Syvänne.
Alussa oli niin pimeä että vaivoin osasimme mennä oikeaa tietä kankaan
poikki, mutta päivänkoitto tuli pian avuksemme ja Fullertonin tuvalle
päästyämme oli ihan valoisa. Vaikka oli niin varhainen aamu oli mies jo
pystyssä. Muutamin sanoin selitimme me hänelle asiamme, ja hän oli heti
valmis sopivasta korvauksesta lainaamaan koiransa ja tulemaan itsekin
mukana.
Mordaunt olisi mieluummin tahtonut että mies olisi jäänyt kotiin, mutta
minun mielestäni tulisi hänen seurata meitä, sillä ei kukaan tietänyt,
mitä mahdollisesti voisi tapahtua. Minun tahtoni pääsi voitolle, ja
Sekä mies että koira seurasivat minua.
Eräänlainen yhtäläisyys oli tuolla takkuisella eläimellä ja hänen
isännällään, jolla oli pörröinen kellertävä tukka ja pitkä,
vanukkeinen parta. Koko matkalla linnaan ylisti hän koiransa tavatonta
älykkäisyyttä, mutta minä pelkään että hänen kuulijansa hyvin vähän
tarkkasivat hänen puhettaan. Minä en voinut riistää ajatuksistani äsken
lukemastani ihmeellisestä kertomuksesta. Mordaunt astui pitkiä askelia,
ja hänen poskensa hehkuivat ja silmissään oli hurja loiste. Joka kerta
kun me pääsimme mäen kukkulalle, katsoi hän kiihkeästi ympärilleen
toivossa saavansa nähdä kadonneitten jäljet, mutta ei ainoatakaan elon
tai liikkeen merkkiä ollut nähtävissä. Kaikki oli kuollutta, äänetöntä
ja autiota.
Linnassa käyntimme oli hyvin lyhytaikainen. Mordaunt juoksi sisälle ja
palasi kainalossaan vanha takki, joka oli ollut isän oma. Hän antoi sen
Fullertonille, joka näytti sen koiralleen.
Älykäs koira haisteli sitä ja juoksi ulvoen lehtikujaa takaisin, palasi
taas vielä kerran haistelemaan takkia, viuhtoi häntäänsä ja ulvoi taas
muutaman kerran kiivaasti näyttääkseen että se nyt oli valmis tekemään
tehtävänsä. Sen kaulaan pantiin nuora, ettei se juoksisi tiehensä.
Isäntä piti nuorasta, ja me lähdimme matkaan.
Pari sataa kyynärää seurasimme me maantietä, menimme sitten pensasaidan
aukosta kankaalle ja jatkoimme matkaamme pohjoiseen suuntaan. Aurinko
oli nyt noussut kappaleen matkaa taivaanrannan yläpuolelle, kullaten
loistollaan sinisen meren ja etäällä kohoutuvat kukkulat.
Koira ei ainoatakaan kertaa kadottanut jälkiä, sillä ei se pysähtynyt
eikä epäröinyt, vaan veti perässään isäntäänsä semmoisella kiireellä,
että kaikki keskustelu oli mahdotonta. Kun me kerran olimme menneet
pienen puron poikki, näytti siltä että olimme muutaman askelen
poikenneet oikealta tieltä, mutta muutaman sekunnin kiivaasti
vaanittuaan, ulvahti koira taas ja riensi eteenpäin tiettömällä
kankaalla. Jos emme kaikki kolme olisi olleet oivallisia kävelijöitä
emme olisi voineet seurata mukana, erittäinkään kun maa oli epätasainen
ja kanerva toisinaan ulottui vyötäisiimme asti.
Minä en osannut ajatella, mitä tapahtuisi meidän päästyämme matkamme
perille. Voisiko olla mahdollista että noilla kolmella buddhalaisella
olisi ollut laiva saatavilla ja että he vankeineen sillä nyt
matkustaisivat itäänpäin? Tie, jota kävimme, näytti vahvistavan minun
luuloni, sillä se kulki yhdensuuntaisesti lahden rannan kanssa. Mutta
kauan ei kestänyt, kun me poikkesimme ulommaksi ja tulimme kauemmaksi
sisämaahan.
