Päivänkoitto hiipii tyynine, valjuine kasvoineen väristen kirkon
luo, jonka alla lepää pikku Paulin ja hänen äitinsä tomu, ja katsoo
sisään akkunoista. Kirkko on kylmä ja pimeä. Yö kyyristelee vielä
kivilattialla ja hautoo mietteitään synkkänä ja raskaana nurkissa
ja loukoissa. Kellotorni, joka kohoaa talojen yli esille ajan
rannattomasta aallokosta sen vyöryessä säännöllisesti ja murtuessa
ikuisuuden äärtä vasten, näkyy hämärästi kuin kivimajakka, joka
ilmaisee, kuinka meri lainehtii. Mutta kirkon sisäpuolella aamunkoitto
ei aluksi voi kurkistellessaan huomata mitään muuta kuin että siellä
vielä on yö.
Harhaillessaan heikkona ja hauraana kirkon ympärillä ja katsahtaessaan
sisään hämärä valittaa ja itkee lyhyttä valtakauttaan. Sen kyyneleet
putoavat akkunalasille, ja kirkon muurin vieressä kasvavat puut
kumartuvat ja puristavat monia käsiään myötätuntoisesti. Yö kalpenee
yhä ja väistyy vähitellen kirkosta, mutta viivyttelee vielä alhaalla
holveissa ja istuu ruumisarkuilla. Ja sitten tulee kirkas päivä, joka
saa kirkonkellon hehkumaan ja panee torninhuipun punertamaan, kuivaa
hämärän kyyneleet ja vaimentaa sen valitukset. Hätyytetty aamuhämärä
seuraa yötä ja ajaa sen pois viimeisistä piilopaikoista, vetäytyy
hautaholveihin ja piiloutuu pelästyneen näköisenä kuolleiden joukkoon,
kunnes yö virkistyneenä palaa sen karkoittaakseen.
Ja nyt hiiret, jotka ovat puuhailleet rukouskirjojen kanssa enemmän
kuin niiden oikeat omistajat, ja kalunneet rukousjakkaroita, jotka
ovatkin enemmän kuluneet niiden pikku hampaiden nakerruksesta kuin
ihmisten polvistumisesta, kätkevät kirkkaat silmänsä loukkoihin ja
painautuvat kauhistuneina lähelle toisiaan kuullessaan kirkon oven
läjähtävän. Sillä kirkonisäntä, mahtava mies, tulee tänä aamuna
varhain suntion kanssa. Myöskin on siellä rouva Miff, läähättävä pieni
kirkonpenkkien aukaisija — tavattoman kuiva vanha nainen, köyhästi
puettu, jolla ei ole tuumaakaan pyylevyyttä millään kohdalla. Hän on
odottanut kirkon ovella jo puoli tuntia kirkonisäntää, niinkuin hänen
asemansa vaatiikin.
Rouva Miffillä on etikanhappamet kasvot, surkastunut myssy ja puolia
ynnä koko shillingejä kaipaava sielu. Rouva Miffin ilme on käynyt
salaperäiseksi, kun hän on saanut vuosikaudet viittoilla epävarmoja
ihmisiä kirkonpenkkeihin. Hänen silmissään huomaa pidättymistä,
ikäänkuin hän yhä vielä tietäisi pehmeämmän istuimen, mutta olisi
epätietoinen juomarahan suuruudesta. Sellaista ilmiötä kuin herra
Miffiä ei ole olemassa eikä ole ollutkaan kahteenkymmeneen vuoteen,
eikä rouva Miff soisi häntä mainittavankaan. Sillä miehellä oli
nähtävästi huonot käsitykset vapaapaikoista, ja vaikka rouva Miff
toivoo, että hän on päässyt taivaaseen, ei hän kuitenkaan ehdottomasti
voisi sitä väittää.
Tänä aamuna rouva Miff on kovassa puuhassa kirkon ovella. Hän peittoo
ja tomuttaa alttariliinaa, mattoa ja pieluksia, ja paljon on hänellä
puheltavaa niistä häistä, jotka tänään pidetään. Rouva Miffille
on sanottu, että uudet huonekalut ja talon korjaustyöt maksoivat
kokonaista viisituhatta puntaa tai sitten ei penniäkään, ja hän on
kuullut mitä varmimmalta taholta, ettei morsiamella itsellään ole edes
puolta shillingiä. Hän muistaa niinikään edellisen vaimon hautajaiset,
ikäänkuin ne olisivat tapahtuneet eilen, ja sitten ristiäiset ja sitten
toiset hautajaiset. Sitten rouva Miff sanoo sivumennen, että hän
muistaessaan pesee vedellä ja saippualla pikku vainajan muistolevyn,
ennenkuin häävieraat saapuvat. Kirkonisäntä Sownds, joka istuu kaiken
aikaa auringonpaisteessa kirkon portailla (ja harvoin tekee mitään
muuta paitsi kylmällä ilmalla, jolloin hän istuu tulen ääressä),
hyväksyy rouva Miffin puhelun ja kysyy, onko hän kuullut kerrottavan,
että morsian on tavattoman kaunis. Koska rouva Miffin saamat tiedot
ovat samansuuntaiset, huomautti Sownds, joka oikeaoppisuudestaan
ja lihavuudestaan huolimatta kuitenkin on naiskauneuden ihailija,
mahtipontisesti kuulleensa, että morsian on oikea hurmaaja, — jollaista
sanontatapaa rouva Miff pitää jonkin verran liioiteltuna tai pitäisi,
jos sitä olisi joku muu käyttänyt kuin kirkonisäntä.
Dombeyn talossa on samoihin aikoihin paljon hälinää ja puuhaa, etenkin
naisten kesken, joista ainoakaan ei neljän jälkeen ole nukkunut
lainkaan ja jotka kaikki olivat jo ennen kuutta täysissä pukimissa.
Towlinson herättää enemmän kuin milloinkaan ennen sisäkön harrastusta,
ja keittäjätär sanoo aamiaisella, että yhdet häät ennustavat toisia,
mitä sisäkkö ei voi uskoa eikä mitenkään pitää totena. Towlinson
pitää salassa omat ajatuksensa, sillä hän on tullut jonkin verran
synkälle tuulelle, koska taloon on palkattu poskipartainen muukalainen
(Towlinson itse on parraton), jonka tehtäväksi on määrätty seurata
onnellista paria Pariisiin ja joka nyt kokoilee tavaraa uusiin
vaunuihin. Tästä muukalaisesta puhuttaessa Towlinson selittää, ettei
hän ole koskaan kuullut muukalaisista olevan mitään hyötyä. Ja kun
naiset syyttävät häntä ennakkoluulosta, sanoo hän: »Katsokaahan
Bonapartea, joka oli heidän etunenässään, ja mitä kaikkea hän sai
toimeen.» Ja sisäkkö sanoo sen olevan ihan totta.
