Näinpä lauloi murhe mulle,
kun ma pienenä pahaisna
alla kauhun kiertelehdin
puoliyössä yksinäni
pirut kun piti iloja
jättiläiset juominkeja:
Älä itke, itkuääni
ei vapahda vaivan alta,
päästä päivistä pahoista!
Orpo et, kun onpi sulla
elo suurena edessä,
vaikka kuoli vanhempasi,
kaatui kaunoinen emosi.
Kasva, kaarra siipiäsi,
nosta luontosi lovesta,
lietso henkesi haluja,
kipunoita keuhkojesi!
Niistä liekki leimahtavi,
jolla polkusi pimeät
valaiset sa vaivaloiset.
Sillä itsesi ilostat,
riemastutat rintoasi.
Älä itke, öiden peikot
eivät ryhdy rohkeoihin,
eivät urhoja uhita,
saarra, sorra sankareita.
Kun sa tunnet tuskan määrän,
kuulet kuoleman tulevan,
tao tahtosi lujaksi.
karmistuta katsehesi,
älä helly heikon lailla
maahan polvistu, porohon.
Näinpä lauloi murhe mulle.
Vaan en sen älynnyt ääntä,
tajunnut sen tarkoitusta.
Itkin lasna itsekseni
öiden peikkoja peläten.
Ja kun vartuin vanhemmaksi
pois ei mennyt heikko henki.
Kerran lehti kellastuu,
lakkaa laulumieli,
nurmi nuutuu, lahoo puu,
soipi kuolon kieli.