Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Osakeyhtiö,
1919.
Niccolo Ugo Foscolo syntyi Joonianmeren saaristossa Zanten saarella v.
1778 kreikkalaisesta äidistä, mutta isä oli italialainen. Äiti, johon
runoilija läpi koko elämänsä oli harvinaisen hienolla ja hellällä
rakkaudella kiintynyt, muutti Venetsiaan, luultavasti v. 1792. Täällä
Foscolo kehittyi täysveriseksi italialaiseksi, joskin hänen sydämessään
samalla aina asui erityinen myötätunto myös Kreikkaa kohtaan.
Italian onneton valtiollinen hajaannus suretti tulevaa runoilijaa
syvästi jo nuorena; hänen elämänsä hartaammaksi unelmaksi koitui saada
kerran nähdä isänmaansa -- Danten, Machiavellin ja Michelangelon ihana
maa -- yhtyneenä ja voimakkaana. Monien muitten italialaisten tavoin
hän riemumielin tervehti Napoleonia muka Italian vapauttajana. Sitä
katkerampi oli hänen pettymyksensä, kun Napoleon Campoformion rauhassa
v. 1797 luovutti Venetsian Itävallalle.
Foscolo antautui nyt sotapalvelukseen Cisalpinan tasavallassa, jonka
sen herra, Napoleon, myöhemmin muutti "Italian kuningaskunnaksi",
ja niitti sen armeijassa monta laakeria. Hän sai tällöin laajasti
tutustua pohjois- ja keski-Italiaan, -- varsinkin oleskelu ihanassa
Firenzessä vv. 1798-9 on syvästi vaikuttanut hänen runouteensa --,
mutta hänen varsinaisena asuinpaikkanaan voi pitää Milanoa, vaikka se
kaupunki ei Foscoloa koskaan miellyttänyt. V. 1808 hänet nimitettiin
kaunopuheisuuden professoriksi Pavian yliopistoon; mutta Napoleon
lakkautti piankin tämän viran "valtiollisesti vaarallisena". V. 1811
täytyi Foscolon paeta "Italian kuningaskunnasta", koska Napoleonin
sensuuri oli ollut löytävinään keisaria vastaan tähdättyjä hyökkäyksiä
hänen _Aiace_ (Aiax) tragediassaan.
Pari seuraavaa vuotta Foscolo oleskeli enimmiten Firenzessä; ne
olivat joka suhteessa hänen levottoman elämänsä onnellisimmat. Kun
Lombardia, Napoleonin kukistuttua, joutui Itävallalle, tarjottiin
Foscololle maan uusien herrojen mielen mukaan suuntailtavan
valtiollisen sanomalehden toimittajan paikkaa. Hän epäröi hetkisen,
mutta päätti kuitenkin lopulta säilyttää tähän asti tahrautumattoman
isänmaallisen ja kansallisen kunniakilpensä puhtaana. Hän lähti
maaliskuussa 1815 vapaaehtoisena maanpakoon ja joutui monien vaiheiden
jälkeen Englantiin. Täällä häntä kenties olisi odottanut loistavakin
tulevaisuus, sillä hän pääsi monien ylhäisten ja hienojen piirien
tuttavuuteen ja suosioon, mutta hän joutui vähitellen, suureksi osaksi
oman hillittömän tuhlailevaisuutensa vuoksi, taloudelliseen perikatoon
ja kuoli puutteessa ja kurjuudessa syyskuun 10 p:nä 1827.
Foscolo on tyypillinen, tulinen ja kuumaverinen italialainen ja
samalla -- täydellisenä tunnelmien ja mielialojen ihmisenä -- aito
runoilijaluonne. Hän vakuuttaa itsekin ehtimiseen kirjeissään, joita
on säilynyt kolme paksua nidettä, että intohimot (_le passioni_)
kokonaan ohjaavat hänen elämäänsä. Tämä ei kuitenkaan estä häntä
samalla olemasta ajattelija. Eihän hän suotta ollut 1700-luvun,
valistusvuosisadan lapsi. Hänen kirjeissään ja teoksissaan pohditaan
tuon tuostakin mitä erilaisimpia elämän ongelmia ja arvostellaan
kuuluisain filosofien mielipiteitä. Joskaan hänen mietelmänsä eivät
yleensä ole erikoisemmin itsenäisiä, on niillä kuitenkin omituinen
persoonallisten tunteiden värittämä viehätysvoima.
