Ajattelen usein: miten on mahdollista, että tämä taivaallinen enkeli
voi elää tässä alhaisessa maailmassa. Ja pelkään silloin olevani
rakastunut pikemmin mielikuvitukseni luomaan ihanneolentoon kuin
todelliseen naiseen.
Mutta kuka ei tahtoisi häntä rakastaa, vaikkapa onnettomastakin? En
vaihtaisi nykyistä säälittävää tilaani edes maailman onnellisimman
ihmisen kanssa. Mutta en sittenkään ymmärrä, miksi minun pitää kiduttaa
itseäni, sillä tiedänhän ja olen aina tiennyt rakkauteni toivottomaksi.
Ehkä hän ylpeilee omasta kauneudestaan ja minun tuskastani, sillä hän
ei rakasta minua ja kenties hänen säälinsäkin on petollista. Mutta
hänen taivaallinen suudelmansa polttaa vieläkin huuliani ja hurmaa
mieleni, ja hänen itkunsa -- -- Mutta, oi minua onnetonta, sen hetken
jälkeen hän karttaa minua eikä uskalla katsoa minua silmiin. Olenko
minä viettelijä? Kun sielussani kaikuvat nuo kamalat sanat: "En voi
koskaan tulla omaksenne", joudun raivon valtaan ja ajattelen verisiä
hirmutöitä. Et sinä, viaton neitonen, vaan minä olin tulemaisillani
petturiksi.
Oi, suutele minua vielä kerran ja anna minun sitten vaipua unelmiini
ja suloisiin houreisiini. Kuolen jalkaisi juureen, mutta olen kokonaan
sinun omasi, tiedän, että jätän sinut viattomana, joskin onnettomana.
Ellet voi tulla puolisokseni, voit ainakin seurata minua hautaan. --
Ei, ei. Tämän kohtalokkaan rakkauden kirous murskatkoon minut yksin.
Minä voin ikuisesti itkeä, mutta taivas varjelkoon sinua olemasta kauan
onneton minun tähteni. Mutta joka tapauksessa olen sinut menettänyt,
ja sinä itse kätkeydyt minulta. Oi, jospa rakastaisit minua yhtä
kiihkeästi kuin minä sinua rakastan!
Mutta, Lorenzo, keskellä näitä vaikeita epäilyksiä ja tuskia lohduttaa
järkeni minua sanoen: "Sinä et ole kuolematon". Kärsikäämme siis
loppuun asti. Minä, minä yksin poistun maallisen elämän helvetistä.
Näin ajatellen nauran kohtalolle, ihmisille ja melkein Jumalankin
kaikkivallalle.