Kaikki muut ovat poistuneet näyttämöllä. _Tuulikki_ ja _Janne
Heimonheimo_ istuvat oikealla kasviryhmän takana vilkkaasti
keskustellen.
TUULIKKI: Sinä väität, että se ei ollut sinun takkisi siis?
HEIMONHEIMO: Kuten sanoin, Tommin takki se oli. — Muuten seisoo hän
tuolla eteisessä...
TUULIKKI: Tommi? Miksi hän ei tule sisälle siis?
HEIMONHEIMO: Hän pelkää.
TUULIKKI: Sinun puolestasi?
HEIMONHEIMO: Ei, vaan omastaan, sillä sanoin hänelle, ettei asia muuten
selviä kuin kertomalla juurtajaksain koko hänen osansa siinä.
TUULIKKI (epäilevästi): Ja te vaihdoitte muka takkejanne eilen
puolipäivän aikaan?
HEIMONHEIMO: Kyllä. Hänen piti mennä illalla Ruotsalaiseen teatteriin
henttunsa kanssa, tiedäthän tuon taiteilijattaren...
TUULIKKI: Kuinka? Hän ei ollutkaan kansan juhlassa siis?
HEIMONHEIMO: Mitä vielä! Teatterissa hän oli eikä hän voinut siellä
pitkässä takissa esiintyä.
TUULIKKI (kuten edellä): Miksi ei?
HEIMONHEIMO: Gentlemanni käyttää sellaista vain aamupäivällä. — Hän sai
siis minun lyhyen teatteritakkini, joka sopi kuin valettu hänelle...
TUULIKKI (kuten edellä): Ja sinä hänen pitkän takkinsa?
HEIMONHEIMO: Se jäi minun päälleni, kun leikillä koettelin sitä. Sekin
sopi kuin valettu minulle...
TUULIKKI: Janne, katso nyt suoraan silmiin minua: eikö tuo ole
sotajuoni, jonka te kaksi yhdessä, Tommi ja sinä, olette sepittäneet?
HEIMONHEIMO (loukkautuneena): Tuulikki! Etkö usko minuun? Luuletko,
että istun tässä ja syötän hätävalheita sinulle?
TUULIKKI: En tiedä, asia tuntuu minusta kovin epäilyttävältä. Sinä ja
Tommi, lyhyt takki ja pitkä takki...
HEIMONHEIMO: Se on vielä minun päälläni, näethän sen.
TUULIKKI (hitaasti): Näen tosin, että se on sama, joka sinulla oli
eilen ylläsi...
HEIMONHEIMO: No niin! Ja se on Tommin! — (Hymyilee, tahtoo vetää
syliinsä hänet.) Tottahan nyt on kaikki selvillä meidän välillämme.
TUULIKKI (torjuen): Ei! Ei vielä!
HEIMONHEIMO: Eikö?
TUULIKKI: Kaikki herrojen takit ovat yhdennäköisiä. Kuka takaa minulle,
että se on juuri sama?
HEIMONHEIMO: Minä. Ja ellet minua usko, Tommi.
TUULIKKI: Hänkin voi valehdella. — (Itkuun purskahtaen.) Hyvä jumala!
Minä en koskaan elämässäni saa enää selvyyttä tähän asiaan.
HEIMONHEIMO: Mutta Tuulikki! Sano minulle, mitä minun tulee tehdä
saadakseni sinut vakuutetuksi!
TUULIKKI (tempautuen irti hänestä): En tiedä. Se tulee sinun itsesi
keksiä. — Minä olen niin onneton, niin onneton.
(Poistuu itkien vasemmalle. Ovi sulkeutuu neuvottoman Janne
Heimonheimon nenän edessä. — _Tommi_ pilkistää varovasti
oikeanpuolisesta takaovesta.)
TOMMI: Janne — Janne, kuulehan!
HEIMONHEIMO (rientää häntä vastaan): Perhanan poika! — Asia ei näytä
olevan enää autettavissa.
TOMMI: Sinun asiasi?
HEIMONHEIMO: Minun, luonnollisesti. Kuka puhuu sinusta? — Tuulikki ei
enää usko minuun, äitisi on osoittanut ovelle minut...