Kello oli 10, kun meidän kaksitoista peninkulmaa käytyämme täytyi
pysähtyä vetämään henkeä, sillä viimeiset kaksi peninkulmaa olimme me
kulkeneet Wigtownin ylänteitä ylöspäin, jotka ovat enemmän kuin tuhat
jalkaa korkeat. Korkeimmalle kohdalle päästyämme näimme kolkon maiseman
leviävän pohjoiseen suuntaan. Aina taivaanrantaan asti ei näkynyt muuta
kuin liejua ja vettä mitä räikeimmässä sekasorrossa, ikäänkuin maanosa
olisi ollut muodostumistilassaan. Siellä täällä kasvoi ruskeassa
lätäkössä muutamia kellertäviä ruokoja. Muutamat sikseen jätetyt
turvehaudat osottivat, että ihmiset täälläkin olivat koettaneet vaatia
maalta sen aarteita, mutta nämä kokeet olivatkin ainoat ihmistyön
merkit. Ei edes varis eikä kalalokki käynyt tässä erämaassa.
Tämä on se suuri lätäkkö, joka on saanut Cree-nimen. Kartasta näkee,
että se peittää suuren osan Wigtownshiren pintaa. Se on suolaista vettä
sisältävä järvi, syntynyt meren anastuksesta ja se on niin täynnä
petollisia hyllyviä nevoja ja vaarallisia läpiä, ettei kukaan, joka ei
tarkalleen tunne paikkaa, uskalla mennä sinne ilman opasta.
Kun me lähestyimme kaislaa, joka oli patamon rajana, nousi
epäterveellinen kostea haju alallaan seisovasta vedestä. Paikka,
jossa me olimme, näytti niin kolkolta ja kauhealta, että talonpoika
kieltäytyi seuraamasta meitä pitemmälle, ja meidän täytyi käyttää
koko kehoituskykymme pakottaaksemme häntä jatkamaan matkaa meidän
kanssa. Vainukoiramme, johon ei kolkko ympäristö mitään vaikuttanut,
jatkoi haukkuen matkaa kuono maahan kääntyneenä ja ruumis väristen
innostuksesta.
Meidän ei ollut vaikeaa raivata itsellemme tietä järven poikki, sillä
missä viisi oli kulkenut edellä siinä oli kolmen helppo seurata
perässä. Jos olimme epäilleet koiran opastustaitoa, oli tämä epäilys
nyt kokonaan haihtunut, sillä pehmeässä liejussa saatoimme me helposti
nähdä etsimäimme miesten jäljet. He olivat käyneet rinnakkain yhtä
kaukana toisistaan. Ei ollut käytetty mitään ruumiillista väkivaltaa,
jolla kenraali ja hänen palvelijansa oli pakotettu seuraamaan mukana.
Pakko, jota oli käytetty, oli ollut henkisiä laatua.
Me olimme hyvin varoillamme poiketaksemme siltä tieltä, joka antoi
meille jalantukea. Molemmin puolin meitä nousi vesi siellä täällä
maanpinnalle, jota kuihtuva kasvullisuus peitti. Keltaisia ja
purppuranvärisiä sieniä loisti rämeiköllä, ja lihavia, punaruskeita
matoja ryömi vaalentuneitten kaislojen välissä. Suuret hyönteispilvet
muodostivat keveän pilven päittemme ja käsiemme ympäri ja ne pistelivät
meitä myrkyllisillä pistimillään. Minä en koskaan eläessäni ollut ollut
niin kolkossa paikassa kuin tämä oli. Mutta Mordaunt Heatherstone astui
rivakasti eteenpäin, eikä meillä ollut muuta neuvoa kuin seurata häntä.
Sillä välin kapeni tie kapenemistaan, ja me huomasimme että etsimäimme
miesten oli täytynyt käydä peräkkäin samassa rivissä. Fullerton meni
nyt koiransa kanssa edellä. Mordaunt seurasi hänen kintereillään ja
minä muodostin jälkijoukon.
Talonpoika oli pitkän ajan ollut vastenmielinen ja tympeä ja tuskin
vastannut hänelle tehtyihin kysymyksiin, mutta nyt pysähtyi hän
tykkänään ja kieltäytyi jyrkästi käymästä ainoatakaan askelta edemmäksi.
"Tässä minä teen käänteen, sillä nyt minä tiedän mihin mennään", sanoi
hän.
"Mihin sitten mennään?" kysyin minä.
"Creen syvänteelle", vastasi hän. "Minä luulen että se on tässä
lähellä."