Sokerileipuri on kovassa puuhassa Brook Streetin kalmamaisessa
talossa, ja hyvin pitkät nuorukaiset katselevat tarkoin hänen töitään.
Yksi heistä haiskahtaa jo sherryltä, ja hänen silmänsä näyttävät
taipuvaisilta jäykistymään ja tuijottamaan esineisiin niitä näkemättä.
Hän tietää tämän vikansa ja ilmoittaa tovereilleen sen johtuvan
»kiinnityksestä». Sillä hän tarkoitti kiihtymystä, mutta hänen kielensä
on kankea.
Miehet, jotka soittavat kelloja, ovat saaneet vihiä häistä,
niinikään teurastajapojat ja muuan torviseitsikko. Ensinmainitut
harjoittelevat eräässä Battle-sillan läheisessä piharakennuksessa,
toiset asettuvat johtajansa kautta yhteyteen Towlinsonin kanssa ja
esittävät ehtonsa, joilla he korjaisivat pois luunsa, ja kolmas väijyy
ja puikkii kadunkulman takaa esille jyrybasson hahmossa, odottaen
jotakin petollista rihkamakauppiasta, joka ilmaisisi hääaamiaisen
paikan ja ajan lahjuksia vastaan. Odotus ja kiihtymys leviävät vielä
laajemmallekin. Balls Pondista asti tuo Perch vaimonsa viettämään
päivän Dombeyn palvelijoiden kanssa, joten hän salaa pääsee heidän
seurassaan katsomaan vihkiäisiä.
Toots pukeutuu asunnossaan kuin olisi vähintäänkin sulhanen itse. Hän
on päättänyt katsella näytelmää täydessä loistossa eräästä parvekkeen
piiloisesta nurkasta ja viedä sinne mukanaan Kukonpojan, sillä Tootsin
epätoivoinen suunnitelma on näyttää Florence Kukonpojalle ja tunnustaa
avoimesti: »Kuulkaahan, Kukonpoika, en tahdo enää kauemmin pettää
teitä. Se ystävä, josta olen toisinaan puhunut, olen minä itse. Neiti
Dombey on intohimoni esine. Mikä on teidän mielipiteenne, Kukonpoika,
asiain näin ollen ja mitä neuvotte minulle nyt heti?» Kukonpoika, joka
saisi näin hämmästyä, istuu sillä välin Tootsin keittiössä, painaa
nokkansa juomakannuun, jossa on väkevää olutta, ja noukkii suuhunsa
pari naulaa häränpihviä.
Prinsessan aukiolla on neiti Tox myös jo jalkeilla, sillä hänkin, niin
peräti surullinen kuin onkin, on päättänyt pistää shillingin rouva
Miffin käteen ja päästä katselemaan jostakin yksinäisestä nurkasta tätä
toimitusta, jolla on häneen raateleva viehätysvoima.
Puisen Merikadetin taholla ollaan aika touhussa. Kapteeni Cuttle
istuu säärystimet jalassa ja suunnaton kaulus koholla aamiaispöydässä
kuunnellen Rob Hiojaa, joka lukee hänelle etukäteen vihkimiskaavaa
määräyksen mukaan, jotta hän täydellisesti ymmärtäisi ne
juhlallisuudet, joissa hän tulee olemaan läsnä. Siinä tarkoituksessa
hän antaa vähän väliä vakavan käskyn kotipapilleen toistaa eri kohtia
tai pysyä oman velvollisuutensa täyttämisessä ja jättää isäntänsä
huoleksi aamenet, joista hän aina kertaa yhden perin tyytyväisenä,
milloin tahansa Rob Hioja pysähtyy.
Kaiken tämän ja paljon muun lisäksi on yksistään Dombeyn kadulla
kaksikymmentä lapsentyttöä luvannut kahdellekymmenelle pikku naisten
perheelle, joiden vaistomainen harrastus vihkiäisiin on kehdosta
peräisin, mennä katsomaan häitä. Tosiaankin on kirkonisännällä täysi
syy tuntea olevansa virantoimituksessa paistattaessaan mahtavaa
olentoaan auringonpaahteessa kirkon portailla ja odottaessaan
vihkiäishetkeä. Ja rouva Miffillä on syytä hyökätä onnettoman
kääpiölapsen kimppuun, joka kurkistaa sisään porttiholvista
jättiläisvauva sylissään, ja ajaa hänet pois suuttuneena.
Feenix-serkku on palannut ulkomailta vartavasten ollakseen läsnä
vihkiäisissä. Hänet tunsi koko kaupunki noin neljäkymmentä vuotta
sitten, mutta hän on vieläkin niin nuorekas vartaloltaan ja
käytökseltään ja niin hyvin säilynyt, että vieraat hämmästyvät
huomatessaan tämän arvoisan herran kasvoissa salaiset rypyt ja hänen
silmännurkissaan variksenjalat ja nähdessään ensimmäisen kerran,
ettei hän kävele oikein varmasti astuessaan huoneen poikki eikä
pääse ihan suoraan sinne, mihin pyrkii. Mutta se Feenix-serkku, joka
nousee puolikahdeksan vaiheilla, onkin toisen näköinen kuin varhain
aamulla herätetty. Hän näyttää tosiaankin hyvin synkältä a jättäessään
partaansa Longin hotellissa Bond-kadun varrella.
Dombey lähtee pukeutumishuoneestaan naisten hajaantuessa portailta
joka suuntaan, niin että helmat kahisevat. Poikkeuksen tekee rouva
Perch, joka siunatussa tilassaan (niinkuin hän aina on) ei ole
suinkaan ketterä. Niinpä hänen on pakko astua Dombeyta vastaan, ja
hän on niiaillessaan vähällä vaipua maahan hämmennyksestä — taivas
torjukoon kaikki pahat seuraukset Perchin perheestä! Dombey menee
vierashuoneeseen odottamaan määräaikaa. Komeat ovat Dombeyn uusi
sininen takki, vaaleanruskeat housut ja sinipunervat liivit. Läpi talon
käy kuiskaus, että Dombeyn tukka on käherretty.
Ovelle kuuluva koputus ilmaisee majurin saapuneen. Hänkin on upeasti
puettu, napinreiässä kokonainen kurjenpolvi, tukka kovasti käherretty,
niinkuin alkuasukas hyvin tietää.
»Dombey», virkkaa majuri ojentaen molemmat kätensä, »kuinka voitte?»
»Majuri», sanoo Dombey, »kuinka te voitte?»
»Hitto vie, Dombey», vastaa majuri, »Joey B:n laita on tänä aamuna
niin» — tässä hän lyö kovasti rintaansa — »hänen laitansa on tänä
aamuna niin, lempo soikoon, Dombey, että häntä melkein haluttaisi tehdä
tästä juhlasta kaksoishäät ja naida äiti».
