Laakereita ei leikattu viime keväänä Kreikassa. Kreikkalaisten omat
laakerit jäivät Olympon kukkuloille turkkilaisten jalkoihin, ja harva
oli se muukalainen, joka toi uneksimansa sylenkantamuksen kunniaa
kotimaahansa. Niiden harvain joukkoon ei kuulunut näiden rivien
kirjoittajakaan, sen hän itse selvästi tunsi. Kirjeenvaihtajan ammatti
oli oikeastaan hyvin epäkiitollista. Vaivata henkilöitä, jotka jo
ennallaan ovat liian vaivaantuneita, saaneet valvoa yöt aamuun saakka,
pusertaa tietoja ihmisiltä, joiden kaikki asiat menevät nurinkurisesti,
se ei ole hauskaa. Jokainen kysymys on kuin uusi kivi heidän
kuormaansa. Ja jos lisäksi edustaa pientä nurkkamaata, jonka olemassa
olostakaan asianomaisilla tuskin on aavistusta...
Huoleen enemmän kuin aikaan saamiseen kuluivat sen vuoksi Atheenassa
päiväni, ja lähtöhetki tuntui todella vapautuksen hetkeltä. Sota,
hävitys, etenkin turha ja kevytmielinen ei tunnu huvittavalta kuin
etäältä katsoen. Kuta lähemmäksi tulet, sitä enemmän se kadottaa
viehätystänsä, sitä enemmän sen raakuus pistää silmään, ja sitä
ankarammin tulee punninneeksi syitä, joilla verenvuodatus on aljettu.
Kreikkalaisten oma ajatteleminen ja tunteminen lamautti senkin
myötätuntoisuuden, joka oli heidän asiaansa kohtaan olemassa.
Jos olisin lähtenyt pois jostain muusta maasta, kuin Hellaasta, niin
olisi iloni lähdön hetkellä ollut sekottumaton. Mutta Kreikasta erosin
tosiaan kaipauksella. Se oli minussa herättänyt monta harrastusta,
jotka jäivät tyydyttämättä. Kuinka mielelläni olisin palkannut
itselleni aarniopalikaarin, joka aasinsa selässä olisi kuljettanut
minut läpi noiden maiden, poikki vuoristoiden, halki maakuntain, joissa
tavan takaa eteeni avautuisi historiallisia paikkoja, jäännöksiä
kunniakkaista ajoista.
Olisin matkustanut Tirynsiin ja Mykenaan, joissa Schliemann on kaivanut
ilmoille Homeroksen aikuisia linnanrakennuksia ja hautoja runsaine
muinaisaarteineen. Olisin käynyt Olympiassa, jossa ahkerat tiedemiehet
ovat paljastaneet maailmalle helleenien muinaiset leikkipaikat
ja yhteiset temppelit, joiden vaikutusvalta oli niin suuri, että
ne merkitsivät jumalanrauhaa koko maassa. Olisin nähnyt Delfiit,
jonka aarteet on paljastettu maan povesta, Spartat, Epidaurokset
teatriraunioineen, Apollon templit Arkadian Figadiassa, ja monen monet
muut paikat, jotka olisivat yhä elävämmiksi elvyttäneet mielessäni
helleenien ihmeaikoja. Olisin matkustanut Aigeian meren saarille,
joissa kansa on pysynyt puhtaampana kuin muualla, tutustunut tuon
merkillisen maan kaikkiin nähtävyyksiin. Mutta sanomalehtimies on
sotamies. Päälliköltä lyhyt sähkösanoma: "Tule kotiin, tarvitsemme"...
Seuraavana aamuna oli matka-arkkuni jo lähtökunnossa.
Ja niin jätin taakseni orastavat harrastukseni, heitin katsomatta
monet paikat, jotka viehättivät maineellaan ja muistoillaan. Tahtoisin
huudahtaa: "Näkemään asti!" mutta se olisi toivomus ilman asiallista
perustusta. Ehk'en näe sinua enää koskaan, Hellas, mutta mainettasi
kiitän yhä uudelleen jokaiselle! Matkailijalle en tiedä maata, jonka
taivas olisi suloisemman sininen, vuoret sopusuhteisemmat, kukkulain
rusotus kauniimpi auringon laskiessa, meret värikkäämmät. Jos olisin
taiteilija, niin jalompaa koulua en taipumuksilleni saisi.