"Creen syvänteellekö?"
"Se on niin syvä ettei kukaan koskaan ole löytänyt sen pohjaa. Kansa
väittää että siitä juuri johtaa ovi manalan syvyyteen."
"Oletteko te ollut siellä?" kysyin minä.
"Ollut siellä! Mitä minä siellä tekisin? Ei yksikään ihminen, jolla on
terve järkensä tallella, koskaan mene sinne.
"Mistä te sitten tiedätte että tuo syvänne todellakin on olemassa?"
"Isänisäni isä on ollut siellä, ja sentähden minä sen tiedän", vastasi
Fullerton. "Eräänä lauantai-iltana oli hän aika humalassa ja löi
vetoa mennäkseen sinne. Hän ei jälestäpäin mielellään puhunut siitä
käynnistään eikä koskaan kertonut näkemiään. Hän oli ikäänkuin
mieletön kun joku vaan puhui syvänteestä. Totelkaa siis minun neuvoani
ja palatkaa kotiin, sillä siihen paikkaan menemisestä ei lähde mitään
hyvää."
"Me voimme jatkaa matkaamme ilman teitä", huomautti Mordaunt. "Jos vaan
lainaatte meille koiraanne, niin voitte kääntyä kotimatkalle."
"E-enpäs", huusi hän. "Minä en tahdo koirani joutuvan saatanan kynsiin.
Sentähden täytyy sen seurata minua."
"Koira seuraa meitä", puhkesi seuralaiseni puhumaan säkenöivin silmin,
"Meillä ei ole aikaa riidellä teidän kanssa. Katsokaa, tässä minä jätän
teille 5 punnan setelin. Jos estätte meitä ottamasta koiraa, niin minä
heitän teidät veteen."
Mies otti toisella kädellään setelin samalla kun hän toisella jätti
Mordauntille nuoran, joka oli koiran kaulassa. Hänen poistuessaan
jatkoimme me matkaamme kauemmaksi järvelle. Liejussa näkyvät syvät
jäljet kiihoittivat meitä jouduttamaan askeliamme. Tunkeuduttuamme
kokonaisen pienen kaislametsän läpi, tulimme me niin kolkkoon paikkaan
että jos Dante olisi sen nähnyt olisi hän siitä saanut uutta ainetta
kuvauksensa manalasta.
Koko rämeikkö aleni tässä ratin muotoiseksi syvänteeksi, jonka keskessä
oli noin 40 jalan levyinen aukko. Maa vietti vesipyörrettä kohden
kaikilta suunnilta. Nähtävästi oli tämä se syvänne, jota paikkakunnan
väestö niin pelkäsi. Enkä minä asiaa ihmetellytkään, sillä kolkompaa
seutua en koskaan ole nähnyt.
Sieltä nousi läkähdyttävä haju, ja me kuulimme sorisevan äänen,
ikäänkuin vesi olisi kiehunut. Minä heitin syvänteeseen suuren kiven,
joka makasi liejuun vajonneena mutta emme kuulleet sen putoamista
pohjaan.
Kumartuessamme haisevan veden yli, kuulimme me yhtäkkiä sointuvan
äänen sen syvyydestä. Mahdollista on että ääni syntyi luonnollisista
vaikuttimista, mutta voi se myös tulla siitä kellosta, josta minä olen
niin paljon kuullut. Olkoon sen asian laita miten tahansa. Tämä oli
kaikessa tapauksessa ainoa merkki, mikä meille annettiin molempien
miesten lepopaikasta. Ja nämä miehet olivat nyt maksaneet sen velan,
joka niin kauan oli heitä painanut.
Me huusimme kaikin voimimme, mutta ainoastaan kaiku vastasi syvyydestä.
Kovin murheellisina lähdimme taas kulkemaan rinnettä ylöspäin.
"Mitä me nyt teemme, Mordaunt?" sanoin minä matalalla äänellä. "Me
voimme ainoastaan rukoilla heidän sielujensa rauhan puolesta."
Heatherstone katsoi säkenöivin silmin minuun.
"Nuo ihmiset ovat mahdollisesti menetelleet salattujen lakien mukaan",
huudahti hän, "mutta nyt katsotaan, mitä Englannin lait asiasta
sanovat. Minä luulen että chela voidaan hirttää niinkuin joku muukin
kuolevainen. Meillä lienee vielä aikaa saada, heidät kiinni. Tule
tänne, koirani, tule!"