Dombey hymyilee, mutta niukasti, sillä hän tuntee olevansa juuri
joutumaisillaan sukulaiseksi äidin kanssa, josta siis ei sovi laskea
leikkiä.
»Dombey», jatkaa majuri sen huomatessaan, »toivotan teille iloa.
Onnittelen teitä, Dombey. Totisesti, Dombey», lisää majuri, »te olette
tänään kadehdittavin mies koko Englannissa!»
Tästäkin on Dombey vain osaksi samaa mieltä, sillä hän tuottaa suuren
kunnian eräälle naiselle, joka epäilemättä siis on enimmin kadehdittava.
»Mitä Edith Grangeriin tulee, Dombey», sanoo majuri, »ei koko
Euroopassa ole ainoatakaan naista, joka ei antaisi ja tahtoisi antaa —
sallinettehan Bagstockin lisätä sen — korviaan ja korvarenkaitaankin
saadakseen olla Edith Grangerin sijassa».
»Olette kovin ystävällinen sanoessanne minulle niin, majuri», vastaa
Dombey.
»Dombey», aloittaa majuri taas, »tiedättehän sen! Älkäämme suvaitko
välillämme mitään väärää arkatuntoisuutta. Tiedättehän sen. Tiedättekö
vai ette, Dombey?» kysyy majuri melkein kiihkeästi.
»Kuulkaahan nyt, majuri —»
»Hitto vieköön, Dombey», sanoo majuri, »tiedättekö vai ettekö tiedä?
Dombey! Onko vanha Joey teidän ystävänne? Olemmeko, Dombey, sillä
avomielisellä tuttavallisuuden asteella, joka oikeuttaa ihmisen —
karskin vanhan Joseph B:n, Dombey — puhumaan suunsa puhtaaksi? Vai onko
minun käsitettävä tämä käskyksi pysyä sopivan välimatkan päässä ja
noudattaa sovinnaisia tapoja?»
»Rakas majuri Bagstock», sanoo Dombey tyytyväisen näköisenä, »tehän
oikein kiihdytte».
»Tepä sen sanoitte, juuri niin, minä kiihdyn. Joseph B. ei kiellä sitä,
Dombey. Hän kiihtyy. Tämä on sellainen tapaus, hyvä herra, että se
herättää eloon kaiken vanhan, pirullisen, murskaantuneen, kuluneen,
raajarikkoisen J.B:n ruumiissa vielä jäljellä olevan myötätunnon. Ja
sanonpa teille jotakin, Dombey — sellaisella hetkellä miehen täytyy
purkaa ilmoille kaikki, mitä hän tuntee, tai panna päähänsä kuonokoppa.
Ja Joseph Bagstock sanoo teille vasten kasvoja, Dombey, niinkuin hän
sanoo klubissaan teidän selkänne takana, ettei hän milloinkaan tahdo
ottaa kuonokoppaa, kun Paul Dombeysta puhutaan. Niin, hitto vieköön,
hyvä herra», lopettaa majuri hyvin päättävästi, »mitä sille mahtaa?»
»Majuri», vastaa Dombey, »vakuutan olevani tosiaankin kiitollinen
teille. Ei mieleeni juolahtanutkaan hillitä liian puolueellista
ystävyyttänne.»
»Ei liian puolueellista, hyvä herra!» huudahtaa kuumaverinen majuri.
»Dombey, minä kiellän sen.»
»Tarkoitan siis vilpitöntä ystävyyttänne», jatkaa Dombey. »Enkä
minäkään, majuri, voi unohtaa tässä tilanteessa, jossa nyt olen, kuinka
suuressa kiitollisuudenvelassa olen teille.»
»Dombey», sanoo majuri tehden asianmukaisen eleen, »tässä on Joseph
Bagstockin käsi: vanhan, vilpittömän Joey B:n, hyvä herra, jos se
miellyttää teitä enemmän. Se on sama käsi, jota hänen kuninkaallinen
korkeutensa Yorkin herttua-vainaja kunnioitti huomauttamalla siitä
hänen kuninkaalliselle korkeudelleen Kentin herttua-vainajalle, että se
on Joshin käsi, karskin ja itsepintaisen ja mahdollisesti nuuskaavan
vanhan maankiertäjän käsi. Dombey, olkoon tämä nykyhetki elämämme
vähimmin onneton. Jumala teitä siunatkoot!»
Nyt tulee sisään Carker, hänkin komeana ja hymyilevänä kuin ainakin
oikea häävieras. Tuskin hän osaa päästää irti Dombeyn kättä, niin
hartaasti hän toivottaa onnea. Sitten hän pudistaa majurinkin kättä
niin sydämellisesti, että hänen äänensäkin värisee hampaitten välitse
tullessaan yhdenmukaisesti käsivarsien kanssa.
»Tämänpäiväinen sää ennustaa onnea», sanoo Carker. »Kerrassaan kirkas
ja miellyttävä päivä! Toivottavasti en ole myöhästynyt minuuttiakaan?»
»Olette saapunut täsmälleen, hyvä herra», sanoo majuri.
»Se ilahduttaa minua tosiaankin», sanoo Carker. »Pelkäsin jo
myöhästyvän? muutamia sekunteja määräajasta, sillä minua viivytti
kokonainen jono ajoneuvoja. Katsoin asianmukaiseksi käydä Brook
Streetillä» — tämän hän sanoi Dombeylle — »jättämässä joitakin
vaatimattomia kukkaharvinaisuuksia rouva Dombeylle. Minun asemassani
oleva mies, jota kohtaa kunnia olla kutsuttu tänne, on ylpeä voidessaan
tarjota jotakin nöyryytensä ja alamaisuutensa osoitukseksi, ja koska
rouva Dombey epäilemättä on saanut yllin kyllin kaikkea kallista ja
komeaa» — hän vilkaisi omituisesti isäntäänsä — »toivon, että lahjani
pelkkä vähäpätöisyys vaikuttaa sen, että se otetaan suosiollisesti
vastaan».
»Tulevaa rouva Dombeyta», vastaa Dombey alentuvasti, »ilahduttaa teidän
huomaavaisuutenne varmasti, Carker».
»Ja jos hänestä pitää tänään tulla rouva Dombey, arvoisa herra»,
virkkaa majuri laskiessaan kädestään kahvikupin ja vilkaistessaan
kelloonsa, »on meidän heti lähdettävä!»
Niin lähtevät Dombey, majuri Bagstock ja Carker ajamaan kääseillä
kirkkoon. Kirkonisäntä Sownds on jo kauan sitten noussut portailta ja
odottaa kolmikulmainen hattu kädessään. Rouva Miff niiaa ja tarjoaa
istumapaikkoja sakaristossa. Dombey jää mieluummin kirkkoon. Hänen
katsahtaessaan urkuihin päin vetäytyy parvekkeella istuva neiti Tox
erääseen muistopatsaaseen kuuluvan lihavan keruubin säären taakse.
