Hälvene nykyisyys huolinesi, kehnoine sotinesi, jää taakseni
jokapäiväinen ympäristö turhine homminesi minun kohotessa jumalten
asunnoihin! Tuhatvuotiset temppelit kutsuvat luokseen tuolta
linnavuoren laelta. Kuinka viihdykästä on hetkeksi muusta erota ja
nousta maailmaan, jonka ylevyys on kestänyt kahdenkymmenen vuosisadan
myrskyt, Siellä on yhä vielä Hellaan suuruus ja maine.
[Kuva: Praksiteleen Hermes.]
Ja kuitenkin lähenin Akropolista epäillen. Se joka mielikuvituksessamme
ympäröi noita klassillisia paikkoja, tuottaa joskus pettymystä
seistessämme todellisuuden edessä. Ja kaikesta maineestaan huolimatta
voi antiikki meidän aikalaista kyllästyttää. Se kohtaa meitä
kaikkialla, mutta juuretonna ja hajalleen hakattuna. Näemme sitä
jäljennettynä, sekoitettuna, sovitettuna, yhden jäsenen siellä, toisen
täällä vieraassa ympäristössä, siitä on tullut yleisaines, jota usein
itsenäisten ajatuksien puutteessa mätätään umpimähkään kaikkialle.
Siinä syy välinpitämättömyyteen.
Mutta Akropoliilla näkyi vanhain helleenien taide omana itsenään,
kokonaisena, ja kasvaneena yhdestä maasta ja kansasta kuin laiho
vainiosta. Joka piirre muuttui siellä eläväksi. Minulle kävi, niinkuin
niin monelle ennen minua, minä siihen ihastuin ja rakastuin.
Kreikkalaiset ovat nimittäneet "Filhelleenien tieksi" sen bulevardin,
joka vie Atheenan laidasta Akropoliin juurelle. Se on heidän puoleltaan
kohtelias tunnustus länsimaille, sillä tie on Atheenan kuuluisin.
Sen varrella ovat Olympieionit, Dionysoksen teatrit, Asklepieionit,
Herodes Attikuksen Odeionit, sanalla sanoen kaikki merkillisimmät
muinaisjäännökset. Siltä vihdoin nousee, viimeksi mainittujen
raunioiden takaa, tie itse Akropoliille. Linnavuori on kaikille muille
puolille jyrkkä ja sen laki varustettu pystyillä muureilla, mutta
lännen puolelta on pääsy verraten helppo. Leveä ajotie nousee suurissa
mutkissa aina Propyleitten juurelle saakka, jossa se päättyy pyöreään
vaunupihaan. Minkä sille voi! Matkailijan täytyy nykyaikana tyytyä
siihen, että hänen parhaimmatkin vaikutuksensa hämmennetään. Tuolla
alhaalla on kadunlakaisija ohi astuessani löytävinään vanhanaikuisen
rahan, ja maksan hänelle arvottomasta jäljennöksestä monenkertaisen
hinnan. Täällä ylhäällä käy kimppuuni kokonainen lauma kaikenlaisen
rihkaman, postimerkkien, valokuvain ja muistoesineiden kauppiaita,
joita turhaan koetan itsestäni karistaa. Onneksi on näitä kiusanhenkiä
kuitenkin kielletty astumasta raunioalueelle, Propyleitten portista
sisään astuttuani saan olla rauhassa.
Miten kuvaisin ensi vaikutukseni Akropoliilla? Ilman määrättyjä
ajatuksia nousin pitkiä marmoriportaita Propyleihin ja ihmettelin
suunnattomia marmoripalkkeja, jotka olivat pudonneet pilarien päästä ja
katkenneet kappaleiksi.
[Kuva: Parthenon, itäinen pääty.]
Katsoin oikealle ja vasemmalle, nähden säilynyttä ja rauniota. Toisista
pilareista oli vaan tynkiä jäljellä, mutta toiset olivat melkein ehjiä.
Siellä täällä näkyi korjauksen jälkiä, uudempia marmorikappaleita
vanhain seassa, joku rautavanne tai pönkkä, ja muutamassa kohden näytti
kokonainen seinä olevan rakennettu uudesta, vanhoista kappaleista. Sen
näki siitä, että keskellä seinää oli neliskulmaisista rakennuskivistä
lohkeillut pois kulmat. Nämä ovat tiedemiesten töitä, joiden tarkoitus
on palauttaa Akropolista niin paljon kuin suinkin alkuperäiseen
kuntoonsa. Propyleitten pilaristosta astun avaralle kentälle, joka on
aivan täpötäynnä historiallisia marmorikappaleita, lohkare lohkareen
vieressä ja tiedemiehen käden järjestämiä. Siitä avautuu eteeni
Parthenon koko mahtavuudessaan. Mittailen kunnioituksella temppelin
piirteitä, ja harhaillen sinne tänne marmorikappalten keskellä lähenen
sitä vaistomaisesti. Kuta likemmä tulen, sitä suurenmoisemmiksi
kehittyvät sen suhteet. En ole tuntematta liikutusta, kun vihdoin astun
sen juhlallisiin pilaristoihin. Oi säälimätön hävitys, et ole säästänyt
kauneintakaan, mitä ihminen on rakentanut! Kaikki veistoksesi,
koristuksesi on riistetty pois, ja sen mitä on jäljelle jäänyt, on
ajan hammas kuluttanut melkein muodottomaksi, saleistasi on katto
sortunut, seinistäsi jäljellä vaan tähteitä, joilla bysantsilaisten
kirkkomaalausten jäljet tuntuvat melkein pyhyyden häpäisemiltä.
Kymmenkunta pilaria makaa maassa pitkänään, ikäänkuin kaskeksi
kaadettuina. Niiden doorilaiset kapiteelit, jotka läpileikaten ovat
miehen korkuisia, on kaavattu verrattomalla taidolla, kaaret ovat
moitteettomat, joka piirre on yhtä väsymättömällä huolella veistetty.
Minussa herättää ihmettelyä se mestaruus ja rakkaus, jolla kaikki on
tehty.
Seuratessani tutkiskellen pilarin vartta, joka on kaatunut temppelistä
ulospäin, joudun lähelle toista pyhäkköä, joka herättää huomiotani.
Tuo oli Atheena Parthenoksen, s.o. neitseellisen Pallas Atheenan
templi, tämä toinen, Erehteion, oli muinen pyhitetty Atheena Poliaalle,
kaupungin suojelijattarelle. Nimensä on se saanut Erehteuksestä, joka
oli Atheenan ensimmäisiä kuninkaita harmaimmassa muinaisuudessa, ja
jonka sanotaan rakentaneen tälle paikalle alttarin. Tuossa edellisessä
vallitsi doorilainen juhlallisuus, tässä taas kaikki on joonilaista
siroutta. Pilarit kohoovat alustoiltaan solakoina kuin kukanvarret
ja kantavat keveästi päänsä päällä marmorikattoa. Kaikki on ollut
mitä runsaimmin koristettuna. Vaikka aika on paljon kuluttanut, niin
ei se kuitenkaan ole voinut hävittää täydellisyyden leimaa noista
marmoriveistoksista. Koristeiden vaihtelevaisuus, rikkaus ja sulava
sovittelu hämmästyttää. Tarkemmin katsellessani yksityiskohtia huomaan,
että aiheet ovat kaikki tuttuja, olen tavannut ne meidänaikuisissa
koristemaalauksissa. Mutta kuinka niillä on tässä toinen merkitys!
Se joka on ne sommitellut, on niin täydelleen ollut vakuutettuna
siitä, tuntenut, mitä hän tekee, että tämä kaikki tuntuu kuin eilen
valmistuneelta. Ajatus, ihanne on vielä melkein lämpöinen tekijän
jäljiltä, vaikka aine on syöpynyt äärettömästä iästään.
[Kuva: Näkymä Akropoliilta.]
Jokainen huomio, minkä teen, lisää harrastustani, vilkastuttaa
ympäristöäni. Pilarinkappaleet, joita makaa sikin sokin, temppelin
ovi hienosti veisteltyine lehtineen ja muine koristeineen, jotka
muistuttavat hopeasepän työtä, muuttuvat kuin eläviksi. Luova henki
puhuu vastaani joka puolelta.
Kariatiidit, kuusi marmoriin veistettyä neitoa, jotka päänsä päällä
kantavat pienen paviljongin siroa kattoa, vihdoin liikahuttivat
sijaltaan välinpitämättömyyden kiven rinnassani. Olen nähnyt paljon
jäljennöksiä helleenien kuvanveistoksista, parhaimmistakin, ne ovat
jättäneet minut kylmäksi. Mutta nämä raukat immet, joilta on armotta
katkottu kädet, lohkottu nenät, ne nostivat minussa lemmen. Ylevyys
niiden asennossa, se sulous ilman rajoja, joka yhä vielä lepäsi
marmorin rauenneella pinnalla, valtasi minut. Hetki niiden edessä toi
muinaiset helleenit lähemmäksi minua kuin kaikki opinnot.
Innostukseni edessä kirkastui Parthenon, kun uudelleen käännyin sen
puoleen. Pilarit, jotka lähtevät välittömästi alustasta ja kantavat
temppelin yläosaa yksinkertaisilla, vakavilla kapiteeleilla, ovat
kuin se äärettömyys, joka erottaa maan taivaista. Mikä jumalallinen
mahtavuus! Mikä ikuinen ylevyys ja sopusointu! Parthenonia
katsellessani olin kuulevinani urkujen soittoa, mahtavaa, syvää,
iankaikkista säveltä. Temppeli pilareineen, päätyineen, alustoineen
oli puhdas kuin duuriakordi. Siinä on rakennustaidon sanaton uskonto,
joka herättää hartautta kaikissa uskontunnustajissa, lohduttaa, tekee
onnelliseksi.
Kuinka paljon Akropoliilla on hävitetty, ja kuinka paljon kuitenkin on
jäljellä! Häviössä on noiden temppelien aatteellinen, ihanteellinen
puoli kuin kirkastunut. En ole koskaan nähnyt mitään, joka olisi niin
kauttaaltaan jaloa, ylevää, kuin nämä rauniot. Käsitän, miksi niiden
maine on kuolematon, kuinka se on voinut uhmaten kestää kaikkien aikain
hyökkäykset.
[Kuva: Erehteion, kariatiidit.]
Akropoliin kaikki rakennukset ovat helleenien suuruuden, mediläissotain
jälkiajoilta, jolloin verekset voitot barbaarien yli antoivat
riennoille voimakasta lentoa. Se oli taiteen parhaan kukoistuksen
aika, jolloin Iktinos kehitti rakennustaiteen, Fidias kuvanveiston
täydellisyyteen. Suurenmoisia rahasummia käytettiin Atheenan ja
varsinkin sen linnavuoren kaunistamiseen. Ei yksin Atheena, vaan kaikki
sen liittolaisetkin ottivat osaa näihin töihin, jotka Kimon pani alkuun
ja Perikles päätti.
Kimonin ensi työ oli uudelleen muodostella koko Akropoliin laki, joka
siihen saakka oli epätasainen ja epämukava suuremmille rakennuksille.
Muurit vietiin vuoren uloimmille äyräille saakka ja rakennettiin niin
korkeiksi, että niiden harja nousi vuoren ylimpien kohtain tasalle.
Syvennykset ja onkalot täytettiin niillä raunioilla, joita kukkula
oli persiläisten hävityksen jälkeen täynnä. Kokonaisia temppeleitä,
joita raakalaiset olivat häväisseet, käytettiin osaksi muuriin, osaksi
täytteeksi, muinaistutkijat ovat kaivaessaan löytäneet pilarinpätkiä,
marmoripalkkeja, triglyfejä, metooppeja y.m. temppelinosia. Näiden
tasotusten kautta saatiin laaja, oivallinen piha, jolle Kimon alkoi
uutta temppeliä rakentaa. Se jäi kesken, Perikles sen purki ja käytti
keskeneräisen rakennuksen täytteiksi. Ja Perikles rakensi sen tilalle
suurenmoisemman, komeamman temppelin, jonka rauniot ovat meidän
päiviimme säilyneet.
Se oli Parthenon. Meidän aikalaisten tiedemiesten tutkimukset ovat
osottaneet, millä verrattomalla nerolla Iktinos on sen suunnitellut,
saadakseen vaikutuksen mitä valtaavimmaksi. Jos huolellisesti
tarkastamme temppelin tasapintojsi, niin huomaamme ne hieman kuperiksi,
jos tutkimme seiniä ja pilareita, niin näemme, että kaikki pystysuorat
linjat lankeevat hieman yhteen, niin että ne tarpeeksi pidennettyinä
kohtaisivat toisensa avaruudessa. Tällä tavalla tahdottiin joko
välttää suorien viivain kuivuutta ja jäykkyytä, taikka ehkä korjata
näköhairahdusta, joka vääntää liian pitkät suorat viivat. Näillä
keinoilla ja taitavasti punnituilla suhteilla saatiin rakennus
näyttämään vielä suuremmalta, kuin se olikaan. Parthenoniin käytettiin
Pentelikonin paras marmori, ja huolta, millä rakennustyö suoritettiin,
todistavat muun muassa pilarien liitokset. Jotta ne saatiin tarkoiksi,
tasoitettiin kappalten päät ensinnä taltalla niin huolellisesti kuin
mahdollista, ja kierrettiin niitä sitten päälletysten heittämällä
väliin vettä ja hienoa hiekkaa, kunnes ne sopivat yhteen niin visusti,
ettei olisi hiuskarvaakaan väliin mahtunut. Tätä työtä katsellessani
alan halveksia meidän aikaamme, joka kaikesta edistyksestään ja
tehtaistaan huolimatta ei ole näin täydellistä aikaan saanut.
Atheenan etevimmät kuvanveistäjät saivat, Fidiaan ylijohdolla,
toimekseen veistellä temppelin molemmat otsikot, friisin, joka
kulki pilarien sisäpuolella ympäri koko rakennuksen seinän, ja
metoopit, jotka koristivat pilarien kannattamaa, kapeaa yläseinää.
Se oli suurenmoinen työ, sillä oli valmistettava 92 metooppia, 50
otsikkopatsasta ja 150 metriä friisiä lukemattomine henkilöineen.
Fidias itse laati jumalatar Pallas Atheenan kuvapatsaan, joka
asetettiin temppelin sisäpuolelle. Se oli 12 metriä korkea ja
valmistettu kullasta ja norsunluusta. Tästä kuuluisasta kuvapatsaasta,
joka kallisarvoisten ainestensa vuoksi oli ensimmäisiä joutumaan
häviön omaksi, on Atheenassa löydetty metrin pituinen marmorinen
jäljennös, joka antaa heikon käsityksen alkukuvan ylevästä kauneudesta.
Teokseen liitetty kuva on tästä jäljennöksestä otettu. Kuvapatsaassa
arvostellaan olleen 40 talentin eli noin 4 miljonan markan edestä
kultaa ja saman verran norsunluuta. Se lienee Justinianus keisarin
ajalla kuljetettu Konstantinopoliin ja sai ehkä siellä koristaa
hippodromia yhdessä Olympian Zeun kanssa, joka, niinikään Fidiaan
tekemä kullasta ja norsunluusta, oli yksi maailman seitsemästä ihmeestä.
Parthenonin muista veistoksista ovat molemmat otsikot mainioimmat.
Itäisessä päädyssä oli kuvattuna jumalatar Atheena vastasyntyneenä,
ynnä hänen ilmestymisensä jumalten joukkoon, läntisessä taas Pallas
Atheena ja Poseidon, jotka taistelevat keskenään Attikan omistuksesta.
Metoopeissa on jäännöksistä päättäen käsitelty giganttitappelua ja
kentauritaisteluita. Kuuluisa friisi taas esitti panatheneeijuhlan
kulkuetta, kun se nousee linnavuorelle antamaan jumalattarelle Atheenan
impien kutomaa juhlavaatetta. "Tässä kulkueessa yhtyi", lausuu Lubke,
"kaikki mitä Atheenassa oli kaunista ja ihanaa, neitojen jalo kukkeus,
voimistelussa varttuneiden nuorukaisten raikas uljuus ja kansan
valitsemain hallitusmiesten juhlallinen arvokkaisuus."
Kuvista, joita on piirretty Parthenonista ennen sen hävitystä, saamme
käsityksen näiden kuvanveistosten verrattomasta runollisuudesta.
"Läntisessä otsikossa, jossa Poseidon ja Pallas Atheena taistelivat
Attikan maan isännyydestä, nähtiin oikeastaan ratkaisun jälkeinen
hetki. Merenvaltias oli väkevällä kädellä survaissut kolmihankonsa,
josta suolalähde norahti esiin Akropoliin kukkulalta. Mutta aivan
vierestä antoi Atheena pyhän öljypuun vesan nousta ja oli sitten,
ollen suuremman hyvän tekijä, saanut maan valtoihinsa. Taiteilija
oli sommitelmalleen valinnut sen tuokion, kun voittanut jumalatar on
vaunuihinsa astumaisillaan, odottavain ystäväinsä iloisesti häntä
tervehtiessä, samalla kun voitettu Poseidon ankarassa vihassa astuu
pitkän askelen kääntyen toisaalle, missä häntä odottaa puolisonsa
seurueineen. Äärikulmiin sijoitti taiteilija toiseen Kefissos, toiseen
Ilissos virran haltijan ynnä Kallirhoen lähdettären virumaan pitkänään,
siten merkitäkseen maata Attikaksi."
"Itäpäädyssä, templin oven yläpuolella oli Atheenan syntyminen, tahi
oikeammin sen jälkeinen hetki kuvattuna. Tapauksen paikaksi on meidän
ajatteleminen Olymppi. Epäilemättä nähtiin tässä Atheena, kun hän
ensi kerran ilmestyi jumalien joukkoon. Iris, taivaan airut julistaa
maailmalle ilosanoman jumalattaren synnystä. Vastapäätä toisella puolen
rientää voiton jumalatar, Nike Atheenan luokse." Akropoliin museossa on
jäännöksiä Hefaistosta, joka kirveellä iski reiän Zeun päähän. Muita
henkilöitä oli Demeter ja hänen tyttärensä Kora ja heidän joukossaan
lepäävä nuorukainen, jota arvellaan Dionysoksi, seka toisia, joiden
nimistä ei ole varmuutta. "Jos nämä jäännökset on verrattoman hyvin
tilan suhteen sommiteltu, on taiteilija myös ihmeen kauniisti ja
syvämielisesti käyttänyt äärimmäisiä kulmia. Toisessa nähdään Selene,
Kuutar valjakkoineen sukeltavan mereen, toisessa auringon jumala Helios
korskuvine hevosineen nousee aalloista, ikäänkuin lohdullisesti luvaten
sitä uutta päivää, joka Atheenan syntymästä maailmalle valkenee."
"Täydellisimmän käsityksen saamme friisistä, josta suurin osa ön
säilynyt, vieläpä verraten hyvässä kunnossa, koska se oli katoksen
alla. Se on melkein kaikki kuljetettu muualle, ja kreikkalaiset saavat
fyytyä kipsijäljennöksiin.
"Juhlakulkueen etupää on juur'ikään saapunut templille; lähinnä
seisovat ryhmät, arkhontit ja julistajat, vartovat tyynesti jutellen,
osa sauvoihinsa nojaten, juhlamenon loppua. Heihin liittyy kummaltakin
puolen atheenalaisia neitoja, yksitellen ja parvittaan, useat kantaen
kannuja tai muita kapineita käsissään."
[Kuva: Hermes.]
"Ne ovat jaloja, kainoja henkilöitä, yllään monipoimuiset juhlapuvut,
esiytyen vakavina ja vilpittöminä ja ikäankum uhlanviettoon
vaipuneina. Hartaalla ihastuksella silmä katselee sitä tyhjenemätöntä
monivaiheisuutta, millä näissä luontevissa olennoissa perusaine
yhtenään vaihtelee. Hauskana vastakohtana näille rauhallisille ryhmille
ovat etelä- ja pohjoisseinän friisissä uhrieläimet, upeita härkiä ja
oinaita, jotka milloin siivosti astua lykyttävät, milloin tuimasti
vastaan tenästävät, niin että vankat kuljettajat töin tuskin saavat
niitä hillityksi. Sitten seuraa astuvia miehiä ja vaimoja, sitten
henkilöitä, jotka kantavat uhrilahjoja, leipiä laakeissa kopissa,
juomia erimuotoisissa astioissa, sitten huilun ja kitaran soittajia,
joita seuraa kilpa-ajajat komeine nelivaljasvaunuineen. Jonon päissä
tulee tulista laukkaa ajaen ratsumiehet, jalot ja vapaat, Atheenan
miesnuorison valiojoukko, nekin verrattoman vaihtelevasti esiteltyinä.
Vihdoin länsisivulla nähdään toisia nuorukaisia, jotka juuri hankkivat
lähtöä, yhtyäkseen kulkueeseen, mitkä suitsittaen raisuja ratsujaan,
mitkä hilliten noita ylväkkäästi pystyyn karkaavia, mitkä koetteeksi
suistellen hillittyjä somiin kierroksiin. Näin on siis taiteilija
ylevässä viisaudessa liittänyt jonon alun, jatkon ja lopun yhdeksi
ainoaksi, saman läpikäyvän aatoksen yhdistämäksi kokonaissommitelmaksi,
ja väsyttävän eepillisen yhtäläisyyden asemesta teostansa elähyttänyt
draamallisen toiminnan hengellä, sekä vihdoin jumalankuvissaan
ilmoittanut tämän hilpeän juhlakomeuden ideaalisen tarkoituksen. Ja
niinkuin tässä ihanassa friisikuvajonossa Atheenan kansan kauneus ja
ihanuus lakastumatonna loistaa, niin loistaa siinä myös Fidiaan nero
kuolematonna."
Parthenon pysyi kauan ehjänä, niinkuin olen jo kirjan toisessa luvussa
maininnut. Roomalaiset ja raakalaisetkin kunnioittivat sitä, mutta
kuudennella vuosisadalla kristityt muuttivat sen Jumalan äidin kirkoksi
ja tekivät siihen tätä tarkoitusta varten suuria muutoksia. Itäiseen
päätyyn tehtiin pronaoksen päälle bysantsilainen kappeli, läntiseen
päähän piispan, ynnä muita kirkollisia virkahuoneita. Temppelin
seinille maalattiin pyhimyksen kuvia, joiden jälkiä vielä näkyy.
Viidennellätoista vuosisadalla Parthenon muutettiin mohamediläiseksi
moskeaksi ja lounaiseen kolkkaan rakennettiin minareetti, jonka
portaat vielä ovat olemassa. Seitsemännellätoista vuosisadalla Ranskan
lähettiläs Nointel antoi Carreyn piirustaa Parthenonin veistoteokset,
jotka silloin vielä olivat jäljellä, ja vähän myöhemmin Spon ja Wheeler
sitä tutkivat. 1687 venetsialaiset piirittivät Atheenaa ja ampuivat
Parthenoniin pommin, joka sytytti siellä säilytetyn ruudin, niin
että koko templi räjähti kahtia. Päästyään voitolle Morosini jatkoi
Akropoliilla hävitystyötä, jota sota ei enää vaatinut. Hänen käskystään
otettiin toisesta otsikosta irti Atheena jumalattaren hevoset ja
vaunut, jotka olivat niin hyvästi säilyneet, että kaikki matkustajat
ylistivät niitä innostunein sanoin. Tämä työ suoritettiin niin
kehnosti, että koko ryhmä putosi ja meni kalliota vastaan kappaleiksi.
Viime vuosisadan lopulle saakka säilyi Pallas Atheenan templi sitten
jotakuinkin enemmältä hävitykseltä, kunnes ranskalaiset veivät yhden
kappaleen sen friisistä Parisiin, ja siitä englantilainen lordi Elgin
sai hyvän verukkeen rosvoukseensa. Hän irroitti ja lähetti Lontooseen
enemmän kuin 200 jalkaa tuota kuuluisaa friisiä, ynnä melkein kaikki
otsikkokuvat, mitä oli jäljellä. Työ suoritettiin niin huonosti, että
metooppeja vahingottui ja trigiyfejä hakattiin rikki.
Itäinen otsikko, jossa oli kuvattuna Atheenan syntyminen Zeun päästä,
on melkein kokonaan hävinnyt. Keskiosa heitettiin maahan, koska se oli
tuon hysantsilaisen kappelin tiellä, räjähdys ja lordi Elgin veivät
loput. Kuvapatsaista ei ole jäljellä kuin muutamia päitä kummallakin
reunalla, kaksi niistä neljästä hevosesta, joilla Helios ajoi ilmoille
päivää tuoden ja yksi Kuuttaren hevosista, joka sukeltaa aaltoihin.
Nämäkin jäännökset ovat kovin huonossa kunnossa. Läntisessä otsikossa
on pari typistettyä, istuvaa henkilöä, niinkuin kuvasta tarkkaan
katsoen näkyy. Erehteion on joonilaisen rakennustaiteen kaunein
jäljelle jäänyt muistomerkki. Se oli Atkeenan pyhin temppeli, siellä
kun säilytettiin jumalattaren ikivanhaa taivaasta pudonnutta puukuvaa,
jonka Atheenan immet joka vuosi verhosivat kallisarvoisella vaipalla.
Sitä paitsi oli temppelissä pyhä oliivipuu ja lähde, jotka Atheena ja
Poseidon loihtivat kalliosta, kiistellessään Attikan vallasta. Yksi
temppelin saleista oli pyhitetty Pandrosokselle, Kekropsin tyttärelle,
joka oli Atheena jumalattaren ensimmäinen naispappi. Persiläiset
hävittivät v. 480 e.Kr. Erehteionin kokonaan, mutta se rakennettiin
sotain jälkeen uudelleen entistä ehommaksi. Taru kertoo, että pyhä
öljypuu, jonka raakalaiset olivat polttaneet, kasvoi uuden oksan yhtenä
ainoana yönä, atheenalaisten palattua voittajina kaupunkiin. Erehteion
muutettiin samaan aikaan kuin Parthenon bysantsilaiseksi kirkoksi
ja turkkilaiset tekivät siitä haremin. Kreikan vapautussodan aikana
turkkilaiset ampuivat raunioiksi osan temppelin pohjoista puolta, Lordi
Elgin riisti pois erään kariatiideistä, vaikka niiden kannattama katto
siitä uhkasi sortua. Tällä vuosisadalla ovat vihdoin maanjäristykset
runnelleet tuota hentoa rakennusta, Ranskalaiset ovat koonneet
templin pirstaleistaan niin ehjäksi, kuin on ollut mahdollista, ja
englantilaiset ovat lähettäneet poltetusta savesta tehdyn jäljennöksen
siitä immen patsaasta, jonka he olivat ottaneet. Noita toisia on
täytynyt osaksi paikkailla perästäpäin kankeasti veistetyillä
kappaleilla.
Parthenonin miehuullisen vakavuuden ja juhlallisuuden rinnalla on
Erehteion naisellisen hempeä ja hento. Se ei vaikuta katsojaan mahtavan
voimakkaasti, vaan sen piirteet ja muodot hyväilevät lempeästi silmää,
se täyttää hänen mielensä onnella ja valoisilla tunnelmilla, vaivuttaa
hänet keveihin kuviin, suloiseen haaveksimiseen.
Ensimmäinen Akropoliin rakennuksista, se jonka tuttavuuden
linnavuorella kävijä ensimmäiseksi tekee, ovat Propyleet. Niiden
upeutta vanhaan aikaan yleisesti ihailtiin, ja moni piti niitä vielä
Parthenoniakin etevämpinä. Propyleet, joita ruvettiin rakentamaan v.
437 e.Kr. Mnesikleen suunnitelmain mukaan, maksoivat lähes 12 miljonaa
markkaa. Ne ovat loistava todistus siitä rikkaudesta ja vallasta,
jonka Atheena oli saavuttanut. Paljaaseen upeuteen voitiin uhrata
noin suunnattomat summat. Sen jälkeen kuin Atheena oli piiritetty ja
yhdistetty Piraioon pitkillä muureilla, ei Akropolista enää pidetty
linnana, vaan se pyhitettiin yksinomaan jumalille. Linnavuoren porttia
ei sen vuoksi tarvinnut enää suojella varustuksilla, vaan sille voitiin
asettaa loistorakennus, joka kaikille kävijöille antoi heti korkean
ensi käsityksen atheenalaisten nerosta ja mahtavuudesta. Propyleilla
ei tiedemiesten vakuutuksen mukaan ollut sotaista tarkoitusta, eikä
niitä käytetty temppelinä. Mnesikles oli mestarillisesti yhdistänyt
niissä doorilaisen ja joonilaisen tyylin toisiinsa. Niissä oli keskellä
pilariston takana viisi porttiaukkoa ja pronssiset portit, joista
keskimmäinen oli suurin. Kahden puolen oli siipirakennukset, joista
vasemmanpuolisessa muinaisuudessa säilytettiin mainioita maalauksia.
Atheenalaiset olivat yhtä taitavia maalareita, kuin kuvanveistäjiä,
vaikka värisepustuksista ei ole mitään säilynyt meidän päiviimme.
Propyleet ovat nyt kovin hävinneessä tilassa, sillä nekin ovat saaneet
kovia kokea vuosisatain vieriessä. Neljännellätoista vuosisadalla
Atheenan herttuat luultavasti ryhtyivät niitä muuttelemaan,
varustaakseen niistä linnan. Pohjoista siipirakennusta korotettiin
uusilla kerroksilla, eteläinen siipi osaksi hävitettiin ja sen sijalle
rakennettiin korkea torni, joka näkyy useissa vanhoissa Akropoliin
valokuvissa, ja joka v. 1875 purettiin. Turkkilaiset rakensivat
pilarietehisen ja porttien päälle ase- ja ruutivaraston, jonka v.
1656 salama sytytti. Etehisen katto räjähti ilmaan, marmoripalkit,
marmoritiilet lentelivät joka taholle, ja suuri osa arkitraaveista,
jotka olivat parinkymmenen jalan mittaisia marmoripelkkoja, putosi
maahan ja katkeili. Niitä ihmettelee nyt matkamies ensimmäiseksi
Akropoliille noustessaan. Hävitystä on sitten ihmiskäsi jatkamistaan
jatkanut, ja pilareistakin on nyt suuri osa murtunut ja hävinnyt pois.
Vihdoin aivan lähellä Propyleita, äkkijyrkänteen partaalla on
aivan pieni siro pyhäkkö, joka muinen oli pyhitetty siivettömälle
voitonjumalattarelle, Nike Apterolle. Se oli jo kerran hävitetty
maan tasalle, mutta tunnolliset muinaistutkijat ovat rakentaneet sen
uudelleen aineksista, jotka löydettiin turkkilaisesta patterista. Sekin
on saanut maksaa lordi Elginille veronsa, ja mustat, savesta valetut
jäljennökset ovat nyt entisten marmorifriisien sijalla.
Vaeltajalle, joka on kaiken tämän hävityksen nähnyt, jää kuitenkin
yksi lohdutus, se hellyys nimittäin, jolla kaikkien kansain oppineet
ovat noita raunioita hoitaneet, nuuskineet vanhat kirjat, tietoa
etsiessään, missä kunnossa tämä kaikki on alkuaan ollut, udellen maasta
ja kalliosta pienintäkin merkkiä entisistä pilareista ja alttareista,
arvellen, sovitellen, etsien, kootessaan uudelleen jotain sortunutta
seinää, kaivellen maaperästä kaikista vanhimpia muistoja, jotka ovat
helleenien ensi ajoille luoneet niin runsasta valoa. Samalla on
heidän huolenaan ollut purkaa ja kantaa pois kaikki, mitä myöhempäin
aikain raakalaiset ovat vanhain ikimuistomerkkeihin lisänneet.
Sen puhdistuksen kautta on matkailijan nautinto nyt sekottumaton.
Korjauksia on tehty vaan se, mikä on aivan välttämätöntä, ja se on
hyvä, sillä uudistukset tuntuvat kömpelöiltä vanhan marmorin rinnalla.
Nykyaika ei ole enää yhtä taitava käsittelemään tuota ainetta.
Parthenonissa paraillaan toimitetaan tärkeätä korjaustyötä, kun
vaihdetaan uusiin muutamia pilarien päällä olevia marmoripelkkoja,
jotka uhkaavat murtua alas.
Semmoisella avulla säilynevät Parthenon, Propyleet, Erehteion ja
Nike Apteron temppeli vielä kaukaiseen tulevaisuuteen, monien
sukupolvien ihailtaviksi, todistaen vastaisillekin ajoille kauneuden
kuolemattomuutta. Ne eivät tunne sitä vihollista, pakkasta, joka
meidän pohjolassa murentaa suuret vuoret kovinta graniittia. Ikuisen
päiväpaisteen taivas kaartelee niiden yli, ja etelän vieno ilma säälii
niiden pintoja.
Sen ihmeteltävän taiteen alkeista ja juurista, joka on Akropoliilla
puhjennut täyteen kukoistukseen, ei viimeiseen saakka ole ollut mitään
tietoa. Mutta suuret löydöt äsken kuluneilla vuosikymmenillä ovat äkkiä
luoneet arvaamattoman runsaan valon Attikan taiteellisen kehityksen
aikaisimpiin vaiheisiin. Nuo löydöt osottavat, ettei täydellisyyttä ole
saavutettu ilman pitkällistä työtä ja uutteraa pyrkimystä.
V. 1863 saivat muutamat satunnaiset löydöt aavistamaan, että Akropoliin
täytetyt vuorenonkalot salasivat suuria aarteita, mutta vasta v. 1882
ryhdyttiin täydellä todella niitä esille kaivamaan. Akropoliin museon
salit ovat täyttyneet näistä löydöistä. Maailmalle paljastettiin
runsaat kokoelmat arkaijista, s.o. kaikkein vanhinta taidetta, joka
selvästi on saanut vaikutuksensa itämailta. Kuvapatsaiden asennot
ovat kankeat, kädet kyljissä kiinni, jalat suorina, ja suupielissä
on sama ikuinen hymy, silmät ovat soikeat ja hiukset säännöllisissä
kiehkuroissa. Ruumiin veistämisessä on kuitenkin jo osotettu paljon
taitoa ja tuntemusta. Aineena käytettiin vanhimmissa veistoksissa
kalkkikiveä, jonka pinta maalattiin loistavilla väreillä, myöhemmissä
marmoria, jota osaksi vielä maalattiin. Useat kolossikuvat, muun
muassa sortunut jättiläishärkä, jota kaksi jalopeuraa alkaa
raadella, osottavat muotonsa ja sovituksensa kautta, että ne ovat
olleet otsikkoina niissä temppeleissä, joita Akropoliilla oli ennen
Parthenonia ja persiläissotia. Askel askeleelta voi näissä kokoelmissa
seurata Attikan taiteen tasaista kehitystä täydellisyyteen ja vapauteen.
Niistä lukemattomista kuvapatsaista, jotka myöhemmin kaunistivat
Akropoliin lakea, ei sitä vastoin ole mitään säilynyt. Atheenalaisten
oli tapana kuvapatsailla tai maalauksilla muistella kansalaisia,
jotka olivat saavuttaneet suuria ansioita, ja tätä kunniaa pidettiin
niin suurena, että suurten valtakuntain hallitsijat, yksin Rooman
keisaritkin sitä tavoittelivat. Jumaltenkuvia oli linnavuorella
monituisia, toiset niistä tunnettuja mestariteoksia. Niistä kaikista
ei ole muruakaan jäljellä. Hävinnyt on tuo kuuluisa, Fidiaan tekemä
Atheena Promakhoksen pronssipatsaskin, joka seisoi Parthenonin,
Erehteionin ja Propyleitten välillä, kohoten kolmanneksen Parthenonia
korkeammalle ja näkyen niin kauaksi, että jumalattaren kullattu
keihäänkärki ja kypäränharja kimaltelivat Sunionin niemelle saakka.
[Kuva: Apollon templi Arkadian Figadiassa.]
"Päivän alentuessa mailleen kultaavat viistot säteet Parthenonin
vakavan fasaadin punertavalla valolla. Erehteion kohottaa
purppuroituvaa taivaanrantaa vastaan korkeat ja solakat pilarinsa. Ja
tuolla, aivan muurin äärimmäisellä partaalla, niin lähellä reunaa,
että pelkäisi sen suistuvan alas äkkijyrkänteeltä, loistaa pienenä
kuin kappeli ja sirona kuin korulipas siivettömän voitonjumalattaren
templi. Verkalleen aurinko laskee liekehtivällä taivaanrannalla,
sirottaa kimaltelevia tähtösiä Faleronin ja Piraion taloille, valaa
leveitä, häikäiseviä valojuovia Saronin merenlahdelle. Salamis
ui orvokinsinisenä kullassa ja purppurassa. Epämääräisenä näkyy
meren peilin takaa Morean rannikko. Attikan laakso verhoutuu
verkalleen sinertyvän Parneksen juurella syviin varjoihin. Mutta
itäisellä puolella sitä vastoin hohtaa mahtavana, leveänä ja
ruusunkarvaisena Hymettos; vaan turha olisi koettaa pidättää tuota
keveätä värivivahdusta, tai kiinnittää sitä kankaalle; nyt se jo on
seljankarvainen, sitten malvan värinen ja vihdoin orvokkisininen. Ja
vivahdukset katoovat, värit raukeavat, heiastukset kuolevat... aurinko
sammuu viileään Okeanoon."
... Istuin kauan kaatuneen pilarin tyvellä ja katsoin sen jälksen.
Istuin surumielin. Selene, joka hiljaisena ajoi valjakkonsa taivaalle
ja lempeästi valaisi nousevain usvain hopeisia vöitä, tapasi minut
vielä siinä istumassa. Parthenonin urkusävel oli vienontunut
ilmakanteleen värinäksi, ja kuutamon hopeoitsemasta Erehteionista
kuului kuin harppujen helkytys. Tämä ihannemaailma oli minut vallannut,
se oli avannut itselleen tien syvälle rintaani. En olisi tahtonut
lähteä pois kadottamaan vaikutuksiani. Mielikuvitukseni loitsi esille
noita ihania impiä, jotka jumalallisina astuivat Atheenan alttarille
uhria viemään, niiden haamut liikkuivat ohitseni, kääntyivät puoleeni
ja hymyilivät. Harhakuvia! Tuo kauneuden aika on ollutta ja mennyttä,
eikä koskaan palaa.