Suomen osanotto Kreikan viime taisteluun ei ollut vähäpätöinen maan
pienuuteen nähden. Se lähetti sekä vapaaehtoisia, sairaanhoitajia,
lääkäreitä että kirjeenvaihtajia liikkeelle. Vapaaehtoisista lienee
vaan yksi joutunut tappelun hälinään, ja sanotaan hänen kunnialla
pitäneen suomalaisten urhoollisuuden vanhaa mainetta yllä; kahden
mielestä kävi äkseeraileminen Atheenassa liian pitkäpinnaiseksi, he
sanoivat jäähyväiset kasarmille, jossa jo oli ennätetty Kreikan lipulla
vannottaa, ja olivat hyvin vähällä päästä linnaan; muuan neljäs taas,
joka oli tullut suurilla aikeilla, ei ehtinyt sen pidemmälle kuin saada
pitkän sapelin, joka muutamia päiviä kalisi pitkin Atheenan katuja, —
sota loppui kesken, mistä on tosiaan onnitteleminen turkkilaisia. Mitä
taas sanomalehtimiehiin tulee, niin katson viisaimmaksi vaieta heidän
urotöistään. Mutta jos sairaanhoitajat ja lääkärit eivät työtä saaneet,
niin ei syy tosiaan ollut heidän, vaan kreikkalaisten, jotka eivät
osanneet käyttää hyväkseen tarjottua apua ja — turkkilaisten, jotka
eivät tehneet kylliksi haavoitettuja.
Potilaita oli niin vähän ja parantajia niin paljon, että eri maiden
lasarettien välillä syntyi oikea kilpailu sairaista. Jos olisi sattunut
muutamia oikein suuria ja verisiä tappeluita ja tullut työtä kosolta,
niin olisi kai, synti kyllä, ilo ollut Atheenan lääkärimaailmassa siitä
suuri. Niin ei onneksi kuitenkaan käynyt, ja suomalaiset, jotka tulivat
viimeisinä kaikista, saapuivat liian myöhään. Kaikki oli jo leikattu,
katkottu, neulottu, sidottu valmiiksi! Työtä saadakseen he kääntyivät
sotaministerin puoleen, pyytäen päästä lähemmä rajaa. Sotaministeri
lupasikin lähettää heidät Artan lahden rannalle Karvassaraihin, lähelle
Epiroksen sotatannerta, jossa oli äsken tapeltu, ja sanoi laittavansa
heidän mukaansa kokonaisen komennuskunnan saniteetisotilaita, vieläpä
varustaa heille oman sotilaslasaretin mainittuun pikkukaupunkiin. Ja
kun tämä kaikki vahvistettiin asianomaisilla papereilla ja suurilla
sineteillä, niin saattoi suomalainen parannuslähetystö olla tyytyväinen
puuhainsa alkuun.
Asemalla tosin näytti oudolta, kun ainoastaan yksi saniteetisotilaista
oli tullut matkaan. Hän oli Turkin sulttaanin lääkärin poika,
Christpaul nimeltä, hyvä ja rohkea poika. Christpaul oli karannut
kotoaan, lähtenyt ensinnä Kreetaan kapinallisten riveihin ja sieltä
sodan syttyessä tullut Atheenaan palveluksiaan tarjoomaan. Hän puhui
ranskaa ja vähän saksaakin. Patraassa saatiin odottaa yksi päivä
noita luvattuja saniteetisotilaita, ja sähkösanomilla ne vihdoin
saatiin tulemaan. Kun toukok. 19 p. lähdettiin Patraasta Korinthon
lahden poikki Missolonghiniin, ei heitä ollut laivalla mukana, eivätkä
lääkärimme sen koommin heitä nähneet.
Laiva laskee noin penikulman päähän Missolonghista korkean vuoren
juurelle, josta rautatie vie ensinnä tähän mainittuun kaupunkiin
ja sitten edemmä Agrinioon saakka, josta on hevosella ajettava
Karvassaraihin.
Rautatiematka kului mukavasti ja hupaisesti. Onneksi olimme ottaneet
sekä evästä että viinejä mukaamme, sillä ravintolat ovat tämän
rautatien varressa sen laatuiset, että sivistynyt vatsa huokauksella
kääntyy pois niistä, ja viini n.s. resineerattua, kamfertin makuiseksi
tehtyä, tiesi millä keinoilla. Sitä pitää kauan juoda, ennenkuin
siihen tottuu, eikä mielemme tehnyt tottua siihen ensinkään. Mutta
kreikkalaiset kiittävät sitä terveelliseksi.
Missolonghi, niin kuuluisa Kreikan vapaudentaistelusta, on huonosti
rakennettu, likainen, niinkuin useimmat Kreikan kaupungit. Maat sen
ympärillä ovat huonossa viljelyksessä, vaikka ne varmaan voisivat
kasvattaa mitä jaloimpia tuotteita. Lammaslaumoja vaan näkyy
kaikkialla. Siellä täällä on kuitenkin alkuun pantuja viiniviljelyksiä.
Kaikesta näkyy, että ei vielä ole varsin monta vuosikymmentä vierinyt
siitä, kuin turkkilaisvallasta näissä maissa tehtiin loppu.
Missolonghin ja Agrinionin välillä ovat maisemat erittäin kauniita,
Jonian meren puoli Kreikkaa näyttää olevan kosteampaa ja tuoreempaa,
kuin Aigeian meren maat. Niinpä näimme tällä välillä sekä vihantia
laitumia, komeita tammimetsiä, suuria myrttilehtoja ja varsin
vedekkään Akeloos joen. Viljelyksen joutuessa tulee näistä seuduista
mitä ihanimmat maat. Rautatien vieressä olivat ojat täynnä vettä ja
lukemattomia kilpikonnia. Komeat vuoristot rajoittavat joka puolella
tasankoa, jota juna mennä vilistää.
[Kuva: Kankaankudonta.]
Agrinion, johon rautatie päättyy, on pieni likainen kaupunki. Nyt
se oli täpötäynnä rahvasta, sodasta palaavia vapaaehtoisia ja
italialaisia punatakkisia. Jälkimmäiset panivat iltasella jo toimeen
pienen tappelun. Saimme yösijan eräässä ravintolassa, jonka nimi oli
"Unen majatalo", mutta huonommin soveltuvaa nimeä tuskin saattaa
majatalolle antaa, sillä kovin vähiin jäivät unemme. Huono ilma ja
lukemattomat kirput, jotka ovat Kreikassa maanvaiva, tekivät nukkumisen
mahdottomaksi. Ruuan puolesta ei sitä vastoin niinkään puutetta ollut,
saimme joka lajia, hyviä viinejä ja mehukkaita appelsiineja. Tosin ei
puhtaus ollut ruokapöydässä kiitettävä, mutta siinä subteessa olimme jo
oppineet melkoisesti vaatimuksistamme tinkimään. Söimme yläkerrassa,
palaavain vapaaehtoisten kera, joiden joukossa oli sivistynyttäkin
väkeä, alakerrassa söi yhteinen rahvas ja italialaiset, ja siellä
yhdessä huoneessa juotiin, syötiin, keitettiin ja oven suussa —
lahdattiin.
Agrinionista ajoimme kaksilla vaunuilla Karvassaraihin, jonne
oli matkaa 60 kilom. Välillä tuli vastaamme yhä enemmän palaavia
vapaaehtoisia, kävellen alakuloisen näköisinä, pitkin lokaisia teitä,
yhtämittaisessa sateessa, tai ajaen vaunuilla, joiden edessä pienet
laihat hevosparat näyttivät juoksevan viimeistä taivaltaan. Ne olivat
kamalan näköisiä rikki ajettuine olkapäineen ja sivuineen, joihin
vetonuorat olivat kaivaneet tuuman syvyisiä avonaisia haavoja. Nämä
vapaaehtoiset, joita atheenalainen hammaslääkäri komensi, kertoivat
jännittäviä juttuja sotaretkestä, jonka he olivat tehneet Artan lahden
suussa olevaa Prevesaa vastaan, katkaistakseen sen yhteyden maankin
puolelta. Hammaslääkäri itse oli käynyt valepuvussa turkkilaisten
linnassa, pienellä tykillä oli sitä pommitettu, mutta kreikkalaisten
verekset tappiot Epiroksessa olivat saattaneet heidät kahden tulen
väliin, ja veneisiin pelastuakseen oli heidän täytynyt yöllä kahlata
penikulmia kaulaa myöden meressä.
Välillä saimme kuulla, että Epiroksessa oli tehty parin viikon
aselepo. Siinä menivät lääkäreiltä työn toiveet. Syöttöpaikassa
kohtasimme eversti Manoksen, joka oli erotettu Epiroksen armeijan
ylipäällikkyydestä ja palasi Atheenaan. Hän oli vanha ukko, istui
synkän näköisenä vaunuissaan ulos astumatta.
Karvassaraissa vihdoin odotti sairaanhoitajattariamme ja lääkäreitämme
suuri pettymys. Hallituksen ylilääkäri vakuutti, ettei hänellä ollut
minkäänlaisia varustuksia antaa heille, puhumattakaan kokonaisesta
lasaretista, ja kreikkalaisen punaisen ristin lääkärit olivat liian
kateellisia omia sairaitaan luovuttaakseen, jotka muutoin sivumennen
sanoen jo olivatkin hoidetut. Karvassarai oli likainen, saastainen
kyläpahanen, täpötäynnä haavoitettuja ja muuta väkeä. Asuntoa olisi
ollut mahdoton saada, ja sen vuoksi ei ollut muuta neuvoa, kuin
noudattaen kreikkalaisten lääkärien neuvoa jälleen palata Atheenaan.
Nyt kuljimme kuitenkin toista tietä, nimittäin pienellä punaisen
ristin laivalla Artan lahden eteläistä rantaa Vonitsaan, jonka kautta
haavoitettuja kuljetettiin Atheenaan. Vonitsassa toivoivat lääkärit
vielä saatavan työtä, mutta sekin toivo petti.
[Kuva: Epidauron teatri.]
Vonitsasta näimme, Venezian vallan aikuisen linnan muureilta Prevesan,
joka on jotenkin lähellä. Kiikarilla ei erottanut minkäänlaisia
vahingoita sen varustuksissa, vaikka kreikkalaiset väittivät melkein
kaikkia torneja maahan ammutuiksi. Artan lahden ympäristö on mitä
komeinta maisemaa. Lahti on tosin niin leveä, ettei rantaa näy toiselta
puolen, mutta sen sijaan näkyy rannan takaa joka puolelta pilviä
pitävät korkeat alpit. Niiden solissa oli äskettäin kreikkalaisten ja
turkkilaisten välillä ollut niin kiivaita tappeluita.
Vonitsassa näimme vielä Elena Konstantinidiin, nuoren, Kaukasiasta
tulleen vapaaehtoisen kreikkalaisnaisen, josta kuvamme antaa paremman
käsityksen, kuin kynä. Hän oli palannut Artasta, sanottiin hänen
olleen eräässä tappelussa mukana, vieläpä ampuneen kaksi turkkilaista.
Vonitsassa hän seisoi lahden rannalla, tietysti sotilaspukuun puettuna,
ja ampui tuntikauden ilmaan nähdäkseen, kauanko luoti viipyy, ennenkuin
putoo alas veteen.