Paksulta oli vielä lunta molemmin puolin rautatietä, häikäisevän
kiiltävät, rikkomattomat kentät, kun juna huhtik. 13 p. läksi Helsingin
asemalta kiidättäen minua etelää kohti. Järvet olivat vahvassa jäässä,
melkein yhtä lujassa kuin keskitalvella. Mutta metsät olivat jo
peseytyneet puhtaiksi kevättä odotellessaan, ja keväimen tuntu oli jo
ilmassakin. Se kasvoi, kehittyi, kypsyi nopeasti matkalla. Pietarissa
Neva paraillaan purki jääpeitettään, ja siitä eteenkäsin maa oli
melkein sula. Kaiken päivää näkyi suuria sulia lakeuksia, joilla ei
kuitenkaan ollut vielä vihannuutta. Seuraavana aamuna ajaa vilistimme
sivu Grodnon vanhan, romanttisen kaupungin ja sen monien katolisten
kirkkojen.
[Kuva: Olympian Zeus.]
Kun katsoin ulos ikkunasta, niin oli maa kokonaan vihanta ympärillämme,
joka paikassa kasvoi veres ruoho, ja laihot olivat kaikkialla
vehmastuneet. Monissa pensaissa alkoivat lehdet olla hiirenkorvalla,
mutta puut olivat paljaina. Ja varsinkin nukkui koivu vielä
liikahtamatta talviunta. Sillä kannalla näytti sitten luonto pysyvän
sen päivää. Yön aikana kiidätti höyryhepo junan poikki Venäjän ja
Itävallan rajan, sekä Mährin halki Wienin tasangolle, jossa kevät jo
oli paljon pidemmällä. Ruohon ja laihojen viheriä oli mehevämpää ja
useimmissa puissa lehti oli, haahmolla. Hedelmäpuut kukkivat, sää
oli lämmintä kuin kesällä. Samana päivänä, lauantain illalla astuin
Wienissä uuteen junaan, joka yön kuluessa Semmeringin yli vei läpi
Steyermarkit, Kärnthenit ja Krainit Alppien suvipuolelle, Adrian meren
rannalle. Siellä oli täysi kesä, ja kastanjat kukkivat. Viimeisellä
taipaleella oli täytynyt jo koivunkin lämmetä ja avata vastahakoiset
nuppunsa. Pääsiäispäivänä astuin Triestissä laivaan, joka kuljetti
minut Patraaseen, Korinthon lahden rannalle. Torstaina saapuessani
sinne paahtoi aurinko jo kuumemmin kuin meillä sydänsuvella. Muutamassa
päivässä oli talvi vaihtunut kypsäksi kesäksi.
Triestissä sain ensimmäiset tiedot sodan alkamisesta, ja Muniessa
viestejä ensimmäisistä tappeluista. Laivalla oli seitsemän nuorta
kreikkalaista, jotka palasivat kotimaahan taisteluihin osaa ottamaan;
onko ihme että uutiset ahmittiin.
Oli siis tosiaan syttynyt sota, tuo kauan odotettu ja pelätty. Minun,
joka tulin rauhallisesta pohjolasta ja pitkin matkaa olin nähnyt vaan
levollisesti puuhailevia ihmisiä, oli vaikea päästä siihen tuntuun ja
käsitykseen. Laiska "Thebe", oivallinen kyökki ja ihana Adrian meri
eivät tahtoneet antaa mielessä valtaa sotaisille vaikutuksille.
Suuri nautinto oli päästä keskeltä talvea näihin leutoihin, lämpimiin
maihin, antaa zefyrin hyväellä kasvojaan, vaipua syviin mietteisiin
tuon meriveden edessä, joka oli aivan laivan ääressäkin niin sinistä,
että oli vaikea omia silmiään uskoa. Yöllä oli laivan vanavesi
täynnä säkenöiviä, sävähteleviä fosforivalkeita, ja tähdet tuikkivat
melkein sysimustalta taivaalta. Mutta kuinka se oli kuollutta, tuo
eteläinen meri, jonka aaltoja ennen Venetsian lukemattomat alukset
viiltelivät ristiin rastiin. Emme nähneet ainoatakaan purjetta taivaan
rannalla, ja aniharvat olivat ne höyrylaivat, jotka vastaamme tulivat.
Eläinmaailmaakaan ei ollut ulapoilla kuin kalalokit, jotka väsymättä
seurailivat laivaa, noukkien tähteitä, joita siitä heitettiin mereen.
