Hippolytos. Theramenes.
HIPPOLYTOS.
Tein päätökseni, Theramenes: lähden.
Troizenin jätän epäilyksen tähden,
mi mua kalvaa. Ah, ma punastun
jo pitkää täällä toimettuutta mun!
Kuus kuuta poissa ollut taatto on,
en tiedä, alla minkä auringon,
en, mitkä heittää häntä hyrskyt, vahdot.
THERAMENES.
Hakea mistä, herra, häntä tahdot?
Jo vuoksi pelkosi tuon oikeimman
uhmailin Isthmoon kahden meren vimman,
kyselin, tutkin teitä Theseuksen
virroilta kuolon, mailta manan uksen;
on tiedusteltu Elis, Tainaros,
myös meri, minne sammui Ikaros.
Mit' enää toivot? Mikä ilman-ala
vois olla isäs piilopaikka sala?
Kenties ei taattos itse tahdokaan,
salasta hän ett' ilmi saatetaan?
Kenties, sill'aikaa kuin on tuska meillä,
hän tyynnä kulkee lemmen lehtoteillä,
tuo urho, uutta vartoin suudelmata...
HIPPOLYTOS.
Ma pyydän: kuninkaalle kunniata.
Hän jättänyt on erheet nuoruuden,
ei enää orja halpain kahletten.
Jos on hän, on hän yksin Phaidran vanki,
ei kateensyitä enää hälle hanki.
Hakien häntä seuraan tehtävääni
ja pääsen täältä, missä pyörtyy pääni.
THERAMENES.
Ah, mistä asti paikkaa pakenet,
kuss' elit lapsuuspäivät herttaiset,
miss' unohdit sa myöhemminkin tovin
Ateenan humut sekä loistot hovin.
Salaisen vaaras, murhees tietää soisin.
HIPPOLYTOS.
Tuo onnen aik' on mennyt. Kaikk' on toisin,
siit'asti kuin sai seutuun rauhaiseen
tuo tytär Minoon Ja Pasiphaen.
THERAMENES.
On tuttu mulle tuskiesi syy:
se Phaidra on, mi tääll' on onnes kyy,
tuo turman emintimä. Tuskin näki
hän sun, maanpakolaiseks kun jo teki.
Mut tylsä on jo tutkain vaimon vihan,
mi sua etsi, ellei poikki ihan.
Ei tarvis lie sun vuoksi naisen huolla,
mi kuoleva on taikka tahtoo kuolla;
on sairas Phaidra, outo häll' on tauti,
ei elostaan, ei auringosta nauti;
kutoa kuinka vois hän vaaraa sulle?
HIPPOLYTOS.
Vihansa heikko pelon syy ei mulle.
Ma vihollista toista pakenen,
Arikia on nimi armas sen,
tuon meille turmaa tuovan heimon jatko.
THERAMENES.
Sinäkin -- kuinka? -- häntä vainoatko?
Rikkoivat veljet, viaton on sisar,
tuo hertas, vaikka veren julman pisar.
Vihaatko syyttömiä sulojansa?
HIPPOLYTOS.
Jos vihaisin, en karttais katsettansa.
THERAMENES.
Syyn oikean sun pakoos selitänkö?
Tuo jumal-ylväs Hippolytos, hänkö,
mies lemmen kahlehisin taipumaton,
isänsä erheen valtaan vaipumaton,
nyt Aphroditen alammainen oisko,
tajuta Theseuksen virheet voisko?
Uhraatko muiden kuolevaisten tapaan
jo lemmen alttarille tahtos vapaan?
Rakastat, prinssi?
HIPPOLYTOS.
Mitä lausut mulle?
Mun tunnet, aatoksein on auki sulle,
tää sydän ylväs, ylenkatseellinen, --
sen oisko häpeää nyt sykkiminen?
Imetti amazoni-äiti mun,
sain hältä mielen kovan, karaistun;
mut myöhemmin, kun vartuin mieheksi,
ihastuin, tuntiessa itseni.
Niin kiinnyit minuun, niin sa kerroit tarun
minulle taatostani, tuiman, karun;
vereni hehkui, sydän sykki tulta,
kun kuulin sankartyöt ma suuret sulta.
Kuvasit urhon mulle miekkoineen,
mi korvas maailmalle Herakleen,
mi pedot tappoi, rosvot rankaisi,
luut Peripheteen hajan heitteli
ja Kreta huurui Minotauroon verta,
Prokrustes, Kerkyön sai koston kerta.
Mut haastoit myöskin hämärämmät työt,
halujen päivät, lemmen vienot yöt,
Helenan ryöstön, vanhempainsa vimman,
ja itkut Periboian ihanimman.
Nimeä monta muuta, perhosia,
tuon liekin liedon kaikki polttamia;
hylätty Ariadne, saaren tytti;
ja vihdoin Phaidra, joka urhon sytti.
Sa muistat, usein kesken kertomasi
sua pyysin säästämään jo sanojasi;
tuon halvan poistaa öisin puolen toisen
tarusta tahtonut ma miehen moisen.
Ieskö sama nyt mun sortaisko?
Niin alas jumalat mun murtaisko?
Työt uljaat puhdistaa voi Theseuksen,
mut mitkä mulle soisi puolustuksen?
Isäni suuren ansioita vailla
en saa myös rikkoa ma taaton lailla.
Mut jos mun sentään täytyis lannistua,
Arikia ei varmaan voita mua.
Muistaisi enkö iki-estettä,
mi meidät erottaa? Ah, tiedät sä:
ei koskaan sulhoa suo murheiselle
isäni Pallantidein sisarelle,
hän vaaraa säikkyy veren syyllisen;
sen tappaa tahtoo kanssa sisaren.
Ei syty liekit hälle lempeät,
ei koskaan leimua hääkynttilät.
Hänetkö naisin taaton mieltä vastaan?
Isänkö yllyttäisin vasten lastaan?
Lemmenkö huumaan hukkuis nuoruuspäivät?
THERAMENES.
Jos löi sun hetkes, järkisyyt pois jäivät.
Suloja neien jos et ennen nähnyt,
sun Theseus on näkeväksi tehnyt.
Isäsi vihaamana viaton
tuo impi sulle kahta kalliimp' on.
Miks säikkyä myös valtaa kainon lemmen?
Siveä miks ei maistaa heelmä hemmen?
Ei tuosta kauan soimaa omatunto;
nuo kahleet kantoi Herakleenkin kunto.
Ket' ei ois Aphrodite hillinnyt?
Sa itse, missä olisit sa nyt,
jos ain ois Antiope Theseukselle
niin ollut kylmä kuin sa rakkaudelle?
Mut miks tää korska kaunopuheisuus?
Tunnusta: rinnassas on tunne uus,
et enää ylpeänä ohjaa sa
nyt vaunujasi meren rannoilla,
et enää ratsun vaahtisuuta suista,
Poseidonin et taidetta sa muista.
Harvemmin huudoistamme kaikuu korvet,
ei orhit korsku, pauhaa metsätorvet,
on summa silmäsi: sa lemmit varmaan,
käsissä kärsit salakaihon karmaan.
Arikianko antaut ikävähän?
HIPPOLYTOS.
Hyvästi. Lähden isää etsimähän.
THERAMENES.
Sa etkö Phaidraa aio nähdä ennen
kuin lähdet?
HIPPOLYTOS.
Aion: hänet nään pois mennen.
Se hälle kerro! Tuoss' Oinone on.
Mut minkä tuo hän uuden turmion?