Viikkojen kuluessa toistensa jälkeen ainoankaan vihollisen ilmestymättä
linnoitettuun turvapaikkaan kapteeni Cuttle ei silti vähääkään lyönyt
laimin viisaita varokeinojaan yllätystä.
Hän päätteli, että hänen nykyinen turvallisuutensa oli liian varma ja
ihmeellinen voidakseen kestää paljon kauemmin. Hän tiesi, että tuulen
ollessa suotuisa tuuliviiri harvoin jää paikalleen, ja tunsi liian
hyvin rouva MacStingerin päättävän ja pelottoman luonteen epäilläkseen
sitä, että tämä sankarillinen nainen oli ottanut tehtäväkseen löytää
ja vangita hänet. Vavisten näiden järkisyiden painosta kapteeni Cuttle
eleli hyvin yksinään ja syrjään vetäytyneenä. Harvoin hän uskalsi
lähteä liikkeelle ennen pimeän tuloa ja silloinkin vain pimeimmille
kaduille. Sunnuntaisin hän ei milloinkaan liikkunut ulkona ja sekä
turvapaikassaan että sen seinien ulkopuolella hän vältti naistenhattuja
ikäänkuin ne olisivat olleet raivoavien jalopeurojen päässä.
Kapteeni ei edes uneksinutkaan, että hänen olisi mahdollista tehdä
vastarintaa, jos kävelyretkillä hänen kimppuunsa hyökkäisi rouva
MacStinger. Hengessään hän jo näki itsensä taipuisasti sijoitetuksi
vuokravaunuihin ja kuvitteli mielessään, kuinka häntä kuljetettaisiin
takaisin entiseen asuntoon. Hän aavisti olevansa mennyttä miestä, jos
kerran joutuisi sinne, hattunsa katoavan, rouva MacStingerin yötä
päivää pitävän häntä silmällä, moitteita koottavan päänsä päälle
lasten läsnäollessa ja epäluulon ja epäluottamuksen aina vaanivan
kintereillään. Niin hän olisi ihmissyöjä lasten silmissä ja heidän
äitinsä mielestä kiinni saatu petturi.
Hänen otsalleen kihosi kylmä hiki ja hänen mielensä painui
alakuloiseksi aina kun tämä kaamea kuva tuli hänen mieleensä.
Tavallisesti kävi niin, ennenkuin hän iltaisin hiipi ulos talosta
saamaan raitista ilmaa ja liikuntoa. Tietoisena vaarasta kapteeni
lausui silloin Robille niin juhlalliset jäähyväiset kuin ainakin mies,
joka ehkä ei koskaan enää palaa. Samalla hän kehoitti Robia, jos hän
itse katoaisi joksikin ajaksi näkyvistä, vaeltamaan hyveen polkua ja
pitämään messinkiesineitä aina hyvin kiillotettuina.
Mutta jottei menettäisi mitään tilaisuutta ja taatakseen itselleen
jonkin keinon pahimmassakin käänteessä pysyä yhteydessä ulkomaailman
kanssa, kapteeni Cuttle sai pian onnellisen aatoksen opettaa Rob
Hiojalle salaisen merkin, jonka avulla tämä auttaja voisi vaaran
hetkellä ilmaista päällikölleen läsnäolonsa ja uskollisuutensa.
Pitkäaikaisen harkinnan jälkeen kapteeni päätti opettaa hänet
viheltämään merimieslaulun »Reippaasti, merimiehet!» ja kun Rob Hioja
oli oppinut esittämään sen niin hyvin kuin maakarhu ylimalkaan voikaan,
painoi kapteeni seuraavat salaperäiset neuvot hänen mieleensä.
»Seuraappa tarkoin, poikani! Jos minut joskus otetaan —»
»Otetaan, kapteeni», keskeytti Rob pyöreät silmät levällään.
»Niin!» sanoi kapteeni synkästi, »jos joskus lähden ulos ja sanon
tulevani takaisin illalliseksi enkä ilmesty vuorokauden kuluessa,
niin lähde Brig-torille ja vihellä sitä säveltä lähellä vanhaa
ankkuripaikkaani — tietysti sennäköisenä kuin et tarkoittaisi sillä
mitään, vaan olisit sattumalta sinne joutunut, Jos vastaan sinulle
samalla sävelellä, niin kierrät etäämmälle poikani, ja palaat taas
vuorokauden kuluttua. Jos vastaani toisella sävelellä, luovailet
edestakaisin ja odotat, kunnes annan uusia merkkejä. Ymmärrätkö?»
»Millä kohtaa minun on luovailtava, kapteeni?» kysyi Roba
»Keskikadullako?»
»Siinäpä on sukkela poika!» huudahti kapteeni katsellen häntä.
ankarasti, »joka ei tunne oman kielensä aakkosia! Poistua vähän
toisaalle ja tulla taas takaisin, vuorotellen — ymmärrätkö?»
»Kyllä, kapteeni», sanoi Rob.
»Hyvä on, poikani», sanoi kapteeni lauhtuen. »Tee siis niin!»
Jotta Rob voisi esittää näytöksen paremmin, alentui kapteeni
Cuttle joskus iltaisin, kun myymälä oli suljettu, harjoituksiin
hänen kanssaan. Hän vetäytyi siinä tarkoituksessa perähuoneeseen
kuin oletetun rouva MacStingerin taloon ja piti tarkoin silmällä
liittolaisensa käytöstä tirkistysreiästä, jonka hän oli leikannut
verhoon. Rob Hioja suoritti velvollisuutensa niin täsmällisesti ja
harkitusti, että kapteeni lahjoitti hänelle useita kertoja puoli
shillingiä tyytyväisyytensä merkiksi ja alkoi vähitellen tuntea
mielenrauhaa kuin ainakin mies, joka oli varustautunut pahimpaan ja
ryhtynyt kaikkiin mahdollisiin varokeinoihin leppymätöntä kohtaloa
vastaan.
Siitä huolimatta kapteeni ei kiusannut kohtaloa olemalla hiventäkään
rohkeampi kuin ennen. Vaikka hän pitikin hyvään kasvatukseensa
kuuluvana olla perheen ystävänä läsnä Dombeyn vihkiäisissä (joista hän
oli kuullut Perchiltä) ja näyttää mainitulle herralle parvekkeelta
ystävälliset ja hyväksymistä ilmaisevat kasvonsa, oli hän lähtenyt
kirkkoon vuokravaunuissa, joiden kumpikin akkuna oli auki, ja olisi
todennäköisesti epäröinyt tähänkin uskaliaaseen yritykseen ryhtymistä
rouva MacStingeriä kavahtaessaan, ellei jälkimäisen läsnäolo
mielipastorinsa jumalanpalveluksessa olisi tehnyt erittäin luultavaksi,
että hän ei voinut olla missään yhteydessä tämän toisen juhlallisuuden
kanssa.
