Phaidra. Hippolytos. Oinone.
PHAIDRA (Oinonelle taustassa).
Poveni pakahtuu, kun hänet nään.
Unohdan kaikki. Mitä mielinkään?
OINONE.
Jää poikas, muista, muuten turvaa vaille.
PHAIDRA.
Ma kuulen, prinssi, lähdet kaukomaille.
Lisäksi muiden tuskiesi tulen
ja surren poikani sun huomaas sulen.
Isätön on hän nyt. On toisen huolen
pian saapa hän, kun, kurja äiti, kuolen.
Jo sadat vaarat, vihat lasta vainoo;
sa olet onnettoman suoja ainoo,
mut pelkään sulkeneeni korvat sulta
sen itkuille, mi levon vie nyt multa:
ma pelkään, että vihas oikea
lapselle äidin syyt on kostava.
HIPPOLYTOS.
En ole niin ma halpamielinen.
PHAIDRA.
Jos vihaisit, sua siitä soimais en.
Mun näit sua vainoavan katkerasti;
et nähnyt sydämeni pohjaan asti.
Sua vihaamaan ma aivan antausin,
sun asuinsijoiltani karkoitin,
salassa, julki sua vahingoitin,
veet väljät välillemme nostaa koitin.
Nimeäs kielsin kattoni myös alla
ma lausumasta lailla ankaralla.
Mut suruuni jos syyni verratahan,
jos viha vaan sun saattaa vihaamahan,
vähemp' ei vihaas ansainnut lie nainen,
enemp' ei sääliäsi, nuorukainen.
HIPPOLYTOS.
Lastensa tähden vihaa äitipuoli
useinkin poikaa, jolta maammo kuoli.
Tuon tiedän. Tavallista on, ett' toisen
avion liitto kaunan kylvää moisen.
Ma muilta saanut saman öisin ihan,
kentiesi kahta katkeramman vihan.
PHAIDRA.
Ah, miksi sallei taivas, jota huudan,
tuost' että poikkeus ma olen muudan!
On myrsky muu, mi mua kalvaa, kaivaa!
HIPPOLYTOS.
Sa ällös turhin tuskin mieltäs vaivaa:
kenties ei kuollut vielä miehes, tulla
voi urho, silloin uus on riemu sulla.
Poseidon taattoni on turva, päästää
hädästä voi hän, ystävänsä säästää.
PHAIDRA.
Ei kahta kertaa nähdä tuonen maita,
ei manan valkamia varjokkaita.
Sa toivot turhaan: jumalat ei auta
urosta, jonka ahnas nieli hauta.
Mitä ma virkan? Kuollut ei hän, kun
hän elää eessäni, kun nään ma sun;
ma hälle haastan, hälle hehkun, hurja...
Ah, prinssi: turhaan tulta peitän, kurja.
HIPPOLYTOS.
Sua lempes, murhees kuvat kuumat painaa:
lie aina eessäs hän, mi nyt on vainaa;
mies kuoli, rakkaus jäi sydämeen.
PHAIDRA.
Niin, Theseusta lemmin hulluuteen;
en sellaisena kuin hän kuoloon kulki,
tuhannen naisen jumaloima julki,
nyt varmaan Manan vaimon sulho huima;
vaan nuori, uskollinen, kenties tuima,
kohtaava kaikki povet syttyvinä,
kuin ovat jumalat, kuin olet sinä!
Sun oli silmät, ryhti, käynti hällä,
tuo ujous jalo, jok' on ylpeällä,
kun souten sankarina Kretan merta
Minoksen tyttären hän kihlas kerta.
Miss' olit silloin sinä? Miks et siellä,
kuss' oli Hellaan parhaat purren tiellä?
Miks olit nuori liian kilpasille?
Miks saapunut et saaren valkamille?
Sun tappamasi Minotauros ois,
sa oisit sokkelosta päässyt pois,
sinulle siskoni ois tehnyt kerän,
sa nähnyt oisit taasen päivänterän.
Mut ei! Sen minä tehnyt öisin. Mulle
ois lempi suonut apu saattaa sulle
ja laajan labyrinthin sokkeloissa
ma ollut oppahasi oisin noissa.
Kuink' oisin turvannut ma pään tuon armaan!
En langan varaan jättänyt ois varmaan,
vaan seurannut sua öisin vaaraan asti
ja itse eelläs käynyt uljahasti;
jos kuolo kohdannut sun oisi, yksin
et kuollut oisi, vaan me vieretyksin.
HIPPOLYTOS.
Jumalat! Mitä kuulen? Unhotatko
sen miehen, jonka olen polven jatko?
PHAIDRA.
Miks uskot, että unohtaisin sen?
Ma kuinka kunniaani muistais en?
HIPPOLYTOS.
Anteeksi, valtiatar: punastun;
puheesi syytön oli, syy vain mun.
Häveten siksi poistun, jätän sinut...
PHAIDRA.
Ah, julma, ymmärsit jo liioin minut.
Jo kyllin puhuin, ettet väärin luule.
Siis tunne Phaidra, Phaidran raivo kuule!
Rakastan. Uskot, että syyttömänä
hyväksyn itseni sua lempivänä.
En! Lempi hurja, joka pääni huumaa,
minulta hehkuaan ei saanut kuumaa,
sen synkät sallineet on vallat taivaan,
ne tuominneet mun ovat tuskaan, vaivaan,
vereni velloneet tään myrkyn kautta;
mua kiroot, inhoon itseäin sen tautta.
On julma riemu valtain autuasten
näin sortaa sydämiä ihmislasten!
Ei kyllin, että sua pakenin,
sa itse muistat, sinut karkoitin,
vihaasi etsin, toivoin petomaisna
sen välttää, jota välttänyt en naisna.
Mit' auttoi se? Jos mua vihasitkin,
sua, raukka, rakastin ja enemp' itkin;
ol' onnettuutes sulle uusi sulo,
mut mulle uutten murhepäiväin tulo:
jos joskus nähnyt minut lienet missä,
mua muuten nähnyt et kuin kyynelissä.
Luuletko, ett' on mulle mieluinen
tää tunnustus? Sen tiedän kurjuuden.
Puhua lapsestani tahdoin, tulin
sua anomaan... ah, sydänsuruun sulin!
Tein turhaan lauseparret monin mutkin:
sinusta yksin lienen puhunutkin!
Rankaise rakkaus tää hirmuisin:
olethan poika Theseus-sankarin,
siis surmaa hirviö, mi huokaa huoltaan!
Isäsi leski lempii poikapuoltaan!
Paeta aio en ma miekkas alta;
täss' sydämeni! Iske! Ihanalta
sovitus tuntuva on rikokseni,
siks kohti kalpaas rientää sydämeni.
Lyö! Taikka lienee rikos liian musta,
suloista suo et sille rangaistusta,
et kättäs saastuta sa vereen halpaan,
minulle säilä suo, käyn itse kalpaan;
se anna!
OINONE.
Tullaan. Taivaan vallat! Pois!
Häpeäs ikuinen tää näky ois.
Pakene! Joudu!