Kadulta on tumma tahrakohta poissa. Jos Dombeyn talo yhä on poikkeus
muiden talojen seassa, johtuu se vain siitä, ettei mikään toinen
voi kilpailla sen kanssa komeudessa ja että se ylpeästi pitää muita
loitolla. Sananlasku sanoo, että koti on koti, kuinka vaatimaton
se lieneekin. Jos se on tosi myöskin päinvastaisessa merkityksessä
ja koti pysyy kotina, kuinka komea se lieneekin, niin mikä alttari
kotijumalille onkaan tässä pystytetty!
Akkunoista säteilee valoa tänä iltana, ja uunivalkeiden punainen
hehku osuu lämpimänä ja kirkkaana verhoille ja pehmeille matoille.
Päivällinen on valmis tarjoiltavaksi, ja ruokasalin pöytä on katettu
kauniisti, vaikka ainoastaan neljälle hengelle, ja sivupöytä on
täpötäynnä hopea-astioita. Talo on nyt ensimmäisen kerran järjestetty
asuttavaksi äskeisten korjausten jälkeen, ja onnellista paria odotetaan
joka hetki.
Tämä kotiinpaluu herättää melkein yhtä paljon kuin hääpäivä jännitystä
ja harrastusta palveluskunnan keskuudessa. Rouva Perch on keittiössä
juomassa teetä. Hän on jo tehnyt kierroksen huoneistossa, arvioinut
silkin ja damastikankaiden hinnan metriltä ja tyhjentänyt kaikki
sanakirjaan sisältyvät ja sen ulkopuolisetkin ihailun ja ihmetyksen
huudahdukset. Verhoiluliikkeen johtaja, joka on jättänyt hattunsa
ja sen kupuun pistetyn, vahvasti vernissalta tuoksuvan nenäliinansa
eteisen tuolin alle, kuljeskelee kaikkialla talossa, katselee ylös
kattolistoihin ja alas mattoihin ja ottaa silloin tällöin hiljaisen
ihastuksen vallassa mittakepin taskustaan ja mittailee kalliita
esineitä eri suuntiin. Keittäjätär on oivallisella tuulella ja selittää
mieluimmin olevansa sellaisessa paikassa, jossa on paljon vieraita
(ja hän lyö shillingin vetoa kenen kanssa tahansa, että asian laita
tästedes on niin tässä talossa), sillä hänellä on vilkas luonto ja
on ollut jo lapsesta alkaen, eikä hän välitä ensinkään, mitä siitä
ajatellaan. Tämä tunteenpurkaus houkuttelee rouva Perchin rinnasta
vastaukseksi suosion ja hyväksymisen mutinan. Sisäkkö toivoo vain
onnea heille — mutta avioliitto on kuin arpajaiset, ja mitä enemmän
hän sitä ajattelee, sitä selvemmin hän huomaa yksinäisen elämän
riippumattomuuden ja turvallisuuden. Towlinson on vakava ja ärtyinen ja
sanoo, että se on hänenkin mielipiteensä; sitäpaitsi hän soisi, että
syttyisi sota ja alas ranskalaiset — sillä tällä nuorella miehellä on
se yleinen käsitys, että kaikki muukalaiset ovat pakosta ranskalaisia
ikuisen luonnonlain mukaan.
Joka kerta, kun kadulta kuuluu pyörien räminää, he vaikenevat heti ja
alkavat kuunnella, ja useammin kuin kerran hypähtävät kaikki pystyyn ja
huudahtavat: »Nyt ne tulevat!» Mutta vielä ei tule ketään. Keittäjätär
alkaa valitella päivällistään, joka on jo kaksi kertaa pitänyt panna
takaisin tulelle, ja verhoiluliikkeen johtaja vaeltaa yhä kaikissa
huoneissa kenenkään häiritsemättä hänen onnellisia haaveitaan.
Florence on valmiina ottamaan vastaan isänsä ja uuden äitinsä. Tuskin
hän tietää, johtuvatko hänen rinnassaan riehuvat tunteet ilosta vai
tuskasta. Mutta hänen vapiseva sydämensä lähettää hehkuvan punan hänen
poskilleen ja panee hänen silmänsä loistamaan. Alakerrassa asuvat
painavat päänsä lähekkäin — sillä he puhuvat vain kuiskailemalla
hänestä — ja sanovat, että Florence-neiti näyttää kovin kauniilta
tänä iltana ja että hänestä, tyttöparasta, on kasvanut suloinen
nuori neito. Nyt seuraa hiljaisuus, ja sitten keittäjätär, tuntien
kuin puheenjohtajana toisten odottavan hänen lausuntoaan, sanoo
ihmettelevänsä, tokko — ja vaikenee samassa. Sisäkkökin tahtoisi
myös tietää ja samoin rouva Perch, jolla on sikäli onnellinen
seurustelukyky, että hän tahtoisi aina tietää, kun toisetkin tahtovat,
valikoimatta lainkaan uteliaisuutensa esinettä. Towlinson, joka nyt
huomaa olevan sopivan tilaisuuden painaa naisten mieliala omalle
tasolleen, sanoo, että pitää vain odottaa ja katsoa. Hän puolestaan
toivoo, että muutamat ihmiset selviäisivät tästä ehjin nahoin.
Keittäjätär huoahtaa ja mutisee: »Voi, maailma on niin ihmeellinen,
kerrassaan ihmeellinen!» Ja kun tämä lause on kiertänyt pöydän ympäri,
lisää hän vakuuttavasti: »mutta Florence-neiti ei voi joutua huonompaan
asemaan minkään muutoksen vuoksi, Tom». Towlinson vastaa merkitsevästi,
kuin pahaa peläten: »Eiköhän sentään!» Ja tajuten, että tavallinen
kuolevainen tuskin voi puhua profeetallisemmin tai sanoa mitään, mikä
vie voiton tästä viime huomautuksesta, hän pysyy sitten vaiti.
Rouva Skewton, joka on valmiina avosylin tervehtimään tytär-kultaansa
ja vävyään, on sitä varten ottanut ylleen nuorekkaan, hyvin
lyhythihaisen puvun. Mutta tällä kertaa kukoistavat hänen kypsät
sulonsa kuitenkin hänen oman huoneistonsa suojassa, josta hän ei ole
laisinkaan poistunut sen jälkeen kun otti sen haltuunsa joitakin
tunteja sitten ja jossa hän alkaa vähitellen tulla pahalle päälle,
kun päivällinen myöhästyy. Kamarineito, jonka oikeastaan pitäisi olla
luuranko, mutta joka onkin kukoistava tyttö, on sitävastoin mainiolla
tuulella, sillä hän pitää neljännesvuosittain maksettavaa palkkaansa
paljon varmempana kuin ennen ja odottaa sekä ruokaansa että asuntoonsa
suurta parannusta.
Missä on se onnellinen pari, jota tämä oivallinen koti odottaa? Ovatko
höyry, nousuvesi, tuuli ja hevoset vähentämässä vauhtiaan saadakseen
vielä kauemmin olla sellaisen onnen likellä? Pidättääkö heitä
parvi rakkaudenjumalattaria ja sulottaria sulkemalla heidän tiensä
monilukuisuudellaan? Onko heidän onnellisella tiellään niin paljon
kukkia, että he tuskin voivat edetä takertumatta piikittömiin ruusuihin?
Lopultakin he saapuvat! Vaununpyörien räminä käy yhä selvemmäksi ja
pysähtyy vihdoin oven eteen. Ilkeän muukalaisen jyrisevä koputus
kuuluu, ennenkuin Towlinson seurueineen ennättää ovea avaamaan. Dombey
ja hänen nuorikkonsa astuvat alas vaunuista ja käyvät käsi kädessä
sisään.
»Suloinen Edithini!» lausuu kiihtynyt ääni portailla. »Rakas Dombey!»
Ja lyhyet hihat kiertyvät vuorotellen kummankin vastatulleen ympäri ja
syleilevät heitä.
Florencekin oli tullut alas eteiseen, mutta ei astunut esiin, vaan
säästi ujon tervehdyksensä, kunnes lähemmät ja rakkaammat puuskat
vaimenisivat. Edithin silmät keksivät hänet kuitenkin kynnyksellä,
ja irtaantuen tunteellisesta äidistään suutelemalla häntä kevyesti
poskelle hän kiiruhti syleilemään Florencea.
»Kuinka sinä voit, Florence?» virkkoi Dombey ojentaen kätensä.
Kun Florence vapisten kohotti sen huulilleen, kohtasi hän isänsä
katseen. Se oli jokseenkin kylmä ja vieras, mutta hänen sydäntään
liikutti kuitenkin se huomio, että siinä oli jonkin verran enemmän
osanottoa kun ennen. Ilmenipä siinä vähän hämmästystäkin eikä suinkaan
epämieluista. Hän ei uskaltanut enää kohottaa katsettaan, mutta tunsi,
että isä silmäili häntä vielä kerran eikä vähemmän suosiollisesti. Oi,
millainen ilon värinä kävikään hänen lävitseen, kun näin epämääräisesti
ja perusteettomasti varmistui hänen toivonsa oppia voittamaan isän
suosio uuden ja kauniin äidin avulla!
»Otaksuttavasti ette tarvitse paljon aikaa pukeutumiseen, rouva
Dombey?» sanoi Dombey.
»Olen heti valmis.»
»Käskekää tuoda päivällinen pöytään neljännestunnin kuluttua.»
Sen sanottuaan Dombey lähti omaan pukuhuoneeseensa, ja rouva
Dombey nousi yläkertaan. Rouva Skewton ja Florence vetäytyivät
vierashuoneeseen, ja erinomainen äiti piti velvollisuutenaan vuodattaa
muutamia väkisin esille pyrkiviä kyyneliä, joihin hänen tyttärensä
onni luultavasti oli syynä. Hän kuivaili niitä vielä varovasti
pitsikoristeisen nenäliinansa kulmalla, kun hänen vävynsä ilmestyi.
»Ja mitä te piditte maailman viehättävimmästä kaupungista, Pariisista,
rakas Dombey?» kysyi rouva Skewton hilliten liikutuksensa.
»Siellä oli kylmä», vastasi Dombey.
»Iloinen paikka niinkuin ennenkin», sanoi rouva Skewton, »tietysti».
»Ei erittäin. Minusta se oli ikävä.»
»Hyi, rakas Dombey! Ikävä!» huudahti anoppi veitikkamaisesti.
»Niin se minuun vaikutti, hyvä rouva», virkkoi Dombey vakavan
kohteliaasti. »Luulen rouva Dombeynkin pitäneen sitä ikävänä. Ainakin
hän huomautti siitä kerran tai pari.»
»Mitä, sinä paha tyttö!» huudahti rouva Skewton kujeillen rakkaalle
lapselleen, joka tuli nyt sisään, »mitä kauhean kerettiläisiä syytöksiä
sinä olet lausunut Pariisista?»
Edith kohautti kulmakarvojaan raukeasti. Sitten hän sivuutti
kaksoisoven, joka oli avattu näyttämään huoneita niiden uudessa ja
kauniissa sisustuksessa, mutta hän loi kaikkeen tähän ihanuuteen vain
yhden silmäyksen ja istuutui Florencen viereen.
»Rakas Dombey», virkkoi rouva Skewton, »kuinka ihastuttavasti onkaan
toteutettu jokainen viittaus, jonka annoimme työmiehille. He ovat
tosiaankin tehneet tästä talosta oikean palatsin.»
»Kaunista täällä on», sanoi Dombey katsellen ympärilleen. »Minä
määräsinkin, ettei mitään kustannuksia saisi säästää ja että piti
hankkia kaikkea, mitä rahalla voi saada.»
»Ja mitä sillä ei voisi saada, rakas Dombey?» huomautti Kleopatra.
»Niin, se on kaikkivaltias, hyvä rouva», sanoi Dombey.
Hän katsahti juhlallisella tavallaan vaimoonsa päin, mutta tämä ei
virkkanut sanaakaan.
»Minä toivon, rouva Dombey», lausui Dombey lyhyen vaitiolon jälkeen
erikoisen painokkaasti, »että te hyväksytte kaikki nämä muutokset».
»Ne ovat niin kauniit kuin suinkin mahdollista», vastasi Edith ylpeän
huolettomasti. »Sellaisia niiden tietysti pitääkin olla. Ja minun
luullakseni ne ovatkin.»
Ylenkatseellinen ilme oli ominainen näille ylpeille kasvoille ja näytti
kuuluvan niihin eriämättömästi. Mutta kun hän sai kehoituksen ihailla,
kunnioittaa tai huomata Dombeyn rikkautta, vaikkapa vain sivumennen,
tuli hänen kasvoilleen uusi ja erilainen halveksimisen ilme, paljoa
voimakkaampi kuin mitä hänessä muulloin voitiin panna merkille.
Huomasiko sitä omaan suuruuteensa kietoutunut Dombey ollenkaan vai
eikö? Ainakin oli hänelle tarjoutunut monta tilaisuutta päästä siitä
hyvinkin selville. Tälläkin hetkellä sen olisi voinut paljastaa yksi
ainoa Edithin tummista silmistä häneen osunut katse, joka ensin oli
pikaisesti ja halveksivasti tarkastanut hänen itseihailunsa aihetta.
Dombey olisi saattanut tuosta yhdestä ainoasta katseesta lukea,
ettei mikään, mitä hänen rikkautensa voisi saada aikaan, vaikka se
kasvaisi kymmentuhatkertaiseksi, houkuttelisi oman itsensä vuoksi tuon
uhmailevan naisen silmistä vähääkään tunnustusta, sillä vaikka Edith
olikin yhtynyt häneen ulkonaisilla siteillä, oli hänen koko sielunsa
kuitenkin varustautunut vastarintaan. Hän olisi voinut lukea tuosta
yhdestä ainoasta katseesta, että hänen rikkauttaan halveksittiin
jo sen likaisen ja omanvoitonpyyteisen vaikutuksen vuoksi Edithiin
itseensä, joka vaati sitä täydessä voimassa omana oikeutenaan ja
kauppahintanaan — kuin halpana, arvottomana korvauksena suostumisesta
Dombeyn vaimoksi. Dombey olisi saattanut siitä lukea, että vaikka Edith
olikin paljastanut päänsä oman ylpeytensä ja ylenkatseensa salaman
iskettäväksi, viattominkin viittaus hänen rikkautensa voimaan nöyryytti
Edithiä uudelleen, upotti hänet syvemmälle omissa silmissään ja teki
hänen sydämessään tuhon ja tyhjyyden yhä täydellisemmäksi.
Mutta päivällinen oli katettu pöytään, ja Dombey talutti alas
ruokasaliin Kleopatran. Edith ja Florence tulivat jäljestä. Sivuuttaen
tarjoilupöydälle kerätyn kulta- ja hopeanäyttelyn kuin siinä olisi vain
törkyä, suvaitsematta luoda silmäystäkään ympärillään olevaan komeuteen
Edith istuutui paikalleen Dombeyn pöydän ääreen ensimmäistä kertaa ja
pysyi jäykkänä kuin marmoripatsas.
Koska Dombeyssa itsessäänkin oli paljon marmoripatsaan tapaista, oli
hän hyvin tyytyväinen nähdessään kauniin vaimonsa liikkumattomana ja
ylpeänä ja kylmänä. Kun Edithin käytös aina oli aistikasta ja ylhäistä,
oli tämä yleispiirre Dombeysta hyvin sopiva ja miellyttävä. Dombey
istui siis totuttuun tapaansa arvokkaana, kohdistamatta ollenkaan
lämpöä tai hilpeyttä vaimoonsa, ja suoritti isännän velvollisuudet
viileän tyytyvästi. Niin sujui tämä alkajaispäivällinen, jota
alakerrassa ei pidetty kovin suurena menestyksenä tai lupaavana alkuna,
riittävän kohteliaasti, hienosti ja jäätävästi.
Teen jälkeen rouva Skewton lähti pian nukkumaan. Vaikka hän
teeskentelikin olevansa perinpohjin sen onnentunteen väsyttämä ja
valtaama, että hän näki rakkaan lapsensa yhtyneenä rakastettuun
mieheen, oli kuitenkin syytä uskoa, että hänestä tuntui tämä
perhekokous jonkin verran ikävältä, sillä hän haukotteli tunnin
kuluessa lakkaamatta viuhkansa takana. Edithkin vetäytyi ääneti pois
eikä enää palannut. Niinpä sattui, että Florence, joka oli ollut
yläkerrassa puhelemassa Diogeneen kanssa, palatessaan vierashuoneeseen
pikku työkori kädessään ei tavannut siellä ketään muuta kuin isänsä,
joka käveli edestakaisin synkän komeana.
»Suo anteeksi, pitääkö minun poistua, isä?» kysyi Florence hiljaa ja
seisahtui epäröiden ovelle.
»Ei», vastasi Dombey katsahtaen häneen olkapäänsä yli. »Saathan
oleskella täällä mielesi mukaan, Florence. Tämä ei ole minun
yksityishuoneeni.»
Florence tuli sisään ja istuutui töineen syrjään erään pikku pöydän
ääreen. Ensimmäistä kertaa elämässään — ensi kertaa niin varhaisesta
lapsuudestaan alkaen kuin muisti — hän oli nyt yksin isänsä kanssa,
kuin seuratoverina. Hän, isän ainoa lapsi ja luonnollinen toveri,
joka halveksitussa rakkaudessaan oli aina iltaisin maininnut isänsä
nimeä Jumalalle vain kyyneleisessä siunauksessa; joka oli yksinäisessä
elämässään ja murheessaan saanut tuntea murtuvan sydämen tuskaa; joka
oli toivonut saavansa kuolla nuorena, kunhan vain kuolisi isänsä
syliin; joka kaikesta huolimatta oli maksanut halveksimisen ja
kylmäkiskoisuuden ja tyytymättömyyden kärsivällisellä, epäitsekkäällä
rakkaudella, antaen anteeksi ja rukoillen isän puolesta kuin hänen hyvä
enkelinsä.
Hän vapisi, ja hänen silmänsä kävivät himmeiksi. Hänestä näytti kuin
isä kasvaisi kooltaan kävellessään siinä edestakaisin. Milloin kaikki
oli hämärää ja epäselvää, milloin taas kirkasta ja varmaa, ja sitten
Florencesta tuntui kuin tämä sama olisi tapahtunut jo monta vuotta
takaperin. Hän kaipasi isäänsä ja kuitenkin pelkäsi lähestymistä.
Luonnoton tunne lapsessa, joka ei ole tehnyt pienintäkään rikosta!
Luonnoton se käsi, joka oli ohjannut terävää auraa kyntämään tytön
hentoa sielua kylvääkseen sellaisia siemeniä!
Florence koetti hillitä itseään, jottei loukkaisi isäänsä surullaan,
ja istui hiljaa työnsä ääressä. Asteltuaan vielä muutamia 'kertoja
edestakaisin huoneen poikki Dombey pysähtyi, siirtyi sitten edemmäs
hämärään nurkkaan, jossa oli nojatuoli, peitti päänsä nenäliinalla ja
asettui nukkumaan.
Florencelle riitti saada istua siinä ja suunnata katseensa silloin
tällöin nojatuoliin, nähdä isä myös ajatuksissaan, kun silmät olivat
työhön kiintyneet. Samalla hän oli surumielisen iloinen ajatellessaan,
että isä _saattoi_ nukkua hänen ollessaan samassa huoneessa eikä käynyt
levottomaksi tai ärtyisäksi hänen oudosta ja kauan kiellettynä olleesta
läheisyydestään.
Mitä Florence olisikaan ajatellut, jos olisi tietänyt, että isä
tarkasteli häntä lakkaamatta, että kasvoille vedetty verho joko
sattumalta tai tahallisesti oli sovitettu niin, että yhä sopi nähdä
vapaasti, ja että isä ei hetkeksikään hellittänyt hänestä katsettaan!
Että joka kerta kun hän katsahti pimeässä nurkassa istuvaan isäänsä,
tämä näki hänen ilmehikkäät silmänsä, jotka olivat vakavammat ja
liikuttavammat mykkyydessään kuin kaikki maailman puhujat ja osuivat
häneen sanattomassa valituksessaan syvemmälle kuin lausutut moitteet.
Että kun hän kumartui jatkamaan työtään, isä hengähti helpotuksesta,
mutta katseli häntä yhä tarkkaavasti — hänen valkeaa otsaansa ja hänen
kiharoitaan ja uutteria käsiään!
Ja mitä Dombey siis ajatteli? Minkälaisin tuntein hän antoi
tarkkaavaisen katseensa salaa viipyä tuntemattomassa tyttäressään?
Oliko rauhallisessa olennossa ja lempeissä silmissä ilmeistä moitetta
häntä kohtaan? Oliko hän alkanut tajuta laiminlyöneensä Florencen
oikeutettuja vaatimuksia, liikuttivatko ne nyt vihdoinkin hänen
sydäntään herättäen hänessä tietoisuuden julmasta vääryydestä?
Kovimpien ja paatuneimpienkin miesten elämässä on helliä hetkiä,
vaikka sellaiset miehet usein säilyttävätkin salaisuutensa hyvin. Kun
hän näki kauniin tyttärensä melkein jo kehittyneenä naiseksi, sitä
tähän asti aavistamatta, lienee se tuonut hänenkin ylpeään elämäänsä
tuollaisen hetken. Kenties hän tajusi, että onnellinen koti oli
ollut hänen ulottuvillaan — että kotoinen suojelusenkeli oli ollut
kumartuneena hänen jaloissaan — että hän oli jättänyt sen huomioon
ottamatta jäykkäniskaisessa, synkässä omahyväisyydessään, mennyt
vain omaa tietään ja eksynyt. Ehkä tällainen hellempi hetki johtui
niistä yksinkertaisen kaunopuheisista sanoista, joita hän ei kuullut
korvillaan, vaan jotka hän vaistomaisen selvästi luki tyttärensä
silmistä: »Oi, isä, niiden kuolinvuoteiden nimessä, joiden ääressä olen
seisonut, sen surullisen lapsuuden nimessä, jonka olen kestänyt, meidän
sydänyöllä tapahtuneen kohtauksemme vuoksi tässä synkässä talossa,
sen tuskanhuudon nimessä, jonka sydämeni hätä pusersi kuuluviin,
käänny puoleeni ja etsi turvaa rakkaudestani, ennenkuin se on liian
myöhäistä!» Ehkä hänen mieleensä tuli joitakin alhaisempia ajatuksia,
kuten esimerkiksi se, että hänen poikavainajaansa nyt korvasivat toiset
suhteet ja että hän voisi antaa anteeksi, joskin joku muu oli anastanut
hänen sijansa pojan sydämessä. Mahdollisesti riitti hänelle sekin
ajatus, että Florence liittyi koristuksena ympärillä olevaan komeuteen.
Siinä katsellessaan hän heltyi yhä enemmän tytärtään kohtaan, ja
hänestä alkoi tuntua kuin Florence olisi sulanut yhteen sen lapsen
kanssa, jota hän oli rakastanut, niin että hän tuskin voi heitä kahta
erottaa. Hän näki Florencen hetkiseksi selvemmässä ja kirkkaammassa
valossa, ei kumartuneena pikku Paulin pieluksen yli kilpailijana,
vaan kodin hengettärenä, joka hoiti ja lohdutti häntäkin hänen
istuessaan painunein päin poikansa pikku vuoteen jalkopäässä. Häntä
halutti puhutella Florencea ja kutsua luokseen. Sanat »Florence, tule
tänne!» olivat juuri kohoamaisillaan hänen huulilleen — hitaasti ja
vaivaloisesti tosin, sillä ne olivat niin peräti outoja hänen suussaan
— mutta portailta kuuluvat askeleet hillitsivät aikeen.
Edith tuli sisään. Hän oli vaihtanut päivällispukunsa höllään
vaippaan ja päästänyt hajalle hiuksensa, jotka riippuivat vapaina
hänen niskassaan. Mutta Dombeyta hämmästytti toinen muutos, joka oli
tapahtunut hänen vaimossaan.
»Florence kulta», virkkoi Edith, »minä olen etsinyt sinua kaikkialta».
Istuuduttuaan Florencen viereen hän kumartui ja suuteli tytön kättä.
Dombey tuskin käsitti, että hänen vaimonsa saattoi näin muuttua. Ei
ainoastaan hänen hymynsä ollut uutta, vaikkei Dombey ollut sitäkään
koskaan nähnyt, mutta hänen käytöksensä, hänen äänensä sävy, silmien
loiste, harrastus, luottavaisuus ja halu miellyttää — kaikki tuo oli
Edithissä tavatonta.
»Hiljaa, äiti kulta. Isä nukkuu.»
Nyt Edith taas oli ennallaan. Hän katsahti siihen nurkkaan, jossa
Dombey istui, ja tämä tunsi erittäin hyvin tuon ilmeen ja käytöstavan.
»Tuskinpa luulin sinun voivan olla täällä, Florence.»
Kuinka muuttunut ja pehmentynyt hän taas oli yhdessä silmänräpäyksessä!
»Lähdin täältä varhain», jatkoi Edith, »kun aioin istua sinun luonasi
ja puhella kanssasi yläkerrassa. Mutta mentyäni huoneeseesi huomasin
lintuni paenneen, ja nyt olen siellä odottanut sen paluuta.»
Jos olisi tosiaankin ollut puhe linnusta, ei hän olisi voinut painaa
sitä hellemmin ja pehmeämmin rintaansa vasten kuin nyt Florencea.
»Tulehan, kultaseni!»
»Ei suinkaan isä toivo tapaavansa minua täällä, kun herää», epäröi
Florence.
»Luuletko niin, Florence?» kysyi Edith katsoen suoraan hänen silmiinsä.
Florence painoi päänsä alas ja järjesti käsityökorinsa. Edith otti
hänen kätensä kainaloonsa, ja he poistuivat huoneesta kuin sisarpari.
Dombeyn mielestä hänen pelkkä käyntinsäkin oli niin toisenlainen kuin
ennen.
Hän istui hämärässä nurkassaan niin kauan, että kirkon kello ehti lyödä
kolme kertaa, ennenkuin hän lähti liikkeelle. Koko tämän ajan hänen
katseensa oli suunnattuna siihen paikkaan, jossa Florence oli istunut.
Huone pimeni kynttilöiden palaessa loppuun ja vihdoin sammuessa,
mutta hänen kasvoillaan kuvastui synkkyys, joka oli syvempi kuin yön
mustimmat varjot, eikä poistunut niiltä.
Florence ja Edith istuivat tulen ääressä siinä syrjäisessä huoneessa,
jossa pikku Paul oli kuollut, ja puhelivat kauan yhdessä. Diogenes,
joka kuului samaan seuraan, oli aluksi vastustanut Edithin läsnäoloa,
vieläpä emäntänsä käskyynkin mukautuessaan muristen ilmaissut
vastalauseensa. Mutta kun se vähitellen tuli esiin viereisestä
huoneesta, jonne oli pahalla päällä vetäytynyt, näytti se pian
käsittävän tehneensä parhaista tarkoituksistaan huolimatta sellaisen
erehdyksen, joita joskus sattuu parhaiten kasvatetuillekin koirille.
Niinpä se esitti anteeksipyynnön istuutumalla vihdoin molempien väliin
hyvin kuumaan paikkaan tulen eteen, kieli pitkällä ja kerrassaan tylsä
ilme naamalla, keskustelua kuunnellen.
Ensiksi puheltiin Florencen kirjoista, mielipuuhista ja siitä tavasta,
kuinka hän oli viettänyt häiden jälkeisen ajan. Siitä Florence johtui
erääseen asiaan, joka koski häneen kovasti, ja hän virkkoi kyyneleet
silmissä:
»Oi, äiti! Minulla on ollut suuri suru sen päivän jälkeen.»
»Sinullako suuri suru, Florence?»
»Niin. Walter-parka on hukkunut.»
Florence painoi molemmat kätensä kasvoilleen ja itki oikein sydämensä
pohjasta. Niin monta salaista kyyneltä kuin Walterin kohtalo lieneekin
pusertanut hänen silmistään, vuotivat ne yhä vieläkin aina, kun hän
ajatteli häntä tai puhui hänestä.
»Mutta sanohan minulle, kultani», virkkoi Edith rauhoittaen, »kuka
Walter oli. Mitä hän oli sinulle?»
»Hän oli veljeni, äiti! Rakkaan Paulin kuoltua me lupasimme olla veli
ja sisar. Olin tuntenut hänet kauan — pikku lapsesta alkaen. Hän tunsi
Paulin, joka rakasti häntä kovasti. Paul sanoi melkein viimeiseksi:
'Pidä huolta Walterista, isä kulta! Olen niin rakastanut häntä! Walter
oli tuotu sisälle katsomaan häntä, ja hän oli saapuvilla silloin —
tässä huoneessa.»
»Ja onko hän pitänyt huolta Walterista?» kysyi Edith jyrkästi.
»Isäkö? Isän määräyksestä Walter lähti ulkomaille. Hän hukkui matkalla
haaksirikossa», vastasi Florence nyyhkyttäen.
»Tietääkö isäsi, että hän on kuollut?» kysyi Edith.
»Sitä en osaa sanoa, äiti. En tiedä sitä ollenkaan. Äitikulta!»
huudahti Florence tarttuen Edithiin kuin apua etsien ja kätkien
kasvonsa hänen rintaansa vasten, »sinähän olet nähnyt —»
»Hiljaa! Hiljaa, Florence.» Edith oli kalvennut ja puhui niin
vakavasti, ettei hänen olisi tarvinnut panna kättään esteeksi Florencen
huulille. »Kerro minulle ensin kaikki Walterista. Anna minun kuulla
hänen tarinansa alusta loppuun.»
Florence kertoi sen ja muuta, mitä siihen kuului, vieläpä Tootsinkin
ystävyydestä, josta suuressa surussaankaan tuskin saattoi puhua
hymyilemättä, vaikka olikin Tootsille kovin kiitollinen. Kun hän
oli lopettanut kertomuksensa, jota Edith oli kuunnellut alusta asti
tarkkaavasti, pidellen Florencen kättä, ja kun tuli hiljaisuus, virkkoi
Edith:
»Mitä sinä tarkoitat minun nähneen, Florence?»
»Etten minä ole isän suosiossa, äiti», sanoi Florence äänessään sanaton
pyyntö ja peitti kasvonsa nopeasti kuin äskenkin. »En ole koskaan
ollut. En ole koskaan osannut olla isän mieliksi. Olen eksynyt tieltä,
eikä minulla ole ollut ketään opastamassa sille takaisin. Oi, anna
minun oppia sinulta, kuinka tulisin rakkaammaksi isälle. Opeta minua!
Sinä osaat niin hyvin!» Sitten Florence tarttui häneen lujemmin ja
lausui jotakin hajanaisia kiitollisuuden ja hellyyden sanoja. Nyt,
kun hän oli keventänyt sydämeltään surullisen salaisuutensa, hän itki
kauan, mutta ei niin tuskallisesti kuin aikaisemmin, sillä hän tunsi
uuden äitinsä käsivarret kiertyneinä ympärilleen.
Huuliinsa asti kalvenneena ja kasvojensa ponnistellessa saadakseen
takaisin maltillisen ilmeensä, kunnes niiden ylpeä kauneus oli jäykkä
kuin kuolema, Edith katseli alas itkevään tyttöön ja suuteli häntä
kerran. Sitten hän vähitellen irroitti itsensä, työnsi tytön kauemmaksi
ja sanoi arvokkaasti ja rauhallisesti kuin marmorikuva äänellä, joka
muuttui synkemmäksi hänen puhuessaan, mutta ei ilmaissut mitään muuta
mielenliikutuksen merkkiä:
»Florence, sinä et tunne minua! Taivas varjelkoon siitä, että oppisit
mitään minulta!»
»Enkö saa oppia sinulta?» kysyi Florence hämmästyneenä.
»Ei saa käydä niin, että opettaisin sinulle, kuinka on rakastettava tai
tehtävä itsensä rakastetuksi!» sanoi Edith. »Jos voisit opettaa minua,
olisi se parempi, mutta se on liian myöhäistä. Sinä olet minulle rakas,
Florence. En luullut, että mikään voisi koskaan olla minulle niin rakas
kuin sinä olet tällä hetkellä.»
Hän huomasi Florencen aikovan puhua, mutta esti sen kohottamalla
kättään ja jatkoi:
»Minä pysyn aina uskollisena ystävänäsi. Tahdon sinua helliä niin
paljon — joskaan en osaa niin hyvin — kuin kukaan tässä maailmassa.
Sinä voit luottaa minuun — minä tiedän sen ja sanon sen, kultaseni —
antaa puhtaan sydämesi koko luottamuksen. On olemassa lukemattomia
naisia, joista isäsi olisi voinut valita ja jotka olisivat olleet
kaikissa muissa suhteissa minua parempia ja rehellisempiä, Florence,
mutta ei ole ainoatakaan, joka olisi voinut tulla tänne hänen vaimonaan
ja jonka sydän olisi sykkinyt uskollisemmin ja hartaammin sinua kohtaan
kuin minun.»
»Sen tiedän, äitikulta!» huudahti Florence. »Ensimmäisestä onnellisesta
päivästä alkaen.»
»Onnellisesta päivästä!» Edith näytti toistavan nämä sanat
vaistomaisesti ja jatkoi: »Vaikkakaan se ei ole minun ansioni, sillä
ajattelin hyvin vähän sinua, ennenkuin olin nähnyt sinut, niin anna
minun saada ansaitsematon palkkani luottamuksessasi ja rakkaudessasi.
Ja tänä iltana, Florence, tänä ensimmäisenä iltana, jolloin asetun
tänne, minä tunnen tarvetta sanoa sen sinulle ensimmäisen ja viimeisen
kerran.»
Tietämättä miksi Florence tunsi melkein pelkäävänsä kuulla jatkoa,
mutta ei voinut hetkeksikään kääntää silmiään kauniista kasvoista.
»Älä koskaan koeta löytää minusta sellaista, mitä sydämessäni ei ole»,
jatkoi Edith painaen kätensä rintaansa vasten. »Älä koskaan, Florence,
jos vain voit estää, luovu minusta sen puutteen tähden. Vähitellen opit
tuntemaan minut paremmin, ja tulee se aika, jolloin tunnet minut yhtä
hyvin kuin minä itsekin. Ole silloin niin lempeä minulle kuin voit
äläkä muuta katkeruudeksi sitä ainoaa suloista muistoa, joka minulla
on.»
Ne kyyneleet, jotka olivat kohonneet hänen silmiinsä hänen
katsellessaan tarkasti Florencea, ilmaisivat, että tyynet kasvot olivat
vain kaunis naamio, mutta hän säilytti sen ja lisäsi:
»Olen nähnyt sen, mistä puhuit, ja tiedän, kuinka totta se on. Mutta
usko minua — ja jollet vielä voikaan, niin pian opit ymmärtämään —
ettei koko maailmassa ole ketään, joka olisi vähemmän sopiva muuttamaan
sitä tai auttamaan sinua, Florence, kuin minä. Älä koskaan kysy minulta
miksi tai puhu enää siitä tai miehestäni. Tässä suhteessa täytyy meidän
välillämme olla kuilu ja äänettömyys, joka on syvempi kuin itse hauta.»
Sitten hän istui jonkun aikaa äänettömänä. Florence tuskin uskalsi
hengittää sillä välin, hämärien ja epämääräisten totuuden varjojen
ja sen jokapäiväisten seurausten ajaessa takaa toisiaan hänen
kauhistuneessa, vielä epäuskoisessa mielikuvituksessaan. Melkein heti
Edithin lakattua puhumasta alkoi hänen kasvoiltaan kadota jäykkyys sen
rauhallisemman ja pehmeämmän ilmeen tieltä, joka niillä tavallisesti
oli hänen seurustellessaan Florencen kanssa. Tämän muutoksen jälkeen
hän peitti kasvonsa käsillään. Sitten hän nousi, toivotti Florencelle
hyvää yötä syleilemällä hellästi ja poistui nopeasti, taakseen
katsahtamatta.
Mutta kun Florence oli vuoteessa ja huone oli pimeä, ellei ottanut
lukuun hiiloksesta leviävää hehkua, palasi Edith ja sanoi, ettei hän
voinut nukkua ja että hänen pukeutumishuoneensa oli yksinäinen. Hän
veti tuolin uunin eteen ja tuijotti sammuviin kekäleisiin. Florencekin
katseli niitä vuoteestaan, kunnes ne ynnä uunin edessä istuva komea
olento aaltoilevine hiuksineen muuttuivat hämäräksi ja epäselväksi ja
lopulta katosivat uneen.
Mutta nukkuessaankaan Florence ei voinut unohtaa epämääräistä
vaikutelmaa siitä, mitä äsken oli tapahtunut. Se oli aiheena hänen
uniinsa ja vaivasi häntä, milloin toisessa milloin toisessa muodossa,
mutta aina se kiusasi häntä ja herätti pelontunteita. Hän oli
etsivinään isäänsä erämaasta ja seuraavinaan hänen jälkiään ylös
huimaaville kukkuloille ja alas syviin kaivoksiin ja luoliin. Hänelle
oli uskottu eräs asia, joka voisi vapauttaa isän sanomattomista
kärsimyksistä — hän ei tietänyt mistä tai miksi — mutta hän ei voinut
mitenkään päästä perille ja vapauttaa isäänsä. Sitten hän näki isänsä
kuolleena samassa huoneessa, jossa itse oli, ja samalla vuoteella ja
käsitti, ettei isä ollut viimeiseen hetkeensä asti koskaan rakastanut
häntä, ja heittäytyi hänen kylmää rintaansa vasten katkerasti itkien.
Silloin hän näki äkkiä edessään maiseman, jossa virtasi joki, ja hän
kuuli tutun, valittavan äänen huutavan: »Se juoksee yhä eteenpäin,
Floy! Se ei ole koskaan pysähtynyt! Sinä kuljet sen mukana!» Ja hän
näki isänsä jonkin matkan päässä ojentavan käsiään häntä kohden
Walterin näköisen olennon seisoessa hänen rinnallaan hirveän vakavana
ja hiljaisena. Jokaisessa hänen unessaan Edith liikkui edestakaisin
joko hänen ilokseen tai surukseen, kunnes he kahden seisoivat synkän
haudan reunalla, jonne Edith viittasi sormellaan. Hän katsoi sinne ja
näki — mitä! — toisen Edithin makaavan pohjalla.
Kauhuissaan tästä unesta hän kirkaisi ja luuli heränneensä. Lempeä ääni
kuului kuiskaavan hänen korvaansa: »Florence, Florence kulta, sehän on
vain unta!» ja ojentaessaan käsivarsiaan hän hyväili vastaukseksi uutta
äitiään, joka silloin poistui ovesta harmaassa aamuvalaistuksessa. Heti
Florence nousi istualle ihmetellen, oliko todellakin niin tapahtunut
vai ei, mutta muusta hän ei ollut varma kuin että aamu sarasti, että
uunissa oli enää jäljellä sammunutta tuhkaa ja että hän oli yksin.
Niin kului sen päivän jälkeinen yö, jolloin onnellinen pari oli
palannut kotiin.