Luokaamme silmäys kahteen kotiin, jotka eivät ole vierekkäin, vaan
kaukana toisistaan, vaikkakin molemmat helpon jo mukavan matkan päässä
suuresta Lontoosta.
Toinen niistä sijaitsee vihreällä ja metsäisellä seudulla lähellä
Norwoodia. Se ei ole herraskartano, kooltaankaan se ei ole rehentelevä,
mutta se on rakennustavaltaan kaunis ja aistikas. Nurmikenttä, pehmeä
laakea rinne, kukkatarha, puuryhmät, joista ei puutu viehättäviä
saarnia ja pajuja, kasvihuone, maalaiskuisti sulotuoksuisine
köynnöskasveineen, jotka kiemurtelevat pilarien ympärillä, talon
yksinkertainen ulkonäkö, hyvin järjestetyt ulkohuoneet, vaikka
kaikki on koottu niin pienelle alalle, kuin tavallisessa huvilassa,
ilmaisevat sisäisen järjestelyn runsasta mukavuutta. Tämä arvelu ei
olekaan aiheeton, sillä sisällä tavataan hienoutta ja ylellisyyttä.
Voimakkaat värit oivallisesti sekoitettuina kohtaavat silmää joka
käänteessä, huonekaluissa, joiden koko on ihastuttavassa sopusoinnussa
pienten huoneitten muodon ja koon kanssa, seinillä ja lattioilla,
saaden aikaan eri vivahduksia ja hilliten valoa, joka tulee sisään
sinne tänne sovitetuista lasiovista ja akkunoista. Niinikään näkyy
siellä joitakin erinomaisia maalauksia ja kuparipiirroksia, omituisissa
sopissa ja syvennyksissä on yllin kyllin kirjoja, ja pöydille on
levitetty kaikenlaisia pelejä, joissa voi koettaa taitoaan ja onneaan —
eriskummaisia shakkinappuloita, arpakuutioita, lautapelejä, kortteja ja
biljardi.
Ja kuitenkin on tämän hyvinvoinnin ja mukavuuden keskellä ilmassa
jotakin, mikä ei tunnu mieluiselta. Johtuuko se siitä, että matot ja
pielukset ovat liian pehmeitä ja äänettömiä, niin että ihmiset, jotka
liikkuvat tai lepäävät niillä, näyttävät toimivan varkain, vai siitäkö,
ettei kuviin ja piirroksiin ole ikuistettu suuria ajatuksia tai tekoja
tai etteivät ne esitä luontoa jonkin runollisen maiseman hahmossa,
vaan ovat hekumallisia laadultaan — pelkkiä muodon ja värin näytteitä
eikä mitään muuta? Onko syynä se, että kirjat ovat kaikki sidotut
kultakirjaimisiin, kansiin ja että useimpien nimi on yhdenmukainen
maalausten ja piirrosten aiheen kanssa? Johtuuko se siitä, että
asunnon täydellisyys ja kauneus ilmaisee siellä täällä joissakin
halvoissa ja mitättömissä kapineissa teeskenneltyä vaatimattomuutta,
joka on kuin tuolla riippuvan liiaksi näköisen muotokuvan kasvot tai
yhtä valheellinen sen tarkoittama, mukavassa tuolissa aamiaisensa
ääressä istuva mies? Vai saako se alkunsa siitä, että hän, kaiken
tämän omistaja, joka hengittää täällä joka päivä, erittää itsestään
ympäristöön jonkin hämärän vaikutuksen?
Nojatuolissa istuva mies on konttoripäällikkö Carker. Pöydän
yläpuolella kiiltävässä häkissä näykkii kirjava papukaija nokallaan
metallilankoja ja vaeltaa jalat ylhäällä ja pää alhaalla asuntonsa
kupukatossa, ravistellen sitä ja kirkuen, mutta Carker on
välinpitämätön lintua kohtaan ja katselee mietiskelevästi hymyillen
vastapäisellä seinällä riippuvaa taulua.
»Tosiaankin kerrassaan eriskummainen satunnainen yhtäläisyys», tuumii
hän.
Ehkä se on Juno, ehkä Potifarin vaimo tai jokin ivallinen nymfi
riippuen siitä, mitä tavaraa taulukauppiaat luulivat tarvittavan, kun
tuo maalaus sai nimensä. Se esittää verrattoman kaunista naista, joka
on kääntynyt poispäin, mutta vielä luo kasvonsa katselijaan, kopea ilme
silmissään.
Se on Edithin näköinen.
Carker huitaisee kädellään kuvaa kohti — mitä? Uhkaako hän? Ei, mutta
jotakin sentapaista se on. Lieneekö se voitonriemua? Ei, mutta sitä
siinä on enemmän. Vai onko se julkea tervehdys? Ei, mutta jonkin verran
on sitäkin. Sitten hän taas jatkaa syöntiään ja puhelee kiukkuisen,
vangitun linnun kanssa, joka laskeutuu häkin pohjalle suurta
vihkimäsormusta muistuttavalle riippuvalle kullatulle vanteelle ja
heiluu siinä hänen ilokseen.