Foscolon intohimot ovat mitä erilaisimpia laadultaan. Tavattoman suurta
osaa näyttelee hänen elämässään erotiikka varhaisesta nuoruudesta
aina haudan partaalle saakka. Hänen lemmentarinansa on täydellinen
Odysseia, hänen rakastamiensa naisten lukumäärä on tuskin pienempi kuin
Goethen, hän saattoi olla samalla hetkellä silmittömästi ihastunut
kolmeen naiseen, ja hänen lemmenkirjeensä täyttävät kokonaisia niteitä
ulkopuolella varsinaisen Epistolaarion. Näissä kirjeissä on paljon
voimakasta tunnetta ja elettyä elämää, mutta ei voi kieltää, että niitä
usein tärvelee imelä tunteilu ja liialliset huokaukset ja kyyneleet, ja
että runoilija niissä, kuten varsin yleisesti muissakin kirjeissään,
kernaasti suurentelee omia tuskiaan ja kärsimyksiänsä.
Mutta Foscololla oli muitakin intohimoja. Hän rakasti kiihkeästi
Italiaa. Häntä jalompaa, horjumattomampaa ja ylevämpää isänmaanystävää
voi tuskin ajatella; hän on todellakin suuren oppi-isänsä Danten
kunniakas jälkeläinen, ja täydellä syyllä italialaiset vielä tänä
päivänä tässäkin suhteessa lukevat hänet parhaimpien poikiensa
joukkoon. Ja tämän lisäksi on Foscolo hellä, äitiään alati muisteleva
poika, uskollinen ystävä sekä lahjomattomaan oikeudentuntoinen,
totuuteen ja selvyyteen pyrkivä ihminen. Hänen luonteessaan on paljon
ja syviä ristiriitoja, mutta ne juuri tekevät hänet inhimillisesti
erinomaisen mielenkiintoiseksi.
Foscolo on kirjoittanut kolme tragediaa: _Tieste, Aiace ja Ricciarda_.
Mutta varsinainen draamallinen runoilija hän ei ole. Hänen
näytelmissään on kyllä paljon yksityisiä lyyrillisiä kauneuksia, mutta
itse toiminta ei ole kyllin johdonmukaista, ja vieraitten esikuvien,
varsinkin Alfierin, vaikutus on silmäänpistävä. Sitävastoin on Foscolo
vielä tänä päivänä Italian kaikkein suurimpia lyyrikkoja. Hänen
kautta aikojen säilyvän maineensa kulmakiviä ovat kaksi oodia Luigia
Pallavicinille ja "Toipuneelle ystävättärelle" (_All'amica risanata_),
hänen sonettinsa sekä _Il Carme dei Sepolcri_ (Hautojen laulu) ja _Il
Carme della Grazia_ (Laulu Sulottarista). Molemmat ensinmainitut ovat
klassillisen selkeytensä, plastillisen kauneutensa ja runollisten
kuviensa loisteliaisuuden vuoksi italialaisen lyriikan ylpeimpiä
saavutuksia. Sonettirunoilijanakin Foscolo on maansa suurimpia.
Tunnelman erinomainen hartaus ja vilpittömyys yhtyy hänen soneteissaan
sanonnan jaloon suppeuteen ja ylevään runollisuuteen.
Mutta Foscolon runottaren ihanin luomus on _Il Carme dei Sepolcri_.
1700-luvun loppupuolen ja seuraavan vuosisadan alkuvuosien
herkkämielistä lukijakuntaa miellytti erityisen suuressa määrin
alakuloinen, puoli-filosofinen hautarunous. Runoelmassaan Foscolokin
koskettelee elämän syvällisimpiä ongelmia ja vaikeimmin ratkaistavia
arvoituksia, mutta ensi sijassa _Il Carme dei Sepolcri_ on valtava
isänmaallinen tuskanhuuto ja kuolematon isänmaanrakkauden ylistyslaulu,
jonka vertaista harvoin on millään kielellä kirjoitettu. Tekijä
johdattaa lukijan suurten italialaisten hautojen ääreen ja antaa hänen
kuunnella sitä kehoittavaa ja sytyttävää, syyttävää, mutta samalla
rohkaisevaa ääntä, joka niistä puhuu myöhäsyntyisille sukupolville.