Kapteeni pääsi taas onnellisesti kotiin ja jatkoi uutta elämäänsä
joutumatta suoranaisemmalla tavalla levottomuutta herättävään
kosketukseen vihollisen kanssa kuin mitä hänen mielessään vaikuttivat
hänen joka päivä kadulla näkemänsä naisten hatut. Mutta muut seikat
alkoivat painaa raskaasti kapteenin mieltä. Walterin laivasta ei
vieläkään kuulunut mitään. Vanhasta Sol Gillsistä ei saapunut mitään
tietoja. Florence ei edes tietänyt vanhan miehen katoamisesta,
eikä kapteeni Cuttle raskinut kertoa siitä hänelle. Mitä selvemmin
haihtuivat kapteenin omat toiveet jalomielisen, kauniin, rohkean
nuorukaisen palaamisesta, jota hän oli pikku lapsesta asti rakastanut
omalla karkealla tavallaan, sitä enemmän häntä vaistomaisesti peloitti
ajatus vaihtaa sanaakaan Florencen kanssa. Jos kelpo kapteenilla olisi
ollut hyviä uutisia, olisi hän voittanut kammonsa vastakoristettua
taloa ja sen kalliita huonekaluja kohtaan — vaikka ne yhteydessä
hänen kirkossa näkemänsä naisen kanssa tekivät hänen mielensä araksi
— ja lähtenyt Florencen luo. Mutta kun heidän yhteisten toiveittensa
ylle kohosi synkkä taivaanranta, joka pimeni hetki hetkellä, tuntui
kapteenista melkein siltä kuin hän olisi itse ollut neidolle vain
uutena onnettomuutena ja tuskana, ja senvuoksi hän pelkäsi Florencen
käyntiä tuskin vähemmän kuin rouva MacStingerin hyökkäystä.
Oli kylmä, pimeä syysilta, ja kapteeni Cuttle oli käskenyt sytyttää
tulen pieneen takahuoneeseen, joka nyt muistutti entistäkin enemmän
laivanhyttiä. Satoi rankasti ja tuuli ulvoi ja kun kapteeni oli
kiivennyt talon katolle, vanhan ystävänsä myrskyisen makuusuojan
kohdalle, tarkastelemaan säätä, sai hän mielensä masennukseksi nähdä,
että se oli lohduttoman kolea. Ei niin, että hän olisi liittänyt
tämäniltaisen ilman Walter-paran kohtaloon tai epäillyt, että jos
sallimus oli tuominnut hänet tuhoutumaan, se oli jo aikoja sitten
tapahtunut. Mutta ulkonainen vaikutelma, jolla ei ollut mitään yhteyttä
hänen ajatustensa pääaiheen kanssa, painoi hänen mielensä lamaan ja
sai hänen toivonsa haihtumaan samoin kuin on tapahtunut ennen häntä
viisaammillekin miehille jäi vielä usein tulee tapahtumaan.
Kääntyen tuimaan tuuleen ja kylmään sateeseen päin ja katsahtaen ylös
raskaisiin sadepilviin, jotka lensivät nopeasti talonharjojen yli,
kapteeni Cuttle koetti turhaan saada näkyviinsä jotakin iloista.
Häntä lähinnä oleva näköalakaan ei tarjonnut mitään parempaa.
Rikkinäisissä teerasioissa ja muissa jalkojen juuressa lojuvissa
karkeissa laatikoissa kuhertelivat Rob Hiojan kyyhkyset kuin valittavat
tuulenpuuskat. Eräs merikadetin muotoinen tuuliviiri, jolla oli
kaukoputki silmien edessä ja joka oli kerran näkynyt kadulta, mutta
jo kauan sitten peittynyt uusien talojen taakse, narisi ja valitteli
ruostuneessa kääntönastassaan, tuiman tuulen sitä pyörittäessä ja
leikkiessä sillä julmasti. Kapteenin karkealla sinisellä takilla
tanssivat kylmät sadepisarat kuin teräshelmet. Hän saattoi tuskin pysyä
pystyssä ankaraa luoteista vastaan, joka painoi häntä ja uhkasi heittää
hänet rintasuojan yli kadulle. Jos sinä iltana oli jossakin toivoa,
ajatteli kapteeni pitäessään kiinni hatustaan, oli sitä varmasti kotona
eikä kadulla, ja niin hän lähti taas surumielisesti päätään pudistaen
alas etsimään sitä sieltä.
Hän laskeutui hitaasti pieneen takahuoneeseen, istuutui tavalliseen
tuoliinsa ja katseli kuin toivoa etsien tuleen, mutta siellä sitä ei
ollut, vaikka tuli paloi kirkkaasti. Hän otti esille tupakkakotelonsa
ja piippunsa ja valmistautui polttelemaan, etsi yhä toivoa piipun pesän
punaisesta hehkusta ja huuliltaan kohoavista savukiemuroista, mutta
ei siinäkään ollut edes toivon ankkurin pienintä ruostehiukkasta. Hän
koetti herättää sitä mielessään totilasilla, mutta sen lähteen pohjalla
oli vain surumielinen totuus, eikä hän voinut tyhjentää lasiaan pohjaan
asti. Hän teki kierroksen pari myymälässä ja etsi siellä toivoa eri
kapineiden joukosta, mutta nepä itsepäiseen tapaansa eivät tehneet
muuta kuin kadoksissa olevasta laivasta laskelmia, jotka kaikki
johtivat aution meren pohjaan, mitä väitteitä tahansa hän esittikin
niitä vastaan.
Tuuli ulvoi yhä ja sade pieksi suljettuja akkunaluukkuja, kun
kapteeni pysähtyi myymäläpöydällä seisovan puisen merikadetin eteen
ja ajatteli pyyhkiessään pikku sotilaan univormua hihallaan, kuinka
monta vuotta merikadetti oli nähnyt, joiden kuluessa vain harvoja
muutoksia — tuskinpa mitään — oli tapahtunut laivan miehistössä, kuinka
muutokset olivat melkein kaikki tulleet yhtenä päivänä ja kuinka
perinpohjaista laatua ne olivat olleet. Nyt oli takahuoneen pikku
seurue hajaantunut kauas eri suuntiin. Nyt ei rakastettavalla Pegillä
ollut enää kuulijakuntaa, joskin joku olisi halunnut laulaa, mikä ei
myöskään käynyt päinsä, sillä kapteeni oli varma siitä, ettei kukaan
muu kuin hän osannut esittää sitä ballaadia ja ettei hän nykyisissä
oloissa edes uskaltanut sitä koettaa. Talossa ei enää näkynyt Walterin
iloisia kasvoja — nyt kapteeni siirsi hihansa hetkiseksi merikadetin
univormusta omalle poskelleen, ja Sol Gillsin vanha tuttu tekotukka ja
napit kuuluivat menneisyyteen. Richard Whittingtonia oli lyöty päähän,
ja jokainen suunnitelma ja ehdotus, joka oli kohdistunut merikadettiin,
ajelehti ilman mastoa ja peräsintä rannattomalla merellä.
Kun kapteeni surullisena hautoi mielessään näitä ajatuksia ja
kiilloitti merikadettia joko hellyyden tai hajamielisyyden vallassa,
pani myymälän ovelta kuuluva koputus pöydällä istuvan Rob Hiojan
vapisemaan kiireestä kantapäähän asti. Hän oli tuijottanut suurilla
silmillään hellittämättä kapteenia ja pohtinut itsekseen viidennen
sadannen kerran, oliko kapteeni ehkä tehnyt murhan, koska hänellä oli
niin paha omatunto ja kova hätä lymyillä.