Kapteeni Cuttle sitävastoin nousee ja heiluttaa koukkuaan tervehtimisen
ja rohkaisun merkiksi. Toots selittää käsi suun edessä Kukonpojalle,
että keskellä seisova herra, jolla on vaaleanruskeat housut, on hänen
lemmittynsä isä. Kukonpoika kuiskaa käheästi Tootsille, että mainittu
herra on niin jäykkä kaveri kuin suinkin voi olla, mutta että tieteellä
on keinoja saada hänet taipumaan kaksin kerroin lyömällä häntä kerran
liivien kohdalle.
Kirkonisäntä ja rouva Miff katselevat Dombeyta vähän matkan päästä,
kun alkaa kuulua lähenevien ajoneuvojen räminää. Sitten Sownds lähtee
ulos. Rouva Miff, jonka silmät kohtaavat Dombeyn katseen sen siirtyessä
pois parvekkeella seisovasta julkeasta ja mielettömästä miehestä, joka
tervehtii häntä niin sulavasti, niiaa syvään ja ilmoittaa luulevansa
morsiamen saapuneen. Sitten on ovella tungosta ja kuisketta, minkä
jälkeen morsian astuu sisään ylpein askelin.
Hänen kasvoillaan ei ole merkkiäkään viime yön kärsimyksistä,
hänen olemuksessaan ei mikään piirre muistuta siitä naisesta, joka
polvistuneena ja nöyrtyneenä nojasi kuumeista päätänsä nukkuvan
tytön pielukselle, ja tyttö on nyt hänen rinnallaan lempeänä
ja rakastettavana — silmäänpistävänä vastakohtana hänen omalle
ylenkatseelliselle ja ylpeälle hahmolleen, joka seisoo paikallaan
tyynenä, suorana, selittämätöntä tahtoa täynnä, säteilevänä ja
majesteettisena sulojensa täydellisimmässä kukoistuksessa, kuitenkin
polkien herättämänsä ihailun halveksivasti maahan.
Hetkiseksi tulee hiljaisuus, ja kirkonisäntä Sownds hiipii sakaristoon
kutsumaan pappia ja lukkaria. Silloin rouva Skewton puhuu Dombeylle
selvemmin ja pontevammin kuin hänen tapansa on ja siirtyy samalla
Edithin viereen.
»Rakas Dombey», virkkaa kelpo äiti, »pelkäänpä, että minun on sittenkin
jätettävä Florence kulta ja annettava hänen palata kotiin, niinkuin hän
itse ehdotti. Tämänpäiväisen menetykseni jälkeen, rakas Dombey, epäilen
olevani liian alakuloinen kestääkseni hänenkään seuraansa.»
»Eiköhän kuitenkin olisi parasta, että hän viipyisi teidän luonanne?»
vastaa Dombey.
»Enpä luule niin, rakas Dombey. Ei, en luule, Minun on parempi olla
yksin. Sitäpaitsi on rakas Edithini hänen luonnollinen ja alituinen
suojelijansa, kun te palaatte, ja senvuoksi minun on ehkä parasta
olla asettumatta hänen ja hänen suojattinsa väliin. Hän voisi käydä
kateelliseksi. Vai mitä, Edith kulta?»
Hellä äiti puristaa tyttärensä käsivartta, ehkä saadakseen hänen
huomionsa vakavasti kohdistumaan tähän asiaan.
»Vakavasti puhuen, rakas Dombey», aloittaa hän taas, »minä vapautan
rakkaan pienokaisemme enkä tartuta häneen omaa synkkyyttäni. Olemme
juuri päättäneet niin tehdä. Hän ymmärtää minut täydellisesti, hyvä
Dombey. Edith, rakkaani — hän käsittää minut täydellisesti.»
Taas hän puristaa tyttärensä käsivartta. Dombey ei tee lisäväitteitä,
sillä pappi ja lukkari saapuvat, ja rouva Miff ja kirkonisäntä
järjestävät seurueen asianmukaisille paikoille alttarin kaiteen eteen.
»Kuka antaa tämän naisen avioksi tälle miehelle?»
Feenix-serkku esiintyy naittajana. Hän on saapunut Baden-Badenista
nimenomaan siinä tarkoituksessa. »Hitto vieköön», on Feenix-serkku
tuuminut — hyvänluontoinen mies, tuo Feenix-serkku — »kun kerran saamme
rikkaan cityläisen sukuumme, osoittakaamme hänelle jonkin verran
huomaavaisuutta, tehkäämme jotakin hänen mielikseen».
»_Minä_ annan tämän naisen avioksi tälle miehelle», sanoo siis
Feenix-serkku. Hän aikoo astua suoraan eteenpäin, mutta kääntyykin
syrjään itsepäisten sääriensä vuoksi, ja niin hän joutuu antamaan
miehelle ensin avioksi väärän naisen — nimittäin erään morsiustytön,
joka on ylhäistä syntyperää, perheen etäinen sukulainen ja noin
kymmenen vuotta rouva Skewtonia nuorempi. Mutta rouva Miff työntää
väliin ränsistyneen myssynsä, kääntää hänet taitavasti takaisin ja
työntää hänet kuin rullilla suoraan morsiamen luo, jonka Feenix-serkku
siis antaa »tälle miehelle», avioksi.
Ja tahtovatko he Jumalan edessä —?
Kyllä, he tahtovat. Dombey sanoo tahtovansa. Ja mitä sanoo Edith?
Hänkin tahtoo.
Siis tästä päivästä lähtien myötä- ja vastoinkäymisissä, rikkaudessa
ja köyhyydessä, sairaudessa ja terveydessä he lupaavat rakastaa ja
tukea toisiaan, kunnes kuolema heidät erottaa, vannovat uskollisuutta
toisilleen ja ovat mies ja vaimo.
Varmasti ja sujuvasti kirjoittaa morsian nimensä kirkonkirjaan
sakaristossa. »Ei täällä ole ollut monta naista», virkkaa rouva Miff
niiaten — kun häneen silloin katsoo, nytkähtää hänen ränsistynyt
myssynsä alas — »jotka olisivat kirjoittaneet nimensä niinkuin tämä
arvoisa neiti!» Kirkonisännän mielestä se on kerrassaan repäisevä
nimikirjoitus ja kirjoittajansa arvoinen — mutta sen hän virkkaa vain
itselleen ja omalletunnolleen.
Florence kirjoittaa myös nimensä, mutta saamatta minkäänlaista
ylistystä, sillä hänen kätensä vapisee. Koko seurue kirjoittaa nimensä,
viimeiseksi Feenix-serkku, joka piirtää aatelisen nimensä väärään
paikkaan ja merkitsee itsensä sinä aamuna syntyneeksi.
