1.
"Georgevitsh, -- tekö?"
Pietarilainen lukionopettaja Juhan Hallik kohoitti vastahakoisesti ja
unisesti päätään hiekasta, johon oli sen vajoittanut. Hän oli luullut
olevansa aivan rauhoitetussa paikassa, josta ei kukaan keksisi tulla
häntä hakemaan. Hän oli tahallaan välttänyt meren rantaa, ja annettuaan
aamulla kolme tuntia serbialaiselle Georgevitshille, joka kesäksi
oli pantu jälkiläksyille hänen luokseen, hän oli ottanut olalleen
vaippansa ja kainaloonsa vanhan vuosikerran muuatta saksalaista
pilalehteä ja lähtenyt metsään, viettääkseen muutamat tunnit levossa
ja laiskuudessa. Männikkö oli harvennut joensuun toisella puolen
aukeamaksi, josta nähtävästi oli vedätetty hiekkaa tielle, maa oli
myllerrettyä, revittyä, mäntyjen juuret riippuivat irtonaisina ilmassa.
Aukeaman reunoilla kasvoi kukkivaa kanervikkoa, ja huojui pitkiä,
punakukkaisia horsmia. Hallik oli suurella mielihyvällä levittänyt
vaippansa pahimpaan paahteeseen ja ristinyt tämän hiekkakuopan
auringonkylpypaikakseen, luvaten pitää sen toisilta visusti salassa.
Hän oli riisuuntunut vyötäisiin saakka ja antanut auringon säteitten
kihelmöiden pistellä selkää, tuntui kuin olisi kuusenoksalla hiljaa
ihoa kutkutettu. Kaikenlaisia mieluisia ja hajanaisia mietteitä heräsi
katsoessa pilviin ja männyn latvoihin, tuli sovinnolliselle tuulelle,
Jupiterin viha ei tuntunut painostavalta ainakaan näin kesälomalla.
Pietarin sakeat sumut, tärisevät katukivet ja huonosti tuuloitetut
luokkahuoneet olivat vajonneet kuin maan alle. Hiekka poltti vaipan
läpi kylkeä ja käsivartta, väsymys, jossa piili jälkiä talven
neljästäkymmenestä viikkotunnista, alkoi raukaista. Hänen harvinainen
kykynsä nukahtaa heti pitkäkseen pantuaan, tuli avuksi, aivan
huomaamatta vaihtuivat irtonaiset, sinne tänne häilyvät ajatuskuvat
uniksi.
Hän katsoi puolikohmeissaan häiritsijään, joka varovasti oli tarttunut
häntä hartioista. Se oli pitkä, nopeaan kasvanut poika, seitsemän- tai
kahdeksantoista vuoden ikäinen. Etelämaalaisen kellertävistä kasvoista
tuikahti pistävänä suurten, mustien silmien tuli. Suu oli vinossa,
tyytymättömässä väänteessä, kasvojen alaosassa oli jotain velttoa,
jota pienet, äsken versoneet viiksenalut eivät vielä voineet peittää.
Seisoessaan siinä ryhdittömänä, pahantuulisena, hän oli merkillinen
vastakohta virolaisen notkealle, lujalihaksiselle vartalolle ja
hyväntahtoisille kasvoille.
"Olkaa hyvä, -- antakaa minulle rahaa", hän sanoi venäjäksi.
"Ensiksikin, puhukaa saksaa, Georgevitsh, muuten ette opi sitä ikinä,
ja toiseksi, mitä rahaa? -- teidän tämänviikkoinen määrärahanne on
lopussa."
"Antakaa minulle ensi viikon rahasta", sanoi poika tympeästi, mutta
hellittämättä, huonolla, murteellisella saksalla.
"Te menette taas makeisia ostamaan", sanoi Hallik kiinteästi, ikäänkuin
olisi puristanut pojan yhtäkkiä pihtien väliin.
Mutta poika luikerteli läpi.
"Mitä minä sitten tekisin? Kun en polta, niin täytyy olla jotain muuta.
Muutoin... tämä on turhaa kidutusta, -- ei sitä kauvan viitsi."
"Joutavia, Georgevitsh!" sanoi virolainen hyvänsävyisesti nauraen. "Kun
olette päättänyt olla polttamatta, niin pitäkää päätöksenne. Niinkuin
mies!"
Hän kaivoi taskustaan rahaa ja ojensi Georgevitshille.
Poika otti rahat vastaan samalla veltolla haluttomuudella, jolla kaikki
liikkeensä teki.
"Teidän on hyvä puhua", hän sanoi viivytellen, -- "ette ole itse koskaan
polttanut. Mutta minä, -- jo kymmenennestä vuodesta. Isoäiti itse
opetti."
"Kunnon muija!" sanoi Hallik leveästi. Hän oli taas paneutunut
pitkäkseen ja katseli Georgevitshiä lakin lipan alitse.
"Ettekö leikkuuta pian tukkaanne", hän sanoi.
Georgevitsh joutui hämilleen ja siveli kädellään ylöspäin pyrkivää,
mustaan aaltoon asettuvaa tukkaansa.
"En, -- en ole aikonut", hän sanoi, kääntyen mennäkseen.
"Ehkä on joku sanonut, että noin on kauniimpaa", heitti Hallik hänen
jälkeensä.
Se sattui Georgevitshiin kuin kalikalla viskaten, mutta hän ei
kääntynyt vastatakseen.
"Suuttui", hymyili Hallik, yhä katsellen männikköön katoovaa
Georgevitshiä. "Huono ryhti!" mutisi hän sitten, kulmakarvojaan
rypistäen ja ojensi yhtäkkiä ilmaan käsivartensa, taivuttaen sen
hitaasti koukkuun, niin että supistuvat lihakset pingoittivat sinisen
urheilupaidan hihaa. "On siinä vielä rautaa, mutta pitää ruveta puita
pilkkomaan, että säilyisi", hän neuvoi itseään ja päätti vielä samana
päivänä lainata jostakin kirveen. Harmi, jota hän hetkisen aikaa oli
häiritsemisestä tuntenut, alkoi haihtua, hän otti esiin pilalehtensä,
joka oli hänen ainoa henkinen ravintonsa kesäloman ensi kolmanneksella,
ja alkoi sitä selailla. Tavattuaan jonkun sattuvan sukkeluuden,
hän nauroi sydämensä pohjasta ja oli samalla vähän kateellinen,
ettei itse ollut sitä keksinyt, hän eläytyi hyvin nopeasti kaikkiin
naurettaviin kohtauksiin. Noin neljännestunnin verran hän luki, mutta
sitten alkoi väsymys taas päästä voitolle, hänen puoleksi ummistuneet
silmänsä tavoittivat vielä häilyviä kuvia, -- horsmain huiskilovarsia,
muurahaisten valtatietä, jonka ne olivat viitoittaneet itselleen
poikki aukeaman, -- kulkivat pitkin muuatta suorarunkoista mäntyä
juuresta latvaan saakka, jolloin aivot haparoivat vertausta männystä
ja suorasyisestä luonteesta. Sitten silmät jäivät taivaan sineen, joka
näytti aukenevan yhä syvemmäksi, kuin pohjan kuultamaton vesi, --
sulkeutuivat uudelleen.
2.
Georgevitsh lähti nyrpeissään rantatielle. Hän tavallisesti suuttui
Hallikin sukkeluuksista, niissä oli jotain härnäävää, niin että teki
mieli käsillään viuhtoa kuin hyttyisparvea, -- hänen etelämaalainen
verensä sähähti joka kerta. Muuten hän kunnioitti Hallikia, pitikin
hänestä, mutta tunsi hänen läsnäolonsa aina kuin teräskäden niskassaan,
hänen veltot, hapuilevat, tunteelliset taipumuksensa eivät ottaneet
sopiakseen Hallikin suorakulmaisiin, viivoitettuihin tapoihin. Hänen
oli kuollakseen ikävä tänä kesänä, -- ensin pitkät aamupäivätunnit,
sitten samanikäisten toverien puute, -- koti-ikävä, joka kesäisin aina
häntä kalvoi, -- ja sitten loppujen lopuksi vapaaehtoinen tupakkalakko,
joka kesti jo kolmatta viikkoa. Siitä asti kun oli lakannut
polttamasta, hän ei tuntenut itseään, kaikki iletti ja kyllästytti,
ruoka, läksyt, ihmiset, -- pää tuntui tyhjältä ja raskaalta, yöt olivat
pitkiä ja unettomia. Jokin levottomuus ajoi häntä paikasta toiseen, hän
vetelehti joutilaana pitkin rantaa, pureskellen myötäänsä makeisia,
katsellen purjelaivoja ja rannan matalikkomuodostuksia.
Vironpuoleinen meri aukeni laajana, mataloituvana lahtena, ilman
saaria, yhtyen heti niemen kärjissä aavaan ulappaan. Hietatöyräät
kasvoivat korkeaa, suoraa mäntymetsää, virstamääriä pitkin rannikkoa.
Pohjoistuulen tuomat laineet lakaisivat tieltään hietamatalikkoja,
jotka tyynellä ilmalla rannalle muodostuivat. Neljä, viisi suomalaista
purjejaalaa, jotka silakkalastissa olivat tulleet yli lahden joka
vuotisille vaihtokaupoille, oli ankkurissa lahdella. Rantavesi oli
ruskean kellertävää, vasta kauempana, meren syvetessä vaihtui veden
väri vihreänsiniseksi.
Georgevitsh kääntyi maantielle, joka jakoi kahtia huvilakylän. Molemmin
puolin oli pieniä, hatararakenteisia kesäasuntoja, puutarhoineen,
lasikuistineen ja valkoisine verantaverhoineen.
Georgevitsh seisahtui pehmeässä, vajottavassa ajohiekassa, ikäänkuin
äkkiä olisi päätöksensä muuttanut, ja lähti oikaisemaan huvilapihojen
poikki. Pieni joki tuli vastaan, sen hietapohja kiilsi matalasta,
kirkkaasta vedestä, sileissä suomuissa, kuin haravoituna. Kaksi
käsipuulla tuettua lautaa vei sen yli. Rannalla riippui suuri, nokinen
pata, savuun ja liekkeihin peittyneenä, joku nainen huuhtoi vaatteita
juoksevassa vedessä.
Toisella rantatöyrällä oli harvojen mäntyjen takana huvila.
Georgevitshin ryhti norjistui yhtäkkiä, suuret, soikeat silmät
laajenivat.
Äkkiä avautuivat lasikuistin punareunaiset verhot, ja nuoren naisen pää
pistäytyi esiin avatusta ikkunan puoliskosta. Vaaleitten, häviävien
kulmakarvojen alta katselivat vihertävät, ruskeapilkkuiset kissansilmät
pehmeästi ja uteliaasti hämillään seisovaa poikaa.
"Herra Georgevitsh, -- ettekö tahdo tulla katsomaan uutta
krokettikenttäämme?"
Ääni oli hyvin korkea, olematta kimakka.
Georgevitsh seisoi toisella puolen aitaa.
"Minun täytyy lukea latinaa", hän sanoi tyytymättömästi.
"Mutta tehän olitte nyt menossa kävelemään. Minnekkä aiotte mennä, --
puotiinko?"
"Niin", vastasi Georgevitsh, itsekseen harmitellen ja tuntien halua
valehdella.
"Paperosseja ostamaan?" jatkoi hivelevä ääni.
"Ei, -- minä en polta enään", sanoi Georgevitsh jyrkästi ja
miehekkyydellä, ja katsoen suoraan naiseen. Verannan verhot olivat
pudonneet sivuille, -- siro, hoikka, mustapukuinen vartalo oli niitten
kehyksissä, -- harsohihoista kuulsivat valkoiset, ohuet käsivarret.
"Ette polta, -- mutta miksi ette?"
Georgevitshin miehekkyys luhistui kokoon.
"Minä en tiedä", hän tunnusti avomielisesti.
"Niin, -- eikö se ole turhaa", jatkoi nainen.
Georgevitshistä tuntui, kuin olisi joku silittänyt häntä, -- pieni,
pehmeä kissankäpälä, jossa ei kynsiä tuntunut.
"Mikä on turhaa, -- polttaminenko?" hän sanoi hajamielisenä.
"Ei, -- vaan se, että ette polta", sanoi nainen nauraen.
Georgevitshin kolmeviikkoiset päätökset hajosivat joka ilmansuunnalle.
"Se olikin nyt vaan kesän ajaksi", hän sanoi puolustellen.
"No, -- ettekö tulekkaan?" kysyi nainen.
Georgevitsh säpsähti, hänestä pilkisti sanojen alla naurua. Hän avasi
päättävästi veräjän ja astui puutarhaan, lakki kömpelösti kädessä.
"Pankaa toki lakki päähänne. Katsokaapas, -- enkö sanonut, -- teidän
tukkanne menee kiharaan, kun vaan annatte sen kasvaa."
Georgevitsh muisti yhtäkkiä Hallikin, ja punnitsi hetken mielessään,
kertoisiko, -- joutavia, jääköön sikseen.
"Se on niin musta, niin musta", sanoi nainen päätään heilutellen.
"Meillä on kaikilla niin siellä etelässä", vastasi Georgevitsh.
"Te olette jonkun näköinen", jatkoi nainen, -- "jonkun, josta olen
lukenut eräässä kirjassa, -- tai ehkä näin taulukokoelmassa kerran, --
en muista. -- Teillä on kai hyvin koti ikävä?"
Se kysymys tuli hyvin tavallisena ja jokapäiväisenä, mutta siinä oli
jokin sävy, joka vaati suoruutta, ja jota ei voinut millä lauseparrella
tahansa kuitata.
"On", vastasi Georgevitsh yksinkertaisesti.
"Te olette ensimäinen, joka kysyy sitä minulta, -- sillä lailla", hän
sanoi kiitollisesti.
Nainen kieritti ompelukoneen pyörää pari kertaa.
"Minun mieheni lähti pois eilen", hän sanoi äkkiä.
"Pietariin?" kysyi Georgevitsh kohteliaisuudesta, muuta ajatellen.
"Niin, -- hänen täytyy viipyä siellä kuukauden päivät. Minä olen yksin
lasten kanssa".
Hänen kätensä, hermostuneet, voimattomat kädet kulkivat pitkin pientä,
punaista hametta, joka oli hihasta kiinni ompelukoneessa.
"Laulatteko te, Georgevitsh?" hän kysyi, katse ylöspäin, niinkuin olisi
kuunnellut jotain.
"En, -- taikka -- hyvin vähän", vastasi Georgevitsh, koittaen
rehellisesti tehdä itselleen äänestään tiliä.
"Mutta te pidätte laulusta? Joskus kun tulette tänne iltasin, niin
laulan teille. Piano vaan on melkein mahdoton".
"Kyllä minä pidän, -- hyvin paljon", -- kiirehti Georgevitsh
vakuuttamaan.
"Sanokaahan, -- kuinka te oikein viihdytte täällä?"
"En tiedä", vastasi Georgevitsh haluttomasti, tuntien sanovansa
tyhmyyden.
"Kuinka ette tiedä?" sanoi nainen nauraen.
"Minulla on ikävä", vastasi Georgevitsh jurosti, mutta alkoi myöskin
nauraa.
"Tiedättekö, -- tulkaa tänne joskus krokettia pelaamaan, tuossa on
kenttä".
Hän näytti Georgevitshille pientä, tasoitettua hiekkapyörylää, jossa
rautalankaportit olivat pystyssä. Georgevitsh nousi ja seisahtui
hänen viereensä katsomaan, mieluinen hämmennys valtasi hänet, jotakin
kutoutui hänen ympärilleen kuin pehmeät silkkilangat.
Vähän ajan perästä hän kulki pitkin metsäpolkua puodille päin,
vihellellen, -- muuan pietarilainen katuvalssi, jota jokainen posetiivi
renkutti, pyrki vastustamatta huulille. Löysi maasta kepin ja alkoi
sillä viuhtoa kanervan päitä, niinkuin olisi niittämään pantu. Niityn
reunaan päästyään katsahti ympärilleen, näkisikö kukaan, sitten alkoi
juosta täyttä vauhtia, kunnes hengästyi.
Puodin vastapäätä, aidan luona seisoskelivat suomalaiset kalastajat,
vedellen piippunysistään sauhuja. Puoti oli täynnä maalaisrihkamaa,
lattiasta kattoon, -- hän istuuntui siellä nelikolle odottamaan
vuoroaan, mitä hän aikoi ostaa, ei ollut hänelle itselleenkään
selvillä, -- hän ei tahtonut tehdä mitään päätöstä.
"Paperosseja?" kysyi puotipoika, ennenkuin hän ehti mitään sanoa.
"Niin", hän sanoi kiireesti, paino putosi rinnalta. Sattuma oli
ratkaissut.
Ulos tultua hän meni suoraa päätä männikköharjulle joen töyrälle ja
sytytti yhden. Sen ohut, sininen haiku kietoi hänet haaveelliseen,
puolittain väsyneeseen tunnelmaan, johon hän antautui täydellisesti,
varoen kadottamasta siitä rahtuakaan. Kaikki oli kuin hienoa auerta
ympärillä, ja siitä tuikahti kiiltomadon välkkeellä kaksi vihertävää
silmää.
3.
Georgevitsh sitoi venettään laituriin. Se oli sivulla varsinaisesta
kylästä ja ulottui kauas mereen, -- kapeat, ruostuneet rautakiskot
juoksivat pitkin hietavalleja tiilitehtaalle saakka, jonka korkea
savutorni kohosi yli mäntymetsän. Vasemmalla puolen oli pientä lepikkoa
ja rannalla pitkiä halkopinoja.
Etelätuuli lennätti lahden vedet ulapalle päin, rannassa oli tyyntä,
hiekkasärkät olivat korkealla, muodostaen matalia, keltaisia saaria,
jotka joka päivä muuttivat muotoaan, -- kokonaiset pienoismantereet
nielaisi tai nosti meri vähässä ajassa, -- se oli luomiskertomus
pienoiskoossa. Matalikon välisissä lätäköissä mätänivät auringon
paahteessa vesi ja rantalevät, löyhkää levittäen. Joukko
paljasjalkaisia lapsia myllerehti matalikolla, meloivat isoa, leveää
venettä edestakaisin, huutaen ja kirkuen suurimmassa lätäkössä,
kasasivat hiekkaa vallituksiksi, kahlasivat polvia myöten vedessä tai
pyysivät käsin kaloja.
Uimahuoneet, joita oli toistakymmentä kojua pitkien siltojen päässä,
olivat jääneet portaineen melkein kuivalle. Oli paraikaa naisten tunti,
rannalla liehui valkea varoituslippu. Sillat keikkuivat yhtämittaa
kylpijöitten askelista, uimakojut avautuivat tuontuostakin, tyyni
vesi suihki ja loiski kylpijöitten pään ympärillä, veden hiekkaa
kuultavan kalvon rikkoivat yhtämittaa vaahtoavat vesirenkaat, joita
uijat temmeltäessään työnsivät liikkeelle. Kylmän veden ja äkillisten
hyppäysten pusertamat huudot sekaantuivat merilintujen kirkunaan.
Georgevitsh kellui veneessä, joka hiljaa hankautui laiturin palkkeja
vastaan. Hän koitti turhaan ajatuksissaan saada jotain yhteyttä
aikaan näitten vallattomien vesiolentojen ja jäykkien, hienojen
naisten välillä, jotka iltasin rantakävelyillä tulivat hänelle
vastaan. Ne olivat hänelle yhtä vieraita ja käsittämättömiä molemmat,
sekä ne kaulaan saakka napitetut, kuin nauhasta vetäen hymyilevät
ja ääntelevät, että nämä, joista kylmä vesi hetkeksi oli huuhtonut
sivistyksen ja seuraelämän sileän kiillon.
Hänen päänsä oli täynnä arvoituksia, aavistusta, ikävää... Vielä vuosi
sitten hän oli häpeästä ja vastenmielisyydestä paennut porttiholviin,
kun hänen ainoa naispuolinen tuttavansa Pietarissa, rehtorin tytär,
sattui kadulla tulemaan vastaan. Tervehtiä, joutua naurettavaksi,
kuulla pienen, harmittavan hihityksen niskassaan, -- mahdotonta!
Nyrkkiä puiden hän oli porttiholvista vaaninut tytön menoa, sylkäissyt
mennessään, hapan maku suussa kuin kirpeästä omenasta. Mutta tämän
yhden vuoden kuluessa oli perinpohjainen muutos tapahtunut. Jotain
hämärää, salaperäistä oli ilmestynyt hänen ajatusmaailmaansa, hänen
ajatustensa painopiste oli siirtynyt jonnekin muualle, ulkopuolelle
häntä itseään, hän oli ahkeraan alkanut käydä messussa, koska
kirkon pyhänsavun tuoksuinen ilma oli paras maaperä hänen villisti
versoville unelmilleen, ja hän, näitä yksitoikkoisia kertosäkeitä
kuullessaan parhaiten tunsi sulautuvansa epämääräiseen ikäväänsä.
Kirkossa, ikuisten lamppujen himmeässä valossa oli tämä muodoton ikävä
ensi kertaa katsonut häntä suoraan silmiin Neitsyt Maarian lempein,
liikkumattomin kasvoin, hän oli oudolla, pyhällä aavistuksella
tutkinut näitä piirteitä, kyllästymättä... Ja kirkosta ulostullessaan
oli hän yhä vielä samassa huumeessa, hänen silmänsä etsivät jokaisen
ryysyisen huivin alta Jumalan äidin otsaripaa ja kaipausta lieventäviä
silmiä, jokainen vastaan tuleva nainen herätti hänessä levottoman
uteliaisuuden...
Georgevitsh säpsähti yhtäkkiä, nousi puolinojalleen veneessä, levoton
tunne alkoi kiertää hänessä. Metsän rajassa, hiekkarinteellä liikkui
jotain valkoista. Georgevitsh tuijotti siihen melkein peljästyneenä.
Hänen oma olonsa tässä veneessä ja lähestyvä valkoinen eivät sopineet
yhteen, -- jommankumman pitäisi olla olemattomissa. Hän kävi hyvin
rauhattomaksi, mutta tunsi yhtä kaikki velttoutta, jokainen päätös,
jokainen liike olisi vaatinut häneltä suuria ponnistuksia.
Valkoinen liehui yhä lähemmäksi, -- ei voinut olla epäilystäkään,
se oli hän. Reunimmaisen uimahuoneen kapeat siltalaudat notkuivat
askelista. Georgevitsh yhä tuijotti, hänessä seisahtui kaikki ajatus,
hän muuttui mielestään kuin puuksi rannalle tai veden huuhtomaksi
harmaaksi siltapalkiksi. Sillan kapea reuna haihtui auringon
kimallukseen, pienet jalat näyttivät vettä astuvan, -- se oli kuin
näky, -- hän kulki pitkin merta auringon juovassa... Todellisuus ja
mielikuvitus kutoutuivat nopeasti sekaisin, -- yhä voimakkaammin
valtasi hänet yliluonnollinen tunne.
Yhtäkkiä hän kuin lamautui, -- hatara uimakoju sulkeutui. Hän heräsi
kuin unesta, -- silmät liukuvat rautatiekiskojen mukana tiilitehtaan
kuivaustelineille saakka, -- palaavat takaisin, -- alkavat laskea
suomalaisia laivoja, joista osa jo on lähtenyt.
Nyt... Pistävä tunne juoksee läpi hänen ruumiinsa... Hän makaa
teljolla, pää käsissä, -- pettymyksen, vastenmielisyyden ja häpeän
tunteet vaihtelevat hänessä.
Hänen huulensa liikkuvat yhtämittaa:
"Anna anteeksi, -- valkoinen, kaunis..."
4.
Georgevitsh viivytteli aidan takana. Hän tiesi hyvin tulevansa taas
myöhään päivälliselle, mutta tekeytyi huolettomaksi, ikäänkuin hänellä
olisi ollut yllin, kyllin aikaa. Taittaako pieni, voimaton käsi kukan
vai eikö? Hän seurasi käden liikkeitä, joilla se hyväillen kulki yli
kukkapensaan, kuinka se sormitteli jokaista kukkasydäntä erikseen.
Yhtäkkiä sormenpäät puristuivat toisiaan vasten, -- pieni, punainen
sydän vierähti maahan, kuin vahingossa, säleaidan ulkopuolelle.
"Hyvästi, Georgevitsh..."
Georgevitsh nosti kukkasydämen maasta, sykkivin sydämin, oliko se
hänelle?
Hän lähti juoksujalkaa kotia päin. Kukkasydän tykytti yhdessä hänen
omansa kanssa, siitä pulppusi kuin elinnestettä hänen suoniinsa. Pieni,
ylitse vuotava kukkasydän, joka oli auennut onnensa kyllyydestä.
Rouva Hallik istui portailla paikaten Georgevitshin takkia.
Georgevitshin tullessa hän purasi hampaillaan langan poikki, -- se ei
ollut kaunista ja hermostutti Georgevitshiä -- mutta hän piti rouva
Hallikin silmistä, ne näyttivät aina tietävän enemmän, kuin mitä suu
ilmaisi.
Georgevitshin käsi kohosi temmatakseen kukan pois, mutta koukistui
puolitiessä ja tarttui hapuillen männyn runkoon. Mikä hullu halu hänet
valtasi näyttää rouva Hallikille kukka? Niitä ei kasvanut koko kylässä
muuta kuin yhden huvilan ympärillä.
Rouva Hallikin silmät kohosivat, kohdistuivat kukkaan, niihin
ilmestyi jokin ajatus, mutta Georgevitsh ei saanut luetuksi, oliko se
hyväksymistä vaiko pahaa mieltä. "Nyt hän tietää sen, -- kaikki hän
tietää", hän ajatteli, ja ylpeä, iloinen tunne täytti hänet.
Yhtäkkiä tuntui maan alle vajottavan.
Hallik oli tullut huoneestaan ja seisahtunut ovelle, kädet
housuntaskuissa.
"Soo, -- soo, -- nykyaikana kannetaan sydän ulkopuolella takkia. Siellä
taitaa muuten olla monta sydäntä varastossa, mistä tämäkin on kotoisin."
Miili rouva nousi nopeasti, suupielet värähtivät heikosti.
"Mennään päivälliselle", hän sanoi.
Georgevitsh seurasi saliin kuin uitettu koira, nolona, katkeroituneena.
Sormet hieroivat rikki pientä, vaaleanpunaista sydäntä.
5.
Kesähuvilansa takana hakkasi Juhan Hallik puita. Puusyltä pilkotessaan
hän oli jättänyt muutamia oksaisia, paksuja koivupölkkyjä jäljelle ja
otteli nyt hiki otsalla niitten kanssa. Pölkyt olivat vettyneitä ja
panivat kovan kovaa vastaan, ennemmin pirstoutuivat, kuin tasaisesti
haloiksi halkesivat. Hallik veisti kiiloja ja heilutti raskasta
puunuijaa, -- hän ei aikonut hellittää.
Hänen kesäasuntonsa oli lähellä meren rantaa, tiheimmässä
asuntoryteikössä, toiset huvilat ympäröivät sitä neljältä puolen.
Se oli talven kuluessa rakennettu, hirret ja katto vielä valkoisen
tuoreita, puutarhasta ja pihasta ei ollut vielä alkuakaan, ainoastaan
sahajauhojen sekaista hiekkaa rakennuksen ympärillä. Ei ollut edes
aitausta, joka olisi sen muista eroittanut. Se oli alituisena harmin
aiheena Hallikille ja uhkasi pilata hänen kesänsä. Hän koitti
puolustautua sitä vastaan panssaroimalla itsensä täydellisellä
välinpitämättömyydellä ja ottamalla mahdollisimman suuria vapauksia.
Oli ilta, ja ranta veti kaikki huvila-asukkaat verannoiltaan ja
puutarhoistaan kävelylle. Hallik ei ollut kävelijöitä näkevinäänkään,
vaikka tie kulki aivan hänen huvilansa vieritse, -- kun hienot helmat
kahisivat hiekassa, otti hän vielä huolettomamman asennon, ja paljaat
jalat uppoutuivat lujasti hiekkaan.
Suurin pölkky oli vielä jäljellä. Hallik otti vauhtia, kirves kohosi,
-- uppoutui tuskin tuuman vertaa, -- kuin kiveä. Puusta pusertui
keltaista vettä, ja se vingahti kuin valittaen, -- mutta ei rakoakaan
syntynyt. Hallik koitteli paitaansa, -- likomärkä.
"Miili", hän huusi yhtäkkiä vaimolleen, irroittaen kirvestä, -- "voit
viedä ruuan pois."
Miili rouva vastasi avonaisesta ikkunasta vastahakoisesti ja nukkuvien
lasten tähden hiljaa:
"Eihän Georgevitsh ole vielä tullut."
"Juuri sentähden, -- hänen pitää oppia täsmällisyyttä."
"Kellohan on vasta puolikymmenen", huomautti vaimo hiljaisella
itsepäisyydellä.
"Hyvä, -- anna olla sitten vielä puolen tuntia."
Hallik piilotti kirveen pinon väliin, pesi kätensä sadevesikorvossa
ja tuli muutettuaan vaatteita istumaan verannalle. Hän oli pahalla
tuulella ja vaitelias.
Miili tuli hiljaa salista, sulkien äänettömästi oven.
"Onko hän taas rouva Detlefin luona?"
"Tietysti, missä sitten muualla", murahti Hallik.
He vaikenivat molemmat kumpikin seuraten omia ajatuksiaan, joita eivät
lausuneet ääneen. He tunsivat ajatustensa koskevan samaa asiaa, vaikka
menevän vastakkaisiin suuntiin, mutta kumpikaan ei halunnut aloittaa
kiistaa, vaan piti ajatuksensa salassa. Tämä vakoileva, epäilevä
äänettömyys oli painostavaa, siinä oli jotain vihamielistä.
Männyn rungot talon edustalla mustenivat sitä myöten, kuin taivas
niitten takana punertui. Ilta oli kylmä, töyrän alla loiskivat
näkymättömät, väsyneet laineet. Ikävä, pitkäveteinen odotus värisi
ilmassa.
Vihdoin Hallik nousi raskaasti ja päättävästi.
"Nyt minä suljen oven", hän sanoi.
"Älä tee sitä", kuiskasi vaimo hätääntyneenä.
Mutta mies oli jo kiertänyt avainta lukossa ja pistänyt sen taskuunsa.
Vaimon silmät seurasivat hänen liikkeitään.
Hallik mietti hetkisen, pyörähti kannoillaan ja meni yli salin suoraan
Georgevitshin huoneeseen.
"Vie ruoka pois", hän sanoi ohimennen, osoittaen katettua
illallispöytää.
Miili totteli mitään sanomatta.
Hallik hengitti rykien vahvan tupakanhajun pilaamaa ilmaa Georgevitshin
huoneessa, ja kopahutti saappaansa kärjellä nurkkaan pari lattialla
vetelehtivää paperossin pätkää. Äkkiä hän kohoitti kulmakarvojaan,
ikäänkuin olisi keksinyt jotain, naksautti sormillaan ja sulki avoimen
ikkunan, jonka lautaan saakka kalteva kellarinluukku ulottui.
"Ehei, herraseni", hän sanoi itsekseen.
"Hän oli aikonut tulla ikkunasta", hän sanoi Miilille palattuaan
takaisin.
"No, -- mikä sinun on?" hän kysyi, kun vaimo päätään kääntäen väisti
hänen suudelmaansa.
"Minun on niin paha olla -- Georgevitshin tähden", sanoi vaimo
avonaisella harmilla.
"Niin, -- kyllä olisi ollut mukavampaa, jos hän olisi sinuun
rakastunut, -- olisi ainakin kotona pysynyt", Hallik sanoi
sovinnollisemmalla tuulella, yrittäen lyödä leikiksi.
"Ymmärrätkö, että kiihoitat häntä kaikilla näillä pakkotoimenpiteillä?"
sanoi Miili, niinkuin ei olisi kuullut.
"Sinä et tunne sitä naista", sanoi Hallik pysähtyen, ja silmät
teräksenä.
"Minä panen maata", sanoi vaimo vältellen.
Hallik istui verannan penkillä, katsellen pieniä tulia, jotka toinen
toisensa jäljestä syttyivät metsän pimennossa. Hän oli kiihoittunut
ja äkeissään eikä vähinten itselleen. Pihakoiran virka, johon hän oli
rupeutunut, suututti, -- kolme iltaa perätysten hän jo kulki ympäri
taloa ja lukitsi ovia ja ikkunoita. Harmi kohosi ja kohosi, nousi kuin
rinnassa pala, -- kurkkuun saakka, siitä hän sen nieli, -- moniin
vuosiin se ei ollut enään sen pitemmälle päässyt.
Makuuhuoneessa sammui kynttilä, hän tiesi, että Miili odotti häntä eikä
voisi nukkua, ennenkuin hän tulisi, ja että tämäniltainen erimielisyys
päättyisi niinkuin ennenkin sulaan sovintoon. Hän meni niinkin pitkälle
jalomielisyydessä, että päätti ottaa ensi askeleen. Miili oli turhan
hienotunteinen ihmisten suhteen, ikäänkuin kääri hameensa tiukalle
ohikulkiessa, ettei kehenkään hankautuisi, mutta sepä ei kerran
kelvannut tässä yhteisessä survinmyllyssä, jota mailmaksi nimitetään.
Miili olisi sallinut jokaisen elää oman päänsä mukaan, -- eikö se ollut
oikeastaan kylmyyttä ja itsekkäisyyttä, vaikka sitä saattoi nimittää
suvaitsevaisuudeksikin, -- mitä se minuun koskee, rakastakoot ja
rikkokoot! Hallik alkoi ajatella, että Miili oli monimutkainen olento.
Rouva Detlef! Siinä naisessa oli jotain, joka kiihoitti tutkimaan,
kuinka pitkälle hän voi antaumisessa mennä, -- hän voi antaa ainoastaan
hymyn, mutta voi antaa enemmänkin. Hämärästi muistui hänelle mieleen
juttu eräästä nuoresta kotiopettajasta, ylioppilaasta, jonka Detlef oli
palkannut täysihoitolaisiaan varten ja sitten kesken vuotta eroittanut,
kuten sanottiin, rouvansa tähden. Georgevitsh, -- tulenarassa ijässä,
-- kipinä vihertävistä silmistä, ja poika on ilmitulessa. -- Ah, --
semmoiset naiset eivät koskaan mene liian pitkälle, he osaavat leikkiä
tulella, polttamatta itseään, -- he rakastavat epävarmuutta, mutta
kavahtavat takaisin ratkaisevasta askeleesta.
Hallik katsoi kelloa, -- se oli puoli kaksitoista. Kellariluukun katto
kumisi askelista, -- ruutu helähti, niinkuin olisi joku sokeasti
ikkunaa töytäissyt, sitten alkoi hiekka talon ympärillä rapista.
Ovenripa ponnahti, -- epävarma koputus oveen.
Hallik kiersi oven auki.
Pimeästä säihkyivät häntä vastaan Georgevitshin suuret rotusilmät,
joitten tuli näytti syövyttävän kasvot laihoiksi ja kellertäviksi.
"Toista iltaa en enään aio odottaa teitä, Georgevitsh", sanoi
Hallik kylmällä ankaruudella, johon hänen tavallinen luontainen
hyväntahtoisuutensa jähmettyi, -- "voitte itse pitää huolta
sisäänpääsystä."
Georgevitsh ei vastannut mitään.
6.
Viikko jälkeenpäin pukeutui Hallik vastoin tavallisuutta heti aamusta
mustaan, lyhyeen vierailutakkiin, ajoi partansa ja tuskaili kalvosimien
ja liian ahtaan kauluksen kanssa. Hän teki jo kymmenettä kertaa lujan
päätöksen ostaa syksystä saakka yhtä numeroa suurempia ja huolimatta
vallitsevasta muodista käyttää matalia, alaspäin käännettyjä. Miili
itse toi hänelle kiilloitetut saappaat ja etsi hänelle esiin, sitä
myöten kun käsky kuului, nenäliinan, saippuan, harjan, -- äänetönnä,
mutta nähtävästi kantaen jotain mielessään.
Hallik vilkaisi käsiään pestessään Miiliin, mahtoiko Miili olla
utelias! Joka tapauksessa hän hillitsi itsensä hyvin.
Vihdoin Miili sanoi sillä vaatimattomalla tavalla, jolla hän työnsi
Hallikia melkein vasten tahtoa toisiin päätöksiin.
"Etkö sinä menisi vasta iltapäivällä?"
Mutta Hallik oli odottanut estelyä ja valmistautunut vastarintaan.
"En -- jos en nyt heti mene, -- niin sitten se jää."
"Muista, että hän on hieno nainen", sanoi Miili vähän pisteliäästi.
"Joutavia, -- saakoon hänkin kerran tuntea karhun käpälät", Hallik
vastasi, kierrellen vastahakoisia viiksiään ylöspäin.
"Missä Georgevitsh on?" hän kysyi.
"Lukee huoneessaan ja tupakoi."
Hallik painoi lippalakin päähänsä ja lähti. Joka askeleella kasvoi
vastenmielisyyden tunne hänessä, -- hän alkoi kulkea tasaisessa
pikamarssissa, ettei äkkiä kääntyisi takaisin. Hänen täytyisi mennä
sillä vauhdilla, jolla silmänräpäyksellinen suuttumus häntä ajoi,
-- muuten se ehtisi väljähtyä, ja hän keksisi sata estettä. Hänhän
meni kuin koulutyttöä kurittamaan, -- hienoa naista, kolmen lapsen
äitiä. Mutta hän meni uhallakin, päättäen tehdä lopun tästä kesäisestä
huvista, ja hioi mielessään muutamia kärkeviä sanoja, joitten pitäisi
sattua.
Georgevitsh oli painettava kömpelöksi koulupojaksi, sädeloisto pään
ympäriltä riisuttava, -- oli herätettävä pikku rouvan itserakkautta,
-- naurettava, se olisi se ryyti, joka tekisi tämän keitoksen pikku
rouvalle katkeraksi. Saada hänetkin nauramaan, -- silloin hän kostaisi
sen naurun Georgevitshille. Ja sanoa mahdollisimman kohteliaasti ja
hyvänsävyisellä naamalla kaikkein loukkaavimpia asioita, -- silloin oli
toinen kuin sidottu, ei pääse paikaltaan, vaan kuuntelee kiltisti. Se
oli hänen erikoistaitonsa. Pysyä tyynenä, koko ajan hallita kohtausta,
ei päästää ohjaksia liukumaan toisen käsiin.
Rouva Detlef istui puutarhassa Hallikin tullessa, yllään mustan
ja valkoisen kirjava, ompeluksilla koristettu pusero, -- molemmat
vanhemmat lapset leikkivät hänen helmoissaan. Hän nousi punastuen ja
torjui molemmin käsin lapsia loitommalle, nopea epäluulo vilahti hänen
kasvoillaan. Lapset alkoivat huutaa.
Hallik ryhtyi heti asiaan, hän rakasti oikoteitä.
"Tulin vähän puhumaan kanssanne, rouva Detlef", hän aloitti, nostaen
kursailematta toisen puutarhatuolin itselleen, -- "minulla on tänä
kesänä vähän isällisiä velvollisuuksia, -- Georgevitshin suhteen
nimittäin."
Hän näki rouvan kohteliaasti hymyilevistä kasvoista, että selvempi puhe
oli tarpeen.
"Näettekös", hän jatkoi, "Georgevitsh on pantu luokseni ehtojaan
lukemaan, mutta viime aikoina ei poika enään lue, ei nuku, -- ei mikään
huvita häntä, ei kalastus eikä purjehdus, -- aterioille hän saapuu
epäsäännöllisesti, -- meidän seuramme ei ole hänelle minkään arvoinen,
-- heti syötyään hän katoaa, saapuakseen vasta iltamyöhässä."
"Miksi te niin paljon taudin yksityismerkkejä luettelette? Sanokaa
suoraan, -- te luulette, että hän on rakastunut minuun."
Vihertävät kissansilmät, pehmeät ja viekkaat, katselivat Hallikia. Tämä
odottamaton suoruus oli lyödä Hallikilta aseet kädestä.
Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän suuntasi oman, hyvin tähdätyn
iskunsa.
"Koska en voi olettaa, että te, rouva Detlef, olisitte keskenkasvuiseen
poikaan rakastunut, täytyy minun tietysti edellyttää sitä
Georgevitshista."
Rouva purasi huultaan, nähtävästi satutettuna, mutta yhä ulkonaisesti
tyynenä.
"Mikä antaa teille oikeuden sitä edellyttää?" hän kysyi.
"Tahtooko hän nyt kuulla imarteluja", ajatteli Hallik kahdenvaiheilla.
"Hyvä, annetaan oikein kauhalla."
"Luulen, hyvä rouva", hän sanoi ääneen, "että itsekin olette
huomannut, kuinka tarpeettomia kuvastimet nykyaikana talossanne ovat.
Georgevitshin silmistä voitte joka päivä nähdä, että olette pienen,
siron, ranskalaisen kamarineitsyen näköinen, jota tekisi mieli oven
välissä -- suudella."
"Te olette hävytön", sanoi rouva Detlef nousten.
"En enemmän kuin on tarpeen."
"Minun ei pitäisi puhua sanaakaan kanssanne. Te olette tullut tänne
minua loukkaamaan."
"Hyvä, -- ollaan sitten vaiti, -- yksi, kaksi, kolme, -- nyt ei hiiren
hivahdustakaan."
Hallik pani sormen huulilleen, -- hänen silmänsä seurasivat rouvaa
taltuttavina kuin eläinkesyttäjän. Rouva oli hyvin kiihdyksissään,
pyristeli kuin lintu ansassa.
"Menkää pois", sai hän vihdoin sanotuksi. "Suokaa anteeksi, mutta
menkää, pian."
"Te siis hävisitte, -- puhuitte ensiksi", sanoi Hallik häiritsemättömän
tyynesti. "Mitä minä nyt saan vedon palkaksi?"
"Jättäkää minut rauhaan."
"Ei ennen kuin olen tehnyt teille erään kysymyksen. Pyydän saada
tietää, minkä kohtalon olette aikonut holhotilleni -- aiotteko ottaa
eron miehestänne ja mennä hänen kanssaan naimisiin?"
"Jumala varjelkoon, -- en!"
Hän alkoi nauraa, kesken suuttumustaan, hermostuneesti. Hallik nauroi
mukana.
"Tämä nauru käy Georgevitshille kalliiksi", hän ajatteli. "Hän ei anna
sitä koskaan itselleen anteeksi, ja poika saa vihat."
"Te myönnätte, se on todella hullunkurista", hän jatkoi. "Pitkä poika,
jonka pää tähän saakka on ollut jokseenkin hyvin järjestetty latinan
kieliopin mallikaavasto, alkaa huokailla rakkaudesta, joka sakoo ja
versoo hänen päässään kuin suosammal."
Rouva Detlef ei keksinyt muuta keinoa arvonsa säilyttämiseksi kuin
nauraa.
"Hän kuljettelee kotiinsa kukkasydämiä, laihtuu kaksi naulaa
viikossa, pörröttää tukkaansa kuin huono runoilija, -- puhumattakaan
paperosseista... Mitä te vielä vaaditte?"
"Minä en ole syypää siihen... Mitä te sitten tahdotte minun tekemään?"
Hallikista tuntui, kuin olisi rouvan koko olento hiuennut hienoksi
langaksi, jota hän mielin määrin taisi kiertää sormensa ympärille.
"Siinä juuri piilee hänen vaarallisuutensa", hän ajatteli. "Tahtoisi
nähdä, keriytyisikö hän kerälle ilman solmua, vai tekisikö lopultakin
tenän."
"Te kiellätte häntä vastedes täällä käymästä", hän sanoi.
"Hyvä, -- minä sanon, että te ette sitä tahdo."
"Ei -- se ei saa näyttää miltään rangaistukselta, -- teidän itsenne
tulee vetäytyä takaisin."
Rouva Detlef pureskeli levottomasti sireeninlehteä, jonka oli
katkaissut pensaasta.
"Kuulkaa", hän sanoi hitaasti. "Ettekö te luule, että tällainen
seurustelu voisi varjella nuorta poikaa monesta kiusauksesta."
Talonpoikainen suoruus Hallikissa kuohahti.
"Sanon teille jotain, rouva, -- juuri teidänlaisenne naiset, jotka
eivät mitään anna eivätkä mitään kiellä, te voitte kiihoittaa nuorta
miestä niin, että hän suoraan teidän luotanne juoksee niitten luo,
jotka häntä kadulla odottavat."
Kotiinpäin mennessään oli Hallik osaksi tyytyväinen itseensä, mutta
tunsi suurta vastenmielisyyttä heti tämän jälkeen tavata Georgevitshiä.
Sentähden hän kääntyi metsästä auringonkylpypaikalleen ja päätti jäädä
sinne päivälliseen asti.
7.
Georgevitsh oli piiloutunut leppäpensaikkoon joen rannalle, -- hänen
kaikki vaatteensa olivat täynnä valkoista tahmaa, joka irtautui lepän
oksista. Hän kuori keppiä, ja lepän veri tahrasi hänen sormensa.
Saappaansa kärjellä hän tuon tuostakin painalsi korkean hiekkatöyrän
reunaa, kunnes se lohkesi ja kierähti kimpaleena jokeen, jossa vesi sen
murensi.
Hän sytytti toisen paperossin toisensa jäljestä, kunnes laatikko oli
tyhjä, sitten hän viskasi senkin virran viedä. Vesi oli tällä kohden
tummaa, -- rantaa varjostavista lepistä.
Hän katsoi yhtämittaa aurinkoa ja sitten kelloaan. Vihdoin hän pani
kellonsa riippumaan lepän oksaan, aivan eteensä. Kaksi tuntia, -- kolme
tuntia, -- neljä...
Veitsi luiskahti ja upposi etusormeen. Hän katseli, kuinka pieni,
punainen pisara pyöristyi haavan reunalle, imi sen pois, antoi taas
vuotaa... Vihdoin hän kyllästyi ja sitoi sormen nenäliinallaan.
Yhtäkkiä hän tarttui ruohomättäisiin vierellään ja riuhtaisi ne
juurineen irti. Viha ja häpeä kuohahtivat. Valehtelija!
Tänä aamuna hän tulee Detlefin huvilalle: "onko rouva kotona?" "Ei
ole, -- rouva lähti kävelemään." Tunnin päästä sama kysymys ja sama
vastaus. "Mutta tuossahan on rouvan päivävarjo!" "Rouva on mennyt
ilman päivävarjoa." "Milloinka hän tulee takaisin?" "Rouva ei sanonut
mitään." Hän menee joen rannalle, -- matalassa vedessä uittaa pieni
tyttö kaarnavenettä ja katsoo häneen äitinsä silmin. "Minne äiti meni,
kultaseni?" "Äiti on kotona", -- vastaa lapsi totisena.
Siitä asti hän oli odottanut tässä leppäpensaikossa. Valvottu yö
uumotti ohimoita, joen solina ja lepän lehtien pilpatus painoivat
väkisinkin silmäluomia. Mutta hän ei heittänyt hetkeksikään pientä
huvilaa silmistään.
Huvilan ovi avautui, valkea päivävarjo ponnahti auki, Georgevitshin
käsi puristui lujasti ja kylmänkosteana kepin ympärille. Nyt hän oli
hänen käsissään... Miksi... miksi... Hän tunsi vapisevia nytkäyksiä
käsivarsissaan, mutta koko ruumis tuntui hervottomalta.
Rouva Detlef tuli pitkin kapeaa polkua porrasta kohden, joka vei yli
joen. Hän oli puettu iltapäiväkävelyä varten, mutta ilman hattua, --
ruskeat hiukset läikkyivät kiiltosilkkinä.
Yhtäkkiä hän pysähtyi peljästyneenä ja huudahti.
Georgevitsh seisoi hänen edessään, vaatteet täynnä heiniä ja lehtiä,
tukka villinä suortuvina, silmät palavina.
Suun nytkäyksistä näkyi, että hän aikoi jotain sanoa. Hän puristi
keppiä kaksin käsin.
"Olitteko te kotona", hän sai suurella vaivalla sanotuksi.
Rouva katsoi ympärilleen, -- joen ranta oli tyhjä, -- hän arvioi hetken
aikaa, -- hän oli juuri lähettänyt palvelijan lasten kanssa metsään.
Häntä alkoi peloittaa.
"En, -- en minä ollut", hän sanoi, -- "kuinka vahinko, te olitte käynyt
kaksi kertaa minua hakemassa".
Georgevitsh kohotti kepin lyödäkseen.
"Älkää lyökö", sanoi rouva Detlef. Hän hymyili järjettömästi ja
avuttomasti kuin lapsi, tyhjää, peljästynyttä hymyä.
Georgevitsh viskasi kepin jokeen. Parilla pitkällä hypyllä hän oli
alhaalla.
8.
Hallik joutui jo seuraavana vuonna pois Pietarista. Kaksi vuotta
senjälkeen hän sattui kesämatkoillaan tapaamaan erään entisen
opettajatoverinsa. Otettuaan järjestyksessä senaikuiset tuttavat
esille, hän tuli kysyneeksi Georgevitshiä.
"Georgevitsh, -- hän on eroitettu", vastasi toinen.
Miili rouva, joka istui kahvipöydän ääressä verannalla, käänsi päätään,
ja Hallikin ja hänen katseensa risteilivät nopeasti.
"Minkätähden?" ihmetteli Hallik, ja jotakin silloisesta kesästä
käsintuntuvasti kosketti häntä, -- niinkuin hänelle äkkiä olisi
pyöreästä aukosta näytetty palanen merta kahden suoran männyn välissä.
"Hän -- hm -- hänellä oli siellä jotain", toinen rykäisi ja koitti
sovitella sanojaan mahdollisimman säädyllisiksi läsnäolevien naisten
tähden.
"Jotain naisellista", auttoi Hallik.
"Jaa, -- jokin pikku tarjoilijatar", sanoi toinen sivukatsauksella
naisiin. "Muuten en tiedä mitään lähempää, -- hän ei ollut minun
luokallani".