HERMAN: Enkö häiritse sinua?
JAAKKO: Et mitenkään. Mitenkä kotona voidaan?
HERMAN: Kiitos kysymästä, hyvin.
JAAKKO: Odotin sinua alussa usein.
HERMAN: On ollut vaikeata tulla sen jälkeen, mitä tapahtui.
JAAKKO: Sillehän ei mitään taida.
HERMAN: Ja kun sinun olosi niin äkkiä muuttuivat toisiksi.
JAAKKO: Tulin rikkaaksi, niinkuin Eedit toivoi.
HERMAN: Rikkaaksi, rikkaaksi tulit. No, onko se tuottanut sinulle
onnea?
JAAKKO: En ole sitä etsinyt.
HERMAN: Mitä etsit?
JAAKKO: Joskus ajattelin, että tahdon nähdä tämän ihmisen, nähdä, mitkä
ovat sen halut ja himot, missä ovat sen tekojen rajat -- tahdoin löytää
ihmisen itsestäni.
HERMAN: Nykyinen ihminen on löydetty. Sota on sen paljastanut. Katso
sotaa ja katso sen jälkiseurauksia. Näet, mihin ihminen pystyy.
JAAKKO: Niin kauan kuin on omistamista, on sotaa.
HERMAN: Mutta jos omistaminen lakkaa? Entäpä jos ihminen viljelee vielä
rauhassa tämän maan, tämän maapallonsa, kaikki kansat kuin yksi perhe,
kaikilla samat edellytykset, yhteiset päämäärät, keskinäinen
ymmärtämys?
JAAKKO: Se on haave.
HERMAN: Se ei ole haave, kerta se on tulos, pakko, välttämättömyys.
Eihän tällainen sairaus, kuin nykyinen rahavimma ikuisesti kestä.
Hauskahan sitä on syrjästä seurata, mutta tuhot se tekee. Pois se
meiltäkin äidin tempasi, ei häntä enää kotona paljon näykään.
JAAKKO: Äiti on tainnut menestyä hyvin?
HERMAN: Onhan hän menestynyt. Hänellä on se kuumeensa yhä korkealla.
Hän ajattelee sitä kokoamistansa aina. Ei hänellä ole varaa laittaa
ruokaa eikä syödä. Niin köyhäksi se raha tekee. Hän alkaa olla jo
mennyttä.
JAAKKO: Kuume laskeutuu. Kunhan hän saa mielestänsä tarpeeksi koota,
kyllä hän sen lopettaa.
HERMAN: Lopettaako? Yhtä hyvin voisi sanoa tuulelle: "pysähdy", tahi
koskelle: "älä kohise". Tuuli kulkee ja koski kohisee ja ihminen
syöksyy siihen, mihin intohimo häntä ajaa.