Majuri tervehtii nyt morsianta erittäin ritarillisesti ja ulottaa
tämän sotilaallisen käytöstavan haaran kaikkiin naisiin, vaikka hänen
onkin hyvin vaikea suudella rouva Skewtonia, joka päästää tässä
pyhässäkin rakennuksessa kuuluville vihlovan huudon. Esimerkkiä seuraa
Feenix-serkku, jopa Dombeykin. Lopuksi lähestyy valkohampainen Carker
Edithiä paremminkin sennäköisenä kuin aikoisi puraista kuin maistaa
hänen huultensa suloa.
Edithin poskille nousee ylpeä puna, ja hänen silmänsä säkenöivät kuin
hän aikoisi pysähdyttää Carkerin, mutta niin ei tapahdu, sillä Carker
tervehtii häntä samoin kuin toisetkin ja toivottaa hänelle kaikkea
onnea.
»Jolleivät tällaista liittoa koskevat toivotukset ole tarpeettomia»,
sanoo hän hiljaisella äänellä.
»Kiitoksia, hyvä herra», vastaa Edith, huuli rypyssä, poven kohoillessa.
Mutta tunteeko Edith yhä samoin kuin sinä iltana, jolloin hän sai
tietää Dombeyn palaavan häntä kosimaan, että Carker ymmärtää hänet
perinpohjin ja lukee selvästi hänen ajatuksensa ja että tämä Carkerin
tarkkanäköisyys nöyryyttää häntä pahemmin kuin mikään muu? Siitäkö
johtuu, että hänen ylpeytensä kutistuu Carkerin hymyillessä kuin lumi
sitä lujasti puristavassa kädessä ja että hänen komentava katseensa
painuu kohdatessaan Carkerin silmät ja kiintyy lujasti lattiaan?
»Olen ylpeä», virkkaa Carker kumartaen alamaisesti, minkä kuitenkin
todistavat valheeksi hänen silmiensä ja hampaittensa paljastukset,
»olen ylpeä huomatessani, että vähäpätöinen lahjani on saanut armon
rouva Dombeyn kädessä ja päässyt tällaisessa iloisessa tilaisuudessa
niin suosittuun paikkaan».
Vaikka morsian vastaukseksi vain kumartaakin, on hänen kätensä
hetkellisessä liikkeessä jotakin, mikä viittaa haluun murskata kukat
ja viskata ne ylenkatseellisesti lattialle. Mutta hän pistää kätensä
vastavihityn miehensä kainaloon. Dombey on seisonut lähellä, puhellen
majurin kanssa, ja on nyt taas ylpeä, liikkumaton ja äänetön.
Ajoneuvot ovat jälleen kirkon ovella. Dombey taluttaa morsiamensa, joka
nojaa hänen käsivarteensa, portailla seisovien kahdenkymmenen pikku
naisten perheen välitse. Jokainen painaa mieleensä morsiamen kaikkien
vaatekappaleitten muodon ja värin ja sijoittaa ne nukkeensa, joka
saa viettää häitään alituisesti. Kleopatra ja Feenix-serkku astuvat
samoihin vaunuihin. Majuri auttaa toisiin vaunuihin Florencen ja sen
morsiusneidon, joka oli niin vähällä joutua erehdyksestä naimisiin, ja
sitten nousee niihin itsekin Carkerin seuraamana. Hevoset korskuvat
ja hyppivät pystyyn, ajajat ja palvelijat loistavat liehuvissa
nauhoissa, kukissa ja uuden uutukaisissa virkapuvuissa. He ajavat
kolisten ja rämisten pois pitkin katuja. Heidän kulkiessaan kääntyy
päitä katsomaan, ja tuhannet kunnialliset siveyssaarnaajat kostavat
tänä aamuna heitä kohdanneen loukkauksen, nimittäin sen, etteivät
ole joutuneet naimisiin, esittämällä sen mielipiteensä, etteivät nuo
ihmiset paljon ajattele, kuinka vähän aikaa tuollainen onni kestää.
Neiti Tox kömpii esiin keruubin säären takaa, kun kaikki on
hiljaista, ja tulee hitaasti alas parvekkeelta. Hänen silmänsä
punertavat, ja hänen nenäliinansa on kostea. Hän on haavoittunut,
mutta ei epätoivoinen, ei katkeroitunut, ja hän toivoo heidän tulevan
onnellisiksi. Hän myöntää heti mielessään morsiamen kauniiksi ja omat
sulonsa verrattain heikoiksi ja kuihtuneiksi, mutta Dombeyn komea
olemus, sinipunertavat liivit ja vaaleanruskeat housut säilyvät yhä
hänen mielessään, ja hän itkee taas harsonsa takana kotimatkallaan
Prinsessan aukiolle. Kapteeni Cuttle, joka on yhtynyt kaikkiin
aameniin ja vastaveisauksiin hartaasti muristen, tuntee mielensä hyvin
ylentyneeksi näistä hartaudenharjoituksista, ja sopusointuisessa
mielentilassa hän astuu kirkon keskiosan läpi kiiltävä hattu kädessään
ja lukee pikku Paulin muistotaulun. Kohtelias Toots lähtee uskollisen
Kukonpojan seuraamana kirkosta lemmentuskissa. Kukonpoika ei ole
tähän asti osannut punoa suunnitelmaa Florencen voittamiseksi,
mutta hänen ensimmäinen ajatuksensa, Dombeyn nujertaminen, on oikea
menettelytapa. Dombeyn palvelijat tulevat esiin piilopaikoistaan ja
aikovat juuri rynnätä Brook Streetille, kun esteeksi sattuu rouva
Perchin pahoinvoinnin oireita. Hän pyytää vähän vettä ja herättää
levottomuutta, mutta pian hän kuitenkin toipuu ja hänet viedään pois.
Rouva Miff ja kirkonisäntä istuvat portailla, laskevat paljonko
ovat voittaneet tästä jutusta ja puhelevat siitä suntion soittaessa
hautajaiskelloja.
Nyt saapuvat vaunut morsiamen asunnon eteen, kulkusten kilistäjät
ryhtyvät työhönsä, ja torviseitsikko virittää säveleensä. Ihmiset
tuuppivat, tungeskelevat ja kokoontuvat töllisteleväksi ryhmäksi
Dombeyn astuessa juhlallisesti Feenixin suojiin, taluttaen rouva
Dombeyta. Sitten astuu muu hääseurue ajoneuvoista ja menee sisään
heidän jäljessään. Ja miksi Carker, mennessään ihmisjoukon lävitse
eteisen ovelle, ajattelee sitä vanhaa naista, joka huusi häntä silloin
aamulla lehtokujalla? Tai miksi Florence nyt muistelee väristen
lapsuuttaan ja sitä päivää, jolloin hän oli eksyksissä, ja kelpo rouva
Brownin kasvoja?