Hän veti koiran noitten kolmen miehen jäljille. Eläin nuuski niitä pari
kertaa ja laskeutui sitten maahan karvat pystyssä ja vavisten.
"Siinä näet", sanoin minä, "että on turhaa taistella heidän kanssaan,
joilla on käytettävinä voimia, joita emme kykene edes nimittämään. Me
emme voi muuta kuin myöntyä siinä toivossa että nuo miesparat toisessa
elämässä saavat korvauksen kaikesta siitä, mitä heidän on täytynyt
kärsiä."
"Ja että heidät vapautettaisiin kaikista perkeleellisistä uskonnoista
ja niitten murhanhimoisista tunnustajista", huudahti Mordaunt, kokonaan
suunniltaan raivosta.
Oikeudentunto vaati minut tunnustamaan, että nuo kristityt miehet
olivat itse syypäät kohtaloonsa, kun teurastivat tuon turvattoman
buddhalaisen, mutta minä en tahtonut ilmaista mielipidettäni
Mordauntille pelosta että hän yhä enemmän kiihoittuisi.
Monen turhan koetuksen jälkeen onnistui minun viimein saada hänet
lähtemään tuosta onnettomuuden paikasta. Oi, miten pitkä ja väsyttävä
olikaan paluumatka. Menomatkakin oli kyllä vaivaloinen, vaikka meillä
oli heikko toivokin, mutta nyt. kun kaikki oli mennyttä, tuntui
kotimatka kauhean pitkältä. Raskain askelin ja vielä raskaammalla
sydämellä kulimme me koko päivän erämaassa ja ehdimme juuri auringon
laskiessa Cloomberiin.
Minä en koetakaan kertoa vaimon ja tyttären surua. Useampana viikkona
horjui Gabriella-parkani elämän ja kuoleman välillä, mutta tohtori
Easterlingin huolellisesti häntä hoitaessa toipui hän kumminkin,
vaikka ei hän tosin enää koskaan päässyt entisiin voimiinsa. Mordaunt
oli synkkä ja alakuloinen eikä tointunut ennen kuin olimme muuttaneet
Edinburghiin. Mutta ei lääkärinhoito eikä ilmanvaihdos voinut auttaa
rouva Heatherstone-parkaa. Hän kuihtui hitaasti, ja jotenkin varmaa oli
että hän muutaman viikon kuluttua yhtyy mieheensä.
Branksomen omistaja palasi Italiasta terveenä ja virkeänä, ja tästä
syystä me muutimme takaisin Edinburghiin. Asuinpaikan muutos teki
meille hyvää, sillä viime tapahtumat olivat synkistyttäneet elämäämme.
Sitä paitsi oli isälleni tarjottu kunniakas ja hyväpalkkainen paikka
yliopiston kirjastossa, ja hän riensi ottamaan sen vasaan.
Minä olen nyt useamman kuukauden ollut naimisissa rakkaan Gabriellani
kanssa, ja tämän kuun 23 p:nä viettää Ester häitään. Minä toivon että
Mordaunt saa hänestä hyvän vaimon.
Ennen kuin lopetan kertomukseni tahdon vielä omistaa muutaman ajatuksen
kenraalin ja Rufus Smithin katoamiselle ja kuolemalle.
Yhtä asiaa en voi ymmärtää. Minä tunnustan aprikoivani sitä seikkaa,
miksi nuo kolme chelasta ottivat uhreiltaan hengen Creen syvänteessä
sen sijaan että olisivat sen ottaneet miesten ollessa linnassa.
Mutta luultavasti oli buddhalaispapeilla pätevät syyt tehdä niinkuin
tekivätkin.
Muutama kuukausi kauhuntapahtuman jälkeen luin eräästä Indian lehdestä
lyhyen uutisen jossa sanottiin että nuo kolme buddhalaista Lal Hoomi,
Mowdar Khan ja Ram Singh olivat palanneet Euroopasta. Tämän ilmoituksen
jälkeen seurasi esitys kenraalimajori Heatherstonen elämästä ja
toiminnasta sekä tietoja siitä että hän äskettäin oli kadonnut kotoaan
ja että oli syytä pelätä hänen saaneen surmansa veteen hukkumalla.