TOMMI: Kuule! Eiköhän meidän olisi paras nyt livistää?
HEIMONHEIMO (pitäen kiinni häntä): Ei, munsööri. Meidän on saatava
keinolla millä hyvänsä tämä asia selvitetyksi.
TOMMI: Epäilemättä se olisi parasta meille molemmille. Mutta täytyykö
sen juuri nyt tapahtua?
HEIMONHEIMO: Milloin siis?
TOMMI: Pieni päivällinen voisi kenties virkistää meidän neropattejamme.
HEIMONHEIMO (häntä pidättäen): Verkasen poika! — Tahtoisit jättää yksin
minut? Ja kuitenkin on syy sinun, kokonaan sinun!
TOMMI: Onhan tässä syytä meillä molemmilla. Mutta mennään pois nyt.
Tullaan takaisin huomenna tai ylihuomenna.
HEIMONHEIMO: Silloin voi kaikki olla myöhäistä jo. — Ja tämän
onnettomuuden takin minä tahdon heti riisua hartioiltani. Soh, takki
pois!
TOMMI: Älähän nyt tässä! Joku voi tulla.
HEIMONHEIMO (raivoisasti): Minä _tahdon_ oman takkini, kuuletko sinä! —
(Vetää väkisin takin hänen päältään, kiskaisee takin omilta
hartioiltaan ja aikoo toiseen pukeutua. Pysähtyy äkkiä ja kirkaisee
ilosta.) Hip, hip, hip hurraa!
TOMMI: Häh? Mitä? Mikä sinulle nyt tuli?
HEIMONHEIMO: Hurraa! Hurraa! Hurraa! (Hyppii ja tanssii keskellä
lattiata paitahihasillaan Tommilta saamaansa takkia kädessä kieputtaen.
_Susanna_ tulee sisälle oikeanpuolisesta takaovesta.)
SUSANNA (lyöden kätensä yhteen): Jesus, minun vapahtajani! Tuomari on
tullut hulluksi!
HEIMONHEIMO: Hurraa! Minä olen niin onnellinen! Minä olen pelastettu!
Tram, tram, taratram, tatram... "Fru Susanna, Fru Susanna, alla hjärtan
vann." (Tarttuu häneen ja pyörittää ympäri häntä. Susanna taistelee
kauhistuneena itsensä irti hänestä.)
SUSANNA: Auttakaa! Hän on pirulta riivattu! Hän tappaa, hän tappaa
minut! (Pois oikeanpuolisesta takaovesta.)
TOMMI: Janne! Selitähän toki!
HEIMONHEIMO: Etkö näe? Vaalea hiuskarva, samanlainen, joka on koko
turmion aikaan saanut!
TOMMI (hämillään): Peijakas! Voisi uskoa, että tuolla
taiteilijattarella on tekotukka. (Ojentaa kätensä ottaakseen pois
hiuksen. Heimonheimo torjuu kiivaasti hänen yrityksensä.)
HEIMONHEIMO: Olethan oikea Turmiolan Tommi! — Etkö ymmärrä, että juuri
se on meidät pelastava?
TOMMI: Sinut, tarkoitat?
HEIMONHEIMO: Luonnollisesti, minut. — (Ottaa hiuksen hyppystensä
väliin.) Tässä se on! Tässä se on! Tästä riippuu koko onneni ja
autuuteni!
TOMMI: Ja minun?
HEIMONHEIMO: Sinun täytyy sanoa olevasi kihloissa hänen kanssaan. —
(Pukee takin päälleen.) Hurraa! Hurraa! — Ja nyt Tuulikin luo!
TOMMI: Hm.
HEIMONHEIMO: Joutuin! Joutuin! — Mitä viivyttelet?
TOMMI (syvämietteisenä): Kihloihin minä juuri ja juuri saattaisin mennä
hänen kanssaan. Mutta naimisiin? Prr, pelkkä ajatuskin kammottaa minua.
HEIMONHEIMO: Saatpa luvan vaan. En näe mitään muuta keinoa. — Mutta
joutuin! Tuulikki ei saa itkeä turhaan enää kyyneltäkään. (Vetää häntä
kohti Tuulikin kamaria.)
TOMMI (tuomien): Isä voi tehdä minut perinnöttömäksi...
HEIMONHEIMO: Ja äitisi! — (Koomillisella juhlallisuudella.) Muista,
mihin kaikkeen hän voi olla kykenevä, jos hän kuulee, että olet ollut
kevytmielinen _heikomman_ sukupuolen suhteen!
TOMMI (pelästyneenä): Sht! Ei sanaakaan! — Minä olen jo kihloissa! Minä
_olen_ jo naimisissa!
HEIMONHEIMO: Se käy nopeasti, näen minä.
TOMMI: Mennään. — Ma kuljen kohti kuolemaa... (Menevät vasemmalle.
Susanna on edellisen aikana tullut oikeanpuolisesta takaovesta
soittimineen ja virittänyt pelastusarmeijalaisten taistovirren.)
SUSANNA (laulaa):
"Laukaise, laukaise riviin vihollisen,
luotisi syökse sinä joukkohon sen.
Siten eespäin käy vain voitto-kulkuess' ain.
Juonet turhat ne on saatanan. Halleluja!"
(_Rva Akkola_ ryntää oikealta. Hänen takanaan _Johannes Kointähti_,
joka edelleen uskollisesti seuraa häntä.)
RVA AKKOLA (poissa suunniltaan): Musiikkia! Minä en kärsi mitään
musiikkia! —
SUSANNA (laulaa):
"Viel' taivaan päärlyportit
on sulle avoinna..."
RVA AKKOLA: Onneton ihminen! Minä kuvaan sinut uudessa kirjassani.
(_Kanslianeuvos, Hyypiö, Salkkunen ja Elohiiri_ tulevat
vasemmanpuolisesta takaovesta, _Isabella_ ja _Sinisalo_ samaan
aikaan oikealta.)
KANSLIANEUVOS: Mite teelle tappahtu?
RVA AKKOLA (lääpästyksissään): Hän! Tuo hurmahenki! — Johannes, anna
kätesi minulle.
ISABELLA: Eikö Susanna muista, että minä olen kieltänyt Susannaa
soittamasta muualla kuin keittiössä?
SUSANNA: Jesus! Rouva käy housuissa! (Rupeaa jälleen täyttä kurkkua
loilottamaan.)
ISABELLA: Susanna!
SUSANNA: (laulaa):
"Urhokkaasti sotahan
vasten valtaa saatanan
joukko armeijan
käy voittamaan..."
ISABELLA: Ellet olisi nainen, saisit nyt korvillesi. — Pois! (Ohjaa
hänet eteiseen.)
KANSLIANEUVOS (kuuntelee Tuulikin ovella): Mine luule, ette kaikki key
hyvin siellä. — (Hykertelee tyytyväisenä käsiään.) He uhratu.
ELOHIIRI: Luuleeko veli todellakin niin?
HYYPIÖ: He näyttävät siinä hyvän esimerkin kansallemme.
KANSLIANEUVOS: Ja kuittenkin minun tule seeli heite. — (Pyyhkii silmiään
liikutettuna.) Mite heiste veele voissi tulla, jos he eivät uhratuisi?
ELOHIIRI: Veli tarkoittaa...?
KANSLIANEUVOS: Ajattelen Soomen tulevaisuus. Kaikki kansalliset
laitokset meille on saattu aikkan yksityisten uhravaisuuden kautta:
koulut, pankit, teatterit, liikeyritykset...
ELOHIIRI: Veli voisi lisätä vielä: suomalaiset sukunimet, jotka meiltä
ovat vaatineet niin paljon sisällistä taistelua ja itsekieltäymystä.
KANSLIANEUVOS: Nin. Koko soomalaisuden liikke on vain uhravaisuden
liikke. Mutta mine en voi este itteni ajatella myös yksilöt.
ELOHIIRI (pontevasti): Yksilöt kuolkoot, kansa eläköön! Snellman
sanoo...
