Eräässä rumassa ja pimeässä huoneessa istui vanha vaimo, ruma ja
synkkä hänkin, ja kuunteli heikosti palavan tulen ääreen kyyristyneenä
tuulen ja sateen kohinaa. Hän ei muuttanut asentoaan muulloin kuin
jonkin eksyneen sadepisaran pudotessa kekäleisiin. Silloin hän kohotti
päätänsä ja alkoi tarkata ulkoa kuuluvaa vihellystä ja rapinaa ja antoi
sitten taas päänsä painua yhä alemmaksi, hautoen omia ajatuksiaan ja
tajuten öisiä ääniä yhtä epäselvästi kuin meren rannalla mietiskelevä
henkilö aaltojen loisketta.
Huoneessa ei ollut muuta valoa kuin mitä tulesta levisi. Silloin
tällöin se leimahti selvemmäksi kuin torkkuvan villieläimen silmä
ja valaisi esineitä, jotka eivät olisi kaivanneet näytteillepanoa.
Joukko riepuja, luukasa, kurja vuode, pari kolme rikkinäistä tuolia
tai jakkaraa, mustat seinät ja vielä mustempi katto — siinä kaikki,
mihin välkehtivät liekit loivat valoaan. Kun eukko, jättiläismäisen
ja vääristyneen varjonsa häilähdellessä puolittain hänen takanaan
olevalla seinällä, puolittain ylhäällä katossa, istui kumartuneena
muutamien nihkeän lieden irtonaisten tiilikivien yli — sillä oikeaa
uunia ei huoneessa ollut — oli hän sen näköinen kuin odottaisi jostakin
noidan alttarista suosiollista merkkiä. Ja jolleivät hänen kalisevat
leukapielensä ja vapiseva leukansa olisi liikkuneet liian usein ja
nopeasti hiljalleen lepattavaan tuleen verraten, olisi se näyttänyt
vuorotellen leimahtavan ja taas sammuvan liekin luomalta harhakuvalta
kasvoilla, jotka olivat yhtä liikkumattomat kuin itse hahmokin.
Jos Florence olisi seissyt tässä huoneessa ja nähnyt tuon olennon,
jonka varjo kuvastui seinälle ja kattoon, olisi yksi ainoa silmäys
riittänyt johdattamaan hänen mieleensä kelpo rouva Brownin, vaikka
hänen lapsuusmuistonsa tästä hirveästä eukosta ehkä oli yhtä
eriskummainen ja liioiteltu totuuden väännös kuin seinällä oleva varjo.
Mutta Florence ei ollut siellä katselemassa, ja vanha rouva Brown pysyi
tuntemattomana, istuessaan kenenkään huomaamatta tuleen tuijottaen.
Kuullessaan tavallista kovempaa ropinaa sateen kohistessa alas
savutorvea pitkin oikeana virtana, eukko kohotti päätänsä
kärsimättömästi. Tällä kertaa hän ei enää antanutkaan päänsä vaipua,
sillä ovenripaan tarttui käsi, ja heti sitten kuului askelia huoneessa.
»Kuka siellä on?» kysyi hän katsahtaen olkapäänsä yli.
»Eräs, joka tuo uutisia», kuului vastaus naisen äänellä.
»Uutisia? Mistä?»
»Kaukaa.»
»Merenkö takaa?» huudahti eukko ja hypähti pystyyn.
»Niin, meren takaa.»
Eukko kokoili kekäleet kiireesti yhteen ja astui sitten vieraan luo,
joka oli sulkenut oven ja seisoi keskellä huonetta. Hän laski kätensä
likomärälle viitalle ja käänsi vastustelemattoman olennon niin, että
tuli valaisi piirteitä paremmin. Mutta kun hän ei nähnyt, mitä oli
odottanut, hellitti hän viitan ja päästi valittavan, pettymystä ja
tuskaa ilmaisevan huudahduksen.
»Mikä on hätänä?» kysyi vieras.
»Ohhoi! Ohhoi!» vaikersi eukko, kääntäen kasvonsa ylöspäin.
»Mikä on hätänä?» kysyi vieras taas.
»Ei se olekaan minun tyttöni!» huusi vanhus kohottaen kätensä ja pannen
ne ristiin päänsä päälle. »Missä on minun Aliceni? Missä on minun
kaunis tyttäreni? Onko hänet tapettu?
»Ei ainakaan vielä, jos nimenne on Marwood», sanoi vieras.
»Oletteko siis tavannut tytärtäni? Onko hän kirjoittanut minulle?»
»Hän sanoi, ettette osaa lukea.»
»Enhän minä osaakaan!» valitti eukko väännellen käsiään.
»Eikö teillä ole täällä valoa?» kysyi vieras katsellen ympärilleen.