Minä epäilen, tokkohan yksikään muu ihmissilmä saattoi keksiä mitään
yhteyttä näitten kahden ilmoituksen välillä. Minä en niitä koskaan
näyttänyt vaimolleni enkä Mordauntille, ja vasta sitten kun he lukevat
nämä rivit, saavat he tietää ne.
En tiedä, tarvitseeko minun antaa pitempiä selityksiä tai lisätä
mitään. Ymmärtäväinen lukija on jo saanut tietää syyn miksi kenraali
pelkäsi tummia kasvoja, muukalaisia ja vieraita. Hänen unettomuutensa,
jonka perusteena oli tuo kamala kellonsointi, saattoi hänet öisin
kulkemaan ympäri huoneissa, ylisiltä kellariin asti, ja aina valaistut
huoneet estäisivät pimeyden kauhujen häntä ympäröimästä.
Tiede opettaa meille, ettei semmoisia voimia, joita itämaiset
uskonnonhaaveilijat sanovat omistavansa, itse asiassa ole olemassa.
Minä John Fothergill West voin päättävästi väittää että se on väärässä.
Historia osottaa että oppineet ovat hitaita uskomaan sitä mikä on
totta. Tiede ivaili kauan Newtonia. Tiede näytti matemaatillisesti,
ettei rautalaiva voisi pysyä vedenpinnalla ja ettei höyrylaiva voisi
kulkea Atlannin yli. Itämailla, jotka ovat suurten uskontojen kehto,
löytyy viisaustieteilijöitä ja oppineita, jotka työskentelevät toisten
menetystapqjen mukaan kuin länsimaitten tiedemiehet, mutta edellisillä
on äärettömän paljo enemmän tietoja luonnon salaisuuksista kuin
jälkimmäisillä.
Salattu viisaustiede.
Mordaunt Heatherstonen tekemä lisäys.
Minä olen vastikään lukenut käsikirjoituksen, jossa hyvä ystäväni
kertoo kaikista niistä tapahtumista, jotka päättyivät isäni kuolemalla,
ja olen hyväksynyt kaikki paitsi yhdessä kohdassa. Ystäväni on näet
pannut liian vähän painoa siihen hyvyyteen, jota hän koko aikana meille
osotti.
Nyt olen pyytänyt saada tehdä pienen lisäyksen, voidakseni lausua
muutaman sanan Indian salatusta viisaustieteestä, jota niin vähän
tunnetaan.
Itämaisia adepteja löytyy nykyään pohjoisessa Indiassa ja Tiibetissä,
mutta luultavaa on että he muinoin olivat paljoa laajemmalle
levinneinä. Historiassa näemme heistä vilahduksia useammalla eri
nimellä. Siellä kulkevat he Egyptin pappien, Kaldean nioagien.
teurgisten uusplatonilaisten ja hengennäkijäin nimisinä. He muodostavat
suletun, salaisen seuran, johon jokainen tutkimushaluinen mies
saa yhtyä. Mutta seuraan liittyneen täytyy antautua ruumiillisiin
vaaroihin, kärsiä puutteita ja kestää ankaraa kuria, ja siitä
syystä vaan sangen harvoilla on mielenlujuutta ja rohkeutta kestää
loppuun asti. Ne, jotka ovat voittaneet niin että heidät on
otettu vihkiytyneitten joukkoon, ovat saaneet täyden korvauksen
kärsimyksistään, sillä he saavat semmoiset voimat, jotka tekevät heidät
tavallisia ihmisiä korkeammiksi.
Salattujen viisaustieteilijäin tiedot ovat sekä fyysisistä että
metafyysillistä laatua. Mutta erittäinkin metafysiikan ja etupäässä
ihmissielun tutkimiseen ovat he kiinnittäneet huomionsa. Mutta heidän
fyysilliset tietonsa ja heidän kykynsä käsitellä niitä salaisia
lakeja, joitten mukaan luonto rakentaa tai hävittää, ovat paljoa
korkeammat kuin ne, mitkä eurooppalaiset tiedemiehet tuntevat. Täytyy
muistaa, että meidän tieteellisten tutkimusten tulokset ovat syntyneet
muutaman sadan vuoden aikana, kun taas salattu viisaustiede ulottuu
keskeymättömässä jaksossa vähintäin 20 tuhatta vuotta taaksepäin, aika,
jonka kuluessa jokainen adepti on ilmoittanut viisautensa oppilailleen
samaten kuin hänelle itselleenkin se oli ilmoitettu tai semmoisilla
lisäyksillä, mitkä hän elämässään ja kokemuksillaan oli kyennyt
itselleen hankkimaan. Vaikka nämä miehet ovat saaneet ihmeellisiä
voimia, ovat he kuitenkin ensimmäisiä vakuuttamaan, etteivät ne johdu
mistään yliluonnollisesta lähteestä. Ne ovat syntyneet läheisestä ja
perinpohjaisesta luonnon ja maailmaa hallitsevien salaisten lakien
tuntemisesta. Koko ihmiskunta voi toivoa saavansa sen viisauden, minkä
nämä jo ovat hankkineet itselleen.
