Alakuloisena Pekka palasi niityltä, jonka ladon edestä oli
haltijajänistä langoillaan pyydystänyt. Mitä hän nyt oikein tekisi, kun
Puputti oli kieltänyt lankoja pitämästä.
Jos se oikein tosissaan kielsikään. Taisi vaan pitää narrinaan.
Pekka koetti kuvitella, miltä hänestä itsestään tuntuisi, jos
pantaisiin semmoinen lanka kaulaan ja vedettäisiin oikein kireälle.
Ei, ei tuntunut hyvältä.
Pekan latu kulki vielä toisenkin niityn poikki ja muutaman pajupensaan
vierestä pyrähti metsäkanoja lentoon.
Kiersivät kaaressa niityn ja laskeutuivat toisen pensaan taakse. Niillä
oli aamiaistunti parhaillaan.
Kopeok, kopeok, väk, väk, väk, vä—ää!
Se oli riekkojen varoitus Pekalle: älä vain laitakaan rihmojasi meidän
ruokailupaikoille!
Rihmoja! Riekon rihmoja! Nyt Pekka muisti, että sellaisia laitettiin,
ja riekot kävivät niihin ollenkaan vaaraa aavistamatta.
Hänpä laittaakin rihmoja metsäkanoille ja ihan paikalla.
Pekka painalsi suksensa oikein kovaan vauhtiin ja oli pian kotona.
Suurella touhulla tuli hän tupaan ja alkoi etsiä jouhia, punoakseen
niistä riekon rihmoja.
— Mitä sinä nyt niin suurella kiireellä laitat? kysyi vanha vaari
Pekalta.
— Riekon rihmoja. Eiköhän vaari vähän auttaisi.
Vaari teki silmukat rihmoihin. Pekka niitä ei olisi osannutkaan. Neuvoi
vielä muutenkin, miten rihmat on laitettava pajupensaiden juureen.
Pekka laittoi pyydyksensä ja illan hämärtyessä palasi kotiin. Olisi
vain pian joutunut aamu, että pääsisi rihmoja kokemaan.
Aamulla ei Pekka malttanut nukkua päiväntuloon asti. Ikkunassa piti
vartoilla, milloin päivä alkaisi sarastaa.
Jopahan viimeinkin pääsi lähtemään! Pekka hiihti niin, että hikipisara
vierähti nenänpäähän.
Yöllä oli satanut vitiä ja peittänyt riekkojen eiliset jäljet. Jokohan
lähtivät rihmoja pakoon, mietti Pekka varovasti hiihdellessään
pajukossa.
Eipäs! Tuossa oli jo jälkiä ja tuolla oli rihman haarukkakeppi vinossa
ja riekko siinä vieressä, rihmaan käyneenä, toinen siipi levällään,
kaula kaksin kerroin kääntyneenä.
Jopahan kävi! ihasteli Pekka ja päästi riekon rihmasta. Rihma oli
kiertynyt kaulan ympärille niin lujaan, että nahka oli irtautunut.
Säälittikin vähän se valkoinen linturukka. Menee siihen silmuja syömään
ja tarttuukin kaulastaan kiinni.
Kotiin palattuaan näytteli Pekka iloisena saalistaan.
— No, jopahan tuo nyt... antaisit niiden olla rauhassa, sanoi äiti.
— Niin, mutta se on niin kovin hauskaa, sanoi Pekka.
— Kun saa kuristaa lintuja kuoliaaksi, jatkoi vielä äiti.
Seuraavana aamuna hiihteli taas Pekka rihmoilleen. Riekot olivat tällä
kertaa niityn toisessa laidassa ja huutelivat sieltä uhkaavasti:
— Pekka, Pekka, väkkä—räk—rää!
Pitää muuttaa joku rihmoista sinnekin, päätti Pekka ja laittoi haarukan
suurimman pensaan juurelle. Siinä olikin teperrelty ja tallattu, niin
että hanki oli kovettunut.
Seuraavana aamuna oli elävä riekko rihmassa. Se oli vasta käynyt ja
pyristeli lentoon yritellen.
Pekka hiihti lähemmäksi ja lintu katseli surullisesti Pekkaa mustilla,
pienillä silmillään. Veripisara oli pirahtanut kaulasta valkeille
höyhenille.
Riekko yritti lentoon ja Pekka mutaisi sitä suksisauvallaan. Nyt se
oikein pyristeli ja puisteli lumessa.
— Voi linturaukkaa, pääsi Pekalta.
Riekko uupui kuolinkamppailussaan ja liikautti vain enää muutaman
kerran siipeään. Pekka päästi sen rihmasta ja katseli lintua kauan,
ennen kuin pani sen laukkuunsa.
Tuntui kovin pahalta, että oli lyönyt lintua. Isä oli eilen vielä
sanonut hänelle: »käytäisiin yhdessä ampumassa niitä metsäkanoja,
kituvat vaan niissä rihmoissasi.»
Ihan kokonaan meni innostus Pekalta. Verkkaan lykki hän suksiaan
toisille pyydyksille niityn toiseen laitaan. Sielläkin oli riekko
käynyt ja pyristeli rihma kaulassa.
Minä vienkin sen elävänä kotiin, päätti Pekka ja lähestyi maanitellen
ja rauhoitellen lintua:
— Älä pelkää, vien sinut kotiin elävänä.
Pekka otti varovasti linnun syliinsä ja päästeli rihmaa pois sen
kaulasta. Pekka ei osannut pitää varaansa ja lintu pyrähti lentoon. Suu
auki jäi Pekka katsomaan sen jälkeen.
Vapautunut riekko ei pysähtynyt niitylle. Yli metsän lensi, varmastikin
toiselle niitylle.
Pekka hiihteli mietiskellen kotiinsa, eikä näyttänyt koko päivänä
oikein iloiselta.
Sekin ilo, riekkojen pyynti rihmoilla, taisi nyt mennä häneltä.
Mutta kun hän kasvaa isoksi, ampuukin hän sitten pyssyllä ja silloin
eivät jää kitumaan. Jänöjussejakin ampuu, mutta jättää kaikki
haltijajänikset rauhaan.
Päivällä alkoi tuiskuttaa lunta ja sitä tuli vahvasti koko seuraavan
yön.
Nyt ovat riekon rihmat varmasti lumen peitossa, mietti Pekka, mutta ei
lähtenyt niitä uudelleen laittamaan.
Jonkun ajan perästä hiihteli Pekka niityllä. Haarukkakeppejä ja varpuja
näkyi vain enää vähäsen lumesta.