Nyt tulee vielä uusia onnentoivotuksia tänä kaikkein onnellisimpana
päivänä ja lisää vieraita, joskaan ei paljon. Sitten he lähtevät
vierashuoneesta ja järjestyvät pöydän ympärille tummanruskeaan
ruokasaliin, jota kukaan koristetaiteilija ei voi saada iloisemmaksi,
kuinka monella kukalla ja rakkaudensolmulla hän varustaisikin kuluneet
neekerit.
Sokerileipuri on täyttänyt velvollisuutensa miehen tavalla, ja
upea aamiainen on katettu. Herra ja rouva Chick ovat muiden mukana
liittyneet seuraan. Rouva Chick ihailee sitä, ette Edith on luonnostaan
niin täydellinen Dombey. Rouva Skewtonia kohtaan taas, jonka mieli on
keventynyt suuresta taakasta ja joka juo runsaan osuutensa samppanjaa,
hän on ystävällinen ja tuttavallinen. Se hyvin pitkä nuorukainen, jota
aikaisemmin vaivasi kiihtymys, on paremmassa voinnissa mutta hänet
on vallannut epämääräinen katumuksen tunne. Hän vihaa toista hyvin
pitkää nuorta palvelijaa ja tempaa tältä väkisin lautaset, tuntien
häijyä iloa voidessaan häiritä koko seuruetta. Vieraat ovat kylmiä
ja tyyniä eivätkä loukkaa minkäänlaisella ilonpurkauksella mustia
kuvavaakunoita jotka katselevat heihin seiniltä. Feenix-serkku ja
majuri ovat iloisimmat, mutta Carkerilla on valmiina aulis hymy koki
pöytäseurueelle. Erikoisella tavalla hän hymyillee morsiamelle, joka
hyvin harvoin kohtaa hänen katseensa.
Kun seurue on syönyt aamiaista ja palvelijat ovat poistuneet huoneesta,
nousee Feenix-serkku. Ihmeellisen nuorelta hän näyttää valkeiden
kalvosinten melkein peittäessä hänen (muuten jokseenkin luisevat)
kätensä, samppanjan nostama puna poskillaan.
»Kautta kunniani», sanoo Feenix-serkku, »vaikka se on jokseenkin
harvinaista yksityishenkilön kotona, pitää minun kuitenkin pyytää
teitä juomaan kanssani, mitä tavallisesti nimitetään — niin, lyhyesti
sanotaan maljaksi».
Majuri ilmaisee hyväksymisensä käheällä äänellä. Carker taivuttaa
päänsä pöydän yli siihen suuntaan, jossa Feenix-serkku istuu, hymyilee
ja kumartaa hyvin monta kertaa.
»Niin — oikeastaan en tarkoita —-» Feenix-serkku aloittaa taas näin ja
takertuu pahasti.
»Kuulkaa! Kuulkaa!» sanoo majuri vakaumusta ilmaisevalla äänellä.
Carker taputtaa hiljaa käsiään, kumartuu jälleen eteenpäin pöydän yli,
hymyilee ja nyökkäilee paljon useampia kertoja kuin äsken, ikäänkuin
hänestä tuntuisi tämä viime huomautus erikoisen sattuvalta ja hän
tahtoisi henkilökohtaisesti ilmaista mielihyväänsä siitä, että se on
tehnyt hänelle hyvää.
»Tämä on toden perästä sellainen tilaisuus», sanoo Feenix-serkku,
»jolloin voidaan vähän poiketa jokapäiväisen elämän tavoista joutumatta
syypääksi sopimattomaan käytökseen, ja joskaan en koskaan eläissäni
ole ollut puhuja ja kun istuin Alahuoneessa ja kun minulla oli kunnia
kannattaa jotakin lausuntoa, ja kun epäonnistumiseni käsittäen jouduin
vuoteen omaksi pariksi viikoksi —»
Majuria ja Carkeria ihastuttaa tämä henkilökohtaisen tarinan katkelma
niin kovasti, että Feenix-serkku naurahtaa ja kääntyen suoraan heihin
päin jatkaa:
»Ja toden perästä, jos olinkin silloin hitonmoisen kipeä, voitte
kai käsittää minun tuntevan, että minun pitää nyt suorittaa eräs
velvollisuus. Ja kun englantilaisen on täytettävä velvollisuus, tulee
hänen minun mielestäni täyttää se niin hyvin kuin suinkin osaa. No
niin, meidän sukumme saa tänään ilokseen liittyä rakastettavan ja
hienosti sivistyneen sukulaiseni välityksellä, jonka näen — tosiaankin
täällä läsnä —»
Kuuluu yleisiä suosionosoituksia.
»Läsnä», toistaa Feenix-serkku, joka huomaa, että siinä on mainio
kohta, jonka hyvin voi toistaakin, »liittyä henkilöön, nimittäin
mieheen, johon ylenkatseen sormi ei ylety koskaan, — niin, toden
perästä, kunnioitettavaan ystävääni Dombeyhin, jos hän sallii minun
käyttää sitä nimitystä».
Feenix-serkku kumartaa Dombeylle, joka kumartaa juhlallisesti vastaan.
Jokainen on enemmän tai vähemmän liikutettu tästä harvinaisesta ja ehkä
ennenkuulumattomasta tunteisiin vetoamisesta.
»Minulla ei ole ollut tilaisuutta», jatkaa Feenix-serkku, »siinä
määrin kuin olisin halunnut harrastaa ystäväni Dombeyn seuraa ja
tutkia niitä ominaisuuksia, jotka tuottavat yhtä paljon kunniaa hänen
päälleen ja toden perästä hänen sydämelleenkin, sillä onnettomuuteni
on ollut — niinkuin meidän tapamme oli sanoa Alahuoneessa, kun ei
vielä ollut sopivaa viitata loordeihin ja kun parlamentaarisessa
menettelyssä noudatettiin järjestystä ehkä paremmin kuin nyt — olla,
niin, todenperään», sanoo Feenix-serkku hyväillen pilapuhettaan
peräti viekkaasti ja lopulta päästäen sen ilmoille kuin äkkiheitolla,
»toisessa paikassa!»
Majuri kiemurtelee naurusta ja saa vain suurin voimin hillityksi
itsensä.