KANSLIANEUVOS: Mine ajattele kaikki ne ihmisraukkat, jotka nein on
kanttanut issenmaalle elemense mehun ja yttimen. Mite kaikki he olissi
voinut olla, jos he olissi vain oman parhan peelle ajatellut?
ELOHIIRI: Tjah! Siinä kysymys.
HYYPIÖ (vetäen otsansa syviin kurttuihin): Tuotapa en minäkään, häpeä
sanoa, ole tullut tuumineeksi.
KANSLIANEUVOS: Mine ajattele: Mike voissi nyt Snellman olla, ellei hen
olisi Kuoppion hauttatunut ja sielte henen härätyshuutto kautta maan
kohottanut?
ELOHIIRI: Varmaan Ruotsin suurin filosofi.
KANSLIANEUVOS: Oikkein. — Mine ajattele: Mite voissi nyt olla
Yrjö-Koskinen, ellei hen olisi jettenyt ajantiedolliset tutkimukset
ja mennyt senattin?
ELOHIIRI: Suomen suurin historianprofessori, ole siitä vakuutettu!
KANSLIANEUVOS (innokkaasti): Oikken. — Mine ajattele: Mite voissi nyt
olla Kansallispankin ja Kansallistiatterin ja Kansallisen
Panttilainausliikkeen pärustajat, ellei he olisi uhranut omat
yksityisset pyyttensä issenmaalliselle elementektevelle?
HYYPIÖ: Ne ovat vaarallisia ajatuksia, hyvä veli. Sillä mikäli näin
päätäpahkaa ja ilman kirjallisia apulähteitä voin päättää, vivahtavat
ne yksilölliseen maailmankatsomukseen.
KANSLIANEUVOS: Mine tiette, mine tiette. Mutta mine en saatta kuitenkan
karkoitta ajatus mike voisi tulla minu tyter ja duumari Heimonheimo,
ellei he nyt uhratuisi toinen toissellen ja armaan issenman alttarille.
HYYPIÖ: Ja me itse? Mitä eikö olisi myös meistä voinut tulla? (Pyyhkii
liikutettuna silmiään.)
ELOHIIRI: Tiedän, että minusta olisi voinut tulla suuri taiteilija.
KANSLIANEUVOS: Oikkein. — Taitteilija, hen ei uhratu. Hen on itsekes.
Kirjailija, hen ei myösken uhratu. Hen ajattele aina vain oma pieni
itte.
HYYPIÖ (inholla): Minä puolestani en ole vielä koskaan alentunut niin
syvälle, että olisin omaa itseäni ajatellut.
KANSLIANEUVOS: Ykte vehen kuin kukan meiste, hyve veli. — Mutta siksi me
äi tarvis taitte ja kirjallisus. Me tarvis vain issenmallinen tiette,
liikke-eleme ja ennen muuta politikka, joka ole ihmiskunnan ylevin
tekteve maan peelle.
HYYPIÖ: Myöskin taide_laitoksia_ me tarvitsemme. Mutta emme yksityisiä
taiteilijoita.
ELOHIIRI: Suurempi totuus ei ole vielä koskaan kaikunut yliopiston
kateederista. Sillä laitos, hyvät herrat, se on jotakin pysyvätä,
ijäistä ja muuttumatonta. Yksityinen taiteilija taasen kovin
epävakainen, tilapäinen ja vähäpätöinen olento.
KANSLIANEUVOS: Siinepe se. Hen syntty sattumalta. Laitos, virkkakunta,
issenmallinen liikkeyritys sen sijan äi koskan syntty sattumalta.
HYYPIÖ (filosofisesti): Eikä sitä tee myöskään kukaan kunnon tiedemies.
KANSLIANEUVOS: Äi. Äikke koko henen työ ole miken sattumuksen työ.
Tiettemees, hen teke systemattinen työ. Taitteilija, hen keksi, henen
pelekte peehen — tosin kylle, myös tiettemees keksi, myös henelle
pelekte peehen jottakin, mutta se tappahtu kovin harvoin, kovin
harvoin, hyvet härat ... (Jatkavat keskustelua. Senaattori Salkkunen,
joka on joutunut syrjään siitä, katselee taustan taideteoksia. Rva
Akkola menee ja lähestyy häntä. Kointähti ja Sinisalo, joita hän tällä
välin on koettanut, toisiinsa tutustuttaa, jäävät ujostuneina kahden
kasviryhmän taa.)