Ensimmäinen läksy, jonka saa oppia, kun kulkee salatun viisauden
tietä, on se, ettei viisautta saavuteta yksinomaan ahkeruudella ja
opinnoilla, vaan että jotakin muuta tarvitaan lisäksi. Maaperä on ensin
valmistettava, ennen kuin kallisarvoinen siemen siihen lasketaan.
Teräväjärkisinkään ihminen ei voi koskaan toivoa suorittavansa ensi
koetuksia, jotka kohtaavat salattua viisaustieteilijää, jos hän on
ylpeä, ahne, aistillinen, itsekäs ja laiska. Rikkaruoho on poistettava
ennen kuin puutarha voidaan istuttaa. Seitsemänä pitkänä vuotena pyrkii
nuori chela saamaan omaa itseään hallitsevan vallan, ja jos hänen
onnistuu se saavuttaa, niin on hän puhdas ruumiiltaan ja sielultaan,
vapaa karkeammista eläimellisistä vaistoista ja välittämätön
persoonallisista mukavuuksistaan. Hänen luontonsa henkinen puoli on
kehittynyt ja osaksi voittanut eläimellisen osan.
Hän kykenee silloin ottamaan vastaan niitä opetuksia, jotka johtavat
häntä korkeammalla tiellä. Moni luonnollisesti sortuu ennenkuin
vihkimyspäivä on tullut. Tässä koulussa tulee valistus sisästä eikä
ulkoapäin.
Ja mitkä ovat ne tulokset, jotka näillä tiedoilla saavutetaan? Me,
jotka olemme niitten ulkopuolella, emme voi niitä juuri arvostella.
Kuitenkin ovat he epäilyksen varjonkaan sijaa saamatta todistaneet
että ihmisellä on sielu ja tehneet sen siten, että he itse erottavat
sielunsa ruumiistaan, yhdistääkseen sen jälleen siihen milloin vaan
itse hyväksi näkevät. Adepti voi erottaa sielunsa ruumiistaan yhtä
helposti kuin hän riisuu päällimmäisen takin yltään ja saattaa
ajatuksen nopeudella siirtää sielunsa mihinkä paikkaan tahansa maan
päällä. Tällä kyvyllään voi viisas olla missä hän vaan mielii tämän
maan päällä, ja hän tietää että sielu itsessään on aineellinen ja että
se sisältää paljoa eetterisemmän olemuksen jota me kutsumme hengeksi.
Kun Tarsoksesta kotoisin oleva Paavali sanoo että ihmisellä on ruumis,
sielu ja henki, niin tämä lausunto ei ole hänen joutavaa otaksumistaan.
vaan se osottaa että hän oli tullut samaan lopputulokseen kuin salattua
viisaustiedettä käsittelevä koulu, johon hän varmaan kuuluikin.
Adeptien ei tarvitse käyttää sanoja toistensa kanssa keskustellakseen,
vaan he suorittavat senkin tehtävän ajatuksen muuttamisella.
Vihkiytyneet voivat siis tuhannen peninkulman päästä puhua toisilleen
yhtä helposti kuin he olisivat samassa huoneessa. Heidän Himalajalla
olevat asuinpaikkansa, jotka meistä tuntuvat niin kolkolta, ovat itse
asiassa kaiken henkisen toiminnan polttopisteinä. Toistensa huomiota
herättääkseen on heillä kyky loihtia esiin se kellonsoinnilta kuuluva
ääni, joka näytti niin suurta osaa isäparkani historiassa.