»Mitä se on?» sanoi kapteeni Cuttle hiljaa.
»Jonkun rystyset», vastasi Rob Hioja.
Kapteeni hiipi heti nolon ja syyllisen näköisenä varpaillaan pieneen
perähuoneeseen ja sulki itsensä sinne. Rob avasi ulko-oven ja olisi
keskustellut tulijan kanssa kynnyksellä, jos sieltä olisi ilmestynyt
nainen. Mutta koska tulija oli miespuolinen ja Robin saamat määräykset
koskivat vain naisia, piti hän ovea auki ja antoi vieraan tulla sisään,
kuten tämä tekikin hyvin nopeasti ja iloisena päästessään turvaan
rankkasateesta.
»Joka tapauksessa hyvä ansio Burgess ja Kumppanille», sanoi vieras
katsellen olkapäänsä yli omia sääriään, jotka olivat hyvin märät ja
lian tahraamat. »No, mitä kuuluu, herra Gills?»
Tämä tervehdys lausuttiin kapteenille, joka samassa tuli takahuoneesta
ja koetti, vaikkakin epäonnistuneesti, näyttää siltä kuin olisi pelkkä
sattuma tuonut hänet myymälään.
»Parhaat kiitokset», jatkoi tulija samassa hengenvedossa, »minä voin
erinomaisesti, olen teille hyvin kiitollinen. Minun nimeni on Toots —
herra Toots.»
Kapteeni muisti nähneensä tämän nuoren miehen vihkiäisissä ja kumarsi
hänelle. Toots vastasi nauraa hihittäen ollen tapansa mukaan hyvin
hämillään hengitti kuuluvasti, pudisti pitkän aikaa kapteenin kättä ja
kääntyi sitten Rob Hiojan puoleen, kun hänellä ei ollut mitään muuta
veruketta, ja pudisti hänenkin kättään erittäin ystävällisesti ja
sydämellisesti.
»Mitä minä aloinkaan sanoa! Olisin mielelläni puhunut jonkun sanan
kanssanne, herra Gills, jos suvaitsette», virkkoi Toots vihdoin
hämmästyttävän maltillisesti. »Mitä minun pitikään sanoa? Neiti D.O.M.,
tehän tiedätte!»
Asiaankuuluvan vakavasti ja salaperäisesti kapteeni käänsi kohta
leukansa pientä takahuonetta kohti, jonne Toots seurasi häntä.
»Oi, suokaa anteeksi», pyysi Toots ja vilkaisi kapteenin kasvoihin
istuutuessaan tulen ääressä olevalle tuolille, jonka kapteeni oli
tarjonnut hänelle. »Ette kai sattumalta tunne Kukonpoikaa, vai kuinka
herra Gills?»
»Kananpoikaako?» sanoi kapteeni.
»Kukonpoikaa», toisti Toots.
Kun kapteeni pudisti päätään, selitti Toots, että se mies, jota hän oli
tarkoittanut, kuuluisa ja yleisesti tunnettu henkilö, oli peittänyt
maineenlaakereilla sekä itsensä että maansa taistellessaan Nobbyn
kanssa, mutta tämänkään selityksen jälkeen asia ei näyttänyt vielä
ollenkaan vaikenevan kapteenille.
»Vain senvuoksi kysyin, että hän on ulkona», jatkoi Toots. »Mutta se ei
tee mitään. Ehkä hän ei kastu pahasti.»
»Voin heti paikalla lähettää sanan hänelle», huomautti kapteeni.
»No, jos te tosiaankin tahdotte olla niin ystävällinen, että annatte
hänen istua myymälässä nuoren apulaisenne kanssa», virkkoi Toots
hihittäen, »olisin iloinen, sillä, nähkääs, hän loukkaantuu helposti,
ja kosteus on hyvin sopimaton hänen ruholleen. Minä kutsun hänet
sisälle, herra Gills.»
Niin sanoen Toots astui myymälän ovelle ja vihelsi yön pimeyteen
erikoisella tavalla. Kohta ilmestyi stoalaisen näköinen karkeaan
valkoiseen päällystakkiin kääriytynyt miekkonen, jolla oli
laakealierinen hattu, hyvin lyhyt tukka, murtunut nenäluu ja
huomattavan iso paljas ja hedelmätön pälvi kummankin korvan takana.
»Istukaa, Kukonpoika», virkkoi Toots.
Taipuvainen Kukonpoika sylkäisi suustaan muutamia pieniä oljenkorsia,
joilla oli herkutellut, ja otti uuden annoksen toisessa kädessä
pitelemästään lisävarastosta.
»Ei suinkaan täällä ole mitään kostean pisaraa saatavissa?» kysyi
Kukonpoika ylimalkaisesti. »Tämä virtanaan valuva yö on kova paikka
miehelle, jonka pitää elää hyvinvoinnistaan.»
Kapteeni Cuttle toi lasin rommia, jonka Kukonpoika heittäen päänsä
taaksepäin tyhjensi itseensä kuin tynnyriin lausuen sitä ennen
lyhyesti: »Meidän hyväksemme!» Sitten palasivat Toots ja kapteeni
takahuoneeseen ja istuutuivat tulen ääreen, jolloin Toots aloitti:
»Herra Gills —»
»Huomio!» keskeytti kapteeni. »Minun nimeni on Cuttle.» Toots näytti
kovin ällistyneeltä kapteenin vakavasti jatkaessa:
»Kapteeni Cuttle on nimeni, Englanti on isänmaani, tämä on asuntoni,
ja siunattu olkoon luomakunta — Job», sanoi kapteeni kuin mainitakseen
heti, mistä oli lainannut viime sanansa.
»Voi, enkö siis saakaan tavata herra Gillsiä, vai kuinka?» kysyi Toots.
»Sillä —»
»Jos voisitte tavata Sol Gillsin, nuori mies» vastasi kapteeni
painokkaasti ja laskien kätensä Tootsin polvelle, »vanhan Solin,
huomatkaa — omin silminne — tuossa istuessanne, silloin olisitte
minusta tervetulleempi kuin myötätuuli laivalle, joka on saanut odottaa
tyvenessä. Mutta te ette voi nähdä Sol Gillsiä. Ja miksi ette voi nähdä
Sol Gillsiä?» kysyi kapteeni, joka huomasi Tootsin kasvoista tekevänsä
syvän vaikutuksen. »Koska hän on näkymätön.»
Kiihtymyksessään oli Toots vastaamaisillaan, että sillä ei ollut väliä,
mutta hän muuttikin aikeensa ja virkkoi: »Hyväinen aika!»
»Mainittu mies», jatkoi kapteeni, »on jättänyt minut kirjallisella
määräyksellä kaiken tämän hoitajaksi, mutta hän oli melkein kuin
vannoutunut veljeni. En tiedä, minne hän on lähtenyt tai miksi hän on
lähtenyt, etsiikö hän sisarenpoikaansa vai onko hän päästään vialla.
Sitä en tiedä paremmin kuin tekään. Eräänä aamuna päivän koittaessa hän
katosi laidan yli ilman loiskahdusta ja väreilyä. Olen etsinyt häntä
jos jostakin enkä ole kertaakaan osunut saamaan häntä näkyviini tai
kuuluviini.»
