Hippolytos. Arikia. Ismene.
ARIKIA.
Kuin? Vaarassako vielä totuus peittää?
Erheesen taatto oma, armas heittää?
Jos, julma, itkuni sua ei voi estää,
jos helposti voit eron huolet kestää,
niin lähde, tänne jätä tyttö rukka;
mut oma toki turvaa elos kukka,
vapauta häpeästä kunniasi,
peruutus valan vaadi taatoltasi!
Viel' aika on. Vuoks oikun miksi hälle
suot voiton, syylliselle syyttäjälle?
Tuo julki totuus!
HIPPOLYTOS.
Kuin sen virkkaa voisin?
Isäni häpeänkö ilmi toisin?
Edessä puolisonsa synkän kuvan
mun nähdä pitäis hänen punastuvan?
Vain sinä tiedät sen. Ei mulla muita
kuin jumalat ja sinä uskotuita.
Sinulle kerroin sen, mit' itseltäni
salaisin: tunne etkö lempeäni?
Unohda, mitä sulle virkoin! Muista
sinetti salaisuuden tään! Ei suista
noin puhtahista koskaan soiko taru
tää tuonen-tuima, kamala ja karu.
Jumalten vanhurskauteen luottakaamme,
kai kerran heiltä oikeutta saamme,
ei silloin rangaistuna Phaidra vältä
syyn häpeää, mi nyt jäi säästöön hältä.
Tään säälin yksin sulta vaadin ma,
muu kaikk' on vihalleni altista.
Mua seuraa! Orjuudesta pois! Maanpakoon!
Käy kerallani kohtaloiden jakoon!
Paikasta pois, miss' asuu turma, syy,
min ilmass' itse hyve myrkyttyy!
Pakoas auttaa sekasorto, mitä
mun nostaa pakoni; sa käytä sitä!
Voin taata kaikki: vartiat on minun,
on heiltä helppo pujahtaa pois sinun.
Meit' Argos vartoo, Sparta kutsuu; meillä
on ystäviä, mieli altis heillä
ja voima auttamaan. Ei sietää saa
näin että Phaidra meidät karkoittaa
molemmat istuimelta isäin suurten,
ja Phaidran poika saa maat jumal-juurten.
On kaunis tilaisuus. Se täytyy käyttää.
Mut sua horjuttavan pelko näyttää?
Etusi oma sitä vaatii. Päätä!
Ma olen tulta, sinä miksi jäätä?
Pelkäätkö matkaa kanssa kirotun?
ARIKIA.
Ah, suurin autuuteni ois se mun!
Jos liitetty ma kohtaloosi öisin,
ilolla kaikki unohtaa ma voisin!
Mut kun ei meillä side suloinen,
ma voinko siveästi tehdä sen?
En loukkaa kunniaa, jos täältä karkaan;
sen lait ei koskea voi vankiparkaan,
pakene enhän vanhemmiltani.
Paon lupa on, kun sortaa tyranni.
Mut mua lemmit, prinssi. Kunniani...
HIPPOLYTOS.
Sen turva vahvin mun on rinnassani.
Ma olen huolta pitänyt sun tiestäs:
pakene vainoojias, seuraa miestäs!
Olemme vapaat, taivaan tahdon mukaan,
vaikk' onnettomat; meit' ei käske kukaan.
Ei aina soihdut häihin tarpeen. Tuolla
Troizenin porteilla, sen hautain puolla,
rotuni missä ruhtinaat nuo nukkuu,
on templi; siellä valat väärät hukkuu.
Siell' ei voi valhetella kieli mainen,
saa koston kohta siellä kuolevainen,
ja kaukaa karttaa paikkaa viekas sana,
miss' itse tuoni seisoo vartiana.
Jos mua uskot, siellä lemmen vala
ikuinen vannokaamme, pyhä, sala;
sen todistakoon herra kalmiston,
hän isän sijaiseksi tulkohon,
ja valan taatkoon koko taivas jylhä,
Artemis kaino sekä Hera ylhä,
ja kuulkoot rakkauteni nuoren, raisun
jumalat sekä vainaat tuonen vaisun.
ARIKIA.
Kuningas saapuu. Poistu! Täällä hetken
ma viivyn, peittääkseni pakoretken.
Lähetä opas, jonka kanssa karkaan,
ma etten jäisi epäilykseen arkaan.