Eukko pudisti päätään ja mutisi itsekseen jotakin kauniista
tyttärestään, toi nurkkakaapista kynttilän, piti sitä vapisevin käsin
tulessa, sai sen vaivoin syttymään ja pani sitten pöydälle. Sen
likainen sydän paloi aluksi hämärästi, kun se melkein tukahtui omaan
taliinsa, ja kun eukon sumeat ja heikot silmät saattoivat erottaa
jotakin sen valossa, istui hänen vieraansa käsivarret ristissä, silmät
alas luotuina ja päässä ollut liina pöydällä hänen vieressään.
»Alice-tyttöni lähettää siis minulle jonkin suullisen sanoman?» mutisi
eukko odotettuaan jonkin hetken. »Mitä hän sanoi?»
»Katso!» virkkoi toinen.
Eukko toisti tämän sanan pelästyneellä, epävarmalla äänellä ja
varjostaen silmiään katsahti puhujaan, eri tahoille huoneeseen ja
sitten taas vieraaseen.
»Katso vielä, äiti!» sanoi vastatullut.
Taas eukko silmäili ympärilleen huoneessa, sitten vierasta ja vielä
kerran eri puolille. Sitten hän sieppasi nopeasti kynttilän käteensä,
piteli sitä vieraan kasvojen edessä, kirkaisi, pani kynttilän pois ja
alkoi häntä halailla.
»Se on minun tyttöni! Oma Aliceni! Kaunis tyttöni, joka elää ja on
tullut takaisin!» huusi eukko heilutellen itseään edestakaisin rintaa
vasten, joka sieti hänen syleilyään kylmästi. »Se on minun tyttöni,
kaunis Aliceni, joka on tullut takaisin!» kirkui hän taas, vaipuen
lattialle toisen eteen, syleillen hänen polviaan, painaen päänsä
niitä vasten yhä heilutellen itseään edestakaisin ja ilmaisten iloaan
kaikilla mahdollisilla rajuilla tavoilla.
»Niin, äiti», vastasi Alice kumartuen hetkeksi eteenpäin ja suudellen
häntä, mutta koettaen samalla irtautua syleilystä. »Vihdoinkin olen
tullut. Päästähän, äiti, päästä irti. Nouse ja istu tuolillesi. Mitä
hyötyä tästä on?»
»Hän on tullut takaisin kovempana kuin lähti!» huudahti äiti katsahtaen
hänen kasvoihinsa ja pitäen yhä kiinni hänen polvistaan. »Hän ei välitä
minusta! Kaikkien näiden vuosien kuluttua ja kaiken sen kurjan elämän
jälkeen, jota olen viettänyt!»
»No mutta, äiti!» virkkoi Alice pudistaen repaleisia hameitaan
irroittuakseen eukosta. »Silläkin asialla on kaksi puolta. Minulla
on ollut yhtä monta vuotta kuin sinullakin ja olen kokenut kurjuutta
samoin kuin sinäkin. Nouse nyt pystyyn, nouse vihdoinkin!»
Hänen äitinsä nousi, itki ja väänteli käsiään, seisten pienen matkan
päässä. Sitten hän otti taas kynttilän käteensä, kiersi Alicen ympäri
ja tarkasteli kiireestä kantapäähän, hiljaa valitellen kaiken aikaa.
Pantuaan kynttilän pöydälle hän istuutui, löi käsiään yhteen ja
heilutteli itseään puolelta toiselle, yhä valitellen ja voihkien.
Alice riisui märän viittansa ja pani sen syrjään. Sitten hän istuutui
niinkuin ennenkin ja kädet ristissä, silmät tuleen tuijottaen, kuunteli
halveksivan näköisenä vanhan äitinsä tolkutonta valitusta.
»Luulitko minun palaavan yhtä nuorena kuin lähdin, äiti?» virkkoi
hän vihdoin kääntäen silmänsä eukkoon. »Oletko kuvitellut, että
sellainen vieraissa maissa vietetty elämä kuin minun olisi edullinen
ulkomuodolle? Saattaisi niin luulla sinua kuunnellessa!»
»Ei se sitä ole!» huudahti äiti. »Kyllä hän sen tietää!»
»Mitä se sitten on?» vastasi tytär. »Jospa se olisi jotakin, mikä pian
menee ohi, äiti, tai muuten löydän täältä tieni helpommin ulos kuin
sisään.»
»Kuulkaapas tuota! Kaikkien näiden monien vuosien kuluttua hän uhkaa
lähteä luotani samassa kun on tullutkin.»
»Sanon sinulle, äiti, toisen kerran, että minulla on takanani kurjia
vuosia samoin kuin sinullakin», virkkoi Alice. »Tullut takaisin
kovempana? Tietysti olen tullut takaisin kovempana. Mitä muuta odotit?»
»Kovempana minulle! Omalle rakkaalle äidilleen!»
»En tiedä kuka ensin alkoi minua koventaa, jollei oma rakas äitini»,
vastasi tytär kädet ristissä, otsa rypyssä ja huulet yhteen
puristettuina kuin olisi päättänyt väkivoimalla torjua jokaisen
hellemmän tunteen rinnastaan. »Kuuleppas nyt, äiti, sanon sinulle pari
sanaa. Jos nyt voimme ymmärtää toisiamme, meidän ehkä ei enää tarvitse
erota. Minä lähdin tyttönä ja olen tullut takaisin naisena. Lähtiessäni
en paljon välittänyt velvollisuudentunnosta, ja voisit rohkeasti
vannoa, etten ole parempana palannut. Mutta oletko sinä hyvin tuntenut
velvollisuutesi minua kohtaan?»
»Minäkö!» huusi eukko. »Omaa lastani kohtaan! Äitikö tuntenut
velvollisuuttaan omaa lastaan kohtaan!»
»Se kuulostaa luonnottomalta, vai mitä?» vastasi tytär ja käänsi
äitiinsä päin kylmästi jäykät, häikäilemättömät, kovat ja kauniit
kasvonsa. »Mutta olen ajatellut sitä joskus omien yksinäisten vuosieni
kuluessa, kunnes olen siihen tottunut. Olen kuullut jonkun puhuvan
velvollisuudesta ensimmäisenä ja viimeisenä, mutta silloin on aina
ollut puhe minun velvollisuudestani toisia ihmisiä kohtaan. Välistä
olen ihmetellyt — ajankuluksi — eikö kenelläkään ole ollut mitään
velvollisuuksia minua kohtaan.»
Hänen äitinsä istui huojutellen itseään yhä edestakaisin ja pudistaen
päätään, mutta epätietoiseksi jäi, oliko tarkoituksena ilmaista
suuttumusta vai katumusta vai kieltoa vai johtuiko se ainoastaan hänen
ruumiillisesta heikkoudestaan.
»Oli kerran lapsi, jonka nimi oli Alice Marwood», jatkoi tytär
naurahtaen ja katsahti alas itseensä tylyn ivallisesti. »Hän oli
syntynyt köyhyydessä ja laiminlyönnissä ja siinä myös kasvanut.
Ei kukaan häntä opettanut, ei kukaan astunut askeltakaan häntä
auttaakseen, ei kukaan välittänyt hänestä.»
»Eikö kukaan?» toisti äiti osoittaen itseään ja lyöden rintaansa.
»Ainoa huolenpito, joka tuli hänen osakseen», sanoi tytär, »oli se,
että häntä toisinaan lyötiin, pidettiin nälässä ja toruttiin. Hänen
olisi ollut parempi ilman sellaista huolenpitoa. Hän kasvoi sellaisessa
kodissa kuin tämä on ja kaduilla itsensä tapaisten kurjien pikku
olentojen joukossa. Ja kuitenkin säilyi hänen kauneutensa sellaisenkin
lapsuuden jälkeen. Sitä pahempi hänelle. Parempi olisi ollut, jos häntä
rumuutensa vuoksi olisi vainottu ja kiusattu vaikka kuoliaaksi!»
»Jatka! Jatka!»
»Niin jatkankin. Oli kerran tyttö, jonka nimi oli Alice Marwood. Hän
oli kaunis. Häntä opetettiin liian myöhään ja silloinkin väärin.
Hänestä pidettiin liian hyvää huolta, häntä harjoitettiin liian paljon,
autettiin liian paljon eteenpäin ja katseltiin liian paljon! Sinä olit
kovin ihastunut häneen — sinä elit silloin paremmissa oloissa. Samaa
kuin sille tytölle, tapahtuu tuhansille joka vuosi. Se oli vain turmio
— ja siihen hän oli syntynytkin.»
»Kaikkien näiden vuosien kuluttua!» valitti eukko. »Taas tyttäreni
aloittaa saman virren.»
»Hän pääsee pian loppuun», virkkoi tytär. »Oli kerran rikollinen, jonka
nimi oli Alice Marwood — tyttö vielä, mutta hyljätty ja maailmalle
työnnetty. Hän joutui oikeuden eteen, ja hänet tuomittiin. Kylläpä
oikeuden herrat puhuivat siitä, ja vakavasti tuomari huomautti hänen
velvollisuudestaan ja siitä, että hän oli tuhlannut luonnonlahjansa —
niinkuin tuomari ei olisi tietänyt paremmin kuin kukaan muu siellä,
että ne olivat olleet hänelle kiroukseksi — ja hän saarnasi lain
voimakkaasta käsivarresta, joka oli niin kovin voimakas suojaamaan
häntä hänen ollessaan viaton, avuton ja kurja lapsi, ja kaikki oli
juhlallista ja uskonnollista. Tosiaankin olen ajatellut sitä monta
kertaa sen jälkeen!»
Hän pani käsivartensa lujasti ristiin rinnalleen ja nauroi sellaisella
äänellä, johon verrattuna eukon ulvominen tuntui sointuvalta.
»Sitten Alice Marwood lähetettiin rangaistussiirtolaan, äiti», jatkoi
hän, »oppimaan velvollisuudentuntoa siellä, missä oli kaksikymmentä
kertaa vähemmän velvollisuudentuntoa ja enemmän pahuutta ja vääryyttä
ja häpeää kuin täällä. Ja Alice Marwood on tullut takaisin naisena.
Sellaisena naisena, jollaiseksi hänen täytyi tulla kaiken tämän
jälkeen. Arvatenkin tulee se aika, jolloin hänen osakseen tulee vielä
enemmän juhlallisuutta, vielä kauniimpia puheita ja vieläkin ankarampi
lain käsivarsi — ja silloin hänestä tulee loppu, mutta herrojen ei
tarvitse pelätä joutuvansa työttömiksi. Paraikaa kasvaa isoja joukkoja
kurjia pikku olentoja, poikia ja tyttöjä, kaikilla niillä kaduilla,
joiden varsilla herrat asuvat, ja ne hankkivat heille kyllin työtä,
jotta he saavat kootuksi itselleen omaisuuden.»
Eukko nojasi kyynärpäitään pöytään ja peittäen kasvonsa molemmin käsin
teeskenteli olevansa hyvin surullinen — tai ehkä todella olikin.
»No niin, äiti, nyt olen lopettanut», sanoi tytär tehden päällään
liikkeen kuin päästäkseen siten eroon asiasta. »Olen sanonut kylliksi.
Älkäämme puhuko siitä, että meillä pitäisi olla velvollisuudentuntoa.
Sinun lapsuutesi oli luullakseni samanlainen kuin minunkin. Sitä
pahempi meille kummallekin. Minun ei tarvitse moittia sinua tai
puolustella itseäni. Miksi niin tekisinkään? Se on kaikki jo kauan
sitten mennyttä. Mutta minä olen nainen — en enää tyttö — eikä sinun
ja minun tarvitse panna elämäntarinaamme näytteille niinkuin herrat
tekivät oikeussalissa. Me kyllä tunnemme sen.»
Niin haaksirikkoutunut ja vajonnut kuin hän olikin, ilmeni hänen
kasvoissaan ja vartalossaan kuitenkin sellainen kauneus, että
jokaisen, joka katseli häntä vähänkään tarkkaavasti, täytyi huomata
se silloinkin, kun niillä kuvastui kaikkein häijyin ilme. Kun hän oli
vaiennut, kun hänen siihen asti niin tylyt ja kiihkeät kasvonsa olivat
rauhoittuneet ja kun hänen tummien, tuleen tuijottavien silmiensä ilme
muuttui häikäilemättömästä pehmeämmäksi, melkein surulliseksi, silloin
loisti hänen kurjuutensa ja väsymyksensä läpi kuin säde langenneen
enkelin entisestä loistosta.
Tarkasteltuaan häntä hetken aikaa ääneti uskalsi vanha äiti hiljaa
siirtää kuihtuneen kätensä pöydän yli vähän lähemmäksi ja huomattuaan,
että tytär salli sen, kosketti hänen kasvojaan ja silitti hänen
tukkaansa. Alicesta nähtävästi tuntui, että ainakin tämä kiintymyksen
osoitus oli vilpitön, minkä vuoksi hän ei tehnyt mitään liikettä
sitä torjuakseen. Niin äiti lähestyi häntä vähitellen, sitoi hänen
tukkansa uudelleen, riisui hänen märät kenkänsä, mikäli ne sitä nimeä
enää ansaitsivat, levitti jotakin kuivaa hänen olkapäilleen, puuhaili
nöyrästi hänen ympärillään ja mutisi itsekseen tuntiessaan yhä
selvemmin tyttärensä entiset piirteet.
»Nähdäkseni olet kovin köyhä, äiti», virkkoi Alice katsellen
ympärilleen istuttuaan hiljaa jonkin aikaa.
»Rutiköyhä, kultaseni», vastasi eukko.
Hän ihaili tytärtään ja samalla pelkäsi. Ehkä hänen ihailunsa oli
alkuisin vanhoilta ajoilta, jolloin hän ensi kerran näki jotakin
kaunista kurjassa taistelussaan olemassaolon puolesta. Ehkä hänen
pelkonsa oli jollakin lailla johtunut hänen elämäänsä äsken luodusta
yleissilmäyksestä. Olkoon sen laita kuinka tahansa, hän seisoi
alistuvan ja kunnioittavan näköisenä lapsensa edessä ja kumarsi
päätänsä kuin surkeasti pyytäen päästä enemmistä moitteista.
»Millä sinä olet elänyt?»
»Kerjäämällä, sydänkäpyni.»
»Ja varastelemalla, äiti?»
»Joskus, Ally — hyvin vähän. Minä olen jo vanha ja arka. Silloin
tällöin olen ottanut lapsilta joitakin pikku kapineita, sydänkäpyseni,
mutta en muuta. Olen kiertänyt maata, kultaseni, ja tiedän, mitä
tiedän. Olen ollut varuillani.»
»Varuillasi?» kysyi tytär katsahtaen häneen.
»Niin, olen seurannut tarkoin erään perheen vaiheita», virkkoi äiti
vieläkin nöyremmin ja alistuvammin kuin ennen.
»Minkä perheen?»
»Hiljaa, kultaseni. Älä ole vihainen minulle, tein sen rakkaudesta
sinuun, muistellen meren takana olevaa tytärtäni.» Hän ojensi kätensä
kuin torjuen ja veti sen sitten takaisin, painaen huulilleen.
»Monta vuotta sitten, sydänkäpyseni», jatkoi hän katsahtaen arasti
vastapäätä tarkkaaviin ankariin kasvoihin. »Näin kerran sattumalta
hänen pikku lapsensa.»
»Kenen lapsen?»
»En hänen, Alice kulta. Älä katso minuun noin. Kuinka se voisi olla
hänen? Tiedäthän, ettei hänellä ole lasta.»
»Kenen sitten?» kysyi tytär. »Sinä sanoit hänen.»
»Hiljaa, Ally. Sinä pelästytät minut, kultaseni. Herra Dombeyn —; vain
herra Dombeyn! Siitä lähtien, sydänkäpyseni, olen nähnyt heidät usein.
Olen nähnyt hänet.»
Lausuessaan tämän viime sanan eukko hätkähti ja peräytyi kuin olisi
äkkiä pelännyt, että tytär löisi häntä. Mutta vaikka Alicen silmät
olivat suunnatut häneen ja niistä ilmeni mitä rajuin kiihko, pysyi
hän hiljaa. Hän vain puristi käsivartensa lujemmin yhteen rintaansa
vasten kuin estääkseen niitä tekemästä mitään vahinkoa itselleen tai
kenellekään muulle sokeassa raivonpuuskassa.
»Hän ei aavistanutkaan, kuka minä olin», jatkoi eukko, ravistaen
nyrkkiään.
»Ja vähän hän siitä olisi välittänytkään», mutisi tytär hampaittensa
välistä.
»Mutta me seisoimme vastakkain ja katselimme toisiamme silmästä
silmään», sanoi eukko. »Minä puhuin hänelle ja hän minulle. Minä istuin
ja katselin, kuinka hän poistui pitkin lehtokujaa, ja joka askeleella,
jonka hän astui, kirosin hänen ruumiinsa ja sielunsa.»
»Hän menestyy sittenkin», huomautti tytär halveksivasti.
»Nykyään hän kyllä menestyy», myönsi äiti.
Sitten hän vaikeni, sillä hänen edessään olevat kasvot ja vartalo
olivat vääristyneet raivosta. Näytti siltä kuin Alicen rinta olisi
pakahtumaisillaan siellä myllertävästä mielenliikutuksesta. Se
ponnistus, jolla hän hillitsi ja voitti itsensä, ei ollut vähemmän
hirveä kuin hänen raivonsa, sillä se ilmaisi, kuinka väkevä ja
vaarallinen luonne oli naisella, joka kykeni tuollaiseen ponnistukseen.
Mutta se onnistui, ja hän kysyi hetken hiljaisuuden perästä:
»Onko hän naimisissa?»
»Ei, kultaseni», vastasi äiti.
»Meneekö hän naimisiin?»
»Ei minun tietääkseni. Mutta hänen herransa ja ystävänsä on nainut. Me
voimme toivottaa hänelle onnea ja heille kaikillekin!» huudahti eukko,
syleillen iloissaan itseään laihoilla käsivarsillaan. »Meille ei siitä
avioliitosta tule mitään muuta kuin iloa. Muista minun sanoneen!»
Tytär katsahti häneen kuin selitystä odottaen.
»Mutta sinä olet märkä ja väsynyt, nälkäinen ja väsynyt», virkkoi
eukko ontuen astiakaapin luo, »ja minulla on täällä vähän ja täälläkin
vähän», sanoi hän ottaen taskustaan muutamia kuparirahoja ja heittäen
ne pöydälle. »Onko sinulla ollenkaan rahaa, Alice?»
Se ahne ja vaativa katse, joka seurasi tätä kysymystä, ja se tapa,
kuinka hän katseli tyttären vetäessä povestaan esille äskettäin
saamansa pikku almun, ilmaisi melkein yhtä paljon tämän äidin ja
tyttären tarinasta kuin lapsi itse oli sanoilla kertonut.
»Siinäkö kaikki?» kysyi äiti.
»Ei ole enempää. Eikä minulla olisi tätäkään, ellei eräs olisi
armeliaisuudesta antanut.»
»Armeliaisuudesta — mitä, kultaseni?» sanoi eukko kumartuen ahneesti
pöydän yli tarkastaakseen rahaa, johon hän ei näyttänyt oikein voivan
uskoa, kun Alice yhä piti sitä kädessään ja katseli sitä. »Hm, kuusi
ja kuusi on kaksitoista, ja siihen kuusi, niin tulee kahdeksantoista —
no niin — meidän pitää koettaa saada sillä mahdollisimman paljon. Minä
menen ostamaan jotakin ruokaa ja juomaa.»
Ripeämmin kuin olisi voinut odottaa hänen näköiseltään ihmiseltä —
sillä ikä ja kurjuus näyttivät tehneen hänet yhtä voimattomaksi kuin
rumaksikin — hän alkoi vapisevin käsin sovittaa vanhaa myssyä päähänsä
ja otti kuluneen hartiahuivin ylleen. Samalla hän koko ajan katseli
tyttärensä kädessä olevaa rahaa yhtä ahneesti.
»Mitä iloa meille tulee siitä avioliitosta, äiti?» kysyi tytär.
»Sinä et ole kertonut minulle sitä.»
»Saamme sen ilon», vastasi eukko pukeutuessaan, »ettei siinä ole
ollenkaan rakkautta, vaan paljon ylpeyttä ja vihaa, kultaseni. Saamme
mielihyväksemme nähdä, ettei heidän välillään ole muuta kuin riitaa ja
sekamelskaa, kun ovat niin ylpeitä. Ja sitten on myös vaara, Alice —
vaara!»
»Mikä vaara?»
»_Minä_ olen nähnyt, mitä olen nähnyt. _Minä_ tiedän, mitä tiedän!»
hihitti äiti. »Pidetään vain hieman silmällä, ollaan varuillamme. Minun
tyttöni voi vielä päästä hyvään seuraan!»
Kun eukko huomasi, että tytär katsellessaan häntä ihmettelevän
vakavasti oli vaistomaisesti puristanut rahan käteensä, kiiruhti hän
hankkimaan sen itselleen ja lisäsi: »Mutta nyt menen ostamaan jotakin.
Minä menen ostamaan jotakin.»
Kun hän seisoi käsi ojennettuna, vilkaisi Alice vielä kerran rahaan ja
painoi sen huulilleen, ennenkuin erosi siitä.
»Mitä, Ally! Suutelotko sinä sitä?» hihitti vanhus. »Samoin minäkin
teen usein. Oi, siitä tulee meille niin paljon hyvää!» virkkoi hän ja
painoi samalla omaa mustunutta kuparirahaansa kuhmuraista kaulaansa
vasten, »siitä tulee meille kaikkea hyvää, mutta emme saa sitä aina
kovin runsaasti».
»Minä suutelin sitä, äiti», virkkoi tytär, »vaikken tietääkseni koskaan
ole niin tehnyt — antajan vuoksi».
»Antajanko, kultaseni?» kysyi eukko, jonka hämärät silmät kiiluivat
hänen ottaessaan rahan. »No, minäkin suutelen sitä antajan vuoksi, jos
hän voi saada sen riittämään pitemmälle. Mutta nyt lähden hankkimaan
sillä ruokaa, rakkaani. Tulen heti takaisin.»
»Sinä olet tietävinäsi hyvinkin paljon, äiti», virkkoi tytär seuraten
häntä silmillään ovelle. »Kovin viisas sinusta on tullut siitä lähtien,
kun erosimme.»
»Vai niin!» sanoi eukko tullen takaisin askeleen tai pari. »Minä tiedän
enemmän kuin luuletkaan. Tiedän enemmän kuin hänkään luulee, kultaseni,
ja kerron siitä sinulle aikaa myöten. Tiedän hänestä kaikki.»
Tytär hymyili epäuskoisesti.
»Tiedän myös hänen veljestään, Alice», jatkoi eukko ojentaen kaulaansa
samalla kun hänen silmissään kiilui hirveä ilkeys, »jonka olisi
pitänyt olla siellä, missä sinä olit — rahavarkaudesta — ja joka asuu
sisarineen Lontoosta pohjoiseen vievän tien varrella».
»Missä?»
»Lontoosta pohjoiseen vievän tien varrella, kultaseni. Saat kyllä nähdä
sen talon, jos tahdot. Ei siinä ole paljon kehumista, niin komea kuin
hänen oma talonsa onkin. Ei, ei», huudahti eukko pudistaen päätään
ja nauraen, sillä hänen tyttärensä oli noussut, »ei nyt, se on liian
kaukana. Se on sen tienviitan luona, missä on kivikasa. Huomenna,
kultaseni, jos on hyvä ilma ja jos olet sillä tuulella. Mutta minä
menen ostamaan —»
»Seis!» Tytär tarttui häneen kiinni, äskeisen kiihkon riehuessa tulena.
»Onko se sisar vaaleaverinen ja ruskeatukkainen paholainen?»
Eukko nyökkäsi hämmästyneenä ja kauhistuneena.
»Näen hänen varjonsa sisaren kasvoilla. Sehän on punainen yksinäinen
talo. Oven edessä on pieni vihreä kuistikko.»
Taas eukko nyökkäsi.
»Siellä minä istuin tänään! Anna raha takaisin.»
»Alice! Kultaseni!»
»Anna raha takaisin, tai minä lyön.»
Alice tempasi sen puhuessaan eukon kädestä ja piittaamatta hänen
valituksistaan ja pyynnöistään heitti päälleen vastariisumansa viitan,
syöksyen suinpäin ulos.
Äiti seurasi ontuen parhaansa mukaan hänen jäljessään ja tehden
huomautuksia, joilla ei ollut suurempaa vaikutusta Aliceen kuin tuuleen
tai sateeseen tai pimeyteen, joka ympäröi heidät. Itsepintaisesti
ja hurjasti noudattaen omaa suunnitelmaansa ja välittämättä mistään
muusta Alice uhmasi rajuilmaa ja matkan pituutta kuin ei olisi
ollenkaan muistanut sen päivän vaellusta ja väsymystä ja kiiruhti sitä
taloa kohti, jossa oli häntä autettu. Heidän riennettyään ainakin
neljännestunnin uskalsi eukko, joka oli lopen uupunut ja hengästynyt,
tarttua hänen vaatteisiinsa, mutta muuta hän ei uskaltanut, ja niin
he samosivat eteenpäin äänettöminä sateen ja pimeyden läpi. Jos äiti
silloin tällöin päästi jonkin valitusäänen, vaimensi hän sen heti
peläten, että tytär lähtisi hänen luotaan ja jättäisi hänet yksin.
Puuttui vielä noin tunti puoliyöstä, kun he jättivät taakseen
säännölliset kadut ja saapuivat sille yksitoikkoiselle ja pimeälle
seudulle, jossa Carker-sisarusten asumus sijaitsi. Kaupunki oli jäänyt
kauas synkkänä ja uhkaavana, kylmä tuuli ulvoi aukealla tienoolla, ja
kaikki oli ympärillä mustaa ja villiä ja lohdutonta.
»Tämä on minulle sopiva paikka», virkkoi tytär pysähtyen,
katsahtaakseen taakseen. »Minusta näytti siltä jo ollessani täällä
aikaisemmin.»
»Alice, kultaseni!» huudahti äiti, vetäen häntä hiljaa hameesta.
»Alice!»
»Mitä nyt, äiti?»
»Älä anna rahaa takaisin, kultaseni, älä anna sitä. Meillä ei ole varaa
siihen. Raha on rahaa, kuka tahansa sen antaa. Sano mitä haluat, mutta
pidä raha.»
»Katsoppa!» vastasi tytär. »Tässä on se talo, jota tarkoitan. Onko se
oikea?»
Eukko nyökkäsi myöntymykseksi. Astuttuaan vielä muutamia askeleita
he saapuivat kynnykselle. Siitä huoneesta, jossa Alice oli istunut
kuivaamassa vaatteitaan, loisti kynttilän ja uunissa palavan tulen
valoa. Kun hän koputti ovelle, tuli John Carker esille, hämmästyen
nähdessään vieraita tällaiseen aikaan, ja kysyi Alicelta, mitä
tahdottiin.
»Tahdon tavata sisartanne», vastasi Alice. »Sitä naista, joka antoi
minulle tänään rahaa.»
Kuullessaan hänen kovan äänensä tuli Harriet ulos.
»Kah!» huudahti Alice. »Siinä te olettekin. Muistatteko minut?»
»Kyllä», vastasi Harriet ihmeissään.
Samat kasvot, jotka olivat nöyrtyneet hänen edessään, tuijottivat nyt
häneen ilmaisten voittamatonta raivoa ja uhmaa ja sama käsi, joka
oli koskettanut hänen käsivarttaan niin hellästi, oli nyt puristunut
nyrkkiin kuin valmiina mihin ilkityöhön tahansa ja halukkaana
kuristamaan hänet, niin että Harriet painautui kiinni veljeensä turvaa
etsien.
»Kuinka saatoinkaan puhua teidän kanssanne enkä kuitenkaan tuntenut
teitä! Ja tulin teidän lähellenne tuntematta oman vereni kohinasta,
mitä verta virtasi teidän suonissanne!» sanoi Alice tehden uhkaavan
eleen.
»Mitä tarkoitatte? Mitä olen tehnyt?»
»Tehnyt!» vastasi toinen. »Te olette pannut minut istumaan lietenne
ääreen, antanut minulle ruokaa ja rahaa, osoittanut minulle sääliä. Te,
jonka nimeä voisin sylkeä!»
Kuin vahvistaakseen tyttärensä sanoja eukko ravisti kuihtunutta kättään
veljelle ja sisarelle niin ilkeän näköisenä, että hänen rumuutensa
muuttui suorastaan hirveäksi, mutta samalla hän kuitenkin nyki Alicea
vielä hameesta, pyytäen häntä pitämään rahan.
»Jos kyyneleeni putosi kädellenne, kuihduttakoon se sen kokonaan! Jos
lausuin jonkin ystävällisen sanan teidän kuullenne, tehköön se teidät
kuuroksi! Kirous tälle katolle, jonka alla sain suojapaikan! Suru ja
häpeä teidän päällenne! Turmio kaikelle, mikä kuuluu teille!»
Näin sanoen hän heitti rahan maahan ja potkaisi sitä jalallaan.
»Minä poljen sen tomuun. En ottaisi sitä, vaikka se avaisi minulle tien
taivaaseen! Toivoisin, että ne verestävät jalat, jotka toivat minut
tänään tänne, olisivat mieluummin mädäntyneet kuin johtaneet minut
teidän luoksenne!»
Kalpeana ja vapisevana Harriet pidätti veljeään, jotta Alice sai puhua
keskeytymättä loppuun.
»Onpa ihanaa, että heti paluumatkani alussa sain osakseni sääliä ja
anteeksiantoa teiltä tai teidän nimiseltänne! Hyvä juttu, että teidän
piti näytellä ystävällistä hyvää naista minua kohtaan. Kiitän teitä
kuollessani, rukoilen teidän ja koko sukunne puolesta, siitä saatte
olla varma!»
Tehden rajun liikkeen kädellään kuin sirottaakseen vihaa ympärilleen
ja vihkiäkseen täällä asuvat turmion omiksi hän katsahti mustalle
taivaalle ja lähti pois synkkään yöhön.
Äiti, joka oli nykinyt Alicen hametta, vaikka turhaan, ja katsellut
kynnykselle jäänyttä rahaa niin sanomattoman ahneesti, että hänen
kaikki tunteensa näyttivät siihen kohdistuneen, olisi mielellään
hiiviskellyt lähistöllä, kunnes kaikki valot olisivat talossa
sammuneet, ja sitten hapuillut käsineen liejussa saadakseen aarteen
ehkä sattumalta vielä haltuunsa. Mutta tytär veti häntä pois, ja he
lähtivät takaisin. Matkalla eukko valitti ja uikutti rahan menettämistä
ja voivotti äreästi niin kovaa kuin uskalsi kauniin tyttärensä
kiittämätöntä käytöstä, joka oli jo heidän yhtymisensä ensimmäisenä
iltana vienyt häneltä illallisen.
Nälkäisenä hänen täytyikin mennä nukkumaan, sillä muuta syötävää hän
ei löytänyt kuin vähän kehnoja ruuanjätteitä, joita syödä mutusteli
riutuvan tulen ääressä vielä kauan senjälkeen kun hänen kiittämätön
tyttärensä jo nukkui.
Olivatko nämä ihmiset, kurja äiti ja kurja tytär, vain niiden
yhteiskunnallisten paheiden alimmalla asteella, jotka toisinaan
ilmenevät ylemmissäkin luokissa? Teemmekö tässä pyöreässä maailmassa,
jossa niin monta piiriä kiertää toistensa sisällä, vain vaivaloisen
matkan ylimmästä asteesta alimpaan huomataksemme vihdoin, että ne ovat
lähekkäin, että molemmat äärimmäisyydet koskettavat toisiaan ja että
meidän matkamme päämääränä olikin sen lähtökohta? Jos ei oteta lukuun
aineksien ja kudonnan suurta eroavaisuutta — toistuiko tämä malli
myöskin ylhäisemmässä veressä?
Sano, Edith Dombey! Ja Kleopatra, äideistä paras, annahan todistuksesi
kuulua!