Korkeat vuoristot ja monet saaret jäivät vasemmalle kädelle meidän
ajaessa etelää kohti pitkin Dalmatian rannikkoa. Tiistaina katosi
maa kokonaan näkyvistämme, keskiviikkona ilmestyi usvain keskeltä
Albania korkeana ja jylhänä. Kuljimme jotenkin likeltä sen ruskahtavia
alppirantoja, jotka jyrkästi suistuivat mereen. Niillä kasvaa
ainoastaan harvassa matalia vuoripetäjiä ja pensaita, ihmisasunnoita
ei näe juuri ensinkään. Kun saavuimme lähemmä Korfua, alkoi kuitenkin
näkyä kyliä korkealla vuoriston kupeilla. Kiikarilla hyvin erotti
niiden talot, jotka kohosivat toinen toistaan korkeammalla, ynnä
kypressit, joita yksitellen ja ryhmissä seisoi kylissä ja niiden
ympärillä. Nuo kylät olivat kuin linnoituksia, pääsemättömissä
paikoissa. Ne herättivät uteliaisuutta. Järjestyneistä oloista
tulevalle oli omituista nähdä yhteiskuntia, jotka ovat alituisen vainon
alla. Miten tuolla elettiin, mitä ajateltiin? Siellä vallitsi yhä
verikosto, sortc väkivalta lauhtumatta. Nuot kotkanpesät olivat mykkiä
ja mykkiä oli niinikään kaksi turkkilaista linnaa, jotka vielä edempänä
tulivat näkyviin. Kaikki kiikarit kääntyivät niitä kohtaan, mutta ei
vähinkään merkki osottanut vielä vihollisen tuhotöitä, ei ainoatakaan
vainosavua noussut tuolta mahtavalta rannikolta.
Etelätuulilla on Välimerellä ilma utuista, ja niinpa olimme jo varsin
lähellä Korfua, ennenkuin sen piirteet selvenivät autereista. Kerkyra,
joksi kreikkalaiset kutsuvat saarta, näyttää pohjoiselta puolen
läkestyttäissä ihastuttavan kauniin homeerisen maiseman. Vuoristot
kohoovat merestä plastillisin piirtein yleten kahdeksi korkeaksi
huipuksi, jotka vallitsevat koko saaren ja meren sen ympärillä
kymmenien penikulmaan päähän. Kupeiden muovailu on monivaiheista,
rikasta ja hyväsuhteista, niitä peittää jotenkin runsas vihannuus,
oliivi- ja kypressimetsät ynnä valkoiset kylät. Se oli kuin faiaakien
maa, jota Odysseus, kauan kierreltyään meren heittelemänä, lähestyi
hataralla lautallaan.
Kerkyrassa sain nyt ensi kerran astua jalkani Kreikan klassilliselle
pohjalle. Mutta ennenkuin laivasta päästiin maihin lähtemään, oli
paljon puuhaa kreikkalaisen lääkärin kanssa, joka tuli tutkimaan sen
terveydentilaa. Toinen toisensa perästä matkustajat marssivat hänen
ohitseen kasvojaan näyttäen. Ennenkuin tämä komedia oli päättynyt,
oli jo kuitenkin tohtorilta suurella jännityksellä kysytty uutiset.
Tohtorin hymyilevästä naamasta saattoi päättää, että ne eivät olleet
huonoja.
Sota oli julistettu, pitkin Thessalian rajaa oli taisteltu,
kreikkalaiset olivat joka paikassa voitolla, marssivat Epirokseen,
pommittivat Prevesaa, vahvaa turkkilaista linnaa, joka vallitsee
Artan lahden suun. Kolme tai neljä tornia oli jo maahan ammuttu, ja
viimeisetkin varustukset olivat lankeamassa. Huhu kertoi, että Prevesa
samana aamuna oli antautunut.
Kas siinä tukko hyviä viestejä, jotka saivat kreikkalaiset matkatoverit
ilosta säteilemään.
Etelässä ovat hämärät lyhyitä, kirkasta päivää seuraa nopeaan yö.
Niinpä tuikkivat tähdet jo tummalta taivaalta, ennenkuin olimme veneen
tinkineet, joka vei meidät maihin. Kaupungissa sytytettiin valot
lyhtyihin ja ikkunoihin. Muuan opas johti meitä pitkin sen kapeita,
mutkaisia katuja torille, jonka varrella oleviin kahviloihin riensimme
sanomalehtiä lukemaan. Suuret ihmiskimput piirittivät niitä, kuunnellen
kun joku arvon mies luki ääneensä ja lisäsi tekstiin valaisevia
selityksiä. Bulevardilla, joka kulki torin sivua, kuhisi vilkkaasti
keskustelevaa yleisöä. Suurta huomiota ja yleistä ihailua herätti
kookas tanskalainen upseeri, joka vapaaehtoisena lähti sotaan ja nyt
käyskenteli edes takaisin promenaadilla.