Toinen koti on päinvastaisella puolella Lontoota, lähellä sitä kohtaa,
missä entisaikojen vilkas suuri pohjoinen valtatie on nyt rauhallinen
ja melkein autio, jollei sen hiljaisuutta häiritse joku yksinäinen
jalkamies. Se on köyhä pieni talo, yksinkertaisesti ja niukasti
kalustettu, mutta hyvin siisti. Osoittavatpa pääkäytävän kahden puolen
ja kapeassa esipuutarhassa kasvavat vaatimattomat kukat, että on
koetettu kaunistaa ympäristöä. Paikalla, jossa se sijaitsee, on yhtä
vähän maaseudun kuin kaupungin etuja, sillä se ei kuulu kumpaankaan
lajiin. Kaupunki on jättiläisen tavoin harpannut sen ohitse, sijoittaen
tiilikivi- ja muurisavikantapäänsä kauemmaksi, mutta jättiläisen
molempien jalkojen välinen alue on tähän asti ollut vain tuhottua
maata eikä kaupunkia. Ja täällä muutamien korkeiden savupiippujen
seassa, jotka työntävät ilmaan savua yötä päivää, ja tiilikivipeltojen
ja turpeettomien kujien välillä, missä aidat ovat luhistuneet, missä
kasvaa pölyisiä nokkosia, missä vielä saattaa nähdä pätkän tai pari
pensasaidan jäännöstä ja minne joskus sattumalta tulee linnustaja,
vaikkakin joka kerta vannoen pysyvänsä täältä poissa — sijaitsee
mainittu toinen koti.
Siellä asuva nainen on sama, joka jätti ensin kuvatun kodin rakkaudesta
hyljättyyn veljeensä. Hänen mukanaan katosi sieltä sovittava henki
ja sen omistajan rinnasta yksinäinen enkeli. Mutta vaikka tuon
miehen rakkaus häneen onkin haihtunut tämän muka kiittämättömän ja
ylenkatseellisen karkaamisen vuoksi ja vaikka hän vuorostaan on
hylännyt sisarensa, ei hänkään ole voinut unohtaa, millainen enkeli
hänen luonaan ennen asui. Sisaren kukkatarha, johon veli ei koskaan
astu jalallaan, mutta joka keskellä kaikkia kalliita muutoksia on
pysytetty ennallaan, ikäänkuin sen vaalija olisi vasta eilen lähtenyt,
on siitä todistuksena.
Harriet Carker on siitä ajasta muuttunut, ja hänen kauneuteensa on
langennut syvempi varjo kuin vain ajan luoma olisi, niin kaikkivoipa
kuin se lieneekin — tuskan ja huolen ja jokapäiväisen olemassaolon
kamppailun varjo. Mutta kaunis hän on vieläkin, täynnä hiljaisen,
rauhallisen, syrjäänvetäytyneen kauneutta, jota pitää etsiä, koska se
ei voi itse kerskailla itsestään. Jos näin olisi laita, ei se enää
olisi, mitä se on.
Tämä hoikka, pieni, kärsivällinen olento on puettu yksinkertaisen
siististi eikä ilmaise käytöksessään muuta kuin hiljaisia taloudellisia
hyveitä, joilla on niin vähän yhteistä totunnaisen käsityksen kanssa
sankaruudesta ja suuruudesta, jollei niistä suorastaan jokin säde
loista suurten ihmisten elämän lävitse muuttuen tähtisikermäksi ja
johtaen suoraan taivaaseen.
Puheena olevana aamuna hän nojautui vielä nuoreen, mutta jo kuluneeseen
ja harmaantuneeseen mieheen, ollen hänen sisarensa, joka yksin
koko maailmassa meni hänen puolelleen hänen häpeänsä aikana, pani
kätensä hänen käteensä ja talutti häntä yksinäisellä tiellä suloisen
päättävästi ja toiveikkaasti.
»Vielä on varhaista, John», sanoi hän. »Miksi lähdet näin varhain?»
»Ei ole monta minuuttia aikaisempi kuin tavallisestikaan, Harriet.
Jos minulla on aikaa, niin haluaisin — ajattelin — se on kai jokin
oikku vain —sivuuttaa kerran vielä sen talon, jossa lausuin hänelle
jäähyväiset.»
»Toivoisin, että olisin joskus nähnyt tai tuntenut hänet, John.»
»Parempi on, niinkuin nyt on, kultaseni, kun muistamme hänen
kohtalonsa.»
»Mutta en voisi olla siitä enemmän pahoillani, vaikka olisin
tuntenutkin hänet. Eikö sinun surusi ole minunkin? Ja jos olisin nähnyt
hänet, niin ehkä olisin mielestäsi parempi puhetoveri keskustelemaan
hänestä kuin mitä nyt näytän olevan.»
»Rakkahin sisareni! Onko pienintäkään iloa tai surua, jossa en olisi
varma sinun toveruudestasi?»
»Toivottavasti olet varma siitä, John, sillä tosiaankaan ei ole mitään!»
»Kuinka voisit olla parempi tai läheisempi minulle kuin jo olet?» sanoi
hänen veljensä. »Minusta tuntuu kuin olisit tuntenut hänet, Harriet, ja
ottanut osaa kiintymykseen! häntä kohtaan.»
Sisar siirsi kätensä, joka oli levännyt veljen olkapäällä, hänen
kaulaansa ja vastasi vähän epäröiden:
»Ei, ei oikein.»
»Totta se on» virkkoi veli. »Sinä luulet, etten olisi tuottanut
hänelle mitään pahaa, jos olisin mukautunut seurustelemaan enemmän
hänen kanssaan?»
»Luulenko? Minä tiedän sen.»
»Taivas tietää, etten tehnyt sitä tahallani», vastasi John Carker
pudistaen päätään surullisesti, »mutta hänen maineensa oli liian
kallis, jotta sitä olisi voinut panna vaaraan minun seurani vuoksi.
Oletko samaa mieltä, vai et, rakas —»
»En», vastasi sisar rauhallisesti.
»Se on kuitenkin totta, Harriet, ja nyt on mieleni kevyempi,
ajatellessani häntä sen yhteydessä, mikä teki sen minulle niin paljon
raskaammaksi silloin.» Hän voitti kuitenkin tämän surumielisen sävyn ja
hymyili sisarelleen lausuessaan jäähyväiset.
»Hyvästi, rakas John. Illalla tulen sinua vastaan entiseen aikaan
kotimatkallasi. Hyvästi.»
Ne herttaiset kasvot, jotka sisar käänsi häneen suudellakseen häntä,
olivat veljen koti, hänen elämänsä, hänen maailmansa, ja kuitenkin ne
olivat myöskin osa hänen rangaistuksestaan ja surustaan, sillä siinä
pilvessä, jonka hän niillä näki — vaikka se olikin niin puhdas ja
rauhallinen kuin loistava pilvi auringonlaskussa — ja hänen elämänsä
lujuudessa ja uhrautuvaisuudessa ja siinä, että sisar oli luopunut
mukavuudesta, ilosta ja toivosta, hän näki oman vanhan rikoksensa
katkerat hedelmät aina kypsinä ja tuoreina.
Harriet seisoi ovella katsellen hänen jälkeensä kädet höllästi yhteen
liitettyinä veljen astellessa likaista ja epätasaista polkua, joka vei
heidän talonsa ohitse, missä kerran (ei kovin kauan sitten) oli ollut
kukoistava niitty. Nyt siinä oli vain viljelemätön ala, jolla kohosi
epäjärjestyksessä siellä täällä rakennettavina olevien pikku talojen
perustuksia soran keskeltä kuin ne olisi taitamattomasti kylvetty
sinne. Joka kerta kun John katsahti taaksensa — se tapahtui kerran pari
— loistivat sisaren ystävälliset kasvot kuin valo hänen sydämeensä.
Mutta miehen taivaltaessa raskain askelin eteenpäin voimatta enää
nähdä kotia, kohosivat kyyneleet Harrietin silmiin hänen katsellessaan
veljensä jälkeen.
Mutta hän ei jäänyt mietteisiin vaipuneena kauan seisomaan ovelle.
Jokapäiväiset velvollisuudet oli täytettävä ja jokapäiväinen työ
suoritettava — sillä sellaiset yksinkertaiset sielut, jotka eivät
ole sankarillisia, tekevät usein kovasti työtä käsillään — ja
Harriet puuhaili pian taloushommissa. Kun ne olivat päättyneet ja
köyhä koti siistitty ja järjestetty, laski hän pienet rahavaransa
huolestuneen näköisenä ja lähti miettiväisenä ostamaan muutamia
välttämättömiä ruoka-aineksia, matkallaan suunnitellen ja koettaen
keksiä, kuinka parhaiten voisi säästää. Niin kurja on tuollaisten pikku
eläjien kohtalo, etteivät he ainoastaan ole olematta sankarillisia
palvelijoitaan ja kamarineitojaan kohtaan, vaan että heillä ei edes
ole palvelijoita ja kamarineitoja, joita kohtaan he voisivat olla
sankarillisia.
Hänen poissa ollessaan, kun ei ketään ollut kotona, lähestyi taloa
toiselta suunnalta kuin mihin veli oli lähtenyt eräs herra, joka
ehkä jo oli vähän ohi keski-iän, mutta jonka raitis, kukoistava
kasvojen väri, suora ryhti ja iloinen, pirteä ulkomuoto kuvastivat
miellyttävyyttä ja hyväntuulisuutta. Hänen kulmakarvansa olivat vielä
mustat, ja niin oli melkein hänen koko tukkansakin. Se vähäinen
määrä harmaata, jonka siinä saattoi huomata, teki edelliset sitä
hauskemman näköisiksi ja antoi hänen leveälle avonaiselle otsalleen ja
rehellisille silmilleen edullisen taustan.
Koputettuaan kerran ovelle mitään vastausta saamatta hän istuutui
pienen ulkokuistikon penkille odottamaan. Jonkinlainen näppärä sormien
liike hänen hyräillessään itsekseen muutamia säkeitä ja samalla
lyödessään tahtia näyttivät ilmaisevan hänet soittoniekaksi. Se
tavaton tyydytys taas, joka loisti hänestä hänen hyräillessään jotakin
hyvin hitaasti ja pitkään ilman mitään tunnettavaa säveltä, näytti
osoittavan, että hän oli tiedemies.
Hän pyöritteli yhä samaa säveltä, joka näytti kiertelevän yhä ympäri
ja sisemmäksi, samoin kuin korkkiruuvia pyöritetään pöydällä sen
pysähtymättä minnekään, kun Harriet ilmestyi näkyviin kotimatkalla.
Vieras nousi hänen lähestyessään ja seisoi hattu kädessä.
»Olette tullut takaisin, hyvä herra?» virkkoi Harriet hämillään.
»Uskalsin tulla», vastasi vieras. »Saanko anastaa aikaanne viideksi
minuutiksi?»
Hetkisen epäröityään Harriet avasi oven ja kehoitti häntä astumaan
sisään pieneen vierashuoneeseen. Herra istuutui sinne, veti tuolinsa
pöydän ääreen vastapäätä Harrietia ja sanoi äänellä, joka täydellisesti
vastasi hänen ulkomuotoaan ja kuulosti niin vaatimattomalta ja
luonnolliselta, että se tunkeutui sydämeen asti:
»Neiti Harriet, te ette voi olla ylpeä. Te sanoitte kyllä olevanne, kun
kävin hiljattain luonanne eräänä aamuna. Suokaa anteeksi, jos tunnustan
katselleeni teitä kasvoihin puhuessanne ja niistä huomanneeni, ettei
se ole totta. Katson niihin taas», lisäsi hän laskien kätensä hiljaa
Harrietin käsivarrelle hetkiseksi, »ja ne todistavat yhä selvemmin
teidän puhuvan toista kuin ajattelette».
Harriet oli jonkin verran neuvoton eikä osannut heti vastata mitään.
»Siinä on totuuden peili», sanoi vieras, »ja lempeyden. Suokaa
anteeksi, että luotin siihen ja palasin.»
Se tapa, kuinka hän lausui nämä sanat, riisui niiltä tavanmukaisen
kohteliaisuuden sävyn. Se oli niin yksinkertainen, vakava, luonnollinen
ja vaatimaton, että Harriet kumarsi kuin kiittääkseen häntä ja
tunnustaakseen hänen avomielisyytensä.
»Meidän ikäeromme», jatkoi herra, »ja tarkoitusteni kunniallisuus
oikeuttavat lausumaan suoraan julki ajatukseni, ja siitä olenkin
iloinen. Se on minun mielipiteeni, ja senvuoksi te näette minut toisen
kerran.»
»Mutta on olemassa jonkinlaista ylpeyttä, hyvä herra», vastasi Harriet
hetken vaitiolon jälkeen, »tai jotakin ylpeydeksi luultua, mikä ei
olekaan muuta kuin velvollisuutta. Toivottavasti minussa ei ole muuta
ylpeyttä.»
»Omasta puolestanne», sanoi vieras.
»Omasta puolestani.»
»Entä — suokaa anteeksi — veljenne Johnin vuoksi?»
»Olen ylpeä hänen rakkaudestaan», vastasi Harriet katsellen suoraan
vieraan kasvoihin ja muuttaen samalla koko käytöksensä — ei niin, että
se olisi käynyt vähemmän rauhalliseksi ja tyyneksi, vaan siinä ilmeni
niin syvä intohimoton vakavuus, että hänen äänensä värinäkin vaikutti
lujuudelta, »ja myös hänestä itsestään. Hyvä herra, te, joka omituista
kyllä tunnette hänen elämänsä tarinan ja kerroitte sen minulle täällä
viime käynnillänne —»
»Vain voittaakseni teidän luottamuksenne», keskeytti hänet vieras.
»Älkää taivaan tähden olettako, että —»
»Olen varma siitä, että te herätitte menneisyyden eloon minun kuulteni
vain ystävällisessä ja hyvässä tarkoituksessa. Olen täysin varma siitä.»
»Kiitoksia», vastasi herra puristaen nopeasti Harrietin kättä. »Olen
hyvin kiitollinen teille. Te käsitätte minut oikein, vakuutan teille.
Te aioitte sanoa, että minä, joka tunnen John Carkerin elämäntarinan —»
»Mahdollisesti pidätte sitä vääränä ylpeytenä», jatkoi Harriet,
»kun sanon olevani ylpeä hänestä. Mutta se on totta. Te tiedätte,
että oli aika, jolloin en ollut enkä voinut olla ylpeä, mutta se on
mennyt. Monien vuosien nöyryys, valittelematta suoritettu sovitusuhri,
vilpitön katumus, hirveä suru, tuska, jonka — niinkuin tiedän — minun
rakkautenikin hänessä herättää ja jonka hän luulee käyvän minulle liian
kalliiksi, vaikka taivas tietää, että olen onnellinen, jollei minun
täytyisi nähdä hänen suruaan — oi, hyvä herra, kaiken sen jälkeen,
mitä olen nähnyt, sallikaa minun vannottaa teitä, että jos olette
vaikutusvaltaisessa asemassa, jos teille tehdään vääryyttä, älkää
mistään vääryydestä vaatiko peruuttamatonta rangaistusta niin kauan
kuin yläpuolellamme on Jumala, joka voi parantaa itseluomansa sydämet!»
»Veljenne on muuttunut toiseksi ihmiseksi», vastasi vieras säälien.
»Vakuutan teille, etten ollenkaan sitä epäile.»
»Hän oli muuttunut vääryyden tehdessään», virkkoi Harriet. »Nyt hän
on taas muuttunut ja on alkuperäinen oma itsensä, uskokaa minua, hyvä
herra.»
»Mutta me elämme päivästä toiseen vanhaan tapaamme», sanoi vieras
hieroen hajamielisesti otsaansa ja rummuttaen sitten ajatuksissaan
pöytää, »emmekä voi saada selville tai tarkata tuollaisia muutoksia.
Ne — ne ovat metafyysillisiä ilmiöitä. Meillä — meillä ei ole kyllin
aikaa tarkastella niitä. Meillä — meillä ei ole rohkeutta. Sellaista ei
opeteta kouluissa eikä yliopistoissa, emmekä osaa niitä käsitellä...
Lyhyesti sanoen, me olemme niin kirotun innostuneita käytännöllisiin
asioihin», virkkoi herra kävellen akkunan luo ja taas takaisin ja
istuutuen jälleen peräti tyytymättömän ja kiusaantuneen näköisenä.
»Uskokaa minua», jatkoi hän sitten, taas hieroen otsaansa ja rummuttaen
sormillaan pöytää samoin kuin äsken, »minulla on täysi syy väittää,
että yksitoikkoinen elämä, joka kuluu joka päivä entiseen tapaansa, voi
taivuttaa ihmisen mukautumaan kaikkeen. Ei näe mitään, ei kuule mitään,
ei tiedä mitään — niin on asian laita. Kaikkea pidetään itsestään
selvänä, ja niin elämme edelleen, kunnes alamme tehdä kaikkea, hyvää,
pahaa ja yhdentekevää pelkästä tottumuksesta. Tottumusta on kaikki se,
mistä minun on tehtävä tili, kun minua kuolinvuoteellani kehoitetaan
puolustamaan itseäni omantuntoni edessä. 'Tottumus', sanon silloin:
'miljoonassa asiassa olin kuuro, mykkä, sokea ja rampa pelkästä
tottumuksesta.' Tosiaankin hyvin käytännöllinen käsitys, herra
Mikä-sinun-nimesi-olikaan', sanoo omatunto, 'mutta se ei riitä täällä!'»
Hän nousi, käveli taas akkunan luo ja palasi entiselle paikalleen
vakavasti levottomana, vaikka hänen rauhattomuutensa ilmenikin vain
tällä erikoisella tavalla.
»Neiti Harriet», virkkoi hän istuutuen jälleen tuolilleen, »toivoisin,
että te antaisitte minun auttaa teitä. Katsokaahan minua. Minun pitäisi
näyttää rehelliseltä, sillä tiedän olevan rehellinen tällä hetkellä.
Näytänkö?»
»Kyllä», vastasi Harriet hymyillen.
»Uskon joka sanan, jonka olette lausunut», sanoi vieras. »Moitin
itseäni kovasti siitä, että minun olisi pitänyt tietää ja huomata
tämä ja ymmärtää ja nähdä teidät näiden kahdentoista vuoden kuluessa,
mutta niin ei kuitenkaan ole käynyt. Tuskin tiedän, kuinka koskaan
olen kehittynyt tällaiseksi kuin nyt olen — en ainoastaan omien
tottumusteni, vaan myöskin toisten tottumusten tulokseksi! Mutta kun
nyt kerran olen täällä, sallikaa minun tehdä jotakin. Pyydän sitä niin
kunnioittavasti kuin suinkin. Antakaa minun tehdä jotakin.»
»Me olemme tyytyväisiä, hyvä herra.»
»Ei, ei, ei täysin», vastasi vieras. »Onhan olemassa joitakin pikku
mukavuuksia, jotka voisivat keventää teidän elämäänne ja hänen!
Ja hänen!» toisti hän luullen tehneensä jonkinlaisen vaikutuksen.
»Minulla on ollut tapana ajatella, että hänen puolestaan ei voisi tehdä
mitään, että kaikki taas oli sopivasti lopussa. Lyhyesti sanoen, en
ole ajatellut sitä ollenkaan. Mutta nyt olen eri kannalla. Sallikaa
minun tehdä jotakin hänen puolestaan. Teidänkin», lisäsi vieras
huolestuneesti ja lempeästi, »pitää huolehtia tarkoin terveydestänne
hänen tähtensä, sillä pelkään, ettei se ole kovin vahva».
»Kuka te lienettekin, hyvä herra», vastasi Harriet katsahtaen häneen,
»olen teille sydämestäni kiitollinen. Tunnen, ettei teillä ole kaikessa
siinä, mitä lausutte, muuta silmämääränänne kuin ystävällisyys meitä
kohtaan. Mutta vuosia on nyt kulunut siitä, jolloin aloitimme tämän
elämän, ja jos ottaisi veljeltäni pois jotakin siitä, mikä on tehnyt
hänet niin kalliiksi minulle ja todistanut hänen hyvää päätöstään —
pienimmänkään murto-osan hänen yksinäisestä, salaisesta ja kauan sitten
unohdetusta katumuksestaan — vähentäisi se lohdutusta, jonka hän ja
minä saamme kokea, kun meille kummallekin koittaa se aika, josta äsken
juuri puhuitte. Kiitän teitä aremmin näillä kyynelilläni kuin millään
sanoilla. Pyydän teitä uskomaan, mitä sanon.»
Herra oli liikutettu ja painoi Harrietin ojentaman käden huulilleen,
niinkuin hellä isä suutelisi tottelevaisen lapsen kättä. Mutta
kunnioittavammin.
»Jos joskus tulisi se päivä» virkkoi Harriet, »jolloin hän edes osaksi
saavuttaa takaisin entisen asemansa —»
»Saa takaisin!» huudahti vieras nopeasti. »Kuinka sellaista voi toivoa?
Kenen käsissä on voima saattaa asiat ennalleen?
En ainakaan erehtyne olettaessani, että koska hän on saavuttanut
elämässään verrattoman siunauksen, se on yhtenä syynä hänen veljensä
osoittamaan vihamielisyyteen.»
»Te kajootte nyt asiaan, josta ei ole meidän kesken koskaan puhuttu, ei
edes meidän kesken», sanoi Harriet.
»Suokaa anteeksi, minun olisi pitänyt se tietää. Pyydän teitä
unohtamaan, että olen puhunut siitä epähuomiossa. Ja nyt kun en enää
uskalla ahdistaa teitä — kun en ole varma, että minulla on siihen
oikeutta — vaikka taivas tietää, että sekin epäilys voi olla vain
tottumusta», virkkoi herra hieroen otsaansa yhtä alakuloisena kuin
ennenkin, »sallikaa minun, vaikka olenkin vieras enkä kuitenkaan
vieras, pyytää teiltä kahta suosionosoitusta.»
»Mitkä ne ovat?» kysyi Harriet.
»Ensimmäinen on, että jos teillä joskus olisi syytä muuttaa
päätöstänne, sallitte minun olla oikeana kätenänne. Silloin tulee
nimenikin olemaan teidän palveluksessanne. Nyt siitä ei ole teille
mitään hyötyä, eikä se teille mitään merkitse.»
»Meidän ystäväpiiriänne», virkkoi Harriet heikosti hymyillen, »ei ole
niin suuri, että tarvitsisin aikaa miettimiseen. Voin sen luvata.»
»Toinen on se, että sallitte minun joskus, sanokaamme esimerkiksi
maanantaiaamuisin kello yhdeksän aikaan ‒ tottumusta taas — minun
täytyy puhua asiallisesti», virkkoi vieras, »ohikulkiessani nähdä
teidät ovessa tai akkunassa. En pyydä päästä sisälle, koska veljenne
silloin jo on lähtenyt. En pyydä saada puhua kanssanne. Haluaisin
vain oman mieleni rauhoitukseksi nähdä, että voitte hyvin, ja ilman
tunkeilevaisuutta muistuttaa teille näyttäytymällä, että teillä on
ystävä — vanhanpuoleinen, jo harmaantunut ystävä, joka harmaantuu päivä
päivältä lisää — ja joka on aina käytettävissänne.»
Harrietin ystävälliset silmät suuntautuivat häneen luottavan näköisinä,
ja hän lupasi.
»Oletan samoin kuin edelliselläkin kerralla, ettette mainitse
käynnistäni John Carkerille», sanoi herra nousten seisomaan, »jotta
hän ei tulisi levottomaksi, koska tunnen hänen elämänvaiheensa. Se
ilahduttaa minua, sillä se ei kuulu asioiden jokapäiväiseen kulkuun ja
— taas tottumusta!» keskeytti herra itsensä kärsimättömästi, »niinkuin
ei olisi mitään parempaa asioiden kulkua kuin tavallinen!»
Sitten hän lausui jäähyväiset ja lähti, pitäen hattua kädessään
kuistikon edustalle asti. Hänen käytöksessään ilmeni niin sopivasti
yhtyneenä luontevaa kunnioitusta ja teeskentelemätöntä osanottoa, ettei
mikään kasvatus olisi voinut sitä opettaa, ei kukaan totuutta rakastava
epäillä eikä mikään muu kuin puhdas ja vilpitön sydän sitä ilmaista.
Monet puolittain unohtuneet tunteet heräsivät tästä käynnistä Harrietin
sydämessä. Siitä oli kovin pitkä aika, kun kukaan vieras oli astunut
heidän kynnyksensä yli. Siitä oli niin kovin kauan, kun mikään
myötätunnon ääni oli soinut surumielisen suloisesti hänen korvissaan,
että vieraan olemus pysyi hänen mielessään tuntikausia hänen istuessaan
akkunan luona ompeluksineen ja hänestä tuntui siltä kuin hän yhä
kuulisi saman äänen. Vieras oli koskettanut sitä jousta, joka avasi
koko hänen elämänsä, ja jos hän katosikin hetkiseksi Harrietin
ajatuksista, saattoivat hänet syrjäyttää vain siihen suureen muistoon
liittyvät olennot, jota tämä elämä oli täynnä.
Vuorotellen työskennellen ja miettien, välillä pakottautuen jonkin
aikaa pysymään uutterasti käsityössään, välillä taas antaen sen vaipua
helmaansa ja sallien ajatustensa harhailla, minne ne halusivat,
Harriet Carker huomasi tuntien soluvan hiljakseen eteenpäin ja päivän
kallistuvan iltapuoleen. Aamu oli ollut kirkas ja valoisa, mutta taivas
vetäytyi vähitellen pilveen, ja tuima tuuli alkoi puhaltaa. Sitten
satoi rankasti, ja paksu sumu, joka laskeutui etäisen kaupungin ylle,
peitti sen näkyvistä.
Usein hän sellaisina hetkinä katseli säälien vaeltajia, jotka pyrkivät
Lontooseen pitkin läheistä valtatietä, jalat hellinä ja väsyneinä
ja pelokkaasti silmäilivät edessään olevaa suurta kaupunkia kuin
aavistaen, että heidän kurjuutensa tulisi siellä olemaan vain kuin
pisara meressä tai hiekkajyvä sen rannalla. Mutta he laahustivat
kuitenkin väristen eteenpäin ja kyyristyivät vihaisen tuulen piestessä
heitä. Näytti siltä kuin luonnonvoimatkin työntäisivät heitä takaisin.
Yhtä mittaa meni sellaisia kulkijoita ohi, mutta aina samaan suuntaan,
kuten hänestä tuntui — aina kaupunkiin päin. Siellä heidät sitten
nielaisi ennemmin tai myöhemmin tuo suunnaton rykelmä, jota kohti heitä
näytti pakottavan epätoivoinen lumous, eivätkä he koskaan päässeet
sieltä pois. Heistä oli tulossa täytettä sairaaloihin, kirkkomaihin,
vankiloihin, jokeen, he tuhoutuivat kuumeeseen, mielipuolisuuteen,
paheeseen ja kuolemaan. He vaelsivat etäisyydessä mylvivää hirviötä
kohti — ja häipyivät sinne.
Hyytävä tuuli ulvoi ja sade valui virtanaan päivän synketessä
surullisesti, kun Harriet kohottaessaan silmänsä työstään näki
tuollaisen vaeltajan lähestyvän.
Se oli nainen. Yksinäinen nainen, noin kolmenkymmenen ikäinen, pitkä,
kaunisvartaloinen, kurjasti puettu. Hänen harmaaseen läpimärkään
viittaansa oli tarttunut monenlaisten ilmojen ja maanteitten pölyä,
savea, multaa ja soraa. Päässä hänellä ei ollut hattua suojelemassa
sateelta tuuheata mustaa tukkaa, vaan ainoastaan rikkinäinen liina,
jonka liehuvat nurkat yhdessä hänen hiustensa kanssa peittivät hänen
silmänsä niin, että hän usein pysähtyi pyyhkimään niitä pois paremmin
nähdäkseen tien.
Näin hän teki silläkin hetkellä, kun Harriet hänet huomasi. Kun hänen
kätensä siirtyivät auringon polttamalta otsalta kasvojen yli ja
työnsivät syrjään hiukset, tuli näkyviin häikäilemätön kauneus, peloton
ja hurja ylimielisyys muutakin kuin säätä kohtaan, huolettomuus siitä,
mitä taivas tai maat syytäisi hänen paljaaseen päähänsä. Kaikki tämä
yhdessä hänen yksinäisyytensä ja kurjuutensa kanssa liikutti Harrietin
sydäntä. Hän ajatteli sitä, mikä tuossa naisessa oli yhtä tuhoutunutta
ja sortunutta sisäisesti kuin ulkonaisestikin: siveää ja miellyttävää
luonnetta, joka oli kovettunut ja paatunut samoin kuin ulkonaisetkin
sulot, niitä monia Luojan lahjoja, jotka oli heitetty tuuleen samoin
kuin sekainen tukka, kaunista rauniota, jota myrsky pieksi ja jonka yö
kohta peittäisi helmaansa.
Ajatellessaan tätä hän ei kääntynyt pois torjuvan suuttumuksen vallassa
— niinkuin niin monet hänen omaan säälivään ja hellään sukupuoleensa
kuuluvat henkilöt usein tekevät — vaan surkutteli.
Langennut nainen tuli lähemmäksi, katsellen kauas eteensä ja koettaen
terävin silmin nähdä sen sumun läpi, johon suuri kaupunki oli
verhoutunut, ja vilkaisten silloin tällöin hämmentynein ja epävarmoin
ilmein sivulta toiselle. Vaikka hänen käyntinsä olikin uljasta, oli hän
väsynyt, ja hetkisen epäröityään hän istuutui kiviröykkiölle etsimättä
mitään suojaa sadetta vastaan, antaen sen kastella itseään mielin
määrin.
Nyt hän oli vastapäätä Harrietin kotia. Kun hän kohotti päätänsä, jota
oli hetkisen nojannut molempiin käsiinsä, sattui hän katsomaan suoraan
Harrietin silmiin.
Heti oli Harriet ovella, ja toinen, joka oli noussut seisomaan hänen
viittauksestaan, tuli hitaasti, mutta yhtä yrmeän näköisenä häntä kohti.
»Miksi lepäätte sateessa?» kysyi Harriet ystävällisesti.
»Minulla ei ole mitään muuta leposijaa», kuului vastaus.
»Mutta onhan tässä lähellä monta suojapaikkaa. Tämäkin» — Harriet
viittasi pikku kuistikkoon — »on parempi kuin ei mikään. Olette
tervetullut, jos haluatte levätä täällä.»
Vieras vilkaisi häneen epäröiden ja hämmästyneenä, mutta näyttämättä
kiitolliselta. Sitten hän istuutui ja riisui toisen kuluneen kenkänsä
puhdistaakseen siitä ulos kivensirut ja hiekan, jolloin näkyi, että
hänen jalkansa oli haavoittunut ja vuoti verta.
Kun Harrietilta pääsi säälin huudahdus, katsahti vieras häneen
halveksivasti ja epäluuloisesti hymyillen.
»Mitä merkitsee vertavuotava jalka sellaiselle kuin minulle?» virkkoi
hän. »Ja mitä merkitsee meikäläisen vertavuotava jalka sellaiselle kuin
te olette?»
»Tulkaa sisään ja peskää se puhtaaksi», vastasi Harriet lempeästi, »ja
sallikaa minun antaa teille jotakin, millä sidotte sen».
Vieras tarttui hänen käsivarteensa, painoi sen silmilleen ja purskahti
itkemään, ei niinkuin nainen, vaan kuin kova mies, jonka tuollainen
heikkous on yllättänyt. Hänen rintansa kohoili ankarasti, ja hänen
ponnistelunsa malttaa jälleen mielensä ilmaisi, kuinka harvinainen
tuollainen liikutus hänessä oli.
Hän antoi taluttaa itsensä sisään ja pesi ja sitoi haavansa
ilmeisestikin enemmän kiitollisuudesta kuin itsestään huolehtiakseen.
Sitten Harriet pani hänen eteensä oman niukan päivällisateriansa
jäännökset ja vieraan syötyä, tosin hyvin vähän, pyysi häntä ennen
matkansa jatkamista (mihin näytti olevan kova kiire) kuivaamaan
vaatteitaan tulen ääressä. Kulkuri istuutui kuin kiitollisuuden
pakottamana tulen eteen, irroitti liinan päästään, antoi paksun märän
tukkansa solua vyötäisten alapuolelle ja kuivasi sitä kämmenillään,
katsellen liekkeihin.
»Te kai ajattelette», virkkoi hän nostaen äkkiä päätänsä, »että olen
kerran ollut kaunis. Luulenpa olleeni — tiedän olleeni. Katsokaas tätä!»
Hän tarttui molemmin käsin rajusti tukkaansa kuin olisi tahtonut repiä
sen irti. Sitten hän hellitti jälleen ja heitti sen taaksepäin kuin
olisi siinä ollut joukko käärmeitä.
»Oletteko vieras täällä?» kysyi Harriet.
»Vierasko?» toisti nainen, pysähtyen jokaisen lyhyen vastauksen välillä
ja katsahtaen tuleen. »Kyllä, kymmenen tai kaksitoista vuotta olen
ollut vieras. Minulla ei ollut almanakkaa siellä, missä olen ollut.
Kymmenen tai kaksitoista vuotta. Tätä paikkaa en tunne. Se on muuttunut
paljon siitä, kun lähdin.»
»Oletteko ollut kaukana?»
»Hyvin kaukana. Kuukausia toistensa perästä kaukana merellä ja sitäkin
kauempana. Minä olen ollut siellä, minne rangaistusvangit lähetetään»,
lisäsi hän katsoen suoraan Harrietin kasvoihin. »Olen itsekin ollut
rangaistusvanki.»
»Taivas teitä auttakoon ja antakoon teille anteeksi», kuului hiljainen
vastaus.
»Niin, taivas minua auttakoon ja antakoon anteeksi!» vastasi vieras
nyökäten tuleen päin. »Jos ihmiset auttaisivat joitakin meistä vähän
enemmän, antaisi ehkä taivaskin meille pikemmin anteeksi.»
Mutta hänen mielensä pehmeni, kun hän näki Harrietin vakavuuden ja
sydämellisen lempeät kasvot ja tajusi, ettei häntä ollenkaan tuomittu,
ja hän sanoi vähemmän jäykästi:
»Me olemme ehkä molemmat samanikäiset, te ja minä. Jos minä olen
vanhempi, en ainakaan kuin vuoden tai pari. Ajatelkaahan sitä!»
Hän levitti käsivartensa kuin hänen ulkonaisen olentonsa näyttäminen
ilmaisisi, millainen kurja ja turmeltunut ihminen hän oli. Sitten hän
antoi käsivarsiensa taas taipua ja painoi päänsä kumaraan.
»Ei ole mitään, mitä emme voisi toivoa korvaavamme. Parannus ei ole
milloinkaan liian myöhäinen», virkkoi Harriet. »Te kadutte —»
»En», vastasi toinen. »En kadu. En voi. Minä en ole sellainen. Miksi
minä katuisin ja koko muu maailma kulkisi vapaana? Minulle puhellaan
katumuksesta. Kuka katuu niitä vääryyksiä, jotka minulle on tehty?
Hän nousi, sitoi liinan päähänsä ja kääntyi lähteäkseen.
»Minne?» kysyi Harriet.
»Tuonne», vastasi vieras, viitaten kädellään. »Lontooseen.»
»Onko teillä koti, jonne menette?»
»Luullakseni minulla oli äiti. Hän on yhtä hyvä äiti kuin hänen
asuntonsa on hyvä koti», vastasi vaeltaja naurahtaen katkerasti.
»Ottakaa tämä», sanoi Harriet pannen rahaa hänen käteensä. »Koettakaa
tulla hyväksi. Siinä on kovin vähän, mutta yhdeksi päiväksi se ehkä
varjelee teidät pahasta.»
»Oletteko naimisissa?» kysyi toinen hiljaa ottaessaan almun vastaan.
»En. Minä asun täällä veljeni kanssa. Meiltä ei liikene paljon, muuten
olisin antanutkin teille enemmän.»
»Sallitteko minun suudella teitä?»
Kun vieras ei huomannut ylenkatseen tai vastenmielisyyden ilmettä,
kumartui hän Harrietin yli ja painoi huulensa hänen poskelleen. Sitten
hän vielä kerran tarttui Harrietin käsivarteen, painoi sen silmilleen
ja katosi nopeasti.
Hän poistui illan pimeyteen, ulvovaan tuuleen ja virtaavaan sateeseen,
taivaltaen eteenpäin tietään pitkin sumuun verhoutunutta kaupunkia
kohti, jossa heikot valot kimmelsivät, mustien hiusten ja rikkinäisen
liinan liehuessa kasvoilla.