Loppusoinnahdus ja päätös.
"Näin lopun Waltharin laulu saa." -- Hän lauloi hyvin, kelpo erakkomme
Ekkehard, ja hänen Walthari-laulunsa on kunniakas muistomerkki
saksalaisesta hengestä, ensimmäinen suuri runoelma kotimaisen
sankaritaruston piiristä, joka ajan ruosteen raiskaamatta on säilynyt
jälkimaailmalle. Tosin on siinä helähytelty toisenlaisia säveliä kuin
jonkun nykyaikaisen runoilijan kultareunaisessa kirjasessa, -- suuren
sankariajan henki puhaltaa siitä, hurjana ja hirvittävänä kuin myrskyn
kohina tammistossa; siinä kilahtaa ja säkenöi miekaniskuja ja halaistuja
kypäröitä ja kilvenreunoja, ja lempeä lirittelevästä huilunäänestä on
siinä yhtä vähän merkkiä kuin rikkiviisaasta lörpöttelemisestä Jumalan
ja maailman suhteen; -- ja vielä on siinä jotakin muuta: jättien
kamppailua ja jättien pilantekoa, vanhaa, yksinkertaisen suoraa
uroshenkeä, kunniallista, hurskasta ja hiljaista rakkautta ja oikeata
suorasukaista vihaa, -- ne olivat Ekkehardin rakennusaineet; mutta
siksipä tulikin hänen teoksestaan terve ja voimakas runoelma, joka
seisoo vastassa muinaissaksalaisen runouden ovella suurena ja
kunniantunnossaan kallionlujana kuin joku noista rautaanpuetuista
jättiläisistä, joita myöhempien aikojen kuvaava taide kernaasti asettaa
palatsien portinvartijoiksi.
Ja jos vanhan, usein miltei pakanallisen katsantokannan jyrkkyys ketä
loukkaisi, niinkuin raaka tuulenhenki merenrannan hietasärkillä tuottaa
kylmetyksen ja yskän hännystakkiin puetulle keikarille, se muistakoon,
että ken tämän laulun lauloi, oli itse mukana hunnilaistaistelussa, ja
että hän lauloi sitä kiharat tuulen heiluteltavina, joka puhalsi korkean
Säntiksen lumiaavikkojen yli, monta sataa syltä laakson lakeuksien
yläpuolella, sudennahka viittanaan ja kallionkappale kirjoituspöytänään.
Sula vahinko on, että veitikkamaiset henget ja tontut jo kauvan sitte
ovat lakanneet hyödyllisestä toimestaan, muuten ei monellekaan meidän
päiviemme kynäniekoista olisi hullummaksi, jos näkymättömät kädet
yht'äkkiä tempaisivat hänet mahonkipöytänsä äärestä nuokkumasta ja
kantaisivat hänet Ebenalpin viheriäisille niityille; -- tuonne ylös,
missä "Vanha mies" vuorivaltansa majesteetissa katselee runoilijan olan
yli hänen konseptiinsa, missä kuilut ammottavat jalkain alla, ukkonen
kaksitoistakertaisesti kajahtaen jyrisee solien halki ja korppikotka
ylhäisen yksinäisenä kaartelee sateenkaarta kohti, siellä pitää hänen
laulaman jotakin suurta, tai sitte katuvaisena langeta polvilleen ja
tunnustaa mahtavalle luonnolle syntiä tehneensä.
Kertomuksemme lähestyy loppuaan.
Olisi kenties ollut sille eduksi, jos Ekkehard nyt laulunsa päätettyään
olisi kuollut lempeän kuoleman; siitä olisi tullut vallan liikuttava
loppu, jos olisi kuvattu miten hän tuolla ylhäällä istui luolansa
edustalla, katse tähdättynä Bodenjärvelle päin, harppu laskettuna
kallion kylkeä vastaan ja oikea käsi puristavana pergamenttikäärettä, ja
miten häneltä silloin sydän olisi särkynyt, joka olisi sitte antanut
aihetta kauniiseen vertaukseen, miten laulajan kulutti hänen oman
henkensä hehku ja miten hän siitä kuoli kuin kynttilä, joka syö itsensä
tuhaksi juuri kuin se valkeassa liekitsee; -- mutta sitä mielisuosiota
ei Ekkehard kuitenkaan ole osottanut muistolleen jälkimaailman silmissä.
Oikea runoelma tekee ihmisen terveeksi ja mieleltään reippaaksi. Niinpä
olivat Ekkehardin posket työn kestäessä ruvenneet hehkumaan, ja hän
tunsi itsensä niin voimakkaaksi, että usein ojensi käsivartensa ilmaan
ikäänkuin musertaakseen suden tai karhun yhdellä nyrkiniskulla. Mutta
kun hän oli saattanut Waltharinsa hädän ja kuolettavien haavojen kautta
onnelliseen loppuun, silloin riemuitsi hän niin, että tippukivet hänen
luolansa katossa lienevät kummeksien katselleet toisiaan; vuohille
tallissa hän heitti kahdenkertaiset heinäannokset, mutta
käskyläispojalle hän antoi muutamia hopeakolikoita, jotta tämä
laskeutuisi alas Sennwaldiin Reininlaaksossa ja hankkisi hänelle
nahkasäkillisen punaviiniä. Niinpä oli silloinkin kuin nyt: Kun kirja
on loppuun saatettu, tekee kirjoittaja ilohypyn.[36]
Sen vuoksipa hän istuikin illalla Ebenalpilla vanhan paimenen luona ja
kilisteli urheasti tämän kanssa ja otti hänen kaulastaan alppitorven,
astui kallionkielekkeelle ja puhalsi kohti etäisyydessä häämöttäviä
Hegaun huippuja, iloisesti ja vallattomasti, kuin olisi tahtonut
houkutella herttuattaren ja Praxediksen linnan alttaanille ja tervehtää
heitä hilpeällä naurulla.
"Jos minä uudelleen syntyisin maailmaan", sanoi hän ystävälleen, "ja
olisin pudonnut suoraan taivaasta ja saisin vapaasti valita tyyssijani,
niin luulenpa että putoisin vuorikirkkoon enkä minnekään muualle".
"Te ette ole ensimmäinen", vastasi vanhus nauraen, "jota olo tykönämme
on miellyttänyt. Kun veli Gottschalk vielä eli, tuli kerran viisi
munkkia Italiasta käymään hänen luonaan; ne toivat mukanaan paljon
parempaa viiniä kuin mitä Sennwaldista saadaan, ja kolme päivää ne
viipyivät täällä ylhäällä ja hyppelivät niin että kaaput liehuivat
heidän korviensa tasalla; vasta kun tuli poismeno, panivat he naamansa
asianmukaisiin ryppyihin ja yksi heistä piti vielä pitkän puheen
karjallemme. 'Te kelpo vuohet, olkaa vaiteliaita', sanoi hän, 'Novalesen
apotin ei tarvitse tietää mitään henkemme harhateistä'.