[Kuva: Korfun bulevardi.]
Ilta oli niin lämmin, kuin Suomessa ainoastaan lämpimimpänä kesäyönä.
Hikisenä, hattu kädessä astelin kreikkalaisen rinnalla. Kaikki osotti,
että nyt olin uusissa ilmanaloissa. Bulevardeilla kasvoi etelämaisia
puita, monenlaiset tuoksut täyttivät ilman, ja ympärillämme lenteli
loistavia kärpäsiä, jotka välkähtelivät kuin tulikipunat pimeässä.
Kaupungissa liekkumoitiin riemussa, mieliala oli täynnä toivoa, ja
kaikkialla haasteltiin voitoista. Kaikki puhuivat vapaasti toisilleen,
aivan tuntemattomat ihmiset lyöttäytyivät oikopäätä keskusteluihin, ja
pian liittyi meihinkin joukko Kerkyran miehiä, jotka lisäksi rupesivat
isänniksemme ja juottivat meille kahvia ynnä mastikalikööriä voittojen
kunniaksi. Me puolestamme muistimme heitä pienellä puheella, toivottaen
kreikkalaisille aseille edelleenkin menestystä, ja puhe lankesi hyvään
maahan.
Korfun sanomalelitipahasille oli sota kasvattanut kotkan siivet.
Yhdessä tuokiossa olivat ne laajenneet jokapäiväisiksi, ja sitä paitsi
jokainen vähänkin tärkeämpi sähkösanoma sai langoista lentää suoraa
päätä kirjapainoon ja sieltä lihavin kirjaimin lähteä poikasten käsissä
karkaamaan kaupungille. Pari kertaa meidän siinä istuessa saapui uusia
lisälehtiä, Jo kaukaa kuuli niiden tulon. Sanomalehtipojat juoksivat
kilvan, hyökkäsivät esille kuin tuuliaispää, huutaen voimainsa takaa
lehtiään. Nämä menivät kaupan kuin kuumilla kivillä, tuskin joutuivat
ruskeat likaiset kourat keräämään pieneen nahkalaukkuun lanttiloita,
joita joka puolelta kurotettiin, ja lehtien sisältämät tiedot joutuivat
sitten lähtökohdaksi uusille keskusteluille ja pohteluille. Yhä saapui
Atheenasta vaan suotuisia tietoja, eikä mikään soraääni häirinnyt sitä
toivorikasta mielialaa, joka kaupungissa vallitsi.
Ennenkuin yön suussa pääsimme laivaan soutamaan, otti muuan hieno
kreikkalainen herra meidät haltuunsa ja kuljetti pitkin monimutkaisia
katusokkeloita alas sataman ääressä olevaan kahvilaan. Nimikortista
näimme, että hän oli Kerkyran vapaaehtoisia vastaanottavan
komitean presidentti. Kuultuaan meidät filhelleeneiksi piti hän
velvollisuutenaan osottaa meille kohteliaisuutta. Kahvia, mastikaa,
raitista vettä ja runsasta kaunopuheliaisuutta, kas siinä mitä hän
tarjosi. Kahvi annettiin pienistä kupeista, joiden pohjalla oli paksu
sakka; se oli vetelää kuin velli ja valmiiksi imellettyä. Mastika
taas on hartsille maistuvaa mietoa likööriä. Sekin taitaa samoin kuin
kahvi olla alkuaan turkkilaista, mutta kreikkalaisten tapoihin niin
juurtunutta, ettei sodasta huolimatta kukaan muistanut sen barbaarista
alkuperää.
Ensi tuttavuus kreikkalaisen kahvilan kanssa ei ollut aivan edullinen.
Se oli perin likainen. Lattialla paksulta punertavaa multaa, jota oli
jaloissa kuljetettu, kuravettä, törkyä jos jonkinlaista, pöydällä
lainehti vettä, mastikaa ja viiniä, tuolit ontuivat, ja tarjoilua
hoiti repaleiseen takkiin puettu mutta kiltin näköinen garconi, jonka
leuasta pitkä hoitamaton parransänki huusi veistä. Emme kauan istuneet,
ennenkuin ensimmäiset klassilliset kirput filhelleeniläisyydestämme
huolimatta tutkivat meidän säärivarsia.
Mutta ken tätä huomasi tuolla innostuksen hetkellä. Kerkyralaiset
puuhasivat suurta vapaaehtoista joukkoa, jonka kiiruumman kautta
piti lähteä Epiroon vuoriin taistelemaan. Eräs retken johtajista oli
juuri kanssamme, hehkuva, tumma, kookas mies. Sissisodan vaaroista
puhuttaissa hän mahtavalla paatoksella ojensi kätensä rajalle päin ja
huudahti:
"Parempi kuolla noilla vuorilla isänmaan edestä, kuin virua kotona
joutilaana!"
Korfu on suosituimpia olopaikkoja kevättalvella, sen ilmanala on
yhtä leutoa kuin Madeiran. Albanian alpit suojelevat saarta kylmiltä
tuulilta. Kasvullisuutta kiitetään erinomaisen runsaaksi. Kaupungissa
on useita suuria hotelleja ja siellä tulee toimeen melkein vaikka millä
kielellä. Saarella olisi ollut paljon nähtävää, muun muassa Itävallan
keisarinnan kuuluisa, autio huvilinna, mutta laivan kello kiirehti
matkaan.
Korfusta saimme uusia matkatovereita, nimittäin turkkilaisen konsulin,
joka vaimonsa, dragomaaninsa ja pappinsa kera sodan aljettua matkusti
Kreikasta pois. Hän oli pieni hienonen mies, käveli laivan kannella
koruommelluissa tohveleissa, kädet selän takana ristissä, fetsi
päässä ja nenä tavallista könkösemmän näköisenä noloudesta keskellä
kreikkalaista voitonriemua. Hän koetti lohduttaa itseään sillä,
että kuiskaili ulkolaisten korvaan ei ensinkään uskovansa näitä
sotaviestejä. Pappi oli parrakas, pitkä mies, turbaani päässä ja
roimahousut jalassa, dragomaani taas komea albaani. Rouvan satuin
näkemään hunnuttomana, mutta en tiedä, kumpi siitä enemmän säikähti,
hän vai minä.
Seuraavana aamuna olimme anivarahin kannella, sillä toivoimme
kuulevamme Prevesan pommituksen. Mutta laiva ei poikennutkaan
Leukaaseen, kuten olimme luulleet, ja Prevesa jäi meistä ison matkan
päähän.
Leukaan eli Santa Mauran vuoristot jäivät vasemmalle, oikealla
kädellä oli meillä aivan ääressämme ruskea korkea Ithaka, Odysseun
kuulu koti. Se on kauttaaltaan perin karua, paljasta maata, ja samoin
Kefallonia, jonka korkea harjanne sitte alkoi haimentaa meriautereitten
yläpuolelta. Se pysyi kauan näkyvissämme, syvälle Korinthon lahteen
saakka.
Kreikkalaiset matkatoverit olivat miellyttäviä ja sivistyneitä
nuorukaisia. Kaksi, joilla oli mustiksi paahtuneet kasvot ja päässä
isot korkkihatut, tuli Bombaysta saakka. Wienistä tuli kolme
lääketieteen ylioppilasta, joiden aikomus oli ruveta välskäreiksi
armeijaan. He olivat kaikki nuoria poikia. Komea tummaverinen
lääkäri, jolla oli jättiläisviikset, saapui Parisista. Ja eräs pieni
kyttyräselkä vihdoin oli lähtenyt Wienistä matkaan antaakseen tietoja
perustamalleen uudelle sähkösanomatoimistolle. Korfussa, Patraassa,
pitkin matkaa hän keräsi kreikkalaisista lehdistä uutisia ja sepusti
niistä pitkiä sähkösanomia toimistolleen. Hän oli Atheenan yliopiston
rehtorin poika ja Itävallan keisarinnan kreikankielenopettaja.
[Kuva: Vanha hautapatsas Atheenasta.]
Tämä seura antoi minulle alkukäsityksen nuoresta Kreikasta. He
olivat kaikki läpeensä länsimaisia, suurkaupunkien lapsia, ja täynnä
luottamusta siihen suureen sivistystyöhön, joka helleeneillä on
itämailla; vilkkaita, kevytmielisiä nuorukaisia, iloissaan sodasta ja
voitoista. Sodan varjopuolilla ei näyttänyt heidän ajatuksissaan olevan
mitään sijaa.
Mutta heidän innostuksensa ei tuntunut olevan kovin syvällä, eikä se
muukