Lordi Henry Goade, joka, kuten tulemme näkemään, jossakin määrin tunsi
sir Oliver Tressiliania, kertoo meille aivan arastelematta, että hän
oli ruma. On kumminkin huomattava, että lordimme taipuu jyrkkiin
arvosteluihin ja etteivät hänen havaintonsa ole aina normaalit. Niinpä
hän esimerkiksi sanoo Anna Cleven olleen »rumimman kaikista näkemistään
naisista.» Mikäli voimme hänen oman laajan tuotantonsa nojalla
päätellä, näyttää erinomaisen epäilyttävättä, onko hän milloinkaan
nähnyt Anna Cleveä, ja sopii otaksua hänen siinä suhteessa vain
orjamaisesti toistaneen yleistä mielipidettä, jonka mukaan Cromwellin
sortuminen johtui hänen Siniparta-herralleen toimittamansa morsiamen
rumuudesta. Minä puolestani katson yleistä mielipidettä tärkeämmäksi
Holbeinin siveltimen luoman todistuskappaleen, jonka nojalla voimme
muodostaa oman mielipiteemme ja jonka esittämä naishenkilö ei suinkaan
ansaitse lordimme ankaraa arvostelua.
Samoin tekee mieleni uskoa lordi Henryn olleen väärässä arvostellessaan
sir Oliveria, ja tätä vakaumustani tukee hänen omaan esitykseen
liittämänsä kynäpiirros. »Hän oli», kertoo hän, »pitkä, voimakas
ja hyvinkasvanut mies, jos jätämme huomioonottamatta, että hänen
käsivartensa olivat liian pitkät ja jalkansa ja kätensä suhteettoman
suuret. Hänen kasvonsa olivat tummat, hiukset mustat, parta samoin
musta ja kaksihaarainen; nenä oli iso ja erittäin kyömy, ja
ulkonevien kulmakarvojen alla syvässä piilevät silmät olivat erittäin
kalpeaväriset, säälimättömät ja synkät. Hänen äänensä — tämän seikan
olen aina havainnut osoittavan miehen suurta miehekkyyttä — oli
kaikuva, syvä ja jylhä, paremmin soveltuva ja epäilemättä useammin
käytetty laivankannella lausuttuihin sadatuksiin ja rivouksiin kuin
Luojan ylistämiseen.»
Niin kertoo lordi Henry Goade, ja helppo on huomata, kuinka hän sallii
tuohon henkilöön kohdistuvan alinomaisen kielteisyytensä vaikuttaa
hänen kuvailuunkin. Tosiasia on — ja hänen laajasta tuotannostaan
löytyy riittävästi asian todisteita — että lordimme oli eräänlainen
ihmisvihaaja. Juuri hänen ihmisvihansa se yllytti häntä, samoinkuin
on yllyttänyt monia muitakin, kirjailemaan. Hän ei tartu kynäänsä
niinkään siinä tarkoituksessa, että suorittaisi omaksumansa tehtävän,
kirjoittaisi oman aikansa historian, vaan pikemmin vapautuakseen siitä
katkeruudesta, jonka epäsuosioon joutuminen on hänessä herättänyt.
Seurauksena on, ettei hänellä ole paljoakaan hyvää sanottavana
kenestäkään ja että hän harvoin mainitsee ketään aikalaistaan
syytämättä kuvarikkaita solvauksiaan.
On kuitenkin mahdollista puolustella häntä. Hän oli samalla kertaa
ajatuksen ja toiminnan mies — yhtä harvinainen kuin yleensä
valitettavakin yhdistelmä. Toiminnan miehenä hän olisi voinut päästä
kauaskin, ellei sitä puolta hänessä olisi alun pitäen pilannut
ajatuksen mies. Oivallisena merimiehenä hän olisi voinut päästä
Englannin suuramiraaliksi, ellei hänessä olisi ilmennyt eräänlaista
juonittelutaipumusta. Onnekseen — muuten näet hänen päänsä tuskin olisi
jäänyt siihen, mihin luonto oli sen sijoittanut — hän joutui varsin
pian epäluulojen alaiseksi. Hänen virkauransa katkesi; mutta havaittiin
tarpeelliseksi tarjota hänelle jonkinlaista korvausta, koska epäluuloja
ei kumminkaan voitu todistaa oikeiksi. Hänelle siis annettiin virkaero
ja hänet määrättiin kuningattaren armosta hänen käskynhaltijakseen
Cornwalliin, jossa asemassa hänen ei otaksuttu voivan tehdä suurta
pahaa.
Siellä, kunnianhimoisten suunnitelmien tuhoutumisen katkeroittamana
ja eläen verrattain eristettyä elämää, hän kääntyi, kuten moni mies
samanlaisessa tilassa, etsimään lohdutusta kynästään. Hän kirjoitti
merkillisen äreän, pikkumaisen ja pintapuolisen teoksensa _Lordi
Henry Goaden ja hänen oman aikansa historia_, joka on tosiasioiden
vääristelyn ja eriskummallisen kirjoitustavan ihmenäyte. Niissä
kahdeksassatoista valtavan suuressa folioniteessä, jotka hän täytti
pienillä goottilaisilla kirjaimillaan, hän kertoo omalla tavallaan
tarinan siitä, mitä nimittää kukistumisekseen, ja vaikka asia hänen
laajasanaisuudestaan huolimatta tulee tyhjentävästi käsitellyksi
ensimmäisissä viidessä nidoksessa, hän kirjoittaa vielä kokonaista
kolmetoista nidosta käsitellen niissä omien aikojensa historiaa, mikäli
se tuli välittömästi hänen havaittaviinsa Cornwallin syrjäisessä
elämässä.
Englannin historian näkökannalta hänen kronikkansa voi jättää
kerrassaan huomioonottamatta, ja siitä syystä se onkin jätetty
julkaisematta ja unohduksiin. Mutta tutkijalle, joka yrittää ottaa
selkoa tuon erinomaisen miehen sir Oliver Tressilianin elämäkerrasta,
se on kerrassaan verraton. Ja koska olen nyt ottanut tuon elämäkerran
kirjoittamisen tehtäväkseni, on soveliasta, että heti alussa tunnustan,
kuinka arvaamattomassa kiitollisuudenvelassa olen tuolle kronikalle.
Sen puuttuessa olisi kerrassaan mahdotonta kuvailla tätä Cornwallin
miestä, josta tuli uskonluopio ja berberiläinen merisissi ja jota vain
eräät tuonnempana esitettävät seikat estivät tulemasta Algierin — tai
Argierin, kuten sanoo lordimme — paššaksi.
Lordi Henry kirjoitti tietäen ja arvovaltaisesti, ja hänen
esittämänsä kertomus on erittäin täydellinen ja täynnä arvokkaita
yksityiskohtia. Hän näki itse omin silmin paljon tapahtumia ja piti
yllä henkilökohtaista yhteyttä useiden niiden henkilöiden kanssa, jotka
liittyivät sir Oliverin asioihin, voidakseen laajentaa aikakirjojansa
pitämättä mitään maakunnasta löytyvää juorun sirua liian vähäpätöisenä
muistiin merkittäväksi. Otaksun hänen myös saaneen melkoista avustusta
Jasper Leigh'ltä Englannin ulkopuolella sattuneita tapahtumia
koskevissa seikoissa, jotka nähdäkseni muodostavat hänen kertomuksensa
verrattomasti mielenkiintoisimman osan.