»Mutta tiedän kylliksi ystävästäni Dombeysta», puhuu Feenix-serkku taas
vakavammalla äänellä, ikäänkuin hänestä olisi äkkiä tullut surullisempi
ja viisaampi mies, »ollakseni selvillä siitä, että hän on sitä, mitä
toden perästä voidaan sanoa — kauppiaaksi — brittiläiseksi kauppiaaksi
— ja — ja mieheksi. Ja joskin olen asustanut ulkomailla joitakin vuosia
(minulle tuottaisi suuren ilon saada ottaa ystäväni Dombey ja jokainen
täällä oleva vastaan Baden-Badenissa ja tutustuttaa heidät suurherttuan
kanssa), tunnen silti kyllin hyvin jo mainitsemani rakastettavan ja
hienosti sivistyneen sukulaiseni ja tiedän myös, että hän omistaa
kaikki avut tehdäkseen miehen onnelliseksi ja että hänen avioliittonsa
ystäväni Dombeyn kanssa on saanut alkunsa molemminpuolisesta
rakkaudesta.»
Monta Carkerin hymyä ja päännyökkäystä.
»Senvuoksi», lausuu Feenix-serkku, »toivotan sille suvulle, jonka jäsen
olen, onnea herra Dombeyn valloittamisesta. Onnittelen herra Dombeyta
hänen liitostaan rakastettavan ja hienosti sivistyneen sukulaiseni
kanssa, jolla on kaikki avut tehdäkseen miehen onnelliseksi, ja
uskallan kehoittaa teitä kaikkia toden perästä onnittelemaan sekä
ystävääni Dombeyta että rakastettavaa ja hienosti sivistynyttä
sukulaistani tässä tilaisuudessa.»
Feenix-serkun puhe otetaan vastaan hyvin suosiollisesti, ja Dombey
kiittää omasta ja rouva Dombeyn puolesta. Heti senjälkeen ehdottaa J.B.
rouva Skewtonin maljan. Kun se on juotu, päättyy aamiainen, loukatut
seinäkuvat ovat saaneet hyvitystä, ja Edith nousee, ottaakseen ylleen
matkapuvun.
Sillä aikaa on palveluskunta syönyt aamiaista alhaalla. Samppanja on
käynyt liian tavalliseksi heidän keskuudessaan, jotta sitä kannattaisi
mainita, ja paistetut metsälinnut, kohopiirakat ja hummerisalaatti
ovat muuttuneet pelkäksi arkiruuaksi. Hyvin pitkä nuorukainen on
saanut takaisin hyvän tuulensa ja pyrkii taas kiihtymystilaan. Hänen
toverinsa silmät alkavat käydä samanlaisiksi kuin hänen omansakin ja
tuijottaa jäykkinä. Naisten kasvoilla näkyy yleinen puna, etenkin
rouva Perchin poskilla, joka on iloinen ja säteilevä ja niin korkealla
elämän huolien yläpuolella, että jos häntä sillä hetkellä pyydettäisiin
opastamaan matkustajaa Balls Pondiin, missä hänen omat huolensa
asustavat, olisi hänen jonkin verran vaikea muistaa tietä. Towlinson
on esittänyt nuoren parin maljan, johon hopeahiuksinen hovimestari
on vastannut kauniisti ja liikutettuna, sillä hän alkaa puolittain
pitää itseään perheen vanhana jäsenenä ja tuntea itsensä velvolliseksi
olla liikutettu tällaisista muutoksista. Koko seurue, etenkin naiset,
ovat hyvin hilpeitä. Dombeyn keittäjätär, joka tavallisesti on seuran
määräävänä henkilönä, on sanonut olevan mahdotonta asettua entisiin
oloihin heti tämän jälkeen ‒ miksi ei siis koko seurue lähtisi
teatteriin? Jokainen (rouva Perch mukaan luettuna) on suostunut
tähän, yksinpä alkuasukaskin, joka on juodessaan tiikerimäinen ja on
tehnyt naiset (etenkin rouva Perchin) levottomaksi muljauttelemalla
silmiään. Onpa eräs hyvin pitkistä nuorista palvelijoista ehdottanut
tanssiaisiin lähtöä teatterin jälkeen, eikä se näytä mahdottomalta
kenestäkään (rouva Perch mukaan luettuna). Sanasota on syttynyt
sisäkön ja Towlinsonin välillä. Tyttö väittää vanhaan lauseparteen
nojaten, että avioliitot solmitaan taivaassa, Towlinson taas tuntuu
olevan sitä mieltä, että tämä kauppa on päätetty muualla. Hän
arvelee tytön väittävän niin vain siksi, että toivoo itse pääsevänsä
naimisiin. Tyttö taas sanoo toivovansa, että Herra varjelisi häntä
koskaan joutumasta naimisiin Towlinsonin kanssa. Lopettaakseen nämä
sinne tänne sinkoilevat herjaukset nousee hopeahapsinen hovimestari
ehdottamaan maljaa Towlinsonille, jonka tunteminen merkitsee hänen
kunnioittamistaan ja jonka kunnioittaminen taas on samaa kuin toivo,
että hän tulisi onnelliseksi mielitiettynsä kanssa, missä tahansa
(tässä hopeahapsinen hovimestari vilkaisee sisäkköön) se olento sitten
lieneekin. Towlinson vastaa kiittäen puheella, joka on tulvillaan
tunnetta ja jonka pääsisällyksenä ovat muukalaiset. Heistä hän lausuu,
että he saattavat joskus päästä heikkojen ja häilyvien henkilöiden
suosioon, joita voi ohjata hiuskarvasta, mutta toivoo kuitenkin, ettei
hänen tarvitsisi jonakin päivänä kuulla ulkomaalaisen ryöstäneen
matkavaunuja. Samalla on Towlinsonin katse niin vakava ja ilmehikäs,
että sisäkkö on juuri käydä hysteeriseksi, kun hänelle ja kaikille
muille ilmoitetaan, että morsian lähtee matkalle, ja kaikki ryntäävät
ylös päästäkseen katselemaan hänen lähtöään!
Vaunut ovat ovella, ja morsian tulee alas eteiseen, jossa Dombey
odottaa häntä. Florence seisoo portailla ja on myöskin lähtökunnossa,
ja neiti Nipper, jolla on ollut välittävä asema salin ja keittiön
vaiheilla, on valmis seuraamaan häntä. Edithin ilmestyessä kiiruhtaa
Florence häntä kohti lausumaan hänelle jäähyväiset.
Onkohan Edithin kylmä, sillä hän vapisee? Onko Florencen kosketuksessa
jotakin luonnotonta ja epätervettä, koska kaunis vartalo peräytyy ja
vetäytyy kokoon kuin ei voisi sitä kestää? Onko lähtö niin kiireinen,
että Edith rientää ohi vain heilauttaen kättään ja katoaa?
Rouva Skewton vaipuu äidintunteittensa valtaamana sohvalle Kleopatran
asentoon, kun pyörien räminä häipyy kuulumattomiin, ja vuodattaa
muutamia kyyneliä. Majuri, joka tulee paikalle muun pöytäseurueen
keralla, koettaa lohduttaa häntä, mutta hän ei huoli lohdutuksesta,
ja niin majuri lähtee. Feenix-serkku lähtee, ja Carker lähtee. Kaikki
vieraat poistuvat. Kleopatra jää yksin jäljelle, tuntee päätänsä vähän
huimaavan voimakkaan mielen järkytyksen perästä ja nukahtaa.
Alakerrassakin on vallalla huimaus. Hyvin pitkä nuori palvelija,
jonka kiihtymys alkoi niin varhain, näyttää liimautuneen päästään
ruokasäiliön pöytään, josta ei voi irtautua. Rouva Perchin mielialassa
on tapahtunut suuri muutos. Hän puhelee hiljaisella äänellä Perchistä
ja ilmaisee keittäjättärelle epäilyksensä, ettei Perch ole enää yhtä
kiintynyt kotiinsa kuin ennen, jolloin heitä ei ollut enempää kuin
yhdeksän jäsentä perheessä. Towlinsonin korvat kohisevat, ja hänen
päässään hurisee lakkaamatta iso pyörä. Sisäkkö toivoo, ettei olisi
väärin ikävöidä kuolemaa.
Myöskin ajan kulusta vallitsee alakerrassa yleinen väärinkäsitys.
Kaikki ovat sitä mieltä, että kellon pitäisi olla ainakin kymmenen
illalla, kun se itse asiassa ei ole vielä kolmeakaan iltapäivällä.
Epämääräinen kuvitelma jostakin tehdystä vääryydestä vaivaa seurueen
kaikkia jäseniä, ja jokainen pitää salassa toista rikostoverinaan, jota
olisi hyvin mieluista välttää. Ei ainoallakaan miehellä tai naisella
ole rohkeutta viitata suunniteltuun teatterissakäyntiin. Jos joku olisi
jälleen viitannut mahdollisiin tanssiaisiin, olisi hänet leimattu
häijyksi tomppeliksi.
Rouva Skewton nukkuu ylhäällä vielä kahden tunnin kuluttuakin, eivätkä
keittiössäkään ole torkahdukset vielä loppuneet. Ruokasalin seinäkuvat
katselevat alas ruuanjätteisiin, likaisiin lautasiin, viinitahroihin,
lasien pohjasakkoihin puoleksi sulaneeseen jäähän, hummerien
rippeisiin, lintujen sääriluihin, syvämietteisiin hyytelöihin,
jotka vähitellen ovat päättäneet muuttua haaleaksi kumisotkuksi.
Häät ovat samoihin aikoihin menettäneet yhtä paljon komeudestaan ja
koristuksistaan kuin aamiainenkin. Dombeyn palvelijat saarnaavat siitä
niin myötäänsä ja katuvat kotona teen ääressä niin kovasti päiväänsä,
että kello kahdeksan tienoilla ovat auttamattoman vakavia. Kun Perch
niihin aikoihin saapuu Citystä kukoistavana ja tyytyväisenä valkeissa
liiveissä ja lystillistä laulua hyräillen valmiina viettämään hauskan
illan kuinka perinpohjaisin huvitteluin tahansa, hämmästyy hän
huomatessaan saavansa kylmän vastaanoton ja tavatessaan rouva Perchin
huonovointisena, joten hänen osakseen tule mieluisa velvollisuus
toimittaa rouva kotiin ensimmäisen raitiovaunulla.
Sitten tulee yö. Vaellettuaan huoneesta toiseen kauniissa talossa
Florence pysähtyy omaan huoneeseensa, jossa Edithin huolenpito on
ympäröinyt hänet ylellisyysesineillä ja mukavuuksilla. Täällä hän
riisuu komean pukunsa, ottaa ylleen entisen yksinkertaisen surupukunsa
ja istuutuu lukemaan Diogeneen räpytellessä ja vilkutellessa hänen
vieressään lattialla. Mutta hän ei voi lukea tänä iltana. Talo tuntuu
oudolta ja uudelta, ja siinä kaikuu kovasti. Hänen sydäntään ahdistaa
varjo, mutta hän ei tiedä miksi tai mikä. Hän sulkee kirjansa, ja jörö
Diogenes, joka pitää sitä merkkinä, panee käpälänsä hänen syliinsä ja
hieroo korviaan hänen hyväilevää kättään vasten. Mutta Florence ei voi
nähdä sitä selvästi enää vähän ajan kuluttua, sillä hänen ja koiran
välillä on sumua, josta hänen veli- ja äitivainajansa loistavat kuin
enkelit. Ja Walterkin, kuljeksiva haaksirikkoinen poikaparka — voi,
missä hän on?
Majuri ei tiedä sitä eikä välitäkään tietää. Puuskuttuaan ja nukuttuaan
koko iltapäivän hän on nauttinut klubissaan myöhäisen päivällisen ja
istuu nyt viinipikarinsa ääressä saattaen melkein mielipuolisuuden
rajoille erään kukoistavakasvoisen, vaatimattoman nuorukaisen, joka
istuu viereisessä pöydässä (ja joka antaisi sievoisen rahasumman
voidakseen nousta ja lähteä pois, mutta ei jaksa), kertomalla hänelle
juttuja Bagstockista ja Dombeyn häistä ja vanhan Joen hiton ylhäisestä
ystävästä, loordi Feenixistä. Sillä välin on Feenix-serkku, jonka
pitäisi olla Longin hotellissa ja vuoteessa, joutunut pelipöydän
ääreen, johon hänen itsepäiset säärensä ovat hänet kuljettaneet, ehkä
vastoin hänen tahtoaan.
Jättiläisen tavoin täyttää yö kirkon kivilattiasta kattoon asti ja
vallitsee siellä hiljaisina tunteina. Sitten kalpea hämärä kurkistaa
taas akkunoista ja näkee päivän tieltä väistyessään, kuinka yö
vetäytyy takaisin holveihin, seuraa sitä ajaa sen ulos ja kätkeytyy
vainajien joukkoon. Arat hiiret kyyristyvät jälleen kiinni toisiinsa,
kun suuri ovi läjähtää ja kirkonisäntä ja rouva Miff tulevat yhdessä
sisään, vaeltaen jokapäiväistä elämänrataansa, joka on loppumaton
kuin vihkimäsormuksen kierros. Taas seisovat kolmikulmainen hattu ja
ränsistynyt päähine taustalla vihkiäistoimitusta suoritettaessa, ja
taas ottaa mies vaimon ja vaimo miehen seuraavin juhlallisin valoin:
»Rakastaakseen tästä päivästä lähtien myötä- ja vastoinkäymisessä,
rikkaudessa ja köyhyydessä, sairauden ja terveyden päivinä, kunnes
kuolema erottaa.»
Samoja sanoja toistaa Carker ratsastaessaan takaisin kaupunkiin
ja valikoidessaan parhaimmat kohdat tiestä, huulet kovasti yhteen
puristettuina.