Jalojen kansalaisten esimerkin tulee johdattaa nykypolveakin yleviin
ja uhrautuviin tekoihin. Ja vaikka taistelu kärsivän synnyinmaan
puolesta olisikin turha, on ennemmin kunnialla kaaduttava kuin
häpeällisesti kannettava orjan iestä. Runous on kantava sankarien
maineen läpi vuosisatain myrskyjen silloinkin, kun heidän taistelunsa
on ollut toivoton. "Hautojen laulu", jonka ylevää aatteellisuutta ja
juhlallista paatosta lisää esityksen hämmästyttävä lento sekä kielen
ja tyylin rohkea kauneus, tuli Italian vapaussankarien rakkaimmaksi
lempilauluksi, ja se herättää aina kaikkialla voimakasta vastakaikua
jokaisen maataan rakastavan ihmisen sydämessä. --
Foscolon ainoa romaani, _Ultime lettere d' Jacopo Ortis_, joka täten
julkaistaan suomalaisessa asussa, ilmestyi -- vähitellen kypsyttyään
runoilijan mielessä -- v. 1802. Se on sekä aiheensa että tyylinsä
puolesta läheisesti luettava n.s. Werther-kirjallisuuden piiriin;
käsittelytapa -- kirjeromaanin muoto -- luonnollisesti johtuu
Goethen välityksellä Rousseausta ja tämän esikuvasta Richardsonista,
kuten tähän suomennossarjaan liitetyn "Pamela"-romaanin esittelyssä
osoitellaan uuden kirjallisuudenhaaran ensi tuotannon yleiskatsauksena.
On tunnettua, että Goethen nerokas ja persoonallinen, vaikkakin
paikoittain liian herkkämielinen psykologinen romaani "Nuoren Wertherin
kärsimykset" vuorostaan herätti Saksan ulkopuolellakin todellisen
ihastuksen myrskyn ja sai varsinkin Ranskassa melkein lukemattomia
jäljittelijöitä, jotka mikä enemmän, mikä vähemmän omintakeisin
vivahduksin käsittelevät samantapaista aihetta. Foscolon Ortis on,
samoinkuin Werther, omituinen, itseensä sulkeutunut ja maailmalle
vieras luonne, jonka ehdottomasti täytyy joutua ristiriitaan
ympäristönsä kanssa. Ortiskin on epäkäytännöllinen maailmanparantaja ja
uneksija, joka enemmän elää omissa kuvitelmissaan kuin todellisuudessa.
Voisimme sanoa, että traagillisuuden kohtalokas Kaininmerkki jo
syntymähetkellä on hänen otsaansa piirretty. Hänenkin traagillista
kohtaloaan jouduttaa rakkaus nuoreen naiseen, joka tosin suo hänelle
puhtaan sydämensä lämpimän vastarakkauden ja hellän osanottonsa, mutta
toisen miehen morsiamena ei voi tulla hänen omakseen.
Mikään tavallinen jäljittely ei Ortis kuitenkaan ole. Hänen kirjeissään
on tavattoman paljon Foscolon persoonallista tuskaa ja intohimoa,
kuten vertailu niiden ja runoilijan omien kirjeiden välillä selvästi
osoittaa. Persoonalliseen elämykseen perustuu myöskin romaanissa
kuvattu rakkaussuhde; Teresan lähimpänä esikuvana on ollut ihana
pisalainen neito, Isabella Roncioni, jota Foscolo Firenzessä kiihkeästi
rakasti. Lisäksi eroaa "Ortis" Goethen romaanista mahtavalla
isänmaallisella paatoksellansa. Ortisin kirjeissä kuvastuu selvästi
ajan valtiollinen tausta; hänen katkerissa valituksissaan Italian
syvästä ja häpeällisestä alennustilasta tunnemme Foscolon oman ja
parhaimpien aikalaisten epätoivoisen tuskan.
Nykyaikaiseen lukijaan tekevät kirjan tunteileva kyynelherkkyys, sen
ainaiset voivotukset ja myöskin sen ylen superlatiiviset laatusanat
toisin paikoin äitelän ja liioitellun vaikutuksen. Filosofiset
mietelmätkin voivat toisinaan tuntua raskailta ja tarpeettoman
usein toistuvilta. Mutta tämä kaikki oli ajan hengen mukaista. Eikä
"Ortisilla" ole ainoastaan kirjallishistoriallista arvoa. Siinä on
kieltämättä paljon voimakasta ja elettyä tunnetta, lukuisia eloisia
luonnonkuvauksia ja monta viisasta elämäntotuutta. Otettakoon myös
huomioon, että se on aivan nuoren tekijän kirjoittama. Porvoossa
huhtikuulla 1918.
Suomentaja.