Tuli korvesta suuri tuulispää
ja hajoitti haaveeni kauniit tuvat,
se maahan viskasi seiniltä kuvat
ja jälkeensä jätti vain häpeää.
Tuli korvesta suuri jumalan myrsky.
Särkyivät korkeat viirinsalot,
linnat hajosivat, palatsit, talot,
raunioiden alta ruumiita näkyi,
kun kulki jumalan myrsky.
Jumalan myrsky on murtava, suuri,
korvesta rajuna ryntää.
Vapisevat valtakunnat, kuninkaat, kansat,
kaatuvat kirkot, temppelit, pylväät
samalla lailla kuin linnunpesä puusta
putoaa alas.
Jumalan myrsky ei eroa katso,
kaikki se edestänsä kaataa.
Pienet ja suuret, heikot ja vahvat
armotta murtaa.
Ihmisen töille se ilkkuu:
turhuuksien turhuus,
kaikki on turhaa.
Mihin pyrit, ihminen! Rakentelet, raukka,
tupia tuuleen. Jumalan myrsky
tuhoten tulee, varkaana yöllä,
autioittaa asuntosi, kotosi kaataa.
Rakennat, ihminen, hiekalle rannan.