RVA AKKOLA (mielistelevällä kohteliaisuudella): Herra senaattori!
Suvaitkaa ojentaa kätenne minulle.
SALKKUNEN: Mielelläni.
RVA AKKOLA; Me kaksi ymmärrämme toisemme täydellisesti. — (Katsoo kauan
liikutettuna silmiin häntä.) Tarkoitukseni oli tällä kertaa oikeastaan
suositella teille erästä minulle hyvin rakasta ja läheistä henkilöä.
SALKKUNEN: Teidän miestänne?
RVA AKKOLA: Oh, mitä te ajattelette! On olemassa siteitä rakkaampia ja
läheisempiä kuin ne, jotka yhteiskunta solmii...
SALKKUNEN (alentaa ääntään): Epäilemättä, hyvä rouva. Luottakaa
kokonaan vaiteliaisuuteeni.
RVA AKKOLA: Sanoinhan, että ymmärtäisimme toisemme. — Nuori mies, kovin
kyvykäs, nero suorastaan, olisi pelastettava nerojen tavallisesta
kohtalosta kuolla nälkään ja kylmyyteen..
SALKKUNEN: Aivan oikein, hyvä rouva. Te puhutte miehelle, joka osaa
oikein arvostaa tunteitanne.
RVA AKKOLA (liikutettuna): Herra senaattori!
SALKKUNEN: Hyvä rouva! — (Puristavat jälleen toistensa kättä ja katsovat
kauan silmiin toisiaan.) No, ja millä alalla hänen neroutensa ilmenee?
RVA AKKOLA: Kaikilla. Taikka toisin sanoen: se riippuu kokonaan siitä
paikasta tai virka-asemasta, jonka voimme taata hänelle.
SALKKUNEN: Kenelle Jumala antaa viran, hän antaa myös kyvyn. Se on
myöskin minun vähäpätöinen mielipiteeni.
RVA AKKOLA: Mitä arvelisitte, jos tekisimme Kansallisteatterin johtajan
hänestä?
SALKKUNEN (kuin itsekseen): Hm. Se ei olisi ehkä mahdotonta, sillä
siihenhän ei vaadita mitään edellytyksiä. — Onko hän teatteri-ihminen?
RVA AKKOLA: Oi, kyllä! Hän ei rakasta mitään niinkuin teatteria. —
Näytellyt hän on toistaiseksi vain minulle, mutta hän on kirjallinen,
hän on taiteellinen mies...
SALKKUNEN: Hän kirjoittaa? Hän julkaisee teoksia?
RVA AKKOLA (lennokkaasti): Hänen koottujen teostensa painos kypsyy
par'aikaa hänen sydämessään.
SALKKUNEN: Valtion kirjallisesta palkinnosta hän voi siis ainakin olla
varma, samoin toivoakseni myös Kirjallisuuden Seuran palkinnosta, jolle
otan ystäväni kanslianeuvoksen kautta häntä suositellakseni.
RVA AKKOLA: Oi, kiitos, herra senaattori, kiitos! Mutta se ei riitä
hänelle. Hän aikoo pian naimisiin...
SALKKUNEN: Ah, hän nai...?
RVA AKKOLA: Tietysti, herra senaattori, tietysti. Hän tarvitsee kodin,
hän kaipaa naisen lempeää kättä...
SALKKUNEN (merkitsevästi): Luulin, että hänellä oli jo sellainen. Te
naitatte hänet?
RVA AKKOLA: Hänen oman sydämensä vapaan vaalin mukaan. Mutta hänellä
täytyy olla joku virka, joku viheriä oksa, jolta hän visertää.
SALKKUNEN: Sen ymmärrän. Epäselväksi jää minullee ainoastaan...
RVA AKKOLA: Mikä? — Herra senaattori! Voimmehan me puhua suoraan.
Ettehän te ole mikään tavallinen kylmä ja tunteeton virkakone.
SALKKUNEN (kumartaen): Toivon, ettei minua pidetä sellaisena. — Minä en
vain ymmärrä sitä mielenkiintoa, mikä teillä, hyvä rouva, voi enää olla
mieheen...
RVA AKKOLA: Te ette ymmärrä?
SALKKUNEN: ... mieheen, joka menee naimisiin, joka on ollut teidän
rakastajanne...
RVA AKKOLA (kauhistuneena): Minun rakastajani!
SALKKUNEN: Taikka mielitiettynne, kuinka nyt mieluimmin tahdotte sitä
nimittää. — Mitkä ovat teidän omat tulevaisuudensuunnitelmanne? Aiotteko
jatkaa suhdettanne häneen?
RVA AKKOLA: Suhdettani!
SALKKUNEN (tuttavallisesta): Niin. Hallituksen jäsenenä täytyy minun
tietää kaikki. — (Aina tuttavallisemmin.) Älkää ollenkaan ujostuko! Olen
koettava ansaita teidän luottamuksenne.
RVA AKKOLA: Ah! — Herra senaattori! Olen kokonaan erehtynyt teidän
suhteenne. Te ette ole ihminen. Te olette...
SALKKUNEN: Aina teidän altis ja uskollinen ihailijanne.
RVA AKKOLA (leimuavin silmin): Tshinovnikka! (_Isabella_ tulee
oikeanpuolisesta takaovesta.)
ISABELLA: Mahdotonta saada mitään selkoa tuon vähälahjaisen
palvelijattaren puheesta. Hän sanoo, että tuomari Heimonheimo on tullut
hulluksi... (_Heimonheimo_ ja _Tuulikki_ tulevat käsi kädessä
vasemmalta, _Tommi_ pelokkaana heidän perästään.)
HEIMONHEIMO: En vielä, rouva kanslianeuvoksetar. Mutta minä olen ollut
hulluksi tulemassa. Nyt on kuitenkin kaikki selvitetty meidän
välillämme.
KANSLIANEUVOS: No, Jumala kiittos! Te uhratu? (Tervehtii sydämellisesti
heitä. Herrat yhtyvät tyytyväisinä hänen onnitteluihinsa.)
ISABELLA: Mutta se ei ole selvitetty vielä meidän välillämme. Jos
tyttäreni onkin unohtanut naisellisen arvonsa ja kunniansa siihen
määrään...
TUULIKKI (hymyillen): Hän on kokonaan unohtanut sen. Ja on onnellinen,
ettei hänen enää tarvitse epäillä viatonta.
ISABELLA: Viatonta? Tuo vaalea hius...
HEIMONHEIMO: On tässä, rouva kanslianeuvoksetar. (Näyttää sitä
kädessään.)
ISABELLA: Ja syyllinen?
HEIMONHEIMO (osoittaa Tommia): Tuossa. — Hänkin on kihloissa näet.
Hänkin aikoo naimisiin. (Juttelee kanslianeuvoksettaren kanssa.)
SALKKUNEN: Hän siis!
KANSLIANEUVOS: Hen? Naimiaisin? Mike uusi pillomus teme on?
SALKKUNEN (syrjäsilmäyksellä rva Akkolaan): Minä tiedän. Rouva Akkola
on minulle juuri puhunut hänestä. (Keskustelevat.)
RVA AKKOLA: Johannes, Johannes Kointähti! Minä en hylkää sinua, vaikka
kaikki muut sen tekisivätkin. — (Kääntyen läsnäolijain puoleen.) Tämä
sovinto tulee liian myöhään. Tuulikki on jo kihloissa toisen kanssa.
KOINTÄHTI (kaikuvalla äänellä): _Minäkin_ uhraudun.
KAIKKI (hämmästyneinä): Kointähti on puhunut!
RVA AKKOLA: Hän on oleva sinun palkintosi. (Saattaa Sinisalon hänen
luokseen.)
ELOHIIRI: Snellman sanoo...
SUSANNA (laulaa keittiössä):
Nyt riemuin kiiruhdamme
me maille Kaanahan
laivassa evankeliumin
nyt maille Kaanahan.
Esirippu.