"Mutta sanokaapas minulle suoraan, vuoriveli, mitä te viime päivien
kuluessa niin olette istua murjotelleet yksinänne luolassanne? Olenhan
kyllä nähnyt teidän piirtelevän koko joukon variksenvarpaita ja muita
riimuja aasinnahalle -- ettehän vain ole tehneet mitään pahoja loitsuja
karjallemme ja vuorillemme? Muuten..." paimen katsahti nuoreen munkkiin
uhkaavasti.
"Minä olen kirjoittanut laulun", vastasi Ekkehard.
"Kirjoittanut! Kirjoittanut!" murisi vanhus. "Minua se ei liikuta
laisinkaan, ja korkea Säntis on, jos Jumala suo, näkevä vielä lapsiamme
ja lastenlapsiamme, jotka eivät tiedä miten piirrintä ja kynää kädessä
pidetään, mutta kirjoittaminen ei ikinä voi olla mikään hyvä taito.
Ihmisen pitää käydä suorana, jos hän tahtoo olla Jumalan kuva, mutta ken
kirjoittaa, sen pitää köyristää selkänsä; eikö se ole päinvastoin, kuin
mitä Jumala on säätänyt? Sen täytyy siis olla isästä perkeleestä.
Varokaa itseänne, vuoriveli! Jos näen teidän vielä kerran istuvan
luolassanne kuin myyrä ja kirjoittavan, niin kautta pitkäisen! --
silloin astun minä alppimestarina väliin ja revin lehtenne palasiksi
tuulen viedä. Järjestyksen pitää täällä vallita ja suoran ryhdin, me
emme siedä mitään teeskentelyä!"
"En tule sitä enää tekemään", sanoi Ekkehard nauraen ja ojensi
vanhukselle kätensä.
Kelpo alppimestari oli kuumentunut punaisesta Sennwalder-viinistä.
"Ja kautta pitkäisen ja salaman!" torui hän edelleen, "mitä se tietää,
kirjoittaa laulua? Narripeliä! Kirjoittakaapa tämä hauskuuden vuoksi
lehdillenne jos osaatte!"
Hän viritti alppijoelluksen niin soinnuttoman karkeilla luonnonäänillä,
että harjautuneimmankin korvan olisi ollut mahdoton keksiä siinä mitään
sanalla tai nuottikirjaimella merkittävää.
-- -- Samaan aikaan istui Passaussa Tonavan varrella piispanpalatsin
viiniköynnöksien kaartamassa puistohuoneessa muhkeimmassa
miehuudenkukoistuksessaan oleva mies kivisen pöydän ääressä.
Kuvaamattoman hieno piirre väreili ruskean parran peittämän suun
ympärillä, uhkeat kiharat valuivat samettilakin alta hartioille, hänen
tummat silmänsä seurasivat kirjoittavan oikean käden kulkua. Kaksi
vaaleakutrista poikaa seisoi uteliaina hänen istuimensa puisiin
kädensijoihin nojaten ja katselivat hänen olkansa yli. Jo oli monta
lehteä täyttynyt kertomuksilla matkoista ja myrskyistä ja hädästä ja
urheain miesten kuolosta ... hän kirjoitti jo viimeistä lehteä. Eikä
kestänyt enää kauvan, kun hän laski kynän kädestään ja joi pitkän,
vakavan siemauksen unkarilaista viiniä pöydällä seisovasta suikeasta
haarikosta.
"Joko se on valmis?" kysyi toinen pojista.
"Valmis on!" nyökkäsi kirjoittaja, "kaikki on valmista, miten se alkoi
ja miten se tuli ja miten se sai katkeran lopun."
Hän ojensi pojalle lehdet, ja riemuiten juoksivat molemmat enonsa,
piispa Pilgerimin luo ja näyttivät hänelle kirjoituksen. "Ja sinä
itsekin olet siinä, kallis eno", huusivat he, "piispa sisarentyttärensä
kanssa ratsasti Passauhun -- kahdesti olet mainittu ja kolmestikin!"
Ja piispa Pilgerim siveli valkeata partaansa ja lausui: "Te voittekin
iloita siitä, rakkaat nepaani, että Konrad antoi teidän olla tarinan
kulettajina; sillä vaikka Tonavassa kolme päivää ja kolme yötä juoksisi
sulaa kultaa, ette voisi siitä mitään arvokkaampaa onkia kuin tämän
laulun. Se on suurin historia, mitä maailmassa ikinä on tapahtunut."
Mutta kirjoittaja seisoi kirkastetuin kasvoin puutarhan viiniköynnösten
ja vaahterain alla ja katseli lakastuneita punaisia lehtiä, joita tuuli
oli repinyt oksista, ja katseli alhaalla virtaavaan Tonavaan; silloin
rupesi hänen oikea korvansa helakasti soimaan, sillä juuri samana
hetkenä oli Ekkehard ylhäällä alpillaan täyttänyt puumaljansa viinillä
ja lausunut vanhalle paimenelle: "Minulla oli kerran hyvä toveri, jonka
vertaista ei ole missään maanäärissä, Konrad nimeltään; ja naislemmestä
ja maailmankunniasta ei ole mihinkään, mutta vanhalle ystävyydelle olen
kiitollisuuden velassa aina kuolemaani asti. Teidän pitää juoda hänen
terveydekseen; hän on yksi, josta Säntiksellä olisi iloa, -- olisipa hän
täällä!" Ja paimen oli tyhjentynyt maljan lausuen: "Vuoriveli, minä
uskon sananne. Hän eläköön!"
Sen vuoksi soi Passaun miehen korvassa; mutta hän ei tiennyt mistä se
tuli. Ja hänen korvassaan soi vielä, kun piispa Pilgerim tuli hänen
luokseen puistoon, takanaan tallimestarin taluttama vanha, valkea,
kapinen ja toissilmäinen hevonen; ja piispa nyökkäsi teräväkärkisellä
hiipallaan ja lausui armollisesti: "Mestari Konrad, mitä kirjoititte
sisarenpoikani huviksi, sitä ette ilmaiseksi kirjoittanut; minun kokenut
sotaratsuni olkoon teidän!"
Silloin värähtivät Konrad mestarin hienopiirteiset huulet alakuloiseen
hymyyn ja hän ajatteli: "Se onkin minulle oikein, miksi rupesinkaan
runoilemaan!" -- mutta ääneen hän lausui: "Jumala sen teille palkitkoon,
herra piispa, sallinette ehkä minun levähtää pari päivää työni jälkeen."
Ja hän silitteli vanhaa valkoista ratsua ja hyppäsi vastausta
odottamatta sen selkään ja istui ylpeästi ja miellyttävästi satulassa ja
pakottaen nöyrän eläimen vaivaloiseen raviin ratsasti hän pois.
"Panenpa paraan jahtihaukkani vetoon tunturikyyhkysparia vastaan", sanoi
vanhempi pojista, "että hän taas ratsastaa Bechelareniin maakreivin
linnaan. Hän on aina sanonut: 'Niin mielelläni kuin sovitankin'
armollisen herrani piispan lauluuni, voin siinä pystyttää muistomerkin
myöskin maakreivitär Gotelindelle ja hänen kauniille tyttärelleen, he
minua kuitenkin hienoimmin palkitsevat!'"
Tällä välin olin Konrad mestari jo ratsastanut piispan palatsin portista
ulos; hän katseli kaihomielin Tonavan alajuoksuun päin ja alkoi laulaa
heleällä äänellä:
"Sanoipa silloin hänelle samainen soittomies:
'Maakreivi, siloiseksi sun Luoja teki ties,
Sait rikkautta paljon ja valtaa, kunniaa,
Suloisen vaimon vielä, eloa rauhaisaa.
Ja kuningas jos oisin', hän vielä virkahti
'Ja kruunua jos kannoin, niin totta vaimoksi
Mä itselleni soisin kaunoisen tyttäres,
Mi on kuin päivä nähdä...'"
Mutta hänen näin pitkälle päästyään pölisi häntä vastaan tiellä
tomupilvi, joka pakotti hänen sulkemaan äkkiä silmänsä ja lakkaamaan
laulamasta.
Säkeet olivat laulusta, josta piispa juuri oli palkinnut häntä; se oli
saksankielinen sankarirunoelma, joka nimi oli Nibelungenlied...
-- Vähitellen tultiin syksyyn. Ja vaikka silloin taivaan ranta illoin
peittyy hehkuvampaan rusotukseen kuin muina vuodenaikoina, tuo se
mukanaan kylmiä tuulahduksia, niin että alpeilla asuvaiset varustautuvat
muuttamaan alas laaksoihin, eikä mikään sudennahka estä hampaita
lyömästä loukkua vilun takia.
Tuores lumi välkkyi kaikilla huipuilla eikä näyttänyt enää ajattelevan
tänä vuonna väistyäkään. Ekkehard piti paimenille viimeisen
vuorisaarnansa. Sen päätyttyä tuli Benedikta hänen puheilleen. "Nyt on
loppu meidän ihanuutemme täällä ylhäällä", sanoi hän, "huomenna lähtevät
sekä ihmiset että eläimet alas talvilaitumelle. Minne te menette,
vuoriveli?"
Kysymys kävi kovin Ekkehardin sydämmelle.
"Jäisin kaikkein mieluimme tänne", vastasi hän. Benedikta naurahti
heleästi. "Huomaan, ettette ole istunut täällä yhtäkään talvea, muuten
ei mielenne tekisi jäämään tänne toiseksi. Tahtoisinpa mielelläni nähdä
teidät teljettynä tänne mökkiinne, kun pakkanen paukkuu nurkissa niin
että värisette kuin haavanlehti, lumivyöryt vierivät kaikkialla
ympärillänne ja jääpuikot kasvavat aina suuhunne asti... Ja kun kerran
yritätte laskeutua laaksoon ruokaa noutamaan, on lunta polulla mökkinne
korkeudelta; otatte askeleen, niin vajoatte polviin asti, otatte toisen,
niin heleijaa -- mustasta kaapusta ei ole näkyvissä enempää kuin
kärpäsestä, joka on pudonnut maitokehloon... Ja tänä vuonna on ollut
niin paljon lumisirkkusia, ne tietävät ankaraa talvea. Huu, miten
iloitsenkaan ajatellessani noita pitkiä iltoja, kun istumme lämpimän
uunin ääressä päresoihdun valossa ja kehräämme pellavia; rukki hyrisee,
valkea räiskää ja me kertoilemme kauneimpia juttujamme, ja ken on kelpo
poika, saa istua mukana kuuntelemassa. Vahinko, ettei teistä ole tullut
paimenta, vuoriveli, niin mielelläni ottaisin teidätkin mukaani
tupaistujaisiin."
"Se on todella vahinko", sanoi Ekkehard.
Seuraavana päivänä lähtivät paimenet karjoineen juhlasaatossa alas
laaksoon toivotettuaan alpeille hyvää talviunta. Kun lähtijät olivat
kadonneet synkkään männikköön ja heidän laulunsa ja karjankellojen
kilkatus oli etäisyydestä kiirien viimein hälvennyt, astui Ekkehard
takasin mökkiinsä. Hiljainen vuoristoelämä oli hänelle opettanut, että
yksinäisyys on vain elämän koulu, mutta ei elämä itse, ja että se
välttämättömästi turmeltuu arvottomaksi yksilöksi, ken tässä pahassa
maailmassa vain joutilaana kulkee yhä omaan itseensä painuneena.
"Ei auta", sanoi hän itselleen, "minunkin on tästä lähdettävä taas
laaksoloihin. Lumi pyryyttää liian kylmästi, ja minä olen liian nuori
jäädäkseni tänne erakoksi."
"Hyvästi, ylväs Säntis, mun kelpo vartijain,
Hyvästi vihree alppi, sua muistaa mielen ain!
Sua kiitän antimistas, oi pyhä unhotus,
Ohi on vanha murhe ja mielen raskaus.
Kirkastui sydän täällä, siin kukat puhkesi,
Ja uuteen taistoon taasen mun mielen hehkuvi.
Uneksi nuorukainen, tul' inha tuskan yö,
Vaan alppein raittiudessa taas syttyi miehen työ!"
Hän sälytti vähät tavaransa matkalaukkuunsa. Kalleimpansa, Waltharin
laulun, hän asetti huolellisesti verhottuna ylimmäksi; hymyily päilyi
hänen huulillaan, kun hän näki vielä joitakuita tarve-esineitä seisovan
ympärillään. Kallion kielekkeellä oli puoleksi tyhjentynyt mustetolppo;
sen viskasi hän alas syvyyteen. Kolmikulmainen harppu nojasi
kaihomielisenä luolan turvepenkkiä vastaan. "Sinä jääös tänne jälelle
sulostuttamaan sen yksinäisiä hetkiä, joka tulee minun jälkeeni",
virkkoi hän. "Mutta elä soi hänelle lienteitä ja hempeitä säveliä,
muuten valukoon tippukivistä vettä kielille, niin että ne ruostuvat, ja
jäätikköjen myrskyt puhaltakoon sisään, jotta ne katkeavat!
"Minä olen laulanut lauluni loppuun!"
Hän ripusti harpun naulaan seinälle.
Erakko-aikanaan hän oli veistänyt itselleen vahvan jousen, ja viini ja
nuolia oli jälellä vielä Gottschalkin peruja; ne hän otti nyt mukaansa
kelpo aseiksi. Näin varustettuna ja sudennahka hartioilla hän seisoi
vielä hetkisen majansa ovella luoden pitkän, pitkän katseen onnellisen
kesäasuntonsa ympäristöihin, yli rakkaiksi käyneitten huippujen ja alas
Merialppijärven tummanvihreän männikön sisästä välkkyvään silmään.
Hänestä eivät nämä paikat olleet koskaan näyttäneet niin kauneilta kuin
nyt. Tikka, joka oli valinnut saman vuorenhalkeaman asunnokseen, lensi
tuttavallisesti hänen olalleen ja hakkasi terävällä nokallaan häntä
poskiin; sitte lehahti se mustanpunaisenkirjavassa loistossaan ylös
siniseen ilmaan, aivan kuin viedäkseen korkealle Säntikselle sanoman
Ekkehardin poislähdöstä.
Mutta Ekkehard nakkasi keihäänsä olalleen ja astui tuttua, huimaavan
jyrkkää vuoripolkua alas. Ascherin kallioseinän luona hän vielä kerran
pysähtyi, viittasi kädellään jäähyväiset erakkomajalleen ja päästi
suustaan huhuilevan huudon, joka pani Kamorin ja korkean Kastenin
soinnahtamaan ja kajahti vyöryen takaisin Maarwiesin kupeista ja eteni
aina vuoriston kaukaisimpiin sopukoihin. "Sepä poika osaa!" virkkoi
alhaalla laaksossa muuan kotiin palaava paimen toverilleen. "Melkein
kuin vuohipaimen!" sanoi toinen samassa hetkessä, jolloin Ekkehard
katosi kallioseinämän taa.
-- -- Nouseva päivä oli jo heittänyt muutamia säteitään vuorikirkkoon,
joka surullisena kuin asukkaittensa jättämä linnunpesä katseli alas
laaksoon. Mutta vuoriveli ei palannut milloinkaan takaisin.
Bodenjärven varsilla varustauduttiin viininkorjuuseen. Eräänä lempeänä
syysiltana istui Hadwig rouva linnansa puistossa, uskollinen Praxedis
vierellään. Kreikkalaisneidolla oli nyt murheelliset päivät. Hänen
emäntänsä oli alakuloinen, tyytymätön ja tyly. Tänäänkään ei keskustelu
tahtonut sujua. Se olikin ikävä muistopäivä.
"Tänään on siitä vuosi", virkahti Praxedis näennäisen
välinpitämättömästi, "jolloin kulimme Bodenjärven yli puhuttelemaan
Pyhää Gallusta". Herttuatar pysyi ääneti. "Sen jälkeen on paljon
tapahtunut..." yritti Praxedis jatkaa, mutta sanat kuolivat hänen
huulilleen.
"Tiedättekö, valtiattareni, mitä ihmiset kertovat Ekkehardista?" kysyi
hän hetken äänettömyyden jälkeen.
Herttuatar katsahti ylös. Hänen huulensa puristuivat yhteen. "Mitä he
kertovat?" sanoi hän välinpitämättömästi. "Spazzo herra tapasi äskettäin
Reichenaun apotin", kertoi Praxedis, "joka sanoi hänelle: 'Tiedättekö
uutisia? Alpeille on onni tapahtunut, korkea Säntis kajahtelee harpun
soitosta ja runoilijan liverryksistä, uusi Homeeros on pesinyt sille, ja
jos hän vain tietäisi, missä luolissa runottaret asuntoa pitävät, niin
voisi hän johtaa heidän tanssejaan kuin ennen muinoin cynthalainen
Apollo.' Ja kun Spazzo herra päätään pudistaen vastasi: 'Mitä se minua
liikuttaa?' -- vastasi apotti: 'Se on teidän Ekkehardinne; Sankt
Gallenin luostarista on huhu tuonut hänestä meille tämän sanoman.'
Spazzo herra oli silloin nauraen sanonut siihen: 'Kuinka osaa se laulaa,
joka ei osaa edes kertoakaan?'"
Herttuatar oli kavahtanut seisaalleen. "Vaikene!" lausui hän, "en tahdo
siitä mitään kuulla". Praxedis tunsi hänen kätensä eleen ja lähti
murheissaan tiehensä.
Mutta Hadwig rouvan sydän ajatteli toisin, kuin hänen suunsa puhui. Hän
astui puutarhan rintanojan luo ja katseli kauvas Helveetsian vuorille
päin. Hämärä oli laskeutunut, pitkiä, raskaita, teräksenharmaita
pilvenliuskareita makasi liikkumattomina iltaruskon päällä, joka värisi
ja lieskasi alakuloisesti niiden painon alla. Päivän viimeisen säteen
kajastaessa lieventyivät hänenkin ajatuksensa. Hänen katseensa kiintyi
kauvaksi korkeaan Säntikseen; -- hänestä tuntui kuin näkisi hän näyn,
kuin avautuisi taivas ja enkelit laskeutuisivat alas ilmojen halki
kantaen tuttuun munkinkaapuun verhottua miestä, -- ja mies oli kalpea ja
kuollut, ja kirkas ja ihana sädekehä ympäröi autereista joukkoa...
Mutta Ekkehard ei vielä ollut kuollut. Hiljainen, sihisevä ääni
säikähytti herttuattaren hänen mietteistään, hänen katseensa harhaili
sitä kallionkielekettä kohti, josta vanki kerran oli laskenut alas --
tumma haamu katosi varjoon, nuoli lensi Hadwig rouvan pään yli ja putosi
hitaasti hänen jalkainsa juureen.
Hän nosti tuon merkillisen ampuma-aseen maasta ylös. Vihollisen käsi ei
ollut lennättänyt sitä kaarelta; hienoja pergamenttiliuskoja oli
kääritty sen pään ympärille, ja terä oli verhottu kukkaisvihkoon. Hän
irroitti lehdet ja tunsi käsialan.
