Jaloin osa sodan toimista oli naisilla, jotka suurenmoisella
alttiudella koettivat parantaa, mitä miehet olivat rikkoneet.
Kuningatar Olga ja ylhäisimmät vallasnaiset etupäässä, naiset
hoitivat rakkaalla kädellä haavoitettuja, jotka, sitä myöden kuin
oli mahdollista, lähetettiin sotaleirin huonosta hoidosta Atheenan
tilaviin ja puhtaisiin sairashuoneisiin. Kävely näiden sairashuoneiden
läpi oli pikemmin viihdyttävä kuin masentava, he näyttivät nyt niin
tyytyväisiltä oloonsa nuo kovaa kokeneet miehet, joista moni oli
elinajakseen menettänyt jonkun jäsenensä tai kykynsä. Sodan hirmukuvain
jälkeen oli kahta suloisempaa olla naisellisen hempeyden piirittämänä.
Rouva Syngros mainitsi kuljettaissaan minua sairashuoneensa läpi,
että hänellä oli sairaana nuori ruotsalainen taiteilija, joka oli
palannut Larissasta aivan rauskana. Hän makasi yksinään huoneessa,
kiharatukkainen, kaunissilmäinen, hienopiirteinen nuorukainen,
mutta heti ensi silmäyksellä huomasi, ettei hän ainakaan ollut
nälkätaiteilija. Hän oli tavattoman lihava, ja kummastella täytyi,
miten niin hyvinvoipa gentlemani oli lähtenyt vaivalloiselle
sotaretkelle.
Hänen kasvonsa elonhaluisine silmineen suuressa määrin muistuttivat
Dionysos eli Bakkus jumalaa, ja jos hänen kiharille hiuksilleen olisi
pannut seppeleen viiniköynnöksiä ja viinirypäleitä, niin olisi tuo
pää, kelvannut vaikka patsaaksi Dionysoksen temppeliin — kuitenkin
ainoastaan pää, sillä muu osa ruumista oli liian laaja sopiakseen
jumalalliseksi esikuvaksi.
Huono ruoka oli hänet sotaretkellä sortanut. Sitä paitsi olivat
hänen pehmeät jalkansa täynnä suuria rakkoja, jotka olivat tehneet
marssimisen mahdottomaksi. Volossa oli mies parka otettu sairaiden
joukkoon ja tuotu Atheenaan, jossa hän nyt oli viikkokauden
maannut. Hän oli nähnyt parempia päiviä, sen huomasi kaikesta,
tullut Kreikkaan rahakkaana miehenä, mutta menettänyt kaikki, jopa
kultakellot, sormuksetkin. Nyt oli hänen koko rahastonsa vähennyt
pieneksi nikkelikasaksi, muutamaksi kymmeneksi leptaksi, jotka
olivat pinossa pöydällä hänen vuoteensa ääressä. Hän oli saanut
reput ylioppilastutkinnossa, lukenut Saksassa kemiaa, ruvennut
oopperalaulajaksi, kiertänyt koko Europan laulamassa. Seikkailuja,
seikkailuja ja yhä seikkailuja alkoi kuulua jos minkälaisia,
rakkausjuttuja, kaksintaisteluita arpineen, retkiä Egyptissä,
Somalimaassa ja nyt lopulta Kreikassa.
[Kuva: Volo.]
En voinut jättää näin merkillistä miestä tutkimatta, ja hän laatikin
minulle alla olevan kertomuksen sotaseikkailuistaan. Vaikk'eivät
siinä kaikki yksityisseikat kävisikään täsmälleen umpeen, niin on se
kuitenkin värikäs kuvaus Thessalian sotatapauksista. Suuremman vapauden
vuoksi siirryimme sairashuoneesta hotelliin, jonka ruokapöydässä
tuli ilmi, että sairas vatsa toimikin oivallisesti! Hauska keksintö
asianomaiselle. Hänellä oli yllään jonkinlainen ihmeellinen, musta
sotilaspuku, toisenlainen kuin kaikkien muitten, sillä hän tahtoi
muodostaa oman legionan. Tuossa puvussa hänen ruumiillinen laajuutensa
vasta oikein pääsi vaikutukseen. Palvelusväki ei alussa tahtonut
tätä omituista ilmiötä oikein kunnioittaa, mutta pian sai se tuta
mestarinsa. En unhota, millä ylhäisellä alentuvaisuudella hän pani
portierin sytyttämään sikariaan, astuttuaan oivallisen päivällisen
jälkeen hotellin portaille säätä silmäilemään.
Tuttavani sairashuoneesta kertoi:
"Tulin tänne kolmen ruotsalaisen kera. Minun Atheenaan saapuessa olivat
kaikki rykmentit pari päivää aikaisemmin jo lähteneet rajalle. Ilma oli
täynnä 'zito polemosta', sotaa. Sanomalehdet sanoivat: Jahka olemme
löylyyttäneet Turkin, niin käykööt Europa sitte kimppuumme, tappelemme
viimeiseen veripisaraan asti.
"Meidän innostuksemme jotenkin pian laimeni lähemmin tutustuttuamme
kreikkalaisten luonteeseen. Me pohjolaiset olemme oppineet ensin
ajattelemaan ja sitten puhumaan, mutta kreikkalaiset eivät ajattele,
vaan ainoastaan puhuvat.
"Saatuamme univormut ja varustukset läksimme sitten Voloon, joka oli
täpö täynnä Larissaan matkustavia sotamiehiä. Sinne pyrimme mekin.
Samassa junassa läksivät armeijan luo ratsuväki- ja tykistörykmenttien
upseerit, jotka olivat erittäin kohteliasta väkeä. Suurin osa heistä
oli opiskellut Ranskassa.
"Larissa oli sinne saapuessamme niin täpötäynnä väkeä, ettei ollut
kyyhkysen pesääkään joutilasta meille kortteeriksi. Upseerit makasivat
käytävissä ja sotamiehet turkkilaisten tuvissa — Larissa on hyvin
turkkilainen kaupunki. Kaupungin ulkopuolella on tosin kasarmi, johon
mahtuu noin 80,000 miestä, mutta se oli niin kaukana kaupungista, että
meitä ei haluttanut sinne lähteä — eikä muitakaan.
"Alkoi sitten pitkä, yksitoikkoinen odotus, tulisiko siitä sotaa, vai
eikö. Aamusta iltaan pelattiin korttia ja juotiin 'usua' (rahvaan nimi
mastikaliköörille). Ruoka oli perin huonoa — keitettyä lampaanlihaa
öljyssä ja öljyä keitetyssä lampaanlihassa, siihen ajan pitkään
kyllästyy.
"Ja ravintoloihin oli yhtä turha yrittää, kuin väkirynnäköllä
valloittaa taivasta. Ja ne, jotka sisään pääsivät, eivät näkyneet siitä
paljoakaan kostuneen.
"Eräänä iltapäivänä vihdoin kuului omituista kuisketta siitä, että
sota alkaisi. Kaikki katsoimme toisiimme, mutta ei kukaan tiennyt sen
enempää. Sinä iltana huudettiin tavallista enemmän 'zito polemosta'
(eläköön sota). Kreikkalaiset sotamiehet olivat humalassa aamusta
iltaan. Edhem pasha kuuluu sittemmin lausuneen, että kolmesta
vangitusta kreikkalaisesta oli aina kaksi humalassa.
"Ennustus ei ollut väärä. Mutta sota alkoi siitä huolimatta niin,
ettei sitä kukaan aavistanut. Turkkilaiset kävivät rajan poikki
kreikkalaiselle alueelle ja alkoivat luoda varustusta. Euzonit
(kreikkalainen kansalliskaartti) olivat silloin vahdissa, ja heidän
mielestään oli tämä toki hieman kummallista. He kiinnittivät painetit
kivääreihinsä ja käskivät vieraita tiehensä. Kun turkkilaiset eivät
käskyä totelleet, niin antoivat euzonit heille äkkilähdön, ja sota oli
alkanut. Kreikkalaiset riemuitsivat. Mutta Edhem pasha lupasi juovansa
ensi kahvit Larissassa ja toiset Akropoliilla Atheenassa. Mutta
kreikkalaiset luulivat, että tämä pikku voitto pelottaisi Edhem pashan
ja saisi hänet tuumansa sikseen heittämään.
"Jo ani varhain seuraavana aamuna marssi yhdestoista jalkaväkirykmentti
Turnavoon, ja päivän kuluessa seurasi sitä rykmentti toisensa perästä.
Myrskyisellä riemulla tervehdittiin Konstantinon rykmenttiä, lieneekö
sitten syynä innostukseen ollut sen sotainen kunto, vaiko se seikka,
että se oli ainoa, jolla oli — soittokunta etunenässä. Illalla saapui
uusia rykmenttejä Volosta, ja nämä marssivat suoraa päätä Trikkalaan,
josta ne seuraavana aamuna saivat palata, marssien viisitoista
tuntia yhtä mittaa, lepäämättä. Ei kukaan näet tiennyt, minne heidän
oikeastaan oli määrä mennä. Meistä alkoi tämä tuntua vähän kummalta,
kun ei tietty minne ensimmäiset rykmentit sijoitettaisiin. Kahdeksan
tuntia levättyään saivat ne marssia Turnavoon.
"Seuraavana aamuna kuului kummia. Taivas oli selkeä, mutta etäältä
kuului ukkosen jyrinää. Olimme silloin vielä Larissassa. Kiiruhdimme
valleille katsomaan. Tuolla Matin luona alkoi leikki.
"Ensimmäisten joukossa, jotka rajalle lähtivät, oli muukalaislegiona,
jonka etupäässä reippaat skandinaavit, uljaan tanskalaisen luutnantti
Langen komentamina, marssivat.
"Tykkien jyrinää kuului nyt lakkaamatta. Minä olin jäänyt
muukalaislegionasta jäljelle Larissaan. Torstaiaamuna lähdin muutamain
toverien kanssa matkaan Larissasta ambulanssivaunuilla, ja meillä oli
ilo 10 minuutia kuluttua kaatua kaikkinemme päivinemme syvään hautaan
— kuskimme kelvottomuuden vuoksi. Kuski oli kreikkalainen lääketieteen
kandidaatti, joka oli opiskellut Wienissä. Olimme liian hartaasti
keskustelleet hänen kanssaan iloisesta wieniläiselämästä. Kuperkeikassa
yksi hevonen taittoi jalkansa, ja me olimme vähällä henkemme menettää.
"Tultiin sitten Turnavoon, jonne juuri kannettiin 26 haavoitettua.
Siellä tapasin tanskalaisen kirjeenvaihtajan, joka edusti 'Kristligt
Dagbladia'. Hän oli jättiläinen ruumiiltaan, mutta ei rohkeutensa
puolesta. Lähdimme heti paikalla yhden osaston kanssa Mätiin, jossa
paraillaan taisteltiin. Muut jäivät erään pienen talonpoikaistalon
viereen, jonne haavoitetut tuotiin suojaan. Minä hain joukon
vapaaehtoisia, jotka olivat asettuneet eräälle vuorenharjanteelle Matin
luoteiselle puolelle. Allamme oli kreikkalaisia jalkaväkirykmenttejä
vuoriston rinteillä. Illalla turkkilainen ratsuväki teki kolme
epäonnistunutta yritystä murtaa kreikkalaisen rintaman, mutta surkeasti
heidät ajettiin peräytymään.
"Turkkilaisen ratsuväen peräydyttyä hälveni taistelu. Ei tapahtunut
mitään kummempaa. Seuraavana päivänä alkoi ammunta jo k:lo 1/2 4
aikaan aamulla. Kreikkalainen tykistö ampui erinomaisen tarkkaan ja
kiivaasti. Päivän kuluessa se tukki kolmen turkkilaisen patterin suun,
erään yhdellä ainoalla granaatilla, joka räjähti keskellä turkkilaista
patteria ja hävitti ympäriltään kaikki. Patterin miehistöstä ei
kukaan hengissä pelastunut. Puolipäivän aikaan kuljin toisen kerran
taistelulinjan poikki. Silloin toin mukanani toisella puolella oleville
ystävilleni hyvän lelun — olin Turnavosta löytänyt ison pullon
konjakkia, joka nyt veljellisesti jaettiin.
"Meitä oli käsketty käymään seuraavana aamuna k:lo 7 aikaan
turkkilaisten patterien kimppuun. Tuli sitten ruokakäsky, ja tuokiossa
olimme kaikki kuppinemme jalkeilla, saadaksemme osamme tuosta öljyssä
keitetystä lampaanlihasta. Mutta meidän siinä seistessä alkoi kuulua
ihmeellistä mutinaa, ja siellä täällä voimakkaampi ikäänkuin harmin
ilmaus. Se läheni, kulki rivistä riviin: God damn! Diavolo! Parbleu!
Donnerwetter! ja viimeksi Fanden! Perhana! — nyt olemme saaneet käskyn
kiiruumman kautta marssia tiehemme. Ei edes jouduttu syömään, vielä
vähemmin juomaan. Kreikkalaiset väittivät, että turkkilaiset olivat
pestanneet venäläistä ratsuväkeä, pitivät muuta samanlaista hurjaa
puhetta, pelottelivat toisiaan miehestä mieheen."
[Kuva: Kreikkalainen saarilta.]
"Me muukalaiset olimme peräydyttäissä takajoukkona. Lange komensi:
'Eteenpäin ja pitäkää suu kiinni!' Liikkeelle lähtö oli niin kaikin
puolin mallikelpoinen ja sotilaille sopiva, kuin suinkin.
"Liikkeelle oli vaan lähdettävä, yön pimeyteen Thessalian rajattomalle
lakeudelle, jota palavat kylät valaisivat hohteellaan. Pitkät, mustat
jonot pyrkivät mutkaillen Turnavoa kohti. Marssi kävi yhä kiivaammaksi
ja kiivaammaksi. Edellämme kulkivat italialaiset. He alkoivat jo väsyä.
Luutnantti Lange kantoi jo kahta heikäläistä kivääriä olallaan ja ajoi
väsyneitä edellään. Ei kukaan silloin aavistanut, mitä se yö vielä oli
mukanaan tuova. Väsymys oli muuttuva epätoivoksi.
"Turnavossa jo paloi muuan talo. Eräs vanha ämmä oli kuullut, että
turkkilaiset olivat tulossa, hän oli päättänyt sytyttää rakennuksen
jo heille valmiiksi ja riensi nyt kiiruumman kautta pakoon valkeansa
äärestä.
"Erosin muista kuivuneen virran yli vievän sillan luona, kulkeakseni
kentän poikki sairashuoneelle, mutta sieltä olivat jo kaikki matkaan
lähteneet. Ainoastaan sairashuoneen vanha päällikkö ja eräs nuori
lääkäri oli jäänyt jäljelle. Eräästä huoneesta kuului kuitenkin
kolinaa, ja kun lupaa kysymättä astuin sisään, niin näin siellä
syötävän illallista kaikessa rauhassa. Siellä istui tanskalainen
korpraali Jörgensen, eräs punanenäinen tanskalainen kirjeenvaihtaja,
'Kristligt Dagbladin' kirjeenvaihtaja, eräs ranskalainen
kirjeenvaihtaja, joka oli saanut ilkeitä ratsastushaavoja, sekä makasi
kuumetta sairastaen lattialla. Suuressa viheriäisessä damashanissa oli
vielä vähän viiniä, huolimatta siitä, että nuo herrat olivat parhaan
kykynsä mukaan koettaneet sitä tyhjentää. Tähteet joutuivat minun
osakseni, ynnä yksi kovaksi keitetty muna ja leivän kannikka."
[Kuva: Maisema pohjois-Thessaliasta.]
"Sattumalta kävin ulkona ja keksin pihassa vaunut, jotka juuri olivat
lähtemäisillään. Ne heti otin haltuumme, ja nyt tuli vaan siitä tenä,
miten ne keskenään jakaisimme. Kirjeenvaihtajat kuljettivat tapansa
mukaan kerallaan kapsäkkejä ja paljon kaikenlaisia kamsuja, joiden
nyt piti ajaa herroiksi vaunuissa. Minä sitä sadattelin, mutta mitä
se auttoi. Lopulta sanoin: 'Ellette nyt heti nouse vaunuihin, niin
saatte, hitto vieköön, käydä jalan Larissaan.' Se tepsi!! Ulos hyökkäsi
'Kristligt Dagblad', punanenä, laahaten perässään suurta iljettävää
keltaista kohverttia, jonka hän pönkitti kuskipukille, ja viimeiseksi
linkutti mäelle ratsastushaavoja saanut ranskalainen. Jörgensen ja
punanenä päättivät ratsain pyrkiä Larissaan, muut nousimme vaunuihin,
ja sitten lähdettiin matkaan. Mutta pian temmattiin vaunujen ovi auki,
ja eräs majuri kiipesi sisään, sekä komensi kuskia kiirehtimään.
Mutta helpompi oli käskeä, kuin kiiruhtaa, sillä nyt oli maantielle
keräytynyt kosolta kuormastovaunuja, pakolaisten kalustovaunuja,
aaseja ja karjaa, jota paitsi rykmenttien piti sitä myöden kulkea.
Verkalleen, askel askeleelta pääsimme etenemään. Mutta äkkiä alkoi
ankara ammunta- 'Turkkilainen ratsuväki hyökkää päälle', huudettiin.
Ulos vaunuista hyppäsimme aika kyytiä, ensinnä majuri, joka oli
ennättänyt kadota, ennenkun vielä sain nokkaanikaan ulos ovesta. Pistin
patruunan kivääriin ja aprikoin, mikä tästä tästä lopulta tulisi. Ei
näkynyt mitään muuta kuin joka taholla kiväärien tulta, joka valaisi
yön pimeyden. Tomua oli tiellä polvia myöten, pöly ja savu lensivät
kurkkuun, niin että olimme vähällä tukehtua. Melu oli kerrassaan
huumaavaa. Naiset ja lapset huusivat, tuhannet lampaat, aasit ja
hevoset äänsivät, kuului kirouksia ja haavoitettujen hätähuutoja,
kaikki oli yhtenä suunnattomana sekamelskana. Ratsastajat lensivät
hevostensa selästä metriä korkealle ilmaan.
"Tykistö pyrki jalkaväen ohi. Sekasorto oli täydellinen ja
kauhistuttava. Inhimillistä tunnetta ei ollut rahtuakaan. Kaikki
ryntäsivät eteenpäin kuin villipedot. Talonpojat käyttivät ahkerasti
puukkoa. Vaunuja kaatui, ja ne jotka alle joutuivat, olivat kuoleman
omat. Tuolla pisti käsivarsi esille pyöräin välistä, täällä sääri.
Apu oli mahdoton. Tungoksessa ei ollut sitä ajatteleminenkaan. Usein
liikkui eteenpäin pitkiä matkoja tuntematta maata jalkainsa alla. Ja
kesken kaikkea jatkui ammuntaa taukoomatta. Rykmentit olivat kerrassaan
hajallaan. Trumpetinpuhaltajat torahuttelivat kokoontumissignaalia, ja
kutsumusta totteli noin 400 miestä, joiden joukossa oli jos jotakin
aselajia. Tuntikauden seurasin tämän ryhmän mukana. Ei ketään ollut,
joka olisi komentanut. Alakuloisina marssimme silloin eteenpäin pitkin
lakeutta, ei kukaan ajatellut edemmä kuin seuraavaa silmänräpäystä.
"Alkoi sitten kuulua ammuntaa kaukaa edestä päin, ja luulimme,
että turkkilainen ratsuväki oli meidät kaikki piirittänyt. Vihdoin
saavuimme toki Larissan luo pieneen kaupunginpuistoon, mutta ei
kenkään uskaltanut kulkea sen läpi vievää oikotietä, puistossahan
saattoi turkkilainen ratsuväki lymytä, hyökätäkseen pimeän suojassa
kimppuumme. Kuljettiin mieluummin ahdingon mukana jotakin valtatietä.
Kauhistus oli nyt vähän pienempi, kun tuli tiedoksi, että tie
Larissaan vielä oli auki. Astuimme alas suureen hautaan, joka erottaa
äkseerauskentän kaupunginpuistosta, ja sitä pitkin marssimme kaikessa
rauhassa eteenpäin. Jos olisimme turkkilaisia tavanneet, niin olisimme
ampuneet luodin heidän päänsä läpi, sitten saivat meille tehdä, mitä
tahtoivat, s.o. olisimme kallistuneet viimeiseen lepoon, ja se olisi
ollut melkein suloista kaiken tämän kurjuuden perästä. Sillan poikki
päästiin paremmin kuin olimme voineet toivoakaan. Tungos ei ollut
niin kamala, kuin olimme odottaneet. Mutta syynä siihen lienee ollut,
että talonpojat oli pakotettu pysähtymään sillan taakse kamsuineen,
karjoineen. Nyt tuli selville, että se ei ollutkaan turkkilainen
ratsuväki, joka oli meitä takaa ajanut, vaan pakeneva kreikkalainen
ratsuväki, jota kreikkalainen jalkaväki oli ampunut. Heitä oli kolme
kertaa käsketty pysähtymään, mutta kun vastausta ei saatu, niin ammunta
alkoi."
[Kuva: Kuorma-aaseja.]
"Kaikki ihmiset olivat menehtymäisillään uupumuksesta. Sotamiehet
makasivat katukivillä ja nukkuivat. Upseerit olivat kahviloissa, ja
heitä makasi niin taajassa, kuin silakoita tynnyrissä. Torilla tapasin
pari tanskalaista, joiden kera läksimme erääseen kahvilaan. Kahvilassa
istui pari muukalaislegionan miestä, jotka olivat tungoksessa vammoja
saaneet. He olivat koettaneet päästä sairashuoneeseen, mutta heitä
ei otettu vastaan, sillä yön kuluessa piti sairaalat siirrettämän
Voloon. Minkä vuoksi? Ei kukaan sitä arvannut. Saatoin heidät erääseen
sairashuoneeseen, jonka lääkärit tunsin. Mutta siellä oli juuri
saatu kaikki valmiiksi lähtöä varten. Lattialla makasi kaksi äsken
haavoitettua, joiden luona lääkärit puuhasivat. Muut sairaat oli jo
viety asemalle. Mitä merkitsi tämä kuumeentapainen kiire!? Larissaahan
oli puolustettava viimeiseen mieheen. Rautatietähän saatettiin kaikessa
rauhassa kuljettaa sairaat meren rannalle. Kysellen ja kummastellen
jätimme toverit lääkärien haltuun. K:lo oli silloin 1/2 5 aamulla;
lähdimme kortteeriini. Se oli aivan täpösen täynnä sairaita y.m.,
jotka hirmupaosta pelastuttuaan nyt makasivat lattialla ja valittivat.
Laskeusimme ääneti levolle muiden joukkoon ja makasimme kaksi tuntia.
Herätessämme oli tupa tyhjä, kaikki olivat lentäneet tiehensä, mutta
vasten tavallisuutta vallitsi kaikkialla epäjärjestys. Arkut, kapsäkit,
kannet selällään, vaatteita hujan hajan joka puolella. Joka sorkka
oli mennyt matkoihinsa. Sitten astui sisään luutnantti Certos, joka
muutoin aina oli niin iloinen, heitti lakkinsa tuolille ja päästi
syvän huokauksen. Turha oli häntä nyt puhutella. Nousin ylös, herätin
toverini, ja lähdimme yhdessä kaupungille. Hän astui kasarmille,
minä taas läksin etsimään erästä toveriani, josta edellisenä iltana
olin eronnut. Mutta häntä oli mahdoton löytää. Syyn sain kuulla
Volossa. Hän oli henkensä menettänyt. Luoti oli lopettanut tuon
iloisen, kelpo pojan. Mutta sodassa ei se ole merkillinen tapaus,
eikö niin? Läksin turhan etsimiseni jälkeen vanhan ystävämme Paterran
luo, joka oli väkijuomain kauppias. Siellä ei ollut ketään ihmistä.
Löysin perunasäkin, pistin sen pääni alle ja laskeusin rauhallisesti
nukkumaan. Tuskin olin ennättänyt nukahtaa, ennenkuin Paterra suurella
melulla ja elämällä hyökkäsi sisään. Kädessä hänellä oli säkki. Hän
avasi rahakaappinsa ja alkoi tulisella kiireellä kaappia kokoon
maallista omaisuuttaan, sekä rupesi sen tehtyään vietävästi potkimaan
sääriäni. Karjasin hänelle 'Diavolo', mutta se ei auttanut. Mitäs muuta
neuvoksi, tartuin kivääriini ja juoksin hänen kanssaan ulos kadulle.
Siellä ei näkynyt ainoatakaan ihmistä, kaikki puodit olivat kiinni.
Lyhyt pieni Paterra ukko juoksi niin, että rahat helisivät säkissä.
Oikein täytyi nauraa, sillä muutoin hän oli kaikista laiskoista
laiskin. Ja niin tulin pääkadulle. Siellä ei näkynyt kuin viisi
aliupseeria, Kysyin heiltä, mikä nyt oikeastaan koko maailmaa riivasi,
ja vaikka minä en osannut kreikkaa, eivätkä he taas mitään muuta, niin
sen verran kuitenkin ymmärsin, että kreikkalainen armeija oli lähtenyt
Larissasta, ja että meidän täytyi kiirehtiä asemalle. Ei kukaan ihminen
käsittänyt, miten oikeastaan kaikki oli tapahtunut. Kaikki oli ollut
ikäänkuin kamalaa unta vaan.
"Kävelin pitkin autioita katuja. Eräässä kadunkulmassa seisoi viiden
pienen lapsen kera nainen, joka itki. He olivat Turnavosta. Nainen ei
osannut asemalle, lapset eivät jaksaneet kävellä. Ja lisäksi vaimo
riepu tahtoi kuljettaa talouskapineensakin kanssaan. Minä kyllä en
osannut kreikkaa, mutta koetin kuitenkin parhaan taitoni mukaan hänelle
huomauttaa, että oli kerrassaan mahdotonta laahata mukanaan tuommoista
kalukuormaa. Pistin hänelle kainaloon tyynyn ja kaksi peitettä, sekä
annoin rattaille semmoisen potkun, että ne lensivät nurin. Otin sitten
kolme lapsista hoitooni, kaksi käsivarrelle, ja kolmas, poika sai
juosta sivullani. Ämmä huuti ja tahtoi rattaatkin mukaan, mutta minä
en siitä välittänyt, vaan astuin edellä. Hänellä ei silloin ollut
muuta neuvoa, kuin tulla perässä kahden jäljelle jääneen lapsensa
kera, mutta hiton äkäinen hän oli kiitokseksi ja ulvoi kuin susi. Kun
olimme tulleet niin lähelle asemaa, että saatoin sen hänelle näyttää,
niin jätin hänet oman onnensa nojaan, viiden lapsen kera, saatettuani
heidät ensinnä odottavain pakolaisten joukkoon. Minä läksin edellä
tuolle surullisen kuuluisaksi tulleelle Larissan asemalle. Siellä
vallitsi hirveä sekasorto. Pakolaisia oli tuhansittain, ja he toivat
mukanaan jos jonkinlaista kalua, joka tietysti oli kaikki muka saatava
matkaan. Eräs vanha ruma akka raahasi kanssaan peiliä, joka oli kaksi
kertaa pitempi, kuin hän itse. Mutta äkkiä vihlasi kerrassaan läpi
sydämen. Muuan halvautunut miesparka koetti raahata itseään asemalle.
Hän oli lisäksi kuuromykkä. Kun kauhu alkoi hänet kokonaan vallata,
niin kieritteli hän itseänsä eteenpäin pitkin hiekkaa, päästäen mitä
kamalimpia tuskan huutoja. Mitä tehdä? Auttaa emme voineet, emme
millään keinolla.
"Asemalla oli sekamelska hirveä. Upseerit vetivät sotamiehiä ulos
vaunuista, sotamiehet vuorostaan vaimoja ja lapsia. Se oli inhottava
taistelu, se näytti pelkurimaisuuden peittelemättömimmässä muodossaan,
ja voi niitä, jotka siitä kerran saavat vastata!
"Yksi vaunu oli vielä tyhjä. Siihenhän sopivat naiset ja lapset. Mitä
vielä! Kapsäkit ja jalkaväen upseerit olivat tärkeämmät pelastettavat.
Syntyi katkera viha, joka myöhemmin junan kulkiessa tuli näkyviin.
"Uupuneina, väsyneinä aloimme vaikean marssimme Velestinoon, itkeviä,
rukoilevia naisia ja lapsia ympärillämme, jota vastoin pelkurimaiset
upseerit, joiden olisi pitänyt viimeisinä lähteä, hyvinvoinnista
loistaen istuivat junassa, eivätkä vielä olleet haistaneetkaan
ruudinsavua. Ihanaa oli nähdä, kun eräs vanha kreikkalainen majuri
astui alas junasta, antaen paikkansa vaimolle ja kolmelle lapselle,
sekä itse lähti jalan astumaan. Nostimme kunnioittaen lakkiamme tälle
vanhukselle, ja jos turkkilaiset olisivat tulleet, niin paremman
toverin kanssa emme olisi voineet kuolla. Aurinko paahtoi polttavana
pilvettömältä taivaalta, pöly pyrysi kinoksiksi. Syrjäteiltä alkoivat
talonpojat meitä sitten ampua, ja ne kahdeksan tuntia, jotka tiemme
kävi rinnan tuon toisen tien kanssa, kuljimme alituisessa tulessa.
Tuskin olimme astuneet kolmea kilometriä, ennenkuin pieneltä
seitsenvuotiaalta pojalta, jota äiti kädestä talutti, luoti lävisti
pään, ja hän vaipui kuolleena äitinsä viereen, jonka valtasi
mielipuolen epätoivo. Tämmöiset kohtaukset seurasivat toinen toistaan,
niinkuin seuraavasta näkyy.
"Larissa oli perin siveellinen yhteiskunta, ja irstaus kukoisti siellä
mitä vähimmässä määrin. Yksi niitä harvoja sulottaria, joita siellä
oli, oli myös lähtenyt alas asemalle, pelastaakseen henkirievun ja
lisäksi vähän maallistakin hyvyyttä. Juna oli täynnä hänen entisiä
ihailijoitaan, mutta näistä ei kukaan tahtonut hänelle luovuttaa
tuumaakaan anastamastaan paikasta, saattaakseen oman kalliin
henkensä vaaran alaiseksi. Hänen täytyi lähteä jalan astumaan. Eräs
kreikkalainen herra muutti hänelle kilometrit kreikkalaisiksi mitoiksi,
ja kun hän sai tulokset kuulla, niin vihastui hän siitä niin kovasti,
että upotti kyntensä juureen saakka hänen kasvoihinsa. Tämä taas
ei herran mielestä ollut ensinkään hauskaa, ja hän antoi naiselle
semmoisen tönäyksen, jotta hän lensi nurin. Sitten syntyi taistelu,
jota ei voi sanoin kuvata, mutta varmaa on, että se oli enemmän
koomillista kuin surullista katsella.
"Ja sitten jälleen lähdettiin rannattomalle thessalialaiselle
lakeudelle.
"Tulipa tuossa tyttö mukanaan pieni koira, jonka kanssa hän varsin
lapsellisesti leikki, aavistamatta mitään vaaraa. Mutta sitten tuli tuo
kuuluisa 'sankarijuna'; kaikki ihmiset juoksivat alas ratavallilta,
mutta huolimatta kutsumisesta ei koira tahtonut tulla alas. Juna sen
katkasi keskeltä, ja tyttöriepu oli hyvin onneton, juoksi kuollutta
päätä silittelemään.
"Kreikkalainen luonne on itsessään vastenmielinen, mutta varsinkin
tällä surullisella pakoretkellä sen ilettävyys oikein selvästi tuli
näkyviin. Eräälle niistä korkeista silloista, jotka veivät maantien
poikki, oli paljon naisia sulloutunut. Äkkiä alkoivat sotamiehet
huutaa: Turkkilaiset tulevat! Sillalla tietysti heti syntyi kauhea
tungos, ja naisia putoili, saaden pahoja vammoja. Ei kellään ollut
aikaa, eikä halua toistaan auttaa, jokainen sai itseään auttaa parhaan
taitonsa mukaan. Eteenpäin vaan tahtoi kukin. Kiväärit vaakasuorassa
asennossa täytyi meidän ajaa naisia edellämme. He tahtoivat jättää
lapset, laahatakseen mukanaan vanhoja matrasseja.
"Kahdeksan tuntia yhtä mittaa marssittuamme tulimme Zagliin lähelle
Velestinoa. Silloin olivat voimamme lopussa. Vettä ei ollut missään,
ja rievulla pyyhkimme suusta, jopa kurkusta saakka tomua ja hiekkaa,
joka uhkasi tukehuttaa meidät. Ne olivat surullisia aikoja. Asetuimme
ratavallille ja odotimme junaa, viimeistä, jonka kreikkalaiset
lähettivät turkkilaisten käsiin joutuneesta Larissasta. Vihdoin tuli
juna. Se oli täpötäynnä. Katot uhkasivat painua lysään, väkeä seisoi
puhverteilla, istui höyrypannullakin — vaikka kuuma siinä lienee ollut
— mutta mukaan meidän piti päästä, ja mukaan me pääsimmekin." [Kuva:
Kruununprinssi Konstantin.]
"Kun saavuimme Volon lähellä olevaan vuoristoon, niin kone ei jaksanut
vetää mäen päälle, vaan juna läksi takaperin mennä huristamaan keskellä
yön pimeyttä. Tämä tietysti antoi aihetta uuteen peljästykseen. Saimme
sitten tuntikauden istua ja odottaa, kunnes apukone ennätti saapua ja
viedä meidät Voloon.
"Volossa oli tungos sietämätön. Huonetta ei ollut missään saatavana.
Makasin yötä eräässä puutarhassa vapaaehtoisten kanssa. Kaikki
odottivat turkkilaisia, ja makasimme kiväärit kädessä. K:lo 1/2 5
aikaan oli taas joka mies jalkeilla, ja puhuttiin, niin että ilma
oli aivan täynnä lorua. Kerrottiin mitä ihmeellisimpiä juttuja
edellisten päiväin tapauksista ja valehdeltiin oikein kreikkalaiseen
tapaan. Väki hurrasi vielä tulevain voittojen kunniaksi. Suuri syy
oli kreikkalaisilla sanomalehdillä, jotka eivät ilmaisseet, miten
epätoivoinen asema tosiaan oli, vaan yhä puhuivat kultaisista voitoista.
"Legiona oli nyt hajaantunut joka taholle. Minä olin joutunut yhteen
erään itävaltalaisen, belgiläisen ja kahden englantilaisen kanssa.
Lange oli saanut tanskalaisensa mukanaan Parsalaan. Jalat olivat
115 kilometriä pitkästä marssista niin rikki menneet, että nahka
lohkeili mukaan vetäissämme sukkia jalasta, kengät olivat veriset
ja hikiset, sekä selkämme kuin piesty. Kävimme aamulla uimassa, ja
se hieman virkisti voimiamme. Kaikki mitä olimme 54 viime tunnin
kuluessa eläneet, pyöri yhtenä sekamelskana päässä ja esti unta
saamasta. Odotimme turkkilaisia kaiken päivää, mutta heitä ei kuulunut,
Sain kuulla, että seuraavana päivänä lähtisi laiva Atheenaan k:lo
1 j.pp. Olin jo k:lo 9 aamulla rannassa, ja silloin oli laiva jo
niin täpötäysi, ettei kannellakaan enää ollut makuusijaa saatavana.
Pääsinhän kuitenkin kyökkiin ja sain istua siellä sohvalla. Synkkää
oli ajatella, että pitäisi istua 33 tuntia tässä ahdingossa, ilman
ruokaa ja taukoomattomassa melussa ja lasten huudossa. Meri oli
kauan ollut tyvenenä, mutta nyt Herra vielä kurjuuden lisäksi päästi
myrskyn valloilleen. Oli sekä surkeata että hullunkurista katsella
nuoria neitosia, kun he niin elegantisti kuin suinkin koettivat
maksaa pikkuveronsa kaloille. Ponnistus puserti kyyneliä monenkin
silmistä, ja nyyhkytykset ilmaisivat, että hyvinvointi ei ollut oikein
kiitettävä. Laattioilla, kannella, kaikkialla makasi rahvasta. Tuon
tuostakin vihlasi varottava huuto läpi ilman, ja muut, jotka olivat
onnellisemmassa tilassa, säestivät sitä naurullaan. Salongin pöytä
oli kaikkien bebeitten, pikkulapsien yhteinen vuode, ja minulle on
kerrassaan arvoitus, miten asianomaiset mammat saivat pikku vesansa
loukkaantumatta ja vaihtumatta pelastetuksi tästä muurahaispesästä.
Minä seisoin ja makasin kiväärini nojalla. Sohvani olin luovuttanut
eräälle naiselle, joka oli niin sairas, että Jobin kärsimykset olivat
lapsenleikkiä sen rinnalla, mitä hän sai kestää. Uimatta ollen koetimme
vedellä ja konjakkitilkalla lohdutella itseämme joka kerta, kun joku
asettui istumaan marssin väsyttämäin jalkainime päälle.
"Riemastuksella tervehdimme seuraavaa aamua tämän tuskallisen yön
jälkeen, ja pian olimme kiivenneet erääseen pelastusveneistä, johon
rauhassa tungokselta valmistimme itsellemme oikean pikku paratiisin.
Seuralaisena meillä oli eräs ranskalainen tai italialainen lääketieteen
kandidaatti, joka oli sodassa käynyt Charlottan nimellä. Hän oli
oikea pilantekijä parasta laatua. Huvikseen hän teki kiusaa kaikille
saksalaisille laulamalla parodiaa 'Wacht am Kheinistä', eikä hän
koskaaan laiminlyönyt tilaisuutta, milloin vaan saattoi esittää
sitä jollekin "Das grosse Vaterlandin" asukkaalle. Näiden viimeksi
mainittujen luona hän sen vuoksi oli vähemmässä suosiossa.
"K:lo 1/2 7 illalla löi pelastuksen hetki. Saavuimme Piraioon, ja
olimme onneksi ensimmäisiä, jotka saimme veneen ja pääsimme maihin.
Kreikkalaisparat, joita heidän omat lehtensä ovat niin surkeasti
petelleet, olivat repiä vaatteet paältämme kuullakseen uutisia.
Minä olin niin sairas, että minut vietiin Evangelismos hospitaliin,
jossa jonkun aikaa makasin. H.M. Kuningatar kävi sairashuoneessa
ja voitti hienolla yksinkertaisuudellaan ja ystävällisyydellään
sairaiden sydämet. Hän on siunaus Kreikalle, ja saakoon hän vielä
kauan harjoittaa siunausta tuottavaa hyvyyttään. Eräänä päivänä astui
sairashuoneeseeni herra, puhui ruotsia, oli hiton ystävällinen, sekä
teki viineillä, sikareilla ja ystävällisellä kohtelulla elämäni
valoisemmaksi. Kertomukseni on nyt lopussa, ja kun loppu on hyvä, niin
on kaikki hyvin."