LJaakereita ei leikattu viime kevännä Kreikassa. Kreikkalaisten omat
laakerit iäivät Olympon kukkuloille turkInkisten jalkoihin, ja harva
oli se muukalainen, joka toi uneksimansa sylenkantamuksen kunniaa
kotimaahansa. Niiden harvain joukkoon ei kuulunut näiden rivien
kirjoittajakaan, sen hän itse selvästi tunsi. Kirjeenvaihtajan ammatti
oli oikeastaan hyvin epäkiitollista. Vaivata henkilöitä, jotka jo
ennaltaan ovat liian vaivaantuneita, saaneet valvoa yöt aamuun saakka,
pusertaa tietoja ihmisiltä, joiden kaikki asiat menevät nurinkurisesti,
se ei ole hauskaa. Jokainen kysymys on kuin uusi kivi heidän
kuormaansa. Ja jos lisäksi edustaa pientä nurkkamaata, jonka olemassa
olostakaan asianomaisilla tuskin on aavistusta . . .
Huoleen enemmän kuin aikaan saamiseen kuluivat sen vuoksi Atheenassa
päiväni, ja lähtöhetki tuntui todella vapautuksen hetkeltä. Sota,
hävitys, etenkin turha ja kevytmielinen ei tunnu huvittavalta kuin
etäältä katsoen. Kuta lähemmäksi tulet, sitä enemmän se kadottaa
viehätystänsä, sitä enemmän sen raakuus pistää silmään, ja sitä
ankarammin tulee punninneeksi syitä, joilla verenvuodatus on aljettu.
Kreikkalaisten oma ajatteleminen ja se, joka oli ensimmäisen
laukauksen ampunut. Hän oli upseerina lähtenyt välittämään, estääkseen
italialaista lyömästä kivellä puhki erään kreikkalaisen päätä. Kun ei
sotamies muutoin totellut, niin oli hän revolverilla ampunut häntä
ja maanmiestensä kostoa välttääkseen lähtenyt kreikkalaiseen laivaan
pakoon.
Kapteeni kertoi, että hänen laivamiehensä, joilla kaikilla oli pyssyt,
myös olivat tahtoneet ottaa osaa taisteluun ja ampua italialaisia,
mutta hän oli sen estänyt. Jos he olisivät saaneet tehdä, mitä
aikoivat, niin olisimme olleet aivan suojatta kahden tulen välissä.