Theseus. Arikia.
THESEUS.
Arastut, neito. Tiedän aremmanki:
Hippolytoksen näin. Mit' teki täällä?
ARIKIA.
Hän mulle lausui hyvästit maan päällä.
THESEUS.
Sun silmäs hänet hillinneet siis ovat,
ens kertaa kesyttäneet tunteet kovat.
ARIKIA.
Totuuden sanoa ma tahdon sulle;
ei perinyt hän vihaas, julmaa mulle,
mua kohdellut ei lailla syyllisen.
THESEUS.
Ymmärrän: vannoi sulle rakkauden.
Äl' usko miehen viekkaan valoihin:
hän samoin vannonut on muillekin.
ARIKIA.
Hän?
THESEUS.
Häntä miks et tehnyt vakaammaksi?
Kuin siedit lemmen, jota jakaa kaksi?
ARIKIA.
Ja sinä, kuinka siedät herjausta?
Kuink' uskot, että valkea ois musta?
Niin vähän poikaas tunnetko? Jos milloin
syy samaa on kuin viattomuus, silloin
hän syypää lie. Voin silmäis kaihin poistaa.
Nää hyve, joka jokaiselle loistaa!
Ah, hänkö sortuis herjan halvan tiehen?
Peruuta valas, vala murhamiehen,
tai pelkää, että suuttuin sulle näyttää
voimansa taivas sekä pyyntös täyttää.
Uhrimme usein vihass' ottaa se,
sen lahjat ovat kosto töistämme.
THESEUS.
Sa tahdot häntä puolustaa mun nähden.
Sua lempes sokaisee tuon kurjan tähden.
On todistajat varmat, uskon heitä:
oon nähnyt, nähnyt tosi kyyneleitä.
ARIKIA.
Sa varo: kätes voittamattomat
löi monet hirviöt jo kamalat,
yks elää sentään... Tähden poikas en
voi jatkaa. Isää kunnioittaen
hän puhumasta kieltänyt on mua.
Sanani liioin loukkaisivat sua.
Ma tahdon kaino olla niinkuin hän,
pois menen, virkkaa voisin enemmän.