Se oli Waltharin laulu. Ensimmäiselle lehdelle oli
kirjoitettu vaaleanpunaisella värillä: "_Schwaabin herttuattarelle
jäähyväistervehdys_!" Ja sen alla oli apostoli Jaakobin lause:
"_Autuas on se mies, joka on koetuksen kestänyt_!"
Silloin kallisti ylväs rouva päänsä ja itki katkerasti.
* * * * *
Tähän päättyy kertomuksemme.
Ekkehard kulki avaraan maailmaan; korkeata Twieliä ei hän enää koskaan
nähnyt, eikä Sankt Galleriakaan. Hän tosin oli mietiskellyt palatako
jälkimäiseen katuvaisena syntisenä, kun hän alpeilta laskeuduttuaan oli
saapunut sen tuttujen muurien eteen. Mutta silloin hänelle oli muistunut
mieleen vanhan alppimestarin sanat: "Ken kerran on ollut kauvan
paimenena, se ei kernaasti enää rupea käskyläispojaksi" -- ja hän kulki
ohi. Myöhemmin on kuultu paljon saksilaisten keisarien hovissa eräästä
Ekkehardista, joka oli ollut ylpeä, uhkamielinen ja itseensä sulkeutunut
mies, yhdistäen hurskaaseen mielenlaatuun syvää ylenkatsetta maailmaa
kohtaan, mutta elämänhaluinen ja tarmokas ja kaikkiin taitoihin
perehtynyt. Hän oli keisarin kansleri ja hänen nuoren poikansa
kasvattaja, ja hänen neuvonsa merkitsi paljon valtakunnan asioissa.
Sanalla sanoen, kirjoittaa muuan historioitsija hänestä, hän tuntui
aikalaisistaan heitä ylevämmältä henkilöltä, niin että yleisenä puheena
oli, että hän vielä odotti itselleen kirkon korkeinta arvoa.
Keisarinna Adelheid osotti hänelle täydellistä kunnioitustaan. Hän
myöskin etusijassa sai aikaan, että ylimielistä tanskalaiskuningasta
Knuuttia kuritettiin asevoimalla. Meille on tietymätöntä, oliko tämä
Ekkehard sama, josta tässä kertomuksessa on puhuttu.
Toiset ovat myöskin väittäneet, että Sankt Gallenin luostarissa oli
ollut useampia Ekkehard nimisiä miehiä, ja ettei Waltharin laulun
kirjoittaja olisi sama henkilö, joka Hadwig rouvalle latinaa opetti.
Mutta ken tarkkaan on seurannut tätä kertomusta, jonka nyt olemme
onnellisesti loppuun saattaneet, tietää asian paremmin. --
Niiden muiden henkilöjen kohtaloista, joita kertomuksemme on osottanut
lukijan silmäin eteen, ei ole paljoa ilmoittamista.
Herttuatar Hadwig ei enään mennyt miehelle ja saavutti hurskaassa
leskisäädyssä eläen korkean ijän. Hän perusti myöhemmin vähäisen
luostarin korkealle Twielille ja lahjoitti sille Alemanniassa olevat
tiluksensa. Ekkehardista ei enää kukaan uskaltanut puhua hänen
läsnäollessaan; mutta Waltharin laulua hän luki ahkeraan ja ammensi
siitä alati uutta lohdutusta yksinäisyydessään: Reichenaun munkkien
tosin todistamattoman lausunnon mukaan hän osasi sen miltei ulkoa.
Praxedis palveli korkeata emäntäänsä uskollisesti vielä muutamia vuosia,
mutta vähitellen virisi hänessä vastustamaton ikävä päivänpaisteiseen ja
värihohtoiseen synnyinmaahansa, ja hän väitti, ettei enää jaksanut
hengittää Schwaabin ilmaa. Runsailla lahjoilla varustettuna lähetti
herttuatar hänet silloin kotimaahansa; Spazzo, jalo kamariherramme,
seurasi häntä ritarillisesti aina Venetsiaan asti. Muuan kreikkalainen
kaleerilaiva vei tämän aina yhäti miellyttävän neidon P. Markuksen
kaupungista Byzantiumiin. Hänen kertomuksensa Bodenjärven rannoilla
asuvista hurjan uskollisista barbaareista saivat kaikki kamarirouvat ja
neidot kreikkalaisessa keisarihovissa epäillen pudistamaan päätänsä,
aivan kuin olisi hän puhunut lumotusta merestä ja satujen maasta.
Moengal vanhus piti vielä kauvan uskollisesti huolta seurakuntalaistensa
sielunhyvästä. Kun hunnit taasen uhkasivat rosvoretkillään, mietiskeli
hän laajaa suunnitelmaa heidän vastaanotokseen. Hän esitti
Blach-kentälle kaivettavaksi joitakuita satoja syviä salahautoja, ne
peitettäväksi puunoksilla ja ruohoilla ja niiden takana odotettavaksi
vihollisia täydessä sotarintamassa, kunnes ne miehineen ratsuineen
järjestään syöksyivät kuoppiin. Mutta nämä ikävät vieraat eivät
näyttäytyneetkään enään Hegaussa ja riistivät vanhalta pastorilta huvin
saada kolhia heitä päähän isolla iiriläisnuijallaan. Lempeä kuolema
saavutti vanhan metsämiehen hänen levätessään eräällä haukkajahdilla.
Hänen haudalleen harmaan kirkon varjossa yleni rautatammi, josta tuli
niin iso ja mukurainen puu, että ihmiset sanoivat sen olevan vesan
kirkkoherravainajan kelpo Cambuttasta.
Audifax, vuohipaimenemme oppi kultasepäntaitoa ja muutti Konstanziin
piispanistuimen läheisyyteen ja valmisti siellä paljon kauniita töitä.
Hän toi seikkailutoverinsa uskollisena morsiamenaan kotiinsa, ja
herttuatar oli kummina heidän esikoiselleen.
Luostariteini Burkardista tuli mainehikas apotti Sankt Gallenin
jumalanhuoneeseen ja hän valmisti juhlatilaisuuksia varten vielä monia
tusinoita oppineita latinalaisia värssyjä, joista jälkimaailma, kiitos
ajan kuluttavalle hampaalle, kuitenkin on säästynyt.
... Ja ovat nämä kaikki jo aikoja sitten tomua ja tuhkaa, vuosisadat ovat
nopeassa kulussa kiitäneet niiden paikkojen yli, missä heidän
kohtalojensa langat punottiin, ja uudet historiat ovat saattaneet vanhat
unhotukseen.
Korkea Twiel on saanut vielä nähdä paljon sodan ja rauhan tapahtumia;
moneen uljaaseen ratsastaisteluun lähteville ovat sen portit avautuneet
ja moni vanki on huokaillut sen holveissa, kunnes ylpeillekin juhlille
lähestyi loppu, ja muuanna kauniina kevätpäivänä vuori tärisi
perustuksiaan myöten ja viholliskäden murtamat muurit ja tornit lensivät
ilmoihin.
Nyt on hiljaista tällä kukkulalla, vuohet vain käyvät rauhallisesti
mahtavien raunioiden keskellä; -- mutta yli kimeltävän Bodenjärven
tervehtää sitä sinervästä etäisyydestä Säntis yhtä rattoisasti kuin
ennen vuosisatojen takaa, yhä vielä on mitä miellyttävin tehtävä sen
pehmeässä ruohossa maaten katsella avaria maita.
Ja tämän kirjapahasen kirjoittajakin on itse monena ihanana kevätiltana
istunut ylhäällä sen huipulla, yksinäisenä, outona kulkijana, ja kuret
ja haikarat ovat kierrelleet pilkallisesti häntä aivan kuin ivatakseen
hänen yksinäisyyttään, eivätkä huomanneet, että kirjava ja
kunnianarvoisa seurue oli kokoontunut hänen ympärilleen. Sillä muurien
raunioissa seisoivat ne haamut, joihin lukija tämän kertomuksen kuluessa
on tutustunut, ja kertoivat hänelle kaikki juuri niinkuin tapahtunut oli
ja viittasivat hänelle ystävällisesti kehottaen, että hän kirjoittaisi
kaikki paperille ja auttaisi heitä uudelleen elämään junalla ohitse
suhahtavan jälkimaailman muistissa.
Ja jos hänen on onnistunut luoda sinullekin, rakastettu lukija, joka
kärsivällisesti olet kestänyt loppuun asti, havainnollinen kuva noista
kauvan sitte kadonneista ajoista, niin ovat hänen vaivansa ja
ajoittainen päänpakotuksensa runsaasti korvatut. Voi hyvin ja ole
hänelle edelleenkin suosiollinen!
Viiteselitykset:
[1] Paikkakunta Schwaabissa. Suomentajan muist.
[2] Sovitussakko (Wehrgeld) on keskiaikaisen rikosoikeuden mukaan --
joka määräsi melkein kaikki rikokset ja loukkaukset sovitettavaksi
rahalla --persoonalliseksi hyvitykseksi (Wette, _fredum_) ja häirityn
rauhan sovittamiseksi ensin kansalle, myöhemmin maan hallitsijalle
suoritettava sakkoraha. Vanhat kansanlait luettelevat myöskin
kaikenlaisten eläinten kohdalta sovitussakkoja, jotka eläimen kuollessa
tai vahingoittuessa sen omistaja sai periä. Jos vahinko oli enemmän
sattuman aiheuttama, ei mitään rauhanrikkomista ollut tapahtunut, joten
Spazzo herralle olisi käynyt jotenkin vaikeaksi pakottaa Fridingenin
haltija korvaamaan susikoiransa tekemä tuhotyön.
[3] Kosioimisia Byzantiumin hovin ja Saksan ruhtinasten kesken tapahtui
tähän aikaan sangen taajaan ja molemminpuolisesti. Usein lähetettiin
saksalaisia piispoja tätä tarkoitusta varten Konstantinopoliin. Sankt
Gallenin "_Liber benedictiorum_'issa" moititaan suuresti, että Saksan
ylhäinen miesmaailma halveksien oman maan tyttäriä nouti itselleen
vaimoja Italiasta ja Kreikasta. Mutta Saksan herrain mieltymyksen
Byzantiumin naisiin käsittää hyvin lukiessaan niitä kuvauksia, mitä
silminnäkijät ovat antaneet siitä uudesta hengestä ja niistä
rakastettavista seuratavoista, jotka tulivat Saksan keisarihoviin Otto
II:sen kreikkalaisen puolison Teofanon mukana. Yksinpä vakava skolastiko
Gerbert, sittemmin paavi Sylvester II, antoi tunnustuksensa
byzantilaisten naistapojen viehätykselle. "Kun minua kohtasivat nämä
miellyttävät kasvot ja nämä sokraattiset keskustelut, unhotin kaikki
murheeni, eikä minua enää surettanut ajatus poissiirtymisestäni."
[4] Rorschachia mainitaan keskiaikaisissa kirjoituksissa useasti
läpikulkupaikkana Italiaan matkustettaessa. Sankt Gallenin luostarilla
oli voutioikeus siihen.
[5] Konstanzin apottipiispan Salomo III:nnen suuri ensyklopeedinen teos
(_Glossae Salomonisi_), joka sisältää 9:nnen vuosisadan loppupuoliskon
koko tietovaraston.
[6] Sankt Gallenin luostari oli kuuluisa luostarisääntöjen ankarasta
noudattamisesta ja jäsentensä hyveellisestä elämästä. Sen vuoksi
pidettiin suurena kunniana tulla otetuksi sen jäseneksi "merkittynä
veljenä" -- _fratres conscripti_ -- jolloin tuli saamaan ansion
hurskaudenharjoituksesta, itse siinä kuitenkaan mukana olematta. Useat
tästä kunniasta maksoivatkin suuria summia. Vieläkin tallella olevan
luettelon mukaan on "merkittyjen" joukossa ollut keisareja, Saksan,
Englannin ja Ranskan kuninkaita, prinsessoja, kreivejä ja piispoja.
[7] Arkkienkeli Mikael oli keskiajalla monenlaisen taikauskon esineenä.
Luultiin hänen vartioivan Isä Jumalan valtaistuinta, jopa toimittavan
maanantaisin hänen edessään messuakin. Veronan piispa Rather innottelee
saarnassaan _de quadragesima_ ankarasti tällaisia raa'an aistillisia
mielikuvitteluja vastaan.
[8] Wendelgard rouvan kaiho saada takaisin vankeudessa kituva puolisonsa
meni täytäntöön hauskalla tavalla. Siitä kertoo Ekkehardin kronikka
seuraavaa: Hän lähti erakkomajastansa aina kerran vuodessa Buchhorniin
juhlallisesti viettämään kreivi Ulrikin muistoa. Kun hän tällöin kerran
omakätisesti jakeli köyhille almuja, seisoi kerjäläisten joukossa muuan
mies repaleisessa puvussa ja pahoin raadeltuna; tälle hän antoi puvun.
Mutta kerjäläinenpä ei heittänytkään hänen kättänsä irti, vaan veti
hänet syliinsä ja suuteli häntä koko ihmisjoukon nähden. Kun Wendelgard
närkästyneenä sellaisesta hävyttömyydestä tahtoi kääntää selkänsä
muukalaiselle ja jättää hänet palvelijainsa kuritettavaksi, näytti
kerjäläinen hänelle erästä vanhaa arpea; ja kuin pitkästä unesta heräten
huudahti kelpo rouva riemuiten: "Oi valtijaani, sinä kaikista ihmisistä
minulle kallehin, ole tervehditty, herrani, ole tervehditty, sinä ainian
minulle suloinen mies!" -- ja vaimo lepäsi itkien miehensä sylissä.
[9] Pergamenttikääryjen. Suomentajan muist.
[10] Notker Labeo täytti ne toiveet, joita apotti häneen kiinnitti. Hän
hankki itselleen aikansa oppineimman miehen maineen. Hän oli, kuten
hänen kirjoituksistaan käy ilmi, jumaluusoppinut soittoniekka,
runoilija, tähtientutkija ja matemaatiko, hyvin perehtynyt raamattuun,
kirkko-isien ja klassikoiden teoksiin ja osasi saksan, latinan ja
kreikan kieliä. Hänen meille säilyneet teoksensa käsittelevät psalmeja,
Aristotelesta, Boëthiusta, Marcianus Capellaa ja sävellystaidetta.
Notker "isohuuli" kuoli korkeassa ijässä ruttoon. Ennen kuolemaansa
laati hän julkisen ripin, jossa sanoi katuvansa m.m. sitä, että hän
kerran munkin puvussa ollessaan oli tappanut suden.
[11] Veljeskunnan sääntöjen rikkomisesta rangaistiin ruoskimisella,
johon luostarien asukkaat mielellään alistuivat, vaikka se oli orjain
kurituskeino, joka vanhain kansanlakien mukaan vapaalta mieheltä vei
hänen vapautensa. Rikollinen sidottiin paaluun ja häneltä riisuttiin
päällysvaatteet. Luostarikouluissa rangaistiin patukalla.
[12] Muuan Sankt Gallenin munkki, joka myöhemmin kuitenkin sai lukea
tämän italialaisen musiikkiarvostelun, kirjoitti sen laitaan: "_Vide
jactantiam romaniscam in teutones et qallos_!" (Kas siinä jälleen
esimerkki roomalais-hävyttömyydestä saksalaisia ja ranskalaisia
kohtaan!)
[13] Vanhoja saksalaisia haltijoita. Suomentajan muist.
[14] "He tahtovat mieluummin tulla kutsutuiksi metsästäjiksi kuin
opettajiksi, mieluummin rohkeiksi kuin lempeiksi, mieluummin viekkaiksi
kuin sydämmestä yksinkertaisiksi... He lyövät kiekkoa, eivätkä karta
arpanoppaakaan. He käsittelevät ahkerasti lautapeliä raamatun asemesta.
He tietävät paremmin mitä väärä heitto sinulle maksaa, kuin mitä sielusi
autuus vaatii, kieltää tai käskee; paremmin mitä onnellinen heitto
tuottaa, kuin mistä ovat velkapäät Jumalaa kiittämään... He teettävät
itselleen hopeaisia maljoja, sangen kallisarvoisia kannuja, ruukkuja
(_Crateres_), vieläpä juomasarviakin (_Conchas_) melkoisen painavia ja
kaikkina aikoina vihattua suuruutta. He maalaavat viiniruukkujaan ja
juomasarviaan, sillaikaa kun läheinen basilika on täynnä likaisuutta."
(Veronan piispan Ratherin valitus papistosta.)
[15] Niin todella olikin, joku aika sitte saapui Sankt Gallenin
luostarin kirjastoon eräs vihreän Erinin kirjanoppinut poika ja pyysi
saada nähdäkseen ja jäljentääkseen hurskaan esi-isänsä kuulua teosta.
Hänelle annettiin mustaan samettiin sidottu _Codex Priscianus_, jota hän
alkoi selailla; mutta pian kuului pidätettyä naurua kirjastonhoitajani
korviin, ja kun he saapuivat kuulemaan syytä siihen, käänsi oppinut
Dublinin rehtori heille seuraavan iiriläisen käännöksen
latinankielisestä tekstistä:
"Jumalan kiitos, että jo alkaa hämärtää!
Armaghin Pyhä Patrik, vapauta minut kirjoitushommista!
Oi, että vieressäni olisi lasillinen vanhaa viiniä!" j.n.e.
Sellaista oli Moengalin käännöstyö!
[16] Pothen, phile peleia. Pothen pothen petasai; j.n.e. (Anakreon).
[17] Hirvittävä kullanhimo, mihin saatatkaan sinä ihmisen koskaan
kyllästymättömän mielen?
[18] Tuo merkillinen tapa, että "chrene chrudan" viskaamisella lähimmän
maksukelpoisen sukulaisen päälle tämä joutuu velkapääksi suorittamaan
verivelasta tuomitun sovitussakon oikean rikollisen asemasta, oli
säädettynä Salilaisen lain 58 luvussa. Mitä nimitys "chrene chruda"
oikeastaan merkitsee, siitä ei vielä olla päästy oikein selville.
[19] _Stola_ on roomalais-katoliseen pappispukuun kuuluva, hartiaan
ympäri viskattava leveä vyö. Suomentajan muist.
[20] Sekä tinan valaminen että katonharjalla käyminen uudenvuodenyönä
ovat vanhoja saksalaisia ennustamistapoja.
[21] Yhdeksännen vuosisadan lopusta alkaen aina kymmenennen
jälkipuoliskolle olivat Unkarista tulevien raakojen ratsuparvien
hyökkäykset Saksan gaueihin todellisena maanvaivana; ne risteilivät
pohjassa ja etelässä. Senaikaiset historioitsijat nimittivät niitä
milloin avareiksi tai agareneiksi, milloin unkarilaisiksi tai vielä
useammin hunneiksi, vaikka niiden polveutumista hunnilaiskuninkaasta
Attilasta ei suinkaan ole tepsivästi todistettu. Viimemainittu
vanhanaikuinen nimitys on kertomuksessamme säilytetty.
[22] Pakanaluolan vanhuksen haamu on historiallisesti hiukan epäiltävä.
Kaikki merkit viittaavat Kaarle Paksuun mutta hän oli kuollut jo ennen
10:nnen vuosisadan ensi hetkeä. Mutta mitä historia erottaa, sen tarina
punoo yhteen, ja kuten se kerran itägoottilaiselle Dietrich
Berniläiselle (Teodorik Suurelle) antoi Nibelungen-sadussa aseman, jota
tällä ei historiallisesti mitenkään voi todistaa olleen, miellyttää sitä
tempaista karolingien viimeinen vesa hiljaisesta tyyssijastaan ja suoda
tälle oikeutta, jonka aikalaiset häneltä olivat kieltäneet. -- Eräs
vanha kirjailija mainitsee huhun, että puheena oleva keisari ei ollut
kuollut luonnollisella tavalla, vaan kuristettiin kuoliaaksi. Mutta
kansa, joka säilytti hänestä aivan toisenlaisen kuvan kuin minkä
vihamielisten puolueiden kertomus hänestä on jälkimaailmalle jättänyt,
uskoi Alemanniassa vielä kauvan, ettei hän ollutkaan kuollut, vaan että
hän, kuten moni muukin vanha uros, istui jossakin syrjäisessä luolassa
piilossa ja odotti soveliasta hetkeä astuakseen esiin ottamaan
valtakunnan ohjat uudelleen käsiinsä. Useat kapinat Alemanniassa Kaarle
Paksun jälkeistä keisaria vastaan todistavat kansan rakkautta ja
osanottoa onnetonta hallitsijaa kohtaan. Myöskin uudempi
historiankirjoitus on alkanut huomata paksua keisaria kohtaan tehdyn
vääryyden ja tunnustaa, että korkeampi papisto, joka niihin aikoihin
puuhasi pseudo-isidooristen dekretaalien saattamista valtaan Saksassa ja
sen vuoksi tarvitsi vallanhimoisille harrastuksilleen sopivaa keisaria,
suuressa määrin on syypää hänen erottamiseensa.
[23] "Fortis juventus, virtus audax bellica,
Vestra per muros audiantur carmina,
Et sit in armis alterna vigilia,
Ne fraus hostilis haec invadat moenia.
Resultat echo comes: Eja, vigila!
Per muros eja dicat echo vigila!"
Vaara opettaa runoilemaan! Modenan yövartiain laulu, josta ylläoleva on
ensimmäinen värssy, on tunteensa lämmössä ja rytmillisessä kauneudessaan
paraita kaikkein aikain sotalauluista.
[24] Valafrid Strabo, Reichenaun apotti, oli karolinkilaisen ajanjakson
etevimpiä runoilijoita. Monista hänen latinalaisista runoelmistaan
huokuu hellä henki, joka muistuttaa antiikkisten runoilijaan elegioja.
Kiitetty on varsinkin hänen elegiansa 'ystävättärelleen' (_ad amicam_),
johon Simon Bardo tässä viittaa.
[25] Mainittu "smaragdi" on vieläkin Mittelzellin kappelikirkossa
Reichenaussa. Samallaisen kohtalon kuin se sai osakseen myöskin Genovan
kuuluisa smaragdimalja, jota pidettiin kaupungin arvokkaimpana aarteena,
kunnes se Napoleonin sotien aikana vietiin Pariisiin, huomattiin siellä
arvottomaksi värjätyksi lasivalelmaksi ja lähetettiin takaisin Genovaan
(1809).
[26] Tarkoittaa Attilan seikkailua roomalaisen prinsessan Honorian,
keisari Valentinianuksen sisaren, kanssa; tämä oli kostaakseen
sukulaisilleen sen häpeän, että nämä olivat panneet hänet luostariin
alentavan suhteensa takia kamariherraansa Eugeniukseen, lähettänyt
sormuksensa raakalaiskuninkaalle, siten tarjoutuen tämän morsiameksi.
[27] Ensi hyökkäyksen kunnia Saksan valtakunnan sotarintamassa oli
ammoisista ajoista asti schwaabilaisten etuoikeus; sen oli jo Kaarle
Suuri säätänyt maanlaissaan.
[28] Gibbon kertoo "Roomalaisen maailmanvallan historiassaan" Attilan
huutaneen ennen taistelun alkua Katalaunisilla kentillä sotilailleen:
"Minä itse lennätän ensimmäisen heittokeihään, ja se kurja, joka
kieltäytyy seuraamasta kuninkaansa esimerkkiä, on varman kuoleman
ansainnut!"
[29] Emme voi olla painattamatta mukaan Notkerin laulun yksinkertaisen
mahtavata latinaista tekstiä, jonka J. v. Arx on liittänyt "St. Gallenin
kantonin historiaansa"; se kuuluu seuraavasti:
"Media vita in morte sumus, quem quaerimus adjutorem,
nisi te domine, qui pro peccatis nostris juste irasceris.
In te speraverunt patres nostri, speraverunt et liberasti eos.
Sancte deus.
Ad te clamaverunt patres nostri, clamaverunt et non sunt confusi.
Sancte fortis.
Ne despicias nos in tempore senectutis, cum defecerit virtus nostra,
ne derelinquas nos.
Sancte et misericors salvator, amarae morti ne tradas nos."
Tämä laulu vaikutti niin sytyttävästi hurskaiden sotijain mieliin, että
muuan kirkolliskokous Kölnissä katsoi olevan syytä kieltää kristityitä
piispansa luvatta laulamasta _media vitaa_ ketään ihmistä vastaan.
Evankeeliseen saksalaiseen kirkkolauluun siirtyi se Lutherin
käännöksessä: "Mitten wir im Leben sind von dem Tod umfangen j.n.e."
[30] "_Trivium_", kolme tiedettä, kielioppi (grammatikka), väittelyoppi
(dialektiikka) ja kaunopuheisuus (rhetoriikka) jotka yhdessä
"_Qvadruviumin l. quadriviumin_" kanssa --jonka taas muodostivat
laskuoppi (aritmetiikka), mittausoppi (geometria), tähtitiede
(astronomia) ja sointuoppi (musiikki) --pidettiin keskiaikana
"seitsemänä vapaana taiteena." Suom. muist.
[31] Tässä Ekkehard kronikassaan vaihtaa itsensä ja nimensä sen kanssa,
mitä tarinassa uskollisesta Ekkehardista kerrotaan.
[32] Joidenkuiden munkkien halu kiristämällä kaapuaan lanteiden kohdalta
näyttää siroa kasvuaan sai aikaan niin paljon pahennusta, että Mont
Notre-Damen synoodi katsoi tarpeelliseksi julkaista sitä vastaan
leimuavan kirouksen (972).
[33] Apotin luona asuvaiset
Ne ovat varsin houkkamaiset,
Ei pakanoita paremmat
Ja moukkiakin kehnommat.
[34] Suomentanut Em. Tamminen.
[35] Haghorn = orapihlaja.
[36] Libro completo saltat scriptor pede leto! Reunamuistutus eräässä
Sankt Gallenin luostarin käsikirjoituksessa.