»Mutta neiti Dombey ei tiedä —» aloitti taas Toots.
»Ei, ja minä kysynkin teiltä tunteisiinne vedoten», sanoi kapteeni
hiljentäen ääntään, »miksi hänen pitäisikään tietää? Miksi hänelle
ilmoitettaisiin, ennenkuin välttämättä täytyy. Hän tunsi tosiaankin
vanhaa Sol Gillsiä kohtaan niin suurta rakkautta ja ystävyyttä ja —
vaikka mitä siitä kannattaa puhua? Tehän tunnette hänet.»
»Tunnen kun tunnenkin», hihitti Toots syyllisen näköisenä, punan
peittäessä hänen kasvonsa.
»Ja tulette nyt hänen luotaan?» kysyi kapteeni.
»Tulen kuin tulenkin», hihitti Toots taas.
»Siis ei minun tarvitse huomauttaa sen enempää kuin että tunnette
enkelin», sanoi kapteeni.
Toots tarttui heti kapteenin käteen ja pyysi päästä hänen ystäväkseen.
»Kunniani kautta», sanoi Toots vakavasti, »olisin teille kovin
kiitollinen, jos haluaisitte tutustua minuun lähemmin. Tahtoisin
kovin mielelläni tulla teidän tuttavaksenne, kapteeni. Minä olen
tosiaankin ystävän tarpeessa. Pikku Dombey oli ystäväni vanhan
Blimberin luona ja olisi vieläkin, jos olisi elänyt. Kukonpoika»,
jatkoi Toots alakuloisesti kuiskaten, »on peräti kunnollinen — oikein
ihailtava omassa lajissaan — ehkä maailman nokkelin mies. Ei ole
mitään, mihin hän ei pystyisi, kaikki sanovat niin — mutta en tiedä
— hän ei ole kaikkea. Mutta neiti Dombey on enkeli, jos kukaan. Niin
olen aina sanonut. Tosiaankin olisin teille erittäin kiitollinen, jos
harrastaisitte minun tuttavuuttani.»
Kapteeni Cuttle otti tämän ehdotuksen vastaan kohteliaasti, mutta
katsomatta vielä velvollisuudekseen siihen sitoutua. Hän ei vastannut
muuta kuin: »Niin, niin, nuorukainen, saamme nähdä, saamme nähdä», ja
muistutti Tootsille sitten hänen lähintä tehtäväänsä kysymällä, mikä
hänelle tuotti sen kunnian, että Toots tuli hänen luokseen.
»No, asia on nyt niin», vastasi Toots, »että nuori nainen on lähettänyt
minut. Ei neiti Dombey — vaan Susan, tehän tiedätte.»
Kapteeni nyökäytti kerran päätänsä, kasvoillaan vakava ilme kuin
osoittaakseen, että hän piti mainittua nuorta naista suuressa arvossa.
»Ja nyt kerron teille myöskin, mistä se johtuu», sanoi Toots. »Tehän
tietänette, että minä käyn toisinaan vieraisilla neiti Dombeyn luona.
En mene sinne nähkääs vartavasten, mutta sattuu niin, että usein joudun
hänen läheisyyteensä. Ja kun sinne joudun — no niin, silloin käyn
juttelemassa hänen kanssaan.»
»Luonnollisesti», huomautti kapteeni.
»Niin», sanoi Toots. »Kävin hänen luonaan juttelemassa. Kautta
kunniani, tuskinpa pidän mahdollisena luoda oikeata mielikuvaa siitä,
millainen enkeli neiti Dombey oli tänä iltapäivänä.»
Kapteeni vastasi päännykäyksellä, jonka piti ilmaista, ettei se ehkä
ollut helppoa kaikille ihmisille, mutta ainakin hänelle.
»Minun tullessani ulos», virkkoi Toots, »vei Susan minut odottamatta
ruokasäiliöön».
Kapteeni näytti ensi hetkellä aikovan nuhdella tällaista menettelyä.
Hän nojautui taaksepäin tuolissaan ja katseli Tootsia epäluuloisen,
melkeinpä uhkaavan näköisenä.
»Sieltä hän veti esille tämän sanomalehden», jatkoi Toots. »Hän kertoi
pitäneensä sitä kaiken päivää salassa neiti Dombeyltä sen takia, mitä
siinä oli eräästä henkilöstä, jonka sekä neiti että herra Dombey ovat
tunteneet, ja sitten hän luki sen minulle. Niin, ja sitten hän sanoi —
odottakaahan hetkinen — mitä hän taas sanoikaan vielä?»
Sillä aikaa kun Toots keskitti sielullisia kykyjään tähän kysymykseen,
kiintyi hänen katseensa sattumalta kapteenin silmään, ja hän joutui
sen ankarasta ilmeestä niin ymmälle, että hänelle kävi kiduttavaksi
ponnistukseksi päästä jälleen käsiksi ajatusjuoksunsa johtolankaan.
»Jaha», sanoi Toots pitkän miettimisen perästä, »jaha, hän sanoi
toivovansa, ettei se kaikki sentään olisi totta ja että kun hän itse ei
voinut oikein hyvin päästä ulos herättämättä neiti Dombeyn epäluuloa,
niin enkö minä tahtoisi lähteä tälle kadulle herra Solomon Gillsin
luo, joka on puheena olevan henkilön eno, ja tiedustaisi luulisiko hän
sen olevan totta vai oliko hän kuullut mitään muuta Cityssä. Hän sanoi
myöskin, että jollei herra Gills voisi puhua minun kanssani, voisi
epäilemättä kapteeni Cuttle. Ja kuulkaas!» lisäsi Toots ikäänkuin se
biisi vasta nyt valjennut hänelle, »tehän se olettekin!»
Kapteeni vilkaisi Tootsin kädessä olevaan sanomalehteen ja hengitti
lyhyesti ja hätäisesti.
»No niin», jatkoi Toots, »jos kysytte, miksi tulen näin myöhään,
niin vastaan, että kävin ensin Finchleyssä asti noutaakseni sieltä
tavattoman kaunista ruohoa neiti Dombeyn linnulle. Mutta heti
senjälkeen tulin suoraan tänne. Olette luullakseni nähnyt tämän
sanomalehden?»
Kapteeni, joka oli käynyt varovaiseksi lehtien lukemisessa, jottei
joutuisi näkemään itseään rouva MacStingerin etsintäkuulutuksen uhrina,
pudisti päätänsä.
»Luenko teille sen kohdan?» kysyi Toots.
Kapteenin tehtyä myöntävän eleen Toots luki hänelle seuraavaa
laivatoimiston tiedonannoista:
»Southampton. Parkkilaiva _Uhma_, kapteeni Henry James, saapui tänään
tähän satamaan sokeri-, kahvi- ja rommilastissa ja ilmoittaa, että
lähdettyään Jamaikasta kotimatkalle se joutui tyyneen vyöhykkeeseen
sillä ja sillä leveysasteella, tehän tiedätte», sanoi Toots yritettyään
vähän lukea numeroita ja hypäten sitten niiden yli.
»No niin!» huusi kapteeni iskien nyrkkinsä pöytään. »Annetaan mennä
eteenpäin, poika!»
»‒ leveysasteella», toisti Toots katsahtaen pelästyneenä kapteeniin, »ja
sillä ja sillä pituusasteella. Silloin tähystäjä huomasi puoli tuntia
ennen auringonlaskua joitakin laivahylyn kappaleita ajelehtimassa noin
meripenikulman päässä. Kun ilma oli kirkas eikä parkkilaiva päässyt
liikkumaan minnekään, laskettiin vesille vene, jolle annettiin määräys
tutkia noita jätteitä. Siellä tavattiin muutamia paksuja raakapuita
ja osa englantilaisen, noin viidensadan tonnin kantoisen prikin
pääköysistöä ynnä kappale peräsintä, jossa vielä voitiin selvästi
erottaa nimen alkuosa _Poika ja P—_. Ajelehtivilla kappaleilla ei ollut
näkyvissä jälkeäkään mistään ruumiista. _Uhman_ päiväkirjassa todetaan,
että kun yöllä virisi tuulenhenki, ei näitä jätteitä enää näkynyt.
Ei voi olla epäilystäkään siitä, että nyt ovat selvinneet kaikki
arvelut, jotka koskevat Lontoosta Barbadosiin lähtenyttä ja sitten
kadonnutta prikiä, nimeltä _Poika ja Perillinen_. Se on tuhoutunut
viime hirmumyrskyssä ja mennyt pohjaan ainoankaan elävän olennon
pelastumatta.»
Paremmin kuin muutkaan ihmiset ei kapteeni Cuttle tietänyt, kuinka
paljon toivoa kaikesta mielenmasennuksesta huolimatta hänessä vielä
oli ollut jäljellä, ennenkuin hän sai tämän lopullisen iskun. Uutista
luettaessa ja vielä pari minuuttia senjälkeenkin hän istui kuin
noiduttuna, tuijottaen vaatimattomaan Tootsiin. Sitten hän hypähti
äkkiä pystyyn, pani päähänsä vahakankaisen hattunsa, jonka oli laskenut
pöydälle vieraansa kunniaksi, kääntyi selin Tootsiin ja painoi päänsä
uuninreunustalle.
»Sen minä sanon», huudahti Toots, jonka hellää sydäntä liikutti
kapteenin odottamaton tuska, »että tämä maailma on tosiaankin
kerrassaan kurja kapine! Aina kuolee joku tai katoaa tai tekee jotakin
kiusallista. Totisesti, jos olisin sen tiennyt, en olisi niin iloinnut
päästessäni omaisuuteni haltijaksi. En ole milloinkaan nähnyt tällaista
maailmaa. Sehän on paljon pahempi kuin Blimberin maailma.»
Asentoaan muuttamatta kapteeni Cuttle viittasi Tootsia olemaan hänestä
välittämättä. Heti senjälkeen hän kääntyi, vahakankainen hattu niskaan
työnnettynä, tasoitellen ja silitellen kädellään ruskeita kasvojaan.
»Wal'r, rakas poikani», virkkoi kapteeni, »hyvästi! Wal'r, lapseni,
poikani, sinua minä rakastin! Hän ei ollut omaa lihaani ja vertani»,
jatkoi kapteeni tuleen katsellen, »minulla ei ole ketään — mutta
kadottaessani Wal'rin tunnen samaa kuin isä menettäessään poikansa.
Miksi sitten? Senvuoksi, että se ei ole vain yksi tappio, vaan
kokonainen tusina. Missä on se pieni punaposkinen ja kiharatukkainen
koulupoika, joka oli tässä huoneessa aina niin iloinen ja virkeä kaiket
viikot kuin hilpeä soittokappale? Hukkunut Wal'rin kanssa. Missä on se
reipas nuorukainen, jota ei mikään voinut väsyttää tai suututtaa ja
joka leimahti ja punastui, kun hämäsimme häntä pikku kullannupulla,
niin että oli oikein ilo katsella häntä? Hukkunut Wal'rin kanssa.
Missä on sen miehen hehkuva mieli, jonka oli vaikea nähdä vanhan enon
minuuttiakaan epäröivän ja joka ei välittänyt lainkaan itsestään?
Hukkunut Wal'rin kanssa. Siinä ei ollutkaan vain yksi Wal'r, vaan
tusina, joita kaikkia rakastin, jotka pitivät kiinni hänen kaulastaan
hänen hukkuessaan ja nyt ovat tarttuneet minuun!»
Toots istui vaiti taivutellen sanomalehteä mahdollisimman pieneen
kokoon polvellaan ja sitten taas levittäen sen.
»Ja Sol Gills», puheli kapteeni tuijottaen tuleen, »yksinäiseksi jäänyt
vanha Sol-parka, missä sinä olet nyt? Sinut jätettiin minun hoitooni.
Wal'rin viimeiset sanat olivat: Pitäkää huolta enostani! Mikä sinuun
oikein meni, Sol, kun lähdit ja jätit Ned Cuttlen pulaan, ja mitä
minun on nyt merkittävä sinusta tilikirjaani, johon Wal'r katselee
ylhäältä? Sol Gills! Sol Gills!» toisti kapteeni pudistaen hitaasti
päätänsä, »kun saat käsiisi tämän sanomalehden kaukana kotoa, missä ei
kukaan ole tuntenut Wal'ria eikä osaa sanoa sinulle mitään, menet kai
laivanreunalle ja heittäydyt pää edellä syvyyteen!»
Syvään huokaisten kapteeni kääntyi Tootsiin päin ja heräsi vasta nyt
selvästi huomaamaan tämän herran läsnäolon.
»Nuori mies», virkkoi kapteeni, »teidän pitää sanoa rehellisesti tuolle
nuorelle naiselle, että tämä surullinen uutinen on liiankin totta.
Sellaisesta, nähkääs, ei kirjoiteta romaaneja. Laivan päiväkirjassa se
on kerrottu, ja sen totisempaa kirjaa eivät ihmiset osaa kirjoittaa.
Huomisaamuna», lisäsi kapteeni, »minä lähden hankkimaan tietoja, mutta
niistä ei voi tulla mitään hyvää. Jos haluatte pistäytyä luokseni vielä
huomenna aamupäivällä saatte tietää, mitä olen kuullut, mutta sanokaa
nuorelle naiselle kapteeni Cuttlen puolesta, että näin tämä juttu
päättyi.»
Kapteeni otti koukulla vahakangashatun päästään, veti hatun kuvusta
esille nenäliinan, pyyhki epätoivoisena harmaantunutta päätänsä
ja heitti nenäliinan raukeasti entiseen paikkaan takaisin perin
masentuneena.
»Vakuutan teille», virkkoi Toots, »että olen tosiaankin sanomattoman
pahoillani. Totisesti se surettaa minua kovin, vaikka en tuntenutkaan
puheena olevaa henkilöä. Luuletteko sen koskevan neiti Dombeyhin,
kapteeni Gills — piti sanomani herra Cuttle?»
»Mitä ihmettä!» vastasi kapteeni kuin säälitellen Toots paran
viattomuutta. »Kun tyttö ei vielä ollut tuota suurempi, pitivät he jo
toisistaan kuin kaksi kyyhkystä.»
»Tosiaanko!» huudahti Toots, jonka kasvot venyivät huomattavasti
pitemmiksi.
»He olivat luodut toisilleen», sanoi kapteeni murheellisena, »mutta
mitä se nyt merkitsee?»
»Kautta kunniani!» virkkoi Toots, purkien sanoja mielenliikutuksen ja
kömpelön naurunhihityksen seasta, »nyt olen vielä surullisempi kuin
äsken. Nähkääs, kapteeni Gills, minä — minä suorastaan jumaloin neiti
Dombeyta, minä — minä olen ihan sairas rakkaudesta häneen» — puuska,
joka pani tämän tunnustuksen puhkeamaan onnettoman Tootsin huulilta,
ilmaisi hänen tunteittensa rajuuden — »mutta mitä merkitsisi rakkauteni
häneen, jollen olisi todella pahoillani hänen tuskastaan, mistä se
sitten johtuneihin? Minun kiintymykseni, nähkääs, ei ole itsekäs»,
lisäsi Toots tuttavallisesti, mikä johtui siitä, että hänkin oli saanut
olla kapteenin helläsydämisyyden todistajana. »Minun laitani, kapteeni
Gills, on niin, että jos minun ylitseni ajettaisiin — tai — tai minut
tallattaisiin maahan — tai heitettäisiin jostakin hyvin korkealta — tai
jotakin tuontapaista sattuisi — neiti Dombeyn vuoksi, olisi se kaikkein
hauskinta, mitä minulle voisi tapahtua.»
Kaiken tämän Toots lausui hiljaisella äänellä, jottei sitä kuulisi
Kukonpoika, joka vastusti hellempiä tunteita. Pakollinen hillitseminen
yhtyneenä tunteitten voimakkuuteen sai hänet punastumaan korviaan
myöten ja sitten näyttämään kapteenille niin liikuttavan kuvan
epäitsekkäästä rakkaudesta, että kunnon kapteeni taputti häntä
rauhoittaen selkään ja kehoitti rohkaisemaan mielensä.
»Kiitoksia, kapteeni Gills», virkkoi Toots, »te menettelette
ystävällisesti puhuessanne minulle niin keskellä omia huolianne.
Olen teille hyvin kiitollinen. Niinkuin sanoin aikaisemmin, kaipaan
todellakin ystävää ja olisin iloinen saadessani tutustua teihin.
Vaikka elänkin hyvissä oloissa», jatkoi Toots pontevasti, »ette osaa
kuvitella, kuinka kurja sentään olen. Tyhjänpäiväiset ihmiset, nähkääs,
luulevat minua onnelliseksi, kun näkevät minut Kukonpojan seurassa,
ja sellaiset etevät luonteet kuin hän uskovat samoin, mutta minä olen
kurja. Kärsin neiti Dombeyn vuoksi, kapteeni Gills. En voi enää nauttia
aterioistani, räätäli ei tuota minulle mitään iloa, yksin ollessani
usein itken... Vakuutan teille, että mielihyvin tulen takaisin huomenna
ja vaikka viisikymmentä kertaa!»
Näin sanoen Toots pudisti kapteenin kättä ja peitettyään liikutuksen
merkit niin hyvin kuin se kävi päinsä niin lyhyessä ajassa, salatakseen
ne Kukonpojan läpitunkevalta katseelta, astui takaisin myymälään.
Kukonpoika, joka oli mustasukkainen heti kun huomasi vaikutusvaltaansa
uhattavan, katseli kapteeni Cuttlea kaikkea muuta kuin suopean
näköisenä jäähyväisiä lausuttaessa. Sitten hän seurasi Tootsia ulos
kadulle osoittamatta muuten vastenmielisyyttään, kun taas kapteeni jäi
myymälään sydän raskaana. Rob Hioja säteili ilosta, kun hänellä oli
ollut kunnia tuijottaa melkein puoli tuntia Nobbyn voittajaan.
Kauan senjälkeen kun Rob oli jo nukahtanut myymäläpöydän alle, istui
kapteeni tuijottaen tuleen. Vielä kauan sittenkin, kun ei enää ollut
mitään tulta katseltavana, hän istui silmät suunnattuina ruostuneeseen
kamiininsuojukseen, Walteria ja Sol-ukkoa koskevien lohduttomien
ajatusten risteillessä hänen päässään. Ullakon tuuliseen huoneeseen
vetäydyttyäänkään hän ei vielä saanut lepoa ja nousi aamulla sumuisena
ja uupuneena.
Kohta kun Cityn liikkeet olivat auki, lähti kapteeni Dombey ja Pojan
konttoriin. Puisen merikadetin akkunoita ei sinä aamuna avattu. Rob
Hioja jätti kapteenin määräyksestä akkunaluukut kiinni, ja koko
rakennus oli kuin kuolintalo.
Sattumalta oli Carker juuri menossa ovesta sisälle, kun kapteeni saapui
perille. Vastattuaan vakavasti ja äänettömästi konttoripäällikön
tervehdykseen kapteeni rohkaisi mielensä ja seurasi häntä hänen omaan
huoneeseensa.
»No niin, kapteeni Cuttle», virkkoi Carker asettuen seisomaan
tavalliselle paikalleen uunin eteen ja pitäen hattua päässään, »tämä on
ikävä juttu».
»Olette siis saanut sen tiedon, joka oli eilen sanomalehdessä?» kysyi
kapteeni.
»Kyllä», vastasi Carker, »olemme saaneet sen. Se oli täsmällinen.
Vakuutusyhtiö kärsii tuntuvan tappion. Olemme hyvin pahoillamme. Mutta
sitä ei voi auttaa. Sellaista on elämä!»
Carker leikkasi varovasti kynsiään kynäveitsellä ja hymyili
kapteenille, joka seisoi ovella.
»Olen erittäin pahoillani Gay-paran vuoksi», jatkoi Carker, »ja myöskin
miehistön. Kuuleman mukaan oli siellä mukana eräitä parhaita miehiämme.
Mutta niin käy aina. Myöskin monta perheellistä miestä. Kuitenkin
on lohdullista ajatella, ettei Gay-paralla ollut perhettä, kapteeni
Cuttle!»
Kapteeni seisoi hieroen leukaansa. Konttoripäällikkö vilkaisi pöydälle
jätettyihin avaamattomiin kirjeisiin ja otti käteensä sanomalehden.
»Voinko tehdä jotakin puolestanne, kapteeni Cuttle?» kysyi hän
kohottaen silmänsä lehdestä ja luoden hymyilevän, paljon puhuvan
katseen oveen.
»Toivoisin teidän, hyvä herra, voivan rauhoittaa minua eräässä asiassa,
joka huolestuttaa minua kovasti», vastasi kapteeni.
»Niinkö!» huudahti Carker. »Mikä se on? Kuulkaahan, kapteeni Cuttle,
minun täytyy pyytää teitä esittämään asianne nopeasti, jos se suinkin
käy päinsä. Minulla on hyvin kiire.»
»Nähkääs, hyvä herra», virkkoi kapteeni astuen askeleen lähemmäksi,
»ennenkuin ystäväni Walter lähti tälle onnettomalle matkalle —»
»No no, kapteeni Cuttle», keskeytti hymyilevä konttoripäällikkö,
»älkää puhuko tuolla lailla onnettomista matkoista. Täällä meillä ei
ole mitään tekemistä onnettomien matkojen kanssa, hyvä mies. Teidän
on täytynyt kuluttaa jo hyvin varhain elämänne, jollette muista,
että kaikilla matkoilla on turmionkin mahdollisuudet sekä maalla
että merellä. Ette kai kiusaa itseänne sillä olettamuksella, että
tuo nuorukainen, mikä hänen nimensä nyt olikaan, hukkui rajuilmalla,
joka lietsottiin häntä vastaan täältä toimistosta — vai kuinka?
Hyi, kapteeni! Uni ja soodavesi ovat parasta lääkettä tuollaista
levottomuutta vastaan.»
»Nuorukainen», vastasi kapteeni hitaasti— »olettehan vain melkein poika
minuun verraten, enkä senvuoksi pyydä anteeksi, että tuo sana luiskahti
huuliltani, — jos teitä miellyttää tällainen leikki, ette ole se kunnon
mies, jona olen teitä pitänyt, ja jollette ole se kunnon mies, jona
olen teitä pitänyt, on minulla ehkä kuitenkin syytä olla levoton.
Kuulkaahan nyt, herra Carker. Ennenkuin poikaparka lähti pois käskyä
totellen, kertoi hän minulle, ettei sitä matkaa tehty hänen omaksi
hyväkseen tai edistyksekseen. Minun vakaumukseni oli, että hän erehtyi
ja sanoinkin hänelle niin. Nyt olen tullut tänne kysymään paria seikkaa
teiltä, koska esimiehenne on poissa ja voidakseni rauhoittaa mieltäni.
Niihin kysymyksiin vastasitte silloin avomielisesti. Minua rauhoittaisi
kovasti, kun kaikki on kerran näin lopussa ja on kestettävä, mitä ei
voi auttaa — kuten voitte oppineena miehenä lukea kirjasta ja painaa
mieleenne — jos vielä kerran saisin kuulla, etten erehtynyt, etten ole
laiminlyönyt velvollisuuttani, kun en sanonut ukolle, mitä Walter oli
kertonut minulle, ja että tuuli todella puhalsi hänen purjeisiinsa, kun
hän nosti ne lähteäkseen Barbadosin satamaan. Herra Carker, kun kävin
täällä viimeksi, tulimme oikein hyvin toimeen keskenämme. Jollen ole
tänä aamuna ollutkaan kovin miellyttävä tuon poikaparan vuoksi ja jos
olen taas kiivastunut joistakin teidän huomautuksistanne, jotka olisin
halunnut torjua, on nimeni Edward Cuttle, ja pyydän teiltä anteeksi.»
»Kapteeni Cuttle», vastasi Carker mahdollisimman kohteliaasti, »minun
täytyy pyytää teiltä erästä suosionosoitusta».
»Mikä se on, hyvä herra?» kysyi kapteeni.
»Pyytää teitä olemaan ystävällinen ja poistumaan, jos suvaitsette»,
virkkoi konttoripäällikkö ojentaen käsivartensa, »ja viemään joutavat
jaarittelunne jonnekin muualle».
Kapteenin kasvojen joka kuhmu kalpeni hämmästyksestä ja vihasta. Hänen
otsansa punainen juovakin haihtui kuin sateenkaari pilvien synketessä.
»Sanonpa teille jotakin, kapteeni Cuttle», jatkoi Carker häristäen
etusormellaan ja näyttäen hänelle kaikki hampaansa, mutta hymyillen
yhä ystävällisesti, »minä olin liian suopea teille, kun kävitte
täällä viimeksi. Te kuulutte vehkeileviin ja julkeisiin ihmisiin.
Halutessani säästää nuorukaista, mikä hänen nimensä olikaan, joutumasta
potkaistuksi pois paikastaan suinpäin, siedin teitä, hyvä kapteeni,
mutta kerran, vain kerran. Poistukaahan siis nyt!»
Kapteeni oli kuin naulattu paikalleen eikä saanut sanaakaan suustaan.
»Menkää», virkkoi hyväntuulinen konttoripäällikkö, nostaen
takinhelmansa ja seisoen sääret hajallaan kamiinin edessä matolla,
»menkää tiehenne järkevänä miehenä, jottei tarvitsisi heittää teitä
ulos tai turvautua muuhun väkivaltaiseen keinoon. Jos herra Dombey
olisi täällä, kapteeni, olisi teidän mahdollisesti pakko lähteä talosta
häpeällisemmällä tavalla. Minä en sano muuta kuin: menkää!»
Kapteeni löi painavalla nyrkillään rintaansa kuin saadakseen sillä
keinolla vedetyksi henkeään syvempään, katseli Carkeria kiireestä
kantapäähän ja loi silmäyksen ympärilleen tässä pienessä huoneessa
ikäänkuin ei olisi selvästi ymmärtänyt, missä tai minkälaisessa
seurassa hän nyt oli.
»Te olette kavala, kapteeni Cuttle», jatkoi Carker kevyesti ja
vilkkaan avomielisesti kuin maailmanmies ainakin, joka tunsi maailman
liian hyvin joutuakseen pois tolalta minkään ilkityön ilmi tullessa,
kun se ei koskenut häntä itseään, »mutta ette ole kuitenkaan kyllin
viekas salataksenne koukkujanne täydellisesti — ette te eikä teidän
poissaoleva ystävänne, kapteeni. Minne ihmeeseen se ystävänne on
joutunut, häh?»
Taas kapteeni painoi käden rinnalleen. Henkäistyään vielä syvään hän
vannoi mielessään kestävänsä, mutta pysyi vaiti.
»Te haudotte sieviä pikku suunnitelmia, pidätte hauskoja pikku
neuvotteluja, teette hauskoja pikku sopimuksia ja otatte vastaan
sieviä pikku vierailijoitakin, vai mitä, kapteeni?» kysyi Carker
rypistäen kulmiaan ja samalla näyttäen hampaansa yhtä selvästi kuin
ennenkin, »mutta kerrassaan julkeaa on tulla tänne sitten vielä kaiken
jälkeen. Se ei sovi ollenkaan yhteen teidän viekkautenne kanssa!
Teidän salaliittolaisten ja piilottelijain ja karkurien pitäisi
ymmärtää paremmin, mikä on viisasta. Suvaitsetteko nyt ilahduttaa minua
poistumalla?»
»Nuorukainen», huohotti kapteeni tukahtuneella ja vapisevalla
äänellä, alkaen omituisesti heilutella painavaa nyrkkiään, »montakin
sanaa haluaisin lausua teille, mutta en oikein tiedä, mihin ne ovat
piiloutuneet juuri tällä hetkellä. Minun laskujeni mukaan hukkui nuori
ystäväni Walter vasta eilen illalla, ja se saa minut hämmennyksiin.
Mutta te ja minä tapaamme vielä varmasti toisemme, poika», sanoi
kapteeni pitäen koukkuaan koholla, »jos elämme».
»Jos niin käy, ei se suinkaan osoita teidän taitavuuttanne, hyvä mies»,
vastasi Carker yhtä avomielisesti kuin ennenkin, »sillä voitte luottaa
siihen, että yllätän teidät ja annan teidät ilmi. Varoitan teitä siitä.
En teeskentele olevani siveellisempi kuin lähimmäiseni, hyvä kapteeni,
mutta niin kauan kuin minulla on silmät ja korvat, en kärsi tämän talon
tai kenenkään tämän suvun jäsenen luottamusta käytettävän väärin.
Hyvästi», lisäsi Carker nyökäten.
Kapteeni Cuttle, joka katseli häneen hievahtamatta (ja Carker katseli
kapteenia yhtä hievahtamatta), lähti ulos toimistosta ja jätti hänet
seisomaan hajasäärin tulen eteen niin tyynenä ja tyytyväisenä kuin
hänen sielunsa olisi ollut yhtä puhdas tahroista kuin hänen valkean
hieno kauluksensa ja hänen pehmeä sileä ihonsa.
Mennessään ulomman konttorihuoneen kautta kapteeni katsahti siihen
pulpettiin, jonka ääressä tiesi Walter-paran ennen istuneen. Nyt
siinä istui toinen nuori poika, jonka kasvot olivat melkein yhtä
kukoistavat ja toiveikkaat kuin hänenkin sinä päivänä, jolloin hän oli
juonut kuuluisan, viimeisen edellisen pullon vanhaa madeiraa pienessä
takahuoneessa. Näin herännyt muistelma teki kapteenille oikein hyvää.
Se lauhdutti häntä juuri kun hänen vihansa oli saavuttanut korkeimman
asteensa ja nosti kyyneleet hänen silmiinsä.
Kun kapteeni oli palannut puisen merikadetin kohdalle ja jälleen istui
hämärän myymälän nurkassa, ei hänen mielenkuohunsa, niin voimakas kuin
se olikin, voinut vetää vertoja hänen tuskalleen. Viha ei tuntunut
ainoastaan tekevän vääryyttä vainajan muistolle, vaan olevan kuoleman
tartuttama ja vähenevän ja haihtuvan sen rinnalla. Kaikki maailmassa
elävät konnat ja valehtelijat olivat mitättömiä kuolleen ystävän
rehellisyyden ja totuudenrakkauden vastakohtina.
Paitsi Walterin menettämistä kapteeni ei tässä mielentilassaan
selvästi tajunnut muuta kuin että samalla oli hukkunut melkein koko
hänen maailmansa. Jos hän välillä moitti, vieläpä ankarastikin,
itseään siitä, että oli tukenut Walterin viatonta juonta, ajatteli
hän vähintäinkin yhtä usein sitä Carkeria, jota ei mikään meri
koskaan luovuttaisi, ja sitä Dombeyta, jonka hän alkoi käsittää
olevan yhtä saavuttamattomissa, ja »Sydämen Iloa», jota hän ei
enää koskaan tapaisi, ja »Rakastettavaa Pegiä», hoikkaa ja soreaa
ballaadia, joka oli ajautunut karille ja hajonnut pelkiksi laudoiksi
ja loppusoinnuiksi. Kapteeni istui pimeässä myymälässä hautoen näitä
muistoja, kunnes hänen mielestään haihtui häntä itseään kohdannut
loukkaus. Hän katseli lattiaan surullisin silmin kuin olisi nähnyt sen
kaiken todellakin lipuvan sirpaleina silmiensä ohi.
Mutta hän ei silti unohtanut omistaa Walter-paran muistolle sopivaa ja
kunnioittavaa huomiota. Hän kokosi tarmonsa, herätti Rob Hiojan, joka
oli melkein vaipunut uneen luonnottomassa hämärässä, lähti seuralainen
kintereillään ja avain taskussaan vanhojen vaatteiden kauppaan,
jollaisia Lontoon itäpäässä on niin paljon, ja osti heti kaksi
surupukua — Rob Hiojalle yhden, joka oli tavattoman ahdas, ja itselleen
toisen, joka oli tavattoman väljä. Hän hankki Robille myöskin erikoisen
hatun, joka oli yhtä ihailtava tasasuhtaisuutensa ja hyödyllisyytensä
vuoksi kuin muodoltaankin, sillä se oli onnellinen yhdistelmä
merimiehen ja hiilenkantajan päähineestä. Näissä pukimissa, jotka
myyjä selitti ihmeellisen sopiviksi, koska vain onnellinen sattuma voi
niitä ani harvoin yhdistää eikä niiden kuosille miesmuistiin ollut
mikään vetänyt vertoja, lähtivät kapteeni ja Rob jälleen liikkeelle ja
tarjosivat merkillisen näyn kaikille, jotka sattuivat tulemaan heitä
vastaan.
Ulkonaisesti näin muuttuneena kapteeni otti vastaan Tootsin, joka
lupauksensa mukaan saapui uudestaan.
»Olen nyt kerrassaan lamassa, poikaseni», sanoi kapteeni, »ja voin vain
vahvistaa huonot uutiset. Sanokaa nuorelle naiselle, että hänen pitää
ilmaista se varovasti neiti Dombeylle, ja kieltäkää heitä kumpaakin
enää ajattelemasta minua — muistakaa se erittäin — vaikka minä
puolestani ajattelenkin heitä, kun yöllä nousee hirmumyrsky ja aallot
käyvät vuoren korkuisina, kuten saatte lukea tohtori Wattsistanne,
veli, ja kun tapaatte sen kohdan, pankaa se merkille.»
Kapteeni säästi sopivampaan aikaan Tootsin ystävyydentarjouksen
punnitsemisen ja päästi hänet menemään. Hän oli tosiaankin niin
masentunut, että puolittain päätti olla ryhtymättä tänään enää
mihinkään varokeinoihin rouva MacStingerin taholta tulevaa yllätystä
vastaan ja antautua sattuman varaan. Mutta illalla hänen mielentilansa
kuitenkin parani, ja hän puhui Walterista paljon Rob Hiojalle, jonka
tarkkaavaisuutta ja uskollisuutta hän myöskin silloin tällöin kiitteli.
Rob ei punastunut kapteenin tuhlaamasta vakavasta kiitoksesta, vaan
istui tuijottaen häneen, teeskenteli nyyhkyttävänsä myötätunnosta ja
olevansa hyveellinen ja painoi ovelasti mieleensä joka sanan, jonka
kapteeni lausui (niinkuin hänen tulikin, vakoilija kun oli).
Kun Rob oli mennyt kojuunsa ja nukkui sikeästi, niisti kapteeni
kynttilää, pani silmälasit nenälleen — hänen mielestään oli
ollut asiaankuuluvaa käyttää silmälaseja ollessaan laivakojeiden
kaupan hoitajana, vaikka hänellä olikin haukansilmät — ja avasi
rukouskirjastaan sen kohdan, jossa puhuttiin hautajaismenoista. Ja
lukiessaan hiljaa itsekseen pienessä takahuoneessa, silloin tällöin
pysähtyen kuivatukseen silmiään, kapteeni luovutti viattomassa,
vilpittömässä uskossa Walterin ruumiin meren syvyyksille.