He väittävät ja tukevat väitteitään todistuksilla, että he hallitsevat
luontoa siinä määrässä että voivat ottaa elementit ilmapiiristä ja
yhdistää ne tai antaa niille minkä muodon vaan haluavat.
He voivat erittää kiinteän kappaleen, muuttaa sen molekyyleiksi
(hiukkasiksi), lähettää nämä molekyylit kuinka kauas he vaan tahtovat
ja sitten taas liittää ne toisiinsa siten että ne muodostavat saman
kappaleen, johon ne alkuperäisen kuuluivat. Tällä tavalla siirrettiin
suuri marmorimöhkäle Bombaysta Kalkuttaan, ja kirjeitä on lähetetty
semmoisella nopeudella, että sähkölennätin siten on joutunut häpeälle.
Nämä ovat muutamia niistä voimista, joita itämaiset viisaat väittävät
omaavansa, ja heidän järjestelmänsä ansaitsee kyllä länsimaisten
tiedemiesten huomiota.
Adeptit huomauttavat kuitenkin painolla, että fyysilliset ilmiöt,
jotka kyllä voivat olla hyödyksi täällä maailmassa, kumminkin ovat
vähäarvoisia. He vakuuttavat että heidän järjestelmänsä todellinen
arvo on sen metafyysillisessä ja uskonnollisessa ylevämmyydessä, ja he
väittävät suurilla valovirroilla selvittäneensä sielun ominaisuuksia.
Ja tämä tosiasia, poistaa uskonnolta sen haaveellisesti henkisen
luonteen ja tekee siitä yhtä tarkan tieteen kuin mittausoppikin.
Tämän salaperäisen järjestelmän korkeampiin ei voi tunkeutua kukaan
muu kuin se, joka on suorittanut alempien asteitten oppijakson ja
puhdistunut sielultaan ja ruumiiltaan.
Luonnollisesti väittää länsimainen lukija, että on vaikea uskoa
muutamien harvojen miesten voivan pitää salassa semmoista tietämistä,
sitä vähemmin kuin sen alkuaan on täytynyt olla aiottu koko
ihmiskunnalle. Salatun viisauden tutkija vastaa tähän väitteeseen,
että ne voimat, jotka saadaan hänen järjestelmäänsä seuraamalla, ovat
niin pelottavaa laatua että niitä helposti voitaisiin käyttää väärin,
jos väärä henkilö tulisi niitten omistukseen. Hän siis katsoo asian
siksi ettei ihmissuku vielä ole valmistunut näitä voimia käyttämään ja
että hänen täytyy ankarasti tutkia kaikki tiedonhaluiset, ettei kukaan
arvoton pääsisi veljeskunnan jäseneksi.
Niistä tiedoista, joita tässä olen antanut, voin kiittää isäni
mielipiteitä asiasta ja osaksi herra A.V. Sinnetin salatusta
viisaustieteestä antamia lausuntoja. Viimeksi mainittu sanoo muun
muassa:
"Koko salatun viisaustieteen oppirakennus perustuksesta katonharjaan
asti eroaa niin perinpohjin muista käsitteistä, että on vaikea selittää
sen sisällystä. Miten voisi selvittää kirjoituskonetta henkilölle,
joka ei tunne yksinkertaistakaan mekaanista laitosta, ja jolla ei ole
aavistustakaan laskuopista? Ja nykyaikaisen Euroopan oppineet ovat
salattuun viisaustieteeseen nähden — huolimatta heidän omaamistaan
suurista tiedoista — ihan täydellisessä tietämättömyydessä sen
aakkosista."
Herra Sinnet kirjoittaa myös äänistä, joita adeptit suurella
etäisyydellä panevat toimeen, ja että nämä äänet ovat niitten
kaltaiset, jotka niin kauan vainosivat isääni. "Ääni ei ole kova",
sanoo hän, "mutta selvä ja kuuluva. Jos veitsellä kevyesti lyötte
juomalasin laitaan, voitte saada aikaan samallaisen äänen, vaikka
edellinen on puhtaampi ja selvempi. Salatun viisaustieteen harjoittajat
käyttävät usein näitä kellonääniä, kun tahtovat herättää jonkun
huomaavaisuutta."
Se lisäys, jonka minä olen kirjaan liittänyt, voi mahdollisesti
valaista muutamia himmeitä kohtia siinä kertomuksessa, jonka niin
asiallisesti on kirjoittanut ystäväni ja veljeni John Fothergill West.