Aamulla läksimme Vonitsasta jalan Zaverdaan, t:rit B. ja P. ynnä
tämän kirjoittaja, koska vaunuja ei ollut saatavana. Neidit ynnä t:ri
F. tulivat myöhemmin vaunuilla, jotka kreikkalaisen punaisen ristin
lääkäri Vonitsassa antoi heidän käytettäväkseen.
Tie oli varsin hauska. Paimentolaismaisemia joka puolella, siintävine
vuorineen, laitumineen, joilla liikuskeli koirain haukkumina
lammaslaumat, ynnä puuryhmineen. Vuorilla kasvoi monessa kohden
tammia, oliivipuita y.m., tietä varjostivat toisin paikoin ikivanhat
jättiläisplataanit. Kreikassa, jossa metsät ovat niin harvinaisia,
lisäävät ne sitä enemmän maisemain viehätystä.
Oli ihana päivä, tuore ja lämmin. Vulkharion järvi lepäsi kirkkaana
kuin peili vihantain rantainsa keskellä, ja mereltä, joka näkyi taivaan
rannalla, tuli silloin tällöin vieno tuulahdus vilvoittamaan hikisiä
otsiamme. Kuta pitemmälle aamu ehti, sitä tuntuvammasti huomautti
meille tosiaan aurinko, että se oli eteläistä ilmaa, jota hengitimme.
Myrttipensaikosta kukkui käki. Sen helkytteleminen yhdessä kukantuoksun
kanssa täytti mielen keväisellä tunteella; se kyllä oli kevättä, mutta
eteläistä kevättä.
Tiellä kohtasimme kymmeniä kreikkalaisia jauhokuormia, joita vietiin
Vonitsaan ja sieltä etemmä Artaan. Ummehtuneelle ja happamelle
haiskahtivat ne jauhot, mutta ilmankos oli juutalainen mukana,
ratsastaen aasilla, koukkunenäinen ja pitkään kauhtanaan puettu. Hän se
oli urakkamies, ja tietysti jauhot siis haisivat.
Italialaisia vapaaehtoisia, joita edellisenä iltana oli saapunut
muutamia satoja Vonitsaan, alkoi jo aamusella olla tiellä liikkeellä.
Heidän punaisia paitojaan loisti nurmikosta, missä he loikuivat
lepäämässä lirisevän puron partaalla ikivanhan plataanin siimeksessä.
Vetivät siinä uniaan, jotka edellisenä yönä olivat tainneet jäädä
vähiin.
Zaverda, johon saavuimme kolmisen tuntia astuttuamme, on pieni
satamapaikka Akarnanian länsirannalla. Siitä kulkee Vonitsaan tie,
jota suurin osa Epiroon armeijan tarpeista sodan aikana hevosella
kuljetettiin, jopa kivihiiletkin, joita kolme Artan lahdessa olevaa
kreikkalaista tykkivenettä kulutti. Suureksi riemuksemme näimme
satamassa kaksi höyrylaivaa, joista toisen piti kuljettaa Berthetin
joukon Piraioon, toisen taas haavoitettuja kreikkalaisia sotilaita
Korfuun. Saimme ensiksi mainitussa paikat ja nautimme täysin määrin
jälleen niitä mukavuuksia, joita kulttuuri hyvillä ruuilla ja
siisteillä paikoilla tarjosi. Kaiken sen likaisuuden jälkeen, jonka
keskellä olimme matkustaneet, oli tämä nautinto sangen suuri.
Laivat olivat ankkuroineet vähän matkan päähän rannikosta. Myöhemmin
päivällä saapuivat neidit ynnä Iira F. Ostimme kaikki piletit ja
aloimme odotella lähtöä, jonka piti illalla tapahtua.
Odotellessamme kävivät neidit ja lääkärit katselemassa sairaita, jotka
oli majoitettu rannalle huonoihin makasiineihin. He makasivat lattialla
ja näyttivät olevan hyvin huonossa kunnossa. Kummako se! Ainoastaan
yksi sotamies oli jätetty heitä hoitamaan, ja osa sairaista oli jo
kolmisen päivää ollut ilman muuta ruokaa kuin leipä. Lääkäri, jonka
olisi pitänyt heitä hoitaa, oleskeli huoletonna Vonitsassa.
Satamaan oli sillä välin kokoontunut yhä enemmän italialaisia
punatakkisia. Käväistessäni laivalla oli eversti Berthet jo siellä,
isomahainen, pitkäpartainen herrasmies, joka jotenkin epäkohteliaasti
ilmoitti minulle, että meillä ei ollut oikeutta laivalla matkustaa,
koska sotaministeri oli antanut sen hänen ja hänen joukkonsa
käytettäväksi, ja koska hän upseereineen tarvitsi kaikki ensi luokan
paikat. Mitäs muuta, lähdin maihin ilmoittamaan tätä seurallemme, ja
seisoimme satamassa keskustelemassa, mitä olisi tehtävä. Ei ollut
muuta neuvoa, kuin siirtyä kreikkalaisen punaisen ristin laivaan ja
lähteä sen kera minne pääsisimme, niin arvelimme. Laivakulku oli aivan
epäsäännöllinen, ja Zaverdaan oli meidän vaikea jäädä odottamaan.
Kylän rannassa on jonkinlainen tori ja sen ääressä talonpoikainen
likainen kahvila. Torin laidasta pistäysi mereen kymmenkunnan
sylen mittainen kivinen laivasilta, jonka kylkeen oli kytkettynä
kreikkalaisia jaaloja ynnä pienempiä aluksia. Sillalta vievä tie jatkui
torin kylkeä pitkin kylän pääkaduksi. Kylän yläsyrjässä on suurehko
talo mäen päällä, josta näkee koko sataman.
Meidän seistessä sillan korvassa saapui luoksemme muutamia
punatakkisia, esittäen itsensä italialaisiksi upseereiksi ja kysyen
kohteliaasti, mitä eversti oli laivalla sanonut. Sen kuultuaan
lausuivat he haikean paheksumisensa, sanoivat päällikköään
puolihulluksi ja kehottivat meitä jäämään laivaan, he kyllä pitäisivät
huolta siitä, että saisimme pitää paikkamme. Samalla he selittivät
everstin tahtovan mennä Brindisiin, jota vastoin upseerit ja miehistö
kaikin mokomin tahtoivat päästä Piraioon ja sieltä Thessaliaan, jos
ehkä sota alkaisi uudelleen. Laivan kapteeni ilmoitti saaneensa käskyn
viedä joukon Brindisiin, mutta hän ei luvannut sitä totella, ennenkuin
saisi kreikkalaista sotaväkeä laivaan suojakseen.
Ympärillämme oli nyt joka puolella punatakkisia italialaisia.
Mieliala heidän kesken näytti olevan jotenkin kiihtynyt, luultavasti
olivat he saaneet juoda. Tuossa äkkiä syntyy mellakka. Italialainen
karkaa toisen italialaisen kimppuun, kreikkalainen menee erottamaan,
hyökätään hänen päällensä, yksi mies mukeltaa mereen, italialainen
upseeri syöksyy järjestystä palauttamaan, saa pyssyn perästä niin
kovan iskun sydänalaan, että koukistuu siihen paikkaan, lyöjä otetaan
kiinni, huudetaan ammuttavaksi, riuhtasee itsensä irti, asettuu itse
muuria vastaan, huutaa uhmaten: ampukaa! Tämä kaikki tapahtui yhdessä
tuokiossa, yhtä nopeaan kuin nyt olen sen kertonut. Mereen pudonnut
italialainen nousi ylös vettä valuen kuin koira, mutta vihaisena ja
valmiina tappelua jatkamaan.
Laivan kapteeni kehotti meitä lähtemään satamasta ja saatteli
seurueemme erään pienen kahvilan edustalle, joka oli torin ylälaidassa.
Mutta kauvan emme saaneet olla siinä rauhassa. Italialaiset soturit
seurasivat mukana, ja vähitellen olimme jälleen punaisen muurin
ympäröiminä. Muutamain upseerien käytös alkoi olla sangen sopimatonta.
Huolimatta naisten läsnäolosta alkoivat he juottaa sotamiehille
konjakkia. Eräs upseeri, joka kaiken iltapäivää oli keikaillut
kantaen elävää karitsaa olkapäällään, huiskutti konjakkipulloa, niin
että liemi lensi ympärille, jopa meikäläisten vaatteille, sekä alkoi
sitten kaataa pullosta suoraan suuhun miehille, jotka vuoron perää
siirsivät ammoittavat kitansa konjakkikosken alle. Tämä oli olevinaan
leikkiä, jonka tarkoitus oli meitä huvittaa, mutta se alkoi olla
hyvin vaarallista leikkiä. Konjakki vaikutti tulisiin italialaisiin,
ikäänkuin öljy palavaan tuleen. Tuossa tuokiossa syntyi uusi tappelu.
Kaksi italialaista hyökkäsi vastatusten kuin villipedot, paljastetut
ja teräväksi hiotut painetit kurotettuina taaksepäin hirveään iskuun.
Yhtä nopeaan hyökkäsivät heidän kimppuunsa toverit, mikä syleillen
heitä vyötäisistä, mikä tarttuen kaikin voimin iskua varten ojennettuun
käsivarteen, ja syntyi kaksi kamppailevaa ryhmää, joista nuo molemmat
tappelupukarit kaikin voimin koittivat kiemurrella itseään vapaiksi.
Heidät saatiin erotetuksi, toinen vietiin alas rantaan, toinen istahti
eteemme penkin päähän, puhaltaen kuin raivostunut härkä, mulkoillen
silmillään ja kieritellen painettinsa kärkeä maata vastaan. Hän oli
aivan kuin vihainen sonni, joka laskettuna areenalle kuopii maata ja
mölisee.
Seura alkoi käydä ylen vastenmieliseksi. Laivan kapteeni koetti saada
meitä pois lähtemään, ja aloimmekin vähitellen siirtyä syrjään pitkin
meren rantaa. Emme kuitenkaan ennättäneet kulkea kuin sata askelta,
ennenkuin syntyi uusi tappelu, ja nyt suurempi ja yleisempi kuin mikään
edellisistä. Tuokiossa jakaantui pari sataa punatakkista kamppaileviin
ryhmiin, joista näkyivät ojennetut kädet painettineen ja toverit,
jotka takkiaisen tavoin takertuivat tappelijoihin estääkseen iskun.
Upseerit hääräsivät revolverit ja ruoskat kädessä tappelevain keskellä.
Tuossa yksi mies vihasta puhkuen astuu rantaan upseerin revolverin
edessä ja nakkaa painettinsa kauvas mereen. Äkkiä kuuluu laukaus,
se on paha ääni, kuuluu vielä toinen, kahvilan edustalle hyökkää
italialaisia; nuori kreikkalainen sairaanhoitosotilas Christpaul, joka
oli lääkäreillemme annettu apulaiseksi, syöksyy luoksemme ja huutaa:
Paetkaa pian, tulkaa perässä, kreikkalainen ammuttu, maanmieheni
juoksivat pyssyjä hakemaan, tuodaan sotaväkeä, ammutaan, pois! pois!
Minun oppaani kiiruhtaa toiselta puolen, sanoo saaneensa meille kylässä
turvallisen kortteeripaikan, pyytää seuraamaan. Alammekin siirtyä
syrjään, mutta huomaamme, että t:ri B. on poissa. Hän näkyy istuvan
laivasillan kaidepuulla kaikessa rauhassa, jalkojaan heilutellen ja
katsoen tappelua. T:ri P. taas tahtoo, että menisimme laivaan, ja hänen
neuvoaan seuraten lähdimme laivasillalle, astuaksemrne siltä veneeseen.
Äkkiä muuttui näytelmä, kaikki italialaiset kokoontuivat isoon,
punaiseen ryhmään ja heidän vastapäätä nousi kuin maasta toinen,
musta ryhmä, nimittäin suuri joukko kreikkalaisia, jotka joka taholta
kiiruhtivat esille ottaakseen osaa tapauksiin. Uhkaavana seisoivat nämä
ryhmät hetkisen vastakkain, kunnes kuului pamaus, toinen, useampia,
ja punatakkiset alkoivat juosta, mitkä rakennuksien taakse, mitkä
alas laivasillalle, jolla mekin vielä olimme. Ampuminen yhä kiihtyi,
luoti luodin perästä kiiti ilkeästi vingahtaen ylitsemme ja ohitsemme.
Yleisessä paossa pääsimme sillalta kreikkalaiseen jaalaan ja siitä alas
laivan veneeseen, joka oli sen ääreen kytkettynä. Pidimme oikeutenamme
paeta näytelmästä, johon meillä ei ollut mitään syytä, mutta
italialaiset eivät olleet samaa mieltä. He huusivat, kirkuivat meille,
mutta emme ensinnä käsittäneet, mitä he oikeastaan tarkoittivat. Mutta
he alkoivat nakella suuria kiviä ja huusivat jotain ampumisesta. Eräs
jo korotti pyssynsä lauaistakseen, kun saimme, vaikka vaivalla, veneen
ajoissa pysähtymään. Aikeessa lähteä huomasimme t:ri F:n, joka oli
hypännyt laivasillan pään taa suojaan ja huusi, että ottaisimme hänet
mukaan. Meloimme hänen luokseen, vaikka veneen kokka, jossa neiti B. ja
t:ri P. olivat, siten jäi aivan suojatta, t:ri F. sai kokkaan kiinni
ja hyppäsi veneeseen, putosi mereen, mutta pääsi kuitenkin keulan yli
kömpimään alukseen. Hänen perässään hyppäsi useita punatakkisia, ja
heitä olisi epäilemättä tullut niin paljon, että vene olisi kaatunut,
ja kaikki olisimme mereen joutuneet, ellemme ajoissa olisi saaneet
venettä irti sillasta. Luoteja lensi nyt niin tiheään, että ei ollut
ajattelemistakaan lähteä matkaan, sillä jos punatakkien kera olisimme
lähteneet soutamaan laivaan, niin olisi meidät varmaan ammuttu.
Koetimme sen vuoksi pysytteleidä matalan jaalan suojassa, kyyristyen
veneeseen niin syvälle kuin suinkin. Kun ammunta vähän harveni, niin
haimme itsellemme turvallisemman paikan, kapusimme kiireesti jaalan
lastiruumaan, jossa hiekkalastin päällä jo istui kreikkalaisia ja
italialaisia hyvässä sovussa. Siellä olimme verraten hyvässä turvassa.
Neiti B., joka oli veneen kokassa ollut suurimmassa vaarassa, kertoi
erään nuoren italialaisen väkisin painaneen alas hänen päänsä,
heittäneen takkinsa hänen ylleen ja itse asettuneen hänen eteensä
suojaksi luoteja vastaan. Sama poika istui nyt ruumassa hänen ääressään
ja kysyi minulta, oliko neiti B. naimisissa, ja oliko joku meistä
hänen miehensä. Hän kääntyi t:ri B:n puoleen kysymyksellään, ja kun
tämä, joka sitä ei ymmärtänyt, nyökkäsi päätään myöntävästi, niin
näytti hän tyytyvän, vaikka huokauksella. Tämä episoodi ei ollut ilman
romanttisuuttaan.
Ampuminen taukosi, nostimme päätämme ja näimme pahasti haavoitetun
italialaisen, jota kannettiin alas laivasillalle. Hänen nähtyään
lääkärit ja sairaanhoitajattaret eivät enää voineet levottomuuttaan
pidättää, vaan juoksivat ulos ruumasta laivasillalle apuaan tarjoomaan.
Tuokiossa oli ruumis riisuttu ja tohtorit tarkastivat haavaa. Luoti oli
läväissyt toisen käsivarren, sekä koko yläruumiin., Arveltiin, että
keuhkot olivat vikaantuneet. Italialaiset huutivat, itkivät, puristivat
nyrkkiä ruumiin ympärillä, sadattelivat kreikkalaisia salamurhaajia,
vaikeuttaen suuressa määrässä lääkärien työtä. Kuului yksi pamaus, ja
kohta alkoi ammunta uudelleen. Huolimatta luodeista, joita vinkui joka
puolella, tehtiin haavoitetulle kuitenkin mitä voitiin, ja sitten vasta
peräydyttiin ruumaan. Viimeisenä jäi haavoitetun viereen neiti B.,
joka ei millään muotoa tahtonut häntä jättää. Ammunnan yhä kiihtyessä
juoksi t:ri P. esille aluksesta ja puoliväkisin veti neiti B:n mukanaan
suojapaikkaan. Naisten rohkeus näytti tekevän syvän vaikutuksen
italialaisiin, vaistomaisesti nämä tottelivat - heidän ohjeitaan.
Merellä ajelehti muuan isonlainen alus täynnä punatakkisia. Heillä ei
ollut airoja, vaan tuuli kuljetteli sitä syrjään päin. Joku luoti näkyi
silloin tällöin molskahtavan veteen aluksen vieressä, mutta en nähnyt,
sattuiko niitä itse alukseen. Laivasta huomattiin punatakkisten avuton
tila ja lähetettiin pari venettä hinaamaan alusta laivan luo.
Ammunta taukoili ja alkoi uudelleen, en varmaan tiedä miten monta
kertaa, mutta ainakin neljästi. Yksi asia meitä rauhoitti, se
nimittäin, ettei tapaukseen näyttänyt olevan syynä mieskohtainen viha,
vaan se oli enemmän peljästystä, Sillä jos se olisi ollut oikeata
rotuvihaa, niin olisivat italialaiset kyllä surmanneet kreikkalaiset
laivamiehet, ynnä nuoren Cnristpaulin, joka oli kanssamme. Sitä eivät
he kuitenkaan tehneet, vaan sekä italialaiset että kreikkalaiset
lymysivät rauhallisessa sovussa.
Tunti tai pari, miten paljon lienee kulunut, kun ampuminen taukosi.
Laivasta soudettiin maihin översti Berthet, joka upseereineen tuli
miehiä tyynnyttämään ja aselepoa rakentamaan. Levittäen kätensä
levälleen merkiksi siitä, ettei heillä ollut aseita, ynnä huiskien
valkoisilla nenäliinoilla astui kymmenkunta upseeria kreikkalaisten
luo, jotka nyt kokonaan herkesivät ampumasta. Läksin heidän perässään
ja kuljin ristiin rastiin läpi kylän. Kadunkulmain takana seisoi
kyläläisiä ja maalaisia ryhmissä, mutta en huomannut, että heillä
olisi ollut kiväärejä. Kreikkalaiselta taholta kuitenkin vakuutetaan,
että ne olivat talonpoikia, jotka ampuivat. Mutta sen sijaan näin
kaduilla monta kreikkalaista sotamiestä, joilla oli kiväärit kädessä,
ja minun vakuutukseni on, että nämä sotamiehet olivat ampuneet. Pari
kreikkalaista upseeria oli myös näkyvillä, ja luulen, että he olivat
ampumaan käskeneet. Kyselin kylässä, olivatko italialaiset mitään
ryöstäneet, mutta sain kieltävän vastauksen. Menomatkalla sitä vastoin
olivat he tehneet väkivaltaa, ja sen vuoksi oli nyt jo ajoissa kaikki
kaupat suljettu. Italialaisia oli ammuttu osaksi kostoksi, osaksi sen
vuoksi, ettei saatu heitä muutoin laivoihin astumaan.
Sähkölennätintoimisto oli täpötäynnä rahvasta, joka huolestuneena
odotteli, mitä tapahtuisi. Käydessäni alas rantaan olivat maanmieheni
jo soutaneet veneellä laivaan, vieden haavoitetun italialaisen
mukanaan. Tapasin rannassa oppaani, joka kehotti minuakin kiiruumman
kautta poistumaan, koska muka maantiellä oli tulossa toisia
punatakkisia, joilla vielä oli pyssyt, ja koska odotettiin uutta ja
paljon suurempaa tappelua. Mutta emme saaneet ketään, joka olisi
soutanut meidät laivaan. Palasimme kylään, jossa laivan kapteeni oli.
Hän ei luvannut laivaan lähteä, ennenkuin oli saanut kreikkalaista
sotaväkeä, jota hän jo oli pyytänyt. Hän antoi minulle veneensä, jolla
pääsin italialaiseen laivaan.
Siihen ei kuitenkaan loppunut levottomuutemme. Mieliala laivassa oli
kamala.
Se oli kuin vihan, kiihkon ja himojen tulivuori. Ei kukaan tiennyt,
millä hetkellä se puhkeaisi kapinaan, verilöylyyn. Humalaiset
sotamiehet iskivät raivossa painettinsa laivankanteen pystyyn.
Upseerit olivat nakanneet hyteistä ulos tavaramme, huolimatta päivällä
antamistaan lupauksista, ja olimme kovin huolissa etenkin naisten
puolesta, emmekä syyttä. Pian selvisi, että meidän tuli päästä pois
niin nopeaan kuin suinkin. Kului kuitenkin kotvanen, ennenkuin saimme
kokoon hajalle nakatut tavaramme, ja sillä välillä vaati muuan
italialainen upseeri kiivaasti selontekoa siitä, miksi lähdimme
pois. Toiset heistä olivat kuitenkin avullisia, eversti antoi meille
veneen ja kaksi soturia soutamaan. Ja niin pääsimme kuin pääsimmekin
iltahämärässä matkaan. Kyynelsilmin hyvästelivät italialaiset
upseerit meitä. He sanoivat, ettei- vät itse näkisi enää Italiaa,
ehkei huomispäivääkään. Pe- lättiin kapinan syttyvän vielä sinä yönä.
Useimmat sanoi- vat hyvin käsittävänsä, ettemme sen jälkeen, mitä
oli ta- pahtunut, tahtoneet heidän luokseen jäädä. Punaisen ris- tin
laivaan ei ensinnä tahdottu meitä laskea, kun molem- mat punatakkiset
olivat mukana, mutta kun tulkkimme oli selittänyt, mitä väkeä olimme
ja millä asialla, niin las- kettiin laivan portaat alas ja pääsimme
sinne nousemaan. En voi sanoilla kuvata, mikä helpotuksen tunne
se oli meille. Ympärillämme oli siellä kaikki levollista, ihmiset
ystävällisiä, kapteeni herttainen.
Illalla kapteeni soudatti laivaan haavoitetut sotilaat, jotka niin
kauan olivat saaneet hoitoa odottaa. Lääkärimme valvoivat heidän
asettelemistaan, ja kaikki saivatkin laivalla mukavat tilat. Meille
annettiin parhaat tilat mitä suinkin oli, ja maksutta saimme kulkea
Piraioon asti. Kapteenilta saimme kuulla, että pelko uusien kahakkain
synnystä oli turha. Aseellisia italialaisia ei ollut enään tulossa,
kaikilta oli jo Artassa hallituksen käskystä riisuttu aseet, koska he
olivat monella tavalla harjoittaneet ilkeyttä ja väkivaltaa. Muutamia
pyssyjä oli kuitenkin jäänyt ja useimmille painetit; arvatenkin olivat
he osanneet ne piilottaa.
Illalla matkaan lähdettyämme keksimme laivassa kummaksemme punatakkisen
italialaisen. Hän kertoi olleensa se, joka oli ensimmäisen laukauksen
ampunut. Hän oli upseerina lähtenyt välittämään, estääkseen
italialaista lyömästä kivellä puhki erään kreikkalaisen päätä. Kun ei
sotamies muutoin totellut, niin oli hän revolverilla ampunut häntä
ja maanmiestensä kostoa välttääkseen lähtenyt kreikkalaiseen laivaan
pakoon.
Kapteeni kertoi, että hänen laivamiehensä, joilla kaikilla oli pyssyt,
myös olivat tahtoneet ottaa osaa taisteluun ja ampua italialaisia,
mutta hän oli sen estänyt. Jos he olisivat saaneet tehdä, mitä
aikoivat, niin olisimme olleet aivan suojatta kahden tulen välissä.