Leonoora (nousten ylös). Minun silmäini edessä! Kaikkialla tunnettu
kiekailija! Koko Genuan nähden! (Surumielisesti). Roosa! Bella! ja
minun itkevien silmieni edessä.
Roosa. Pitäkää koko asia niinkuin se todella olikin -- ritarillisena
kohteliaisuutena.
Leonoora. Ritarillisena kohteliaisuutenako? -- entäs heidän alituinen
silmäin iskunsa? kuinka huolestuneena hän vaani sen kaikkia
liikkeitä? kuinka kauvan kesti suutelo sen paljaalle käsivarrelle,
että vielä hampaitten sija tuntui tulipunaisessa pilkussa? Haa!
entäs se tuijottava, syvä huumaantuminen, johon vaipuneena hän istui
ihastuksen kuvana, aivan kuin koko maailma olisi puhallettu pois hänen
ympäriltänsä ja hän yksin olisi tämän Julian kanssa iankaikkisessa
avaruudessa? Sekö ritarillista kohteliaisuutta? lapsi parka, joka
et ole vielä milloinkaan rakastanut, älä väittele minun kanssani
kohteliaisuudesta ja rakkaudesta.
Roosa. Sitä parempi, hyvä rouva. Kuka yhden puolison kadottaa, se
kymmenen kosijaa voittaa.
Leonoora. Kadottaako? sanot, -- tunteen suoni hiukan hervahtasi ja
silläkö Fiesko olisi kadotettu? Mene, kielesi on myrkyllinen -- älä
tule enää minun näkyviini! -- Viatonta ärsyttämistä -- kenties vaan
ritarillista kohteliaisuutta? Eikö niin, hellä Bellani?
Arabella. Niin, aivan varmaan niin!
Leonoora (ajatuksiinsa vaipuneena). Ettäkö se nainen siis tietäisi
osuvansa hänen _sydämeensä?_ -- että hänen jokaisessa ajatuksessansa
olisi kätkettynä sen naisen nimi -- puhuttelisi häntä jokaisessa
luonnon esineessä? -- Mitä tämä on? minne jo joudun? Ett'ei hänellä
kauniissa majesteetillisessa maailmassa olisi mitään muuta arvoisaa
kuin se komea timantti johon _sen naisen kuva_ -- ainoasti _sen kuva_
on piirretty? -- ettäkö hän lempisi sitä naista? -- Fiesko Juliaa?
Kätes tänne Bella! tue minua. (Äänettömyys. Soitantoa kuuluu uudestaan.
Leonoora hypähtää ylös). Kuule! Eikö se ollut Fieskon ääni, joka
hälinästä kuului tänne? Nauraako hän kun hänen Leonooransa itkee? Ei,
ei! se olikin Gianettino Dorian karhea ääni.
Arabella. Niin olikin. Mutta tulkaa rouva toiseen suojaan.
Leonoora. Sinä vaalenet, Bella! sinä valehtelet. Minä näen teidän
silmissänne -- näen Genualaisten kasvoissa jotain -- jotain. (Peittäen
kasvonsa). Voi, kaiketi nuo Genualaiset tietävät enemmän kuin puolison
korvan sopii kuulla.
Roosa. Voi luulevaisuutta joka suurentelee kaikkia!
Leonoora. (Alakuloisesti haaveksien). Kun hän vielä oli entinen
Fiesko -- tuli Pomeranssilehtoon, jossa me tytöt olimme huviksemme
kävelemässä, silloin oli hän kuin nuoruuden hehkuva Apollo, yhteen
sulaneena miehekkäästi kauniin Antinoon kanssa. Jalona ja ihanana hän
kulki ikään kuin ruhtinaallinen Genua tuuditteleisi hänen nuorilla
olkapäillään; silmämme hiipivät varkaan tavalla hänen jäljessänsä ja
säpsähtivät kuin kirkonvarkaudesta tavattuina, kun hänen salamoiva
silmäyksensä kohtasi niitä. Ah! Bella, kuinka halukkaasti me nielimme
hänen silmäyksensä! kuinka oman voiton pyyntöisesti ja tuskallisesti
kateus luki jokaisen, mikä toiselle sattui! Ne lankesivat joukkoomme
kuin riidanalainen kultaomena, lempeät silmät hehkuivat hurjasti,
hellät rinnat sykkivät rajummin, kateus oli sopumme rikkonut.
Arabella. Minä muistan, kuinka koko Genuan naiset joutuivat raivoon
tästä kauniista valloituksesta.
Leonoora (innostuneena). Ja nyt saan minä sanoa häntä _omakseni!_
hurja, kauhea onni! _Omakseni_ Genuan jalointa miestä, (suloisesti),
joka täydellisenä lähti tyhjentymättömän taiteilijan kädestä,
suloimmassa sopusoinnussa yhdisti itsessään kaikki sukupuolensa
jaloudet. -- Kuulkaa, tytöt! enhän enää voi hillitä itseäni! -- kuulkaa
tytöt! minä ilmaisen teille jotain (salamielisesti), ajatuksen -- kun
minä alttarin ääressä seisoin Fieskon rinnalla -- hänen kätensä minun
kädessäni -- ajattelin minä näin, jota naisen _ei ole luvallinen_
ajatella: -- Tämä Fiesko, jonka käsi nyt on sinun kädessäsi -- sinun
Fieskosi -- vaan hiljaa, ett'ei kukaan mies kuuntelisi, kuinka paljon
me ylpeilemme hänen ylevyytensä tähteistä -- tämä sinun Fieskosi --
voi teitä jos eivät tunteet kohota mieltänne -- _pelastaa Genuan sen
tyranneista_.
Arabella (kummastuen). Ja semmoinen aatos tuli naisen päähän, hänen
hääpäivänänsä.
Leonoora. Kummastele, Bella! Morsiamelle hääpäivän ilossa!
(Vilkkaammin). Minä olen nainen, mutta tunnen vereni ylhäisyyden enkä
voi kärsiä, että Dorian suku kasvaa esi-isiemme yli. Lempeä Andreas --
jota hyvänä pitäminen on suloista -- sanottakoon häntä vaikka Genuan
herttuaksi -- mutta Gianettino on hänen nepaansa -- hänen perillisensä
-- ja Gianettinolla on häijy ja ylpeä sydän. Genua vapisee hänen
edessänsä, ja Fiesko (vaipuen surumieliseksi) Fiesko -- itkekäät minua
-- lempii hänen sisartansa.
Arabella. Voi surkuteltava onneton rouva.
Leonoora. Menkää nyt ja katsokaa kuinka Genualaisten epäjumala istuu
juomarien ja naikkosten häpeällisessä seurassa, miellyttelee heidän
korviansa siivottomilla sukkeluuksilla, kertoo heille satuja lumotuista
ruhtinattarista -- -- se on Fiesko! -- Oi tyttöset! ei Genua yksin
kadottanut sankariansa -- myös minä menetin puolisoni.
Rosa. Puhukaa hiljempaa! Käytävässä tullaan!
Leonoora (peljästyy). Fiesko tulee! Juoskaa pois! hänen olisi vähän
aikaa haikea nähdä minua. (Juoksee sivuhuoneeseen; tytöt perässä).