häntä käyttänyt
oman mukavuutensa ja omien oikkujensa palvelemiseen ja armollisesti
sallinut hänen ottaa osaa pikku poikansa hoitamiseen. Hän ajatteli
vain, niinkuin hän itse lausui, »että hän oli viettänyt siinä talossa
monta onnellista hetkeä, joita hänen aina tuli muistaa kiitollisena, ja
että hän ei voisi koskaan lakata kunnioittamasta herra Dombeyta yhtenä
vaikutusvaltaisimmista ja arvokkaimmista miehistä».
Mutta erotettuna leppymättömästä Louisasta ja tuntien jonkinlaista
arkuutta majuria kohtaan (jota hän nyt katseli vähän epäluuloisesti)
neiti Tox kärsi siitä, ettei saanut lainkaan kuulla, mitä Dombeyn
kotona tapahtui. Ja kun hän tosiaankin oli tottunut pitämään Dombey
ja Poikaa maailman keskipisteenä, päätti hän mieluummin kuin pysyisi
tietämättömänä näistä ihmisistä etsiä käsiinsä vanhan tuttavansa rouva
Richardsin, jonka hän tiesi seurustelevan Dombeyn palvelijoiden kanssa
senkin jälkeen, kun oli tehnyt viimeisen muistettavan vierailun Dombeyn
taloon. Lähtiessään tapaamaan Toodlen perhettä hänellä oli ehkä myös se
hellä vaikutin, että hän halusi saada puhella Dombeysta jonkun ihmisen
kanssa, kuinka vähäpätöinen tämä olisikin.
Joka tapauksessa neiti Tox suuntasi eräänä iltana askeleensa Toodlen
asuntoon, vieläpä sellaiseen aikaan, jolloin Toodle tomuisena ja
mustana virkisti itseään teellä perheensä keskuudessa. Toodle tunsi
vain kolme olemassaolon vaihetta. Hän joko virkisti itseään juuri
mainitussa piirissä tai syöksyi kahdenkymmenenviiden mailin nopeudella
tunnissa maan halki tai sitten nukkui ponnistustensa jälkeen. Hän oli
aina joko pyörremyrskyssä tai rasvatyynessä, ja kummassakin tilassa
rauhallinen, tyytyväinen ja huoleton mies näytti purkaneen kaiken
perimänsä kuohumisen ja riehumisen vetureihin, joiden kanssa hän
joutui tekemisiin ja jotka huohottivat ja läähättivät ja puhisivat ja
uuvuttivat itseänsä säälimättömästi hänen viettäessään hiljaista ja
tasaista elämää.
»Polly, eukkoseni», virkkoi Toodle, jolla oli pikku Toodle kummallakin
polvella kahden toisen valmistaessa hänelle teetä ja monien muiden
puuhaillessa siellä täällä huoneessa — Toodle ei näet koskaan ollut
ilman pikku lapsia, vaan hänellä oli niitä aina useampia — »oletko
äskettäin nähnyt Robiamme?»
»En», vastasi Polly, »mutta jokseenkin varmasti hän käy tänä iltana
täällä. Nythän on juuri se ilta, ja hän on kovin säännöllinen.»
»Arvatenkin», virkkoi Toodle, nauttien mielihyvin ateriasta, »menestyy
Robimme nyt niin hyvin kuin se ylimalkaan on mahdollista pojalle, vai
mitä, Polly?»
»Oi, hän menestyy mainiosti!» vastasi Polly.
»Hänhän ei ole käynyt ollenkaan salaperäiseksi — vai mitä, Polly?»
kysyi Toodle.
»Ei», vastasi rouva Toodle päättävästi.
»Minusta on hauskaa, että hän ei ole käynyt salaperäiseksi, Polly»,
huomautti Toodle hitaalla ja tasaisella tavallaan, pistellen
kääntöveitsellä voileivän palasia suuhunsa, »sillä se ei näytä hyvältä,
vai mitä sinä arvelet, Polly?»
»Ei tietenkään, ukkoseni. Kuinka voit sitä kysyä?»
»Nähkääs, pojat ja tytöt», virkkoi Toodle katsellen ympärillään
olevia perheensä jäseniä, »mihin te pyrkinettekään rehellisesti, on
mielipiteeni se, ettette voi sitä hyvin tehdä muutoin kuin olemalla
avomielisiä. Jos joudutte tunneliin tai holviin, niin älkää harrastako
mitään salapeliä. Pitäkää höyrypillit hyvässä kunnossa, jotta
tiedetään, missä olette.»
Toodlen nouseva polvi päästi kuuluville kimeän mutinan, joka ilmaisi
heidän päätöksensä käyttää hyväkseen isän antamaa neuvoa.
»Mutta mikä saa sinut noin puhumaan Robista, isä?» kysyi hänen vaimonsa
huolestuneena.
»Polly, eukkoseni», vastasi Toodle, »enpä tosiaankaan luule sanoneeni
sitä erikoisesti Robista. Minä vain aloitin matkan Robista, sitten
saavuin tienristeykseen ja otin sieltä mukaani, mitä löysin, ja niin
liittyy häneen kokonainen vaunujono ajatuksia, ennenkuin tiedän, missä
olen tai mistä ne tulevat. Millainen ratojen risteys ihmisen ajatukset
ovatkaan!»
Tämän syvän mietelmän hän huuhtoi alas isolla kipolla teetä ja tiivisti
sitä vielä monilla voileivillä. Samalla hän antoi pikku tyttärilleen
määräyksen pitää valmiina kuumaa vettä kannussa, koska hänellä oli
tavaton jano, niin että hän tarvitsisi »määrättömän joukon kipollisia»,
ennenkuin jano lakkaisi.
Omien tarpeittensa tyydyttämisen ohella Toodle ei unohtanut perheen
nuorempia vesoja. Vaikka nämä jo olivatkin syöneet oman illallisensa,
tähystelivät he yhä uusia ylimääräisiä paloja, jotka olivat heistä
erikoisen maittavia. Niitä hän silloin tällöin pisteli odottavalle
piirille ojentamalla suurta leivän? viipaletta, josta perheen jäsenet
laillisessa järjestyksessä saivat haukata, ja jakelemalla samoin
lusikalla pieniä teeannoksia. Näillä välipaloilla oli niin herkullinen
maku pikku Toodlein suussa, että he päästyään niistä osallisiksi
alkoivat yhteisesti suorittaa erikoisia tansseja, seisoivat yhdellä
jalalla, hyppelivät ympäri ja muutenkin ilmaisivat vallatonta iloaan.
Kun he näin olivat purkaneet riemuaan, kokoontuivat he vähitellen
taas Toodlen ympärille ja katselivat häntä tarkasti hänen ryhtyessään
jatkamaan ateriaansa. Samalla he kuitenkin olivat sennäköisiä kuin
eivät odottaisikaan saavansa lisää herkkupaloja, vaan puhelivat ihan
toisista asioista ja kuiskailivat keskenään.
Toodle, joka istui keskellä tätä perheryhmää ja antoi lapsilleen
erinomaisen näytteen ruokahalustaan, kuljetti molempia pikku Toodleja
polvellaan Birminghamiin erikoisella veturilla ja katseli toisia
voileipäpinon yli, kun Rob Hioja merimieshattu päässä ja surupuku yllä
ilmestyi. Veljet ja sisaret ottivat hänet hälisten vastaan.
»No niin, äiti!» virkkoi Rob suudellen häntä velvollisuutensa mukaan,
»kuinka sinä voit, äiti?»
»Siinähän poikani on!» huudahti Polly syleillen häntä ja taputtaen
selkään. »Salaisuuksiako! Eikö mitä, isä, ei hänellä ole salaisuuksia!»
Tämä tarkoitettiin Toodlelle yksityiseksi selitykseksi, mutta
Rob Hioja, jonka arkaan paikkaan oli koskettu, käsitti sanat
silmänräpäyksessä.
»Mitä, onko isä taas sanonut minusta jotakin pahaa?» huudahti
viattomasti loukkaantunut. »Voi, kuinka raskasta on, että jos poika
on joskus tehnyt pienen hairahduksen, hänen oma isänsä aina heittää
sen hänen silmilleen hänen selkänsä takana! Se on ihan kylliksi»,
huudahti Rob hieroen tuskaisena silmiään hihansuulla, »se on kylliksi
yllyttämään pojan vielä johonkin ilkityöhön!»
»Poikaparkani», valitti Polly, »isä ei tarkoittanut mitään».
»Jollei isä tarkoittanut sillä mitään», muistutti loukattu poika,
»miksi hän sitten sanoi niin, äiti? Ei kukaan ajattele minusta
puoleksikaan niin pahaa kuin oma isäni. Kuinka luonnotonta! Toivon,
että joku hakkaisi pääni poikki. Luullakseni isä sen tekisi mielellään,
ja ennemmin antaisinkin hänen tehdä sen kuin kenenkään muun.»
Kuullessaan näin epätoivoisia sanoja alkoivat kaikki nuoret Toodlet
kirkua. Se teki syvästi liikuttavan vaikutuksen, jota Rob lisäsi
vannottamalla heitä olemaan itkemättä hänen vuoksensa, sillä heidän
olisi tosiaankin vihattava häntä, jos olivat kunnon poikia ja tyttäriä.
Tämä liikutti niin lähinnä nuorinta Toodlea, joka oli herkkämielinen,
että se ei ainoastaan koskenut hänen sydämeensä, vaan myöskin
hengityselimiin, tehden hänet niin tummanpunaiseksi, että Toodle kantoi
hänet hädissään ulos vesitynnyrin luo ja olisi pannut hänet hanan alle,
jollei hän olisi tullut tajuihinsa nähdessään tuon laitoksen.
Kun asiat olivat kehittyneet näin pitkälle, selitti Toodle
tarkoituksensa, ja kun hänen poikansa loukkaantunut oikeudentunto
siitä rauhoittui, pudistivat he toistensa kättä, ja niin pääsi taas
sopusointu vallalle.
»Etkö ota osaa ateriaani, Puskuri?» kysyi isä ryhtyen uusin voimin
käsiksi illalliseensa.
»En, kiitoksia, isä. Join jo isäntäni kanssa teetä.»
»Ja kuinka voi isäntäsi, Rob?» kysyi Polly.
»No, en oikein tiedä, äiti. Ei siinä ole paljon kehumista. Me emme näet
tee mitään kauppoja. Hän ei ymmärrä siitä mitään, nimittäin kapteeni.
Tänään esimerkiksi tuli myymälään eräs mies, joka sanoi: 'Minä
haluaisin sitä ja sitä', sanoo hän — jokin tuollainen vaikea nimitys.
'Mitä?' sanoo kapteeni. 'Sitä ja sitä', sanoo mies. 'Toveri', virkkaa
kapteeni, 'katselkaa nyt oikein ympärillenne täällä myymälässä'. 'No,
sanoo mies, 'nyt olen katsellut'. 'Näettekö, mitä haluatte?' sanoo
kapteeni. 'En näe', sanoo mies. 'Tunnetteko sen, jos näette?' sanoo
kapteeni. 'En, en oikein', sanoo mies. 'No, sanonpa teille jotakin,
nuorukainen', virkkaa kapteeni; 'teidän on parasta lähteä takaisin
kysymään, miltä se esine näyttää, jota haluatte, sillä minä en tiedä
asiasta enempää kuin tekään!'»
»Saattaako sitten tuolla lailla tosiaankin ansaita rahaa?» sanoi Polly.
»Rahaako, äiti! Hän ei ansaitse rahaa koskaan. Hänellä on sellaisia
tapoja, joita en ole koskaan nähnyt. Hän ei suinkaan ole paha isäntä,
sen voin hänestä sanoa. Mutta se on minusta jokseenkin yhdentekevää,
sillä en luultavasti viivy hänen luonaan kauan.»
»Etkö aio pysyä paikassasi, Rob!» huudahti hänen äitinsä, Toodlen
silmien levitessä selkoselälleen.
»En ehkä siinä paikassa», vastasi poika iskien silmää. »Minua ei
ihmetyttäisi — nähkääs, minulla on ystäviä hovissa — mutta älähän vielä
huolehdi siitä, äiti, minulla ei ole tosiaankaan mitään hätää.»
Näihin viittauksiin ja Robin salaperäiseen käytökseen sisältyvä
epäämätön todistus siitä, että hän oli syypää virheeseen, josta Toodle
oli häntä moittinut, olisi voinut johtaa uuteen rettelöön ja saanut
taas aikaan hälinää perheessä, mutta sen esti sopivasti uuden vieraan
saapuminen, joka ilmestyi ovelle Pollyn suureksi hämmästykseksi,
hymyillen kaikille hyväntahtoisesti ja ystävällisesti.
»Kuinka voitte, rouva Richards?» kysyi neiti Tox. »Olen tullut
tervehtimään teitä! Saanko astua sisään?»
Rouva Richardsin iloisilta kasvoilta loisti vieraanvarainen vastaus,
ja neiti Tox otti vastaan tarjotun tuolin, nyökkäsi kohteliaasti
Toodlelle, irroitti hattunsa nauhat ja sanoi, että hänen ennen kaikkea
täytyi pyytää lapsikultia, kutakin erikseen, tulemaan likemmäksi
saadakseen suudella heitä.
Viimeisen edellinen Toodle, joka usein sattuvista kotoisista pulmista
päättäen oli syntynyt onnettoman tähden alla, ei päässyt osalliseksi
tästä yleisestä tervehdyksestä, sillä Rob-veljen uusi hattu, jolla
hän oli kaiken aikaa leikkinyt, oli painunut syvälle hänen silmilleen
eikä hän päässyt siitä eroon. Tämä pulma herätti hänen kauhistuneessa
mielikuvituksessaan sen surullisen ajatuksen, että hän saisi viettää
lopun ikänsä pimeydessä, toivottomasti erotettuna tuttavistaan ja
omaisistaan, ja kauhu antoi hänelle voimaa rimpuilla pontevasti vastaan
ja päästää tukahtuneita huutoja. Kun hän vihdoin vapautui, olivat hänen
kasvonsa hyvin kuumat ja punaiset ja kosteat, minkä jälkeen neiti Tox
otti uupuneen pojan syliinsä.
»Olette kai jo melkein unohtanut minut, herra Toodle», virkkoi neiti
Tox.
»Ei, neiti, en ole», vastasi Toodle. »Mutta mehän olemme kaikki vähän
vanhentuneet siitä lähtien.»
»Ja kuinka te voitte?» kysyi neiti Tox suloisesti.
»Mainiosti, neiti, kiitoksia kysymästä», vastasi Toodle. »Kuinka te
sitten voitte, neiti? Oletteko säästynyt luuvalolta? Meidän täytyy
kaikkien olla valmiit joutumaan sen uhreiksi aikaa myöten.»
»Kiitoksia», vastasi neiti Tox. »En ole tosiaankaan vielä joutunut
vähääkään kärsimään siitä vaivasta.»
»Onpa teillä ollut hyvä onni», sanoi Toodle. »Monia teidän ikäisiänne
ihmisiä se jo vaivaa kovasti. Esimerkiksi vanha äitini —» Mutta
kohdattuaan tässä vaimonsa katseen Toodle kätki lauseen lopun
teelasiinsa.
»Ette suinkaan väitä, rouva Richards», huudahti neiti Tox Robiin
katsahtaen, »että tuo on teidän —»
»Esikoiseni, hyvä neiti», sanoi Polly. »Onpa tosiaankin. Sama pieni
poikaparka, joka oli viattomana syynä niin moneen kiusaan.»
»Niin, neiti», lisäsi Toodle, »tämä on se lyhytsäärinen — ja ne sääret
olivatkin», virkkoi Toodle äänessään runollinen vivahdus, »harvinaisen
lyhyet nahkahousuihin — ja hänestä tahtoi herra Dombey tehdä hiojan».
Muistaessaan tämän asian neiti Tox tunsi syvää liikutusta. Heti
alkoi Rob herättää hänen erikoista harrastustaan. Hän kätteli poikaa
ystävällisesti ja onnitteli äitiä esikoisen avomielisten vilpittömien
kasvojen vuoksi. Kuullessaan nämä sanat Rob koetti ilmeillään vahvistaa
ylistystä, mutta tuskin se ilme kuitenkaan oli oikea.
»Ja kuulkaapa nyt, rouva Richards», jatkoi neiti Tox, »ja tekin, herra
Toodle, nyt kerron teille avoimesti ja rehellisesti, miksi olen tullut
tänne. Ehkä olette huomannut, rouva Richards — ja mahdollisesti tekin,
hyvä herra, — että minä ja eräät ystäväni olemme vähän vieraantuneet
toisistamme ja etten enää seurustele siinä kodissa, jossa minulla ennen
oli tapana oleskella niin paljon.»
Polly, joka naisen vaistolla heti käsitti tämän, ilmaisi sen pikaisella
katseella. Toodle, jolla ei ollut kaukaisintakaan aavistusta, mistä
neiti Tox puhui, ilmaisi sen tuijottamalla häneen silmät selällään.
»Tietenkään ei ole tarpeellista lähemmin selittää, kuinka meidän
väliemme pieni kylmeneminen on alkanut — sehän ei vaikuta asiaan
mitään», sanoi neiti Tox. »Riittää, kun sanon tuntevani mahdollisimman
suurta kunnioitusta ja harrastusta herra Dombeyta kohtaan» — neiti
Toxin ääni värisi — »ja myös kaikkea kohtaan, mikä on yhteydessä hänen
kanssaan».
Toodle, jolle asia nyt alkoi selvitä, pudisti päätänsä ja sanoi
kuulleensa väitettävän ja myös omasta puolestaan olevansa samaa mieltä,
että herra Dombey oli hankala ihminen.
»Älkäähän sanoko niin, herra Toodle», vastasi neiti Tox. »Minun
täytyy oikein hartaasti pyytää, hyvä herra, ettette puhuisi niin nyt
tai vastakaan. Sellaiset huomautukset vaikuttavat minuun ehdottoman
kiusallisesti, ja olen varma siitä, etteivät ne voi tuottaa pysyvää
tyydytystä herrasmiehelle, jolla on sellainen mielenlaatu kuin tiedän
teillä varmasti olevan.»
Toodle, joka ei ollut epäillyt silmänräpäystäkään, että hänen
huomautuksensa voitaisiin ottaa vastaan muutoin kuin hyväksyvästi,
ällistyi aika lailla.
»Nyt selitän, mitä haluan, rouva Richards», aloitti neiti Tox
uudelleen, »ja tässä asiassa käännyn teidänkin puoleenne, hyvä
herra. Jokainen teidän korviinne tullut tieto sen perheen toimista,
menestymisestä ja terveydestä on minulle aina kovin mieluinen. Minulle
tuottaa suurta iloa puhella rouva Richardsin kanssa siitä perheestä
ja entisistä ajoista. Ja koska rouva Richardsilla ja minulla ei ole
ollut pienintäkään kiistaa (vaikka nyt soisin, että olisimme olleet
lähemminkin tutut, mistä minun ei kuitenkaan ole syytettävä ketään
muuta kuin itseäni), toivon, ettei teillä ole mitään sitä vastaan, että
olemme nyt oikein hyvät ystävät ja että te sallitte minun käydä täällä
usein, milloin haluan, pitämättä minua outona. Toivonpa tosiaankin,
rouva Richards», jatkoi neiti Tox vakavasti, »että käsitätte tämän
niinkuin tarkoitan, sillä tehän olette aina ollut niin hyväntahtoinen».
Polly oli mielissään ja ilmaisikin sen. Toodle ei ollut itsestään
selvillä, oliko hän mielissään, ja pysyi senvuoksi järkkymättömän
rauhallisena.
»Nähkääs, rouva Richards», lisäsi neiti Tox, »ja toivottavasti tekin
huomaatte sen, hyvä herra, että on olemassa monta pikku tapaa, joilla
voin olla teille vähäiseksi hyödyksi, jollette pidä minua vieraana. Ja
se tuottaa minulle itsellenikin iloa. Minäkin voin opettaa lapsillenne
jotakin. Tuon mukanani muutamia pikku kirjoja, jos sallitte, ja
joitakin käsitöitä, ja niin he oppivat silloin tällöin iltaisin —
niin, hyväinen aika, oppivat luullakseni aika paljon ja tuottavat
opettajalleen suurta kunniaa.»
Toodle, joka suuresti kunnioitti oppimista, nyökkäsi hyväksyvästi
vaimolleen.
»Koska en siis ole mikään vieras, en ole kenenkään tiellä», sanoi neiti
Tox, »ja kaiken täytyy tapahtua ikäänkuin en olisikaan täällä. Rouva
Richards paikkaa ja silittää ja hoitaa lapsiaan, välittämättä minusta,
ja tekin, herra Toodle, poltatte kaikessa rauhassa piippuanne, eikö
niin?»
»Kiitoksia, neiti», sanoi Toodle. »Kyllä minä otan tavallisen
tupakka-annokseni.»
»Olette erittäin ystävällinen saneessanne niin, hyvä herra», sanoi
neiti Tox, »ja minä vakuutan teille vilpittömästi, että se on minulle
erittäin mieluista ja että mitä hyvää mahdollisesti voinenkin tehdä
lapsillenne, sen te korvaatte yllin kyllin suostumalla ystävällisesti
tähän pikku sopimukseen tuhlaamatta siihen enää sanaakaan».
Sopimus vahvistettiin heti, ja neiti Tox oli mielestään jo niin
kotiutunut, että viipymättä ryhtyi alustavasti tutkimaan ympärillä
olevia lapsia — mikä herätti Toodlessa suurta ihastusta — ja merkitsi
muistiin heidän ikänsä, nimensä ja taitonsa paperipalaselle. Tämä
toimitus ja siihen liittyvä rupattelu venyi niin pitkälle, että
tavallinen nukkumaanmenon aika oli kauan sitten sivuutettu ja neiti
Tox oli viipynyt Toodlen lieden ääressä, kunnes oli liian myöhäistä
hänen lähteä yksin kotiin. Mutta ritarillinen Rob, joka oli yhä siellä,
tarjoutui kohteliaasti saattamaan häntä. Ja koska neiti Toxista
oli jonkin arvoista saada saattajakseen nuorukainen, jonka Dombey
oli ensimmäisenä puettanut harvoin nimeltä mainittaviin miehisiin
vaatekappaleisiin, suostui hän halukkaasti ehdotukseen.
Käteltyään Toodlea ja Pollya ja suudeltuaan kaikkia lapsia neiti Tox
lähti talosta perin suosittuna henkilönä ja niin kevein sydämin, että
rouva Chick olisi siitä loukkaantunut, jos tälle kunnon naiselle olisi
ollut mahdollista harkita asiaa.
Rob Hioja olisi vaatimattomana tahtonut astella hänen jäljessään, mutta
neiti Tox halusi kuitenkin, että he pysyttelivät rinnatusten voidakseen
paremmin keskustella, ja houkutti — niinkuin jälkeenpäin selitti pojan
äidille — hänet puhelemaan asioistaan matkalla.
Rob osoittautui niin kirkkaaksi ja selväksi ja loistavaksi, että neiti
Tox oikein ihastui häneen. Mitä enemmän neiti Tox uteli häneltä,
sitä hienommaksi hän kävi, kuten sähkölanka, jota venytetään. Ei
voinut olla parempaa tai lupaavampaa nuorukaista — hellempää,
vakavampaa, viisaampaa, kohtuullisempaa, kunniallisempaa, nöyrempää ja
avomielisempää kuin Rob sinä iltana.
»Olen hyvin iloinen opittuani tuntemaan teidät», virkkoi neiti Tox
saavuttuaan ovensa eteen. »Toivon, että pidätte minua ystävänänne
ja käytte tervehtimässä minua niin usein kuin haluatte. Onko teillä
säästölaatikkoa?»
»Kyllä, hyvä neiti», vastasi Rob, »minä säästän joka rovon ja sitten
vien pankkiin».
»Kerrassaan kiitettävää», virkkoi neiti Tox. »Sitäpä on hauska kuulla.
Olkaa hyvä ja lisätkää tämä puoli kruunua entisiin.»
»Kiitoksia, hyvä neiti», vastasi Rob, »mutta en tosiaankaan kehtaisi
riistää teiltä».
»Minua miellyttää itsenäinen luonteenne», sanoi neiti Tox, »mutta
uskokaa minua, se ei ole riistämistä. Minä loukkaannun, jollette ota
sitä merkiksi suopeudestani. Hyvää yötä, Robin.»
»Hyvää yötä, neiti», sanoi Rob, »ja kiitoksia!»
Sitten poika juoksi nauraa hihittäen vaihtamaan rahaa ja ostamaan
katukaupustelijalta piirakoita. Mutta hiojain koulussa ei ollutkaan
opetettu kunniallisuutta. Siellä oli päinvastoin vallalla sellainen
järjestelmä, joka erikoisesti sopi kehittämään ulkokultaisuutta, jopa
siinä määrin, että monet entisten hiojain ystävät ja isännät väittivät,
että jos tuo oli ainoa tapa kasvattaa kansaa, olisi parempi, ettei
sitä ollenkaan kasvatettaisi. Muutamat järkevämmät sanoivat, että
pitäisi huolehtia paremmasta kasvatuksesta. Mutta hiojain yhdistyksen
johtavat henkilöt olivat aina valmiit mainitsemaan muutamia poikia,
joista oli tullut kunnon miehiä järjestelmästä huolimatta, ja silloin
he pontevasti väittivät, että heistä oli tullut kunnon miehiä vain
järjestelmän vuoksi. Se tukki moittijain suun ja vahvisti uudelleen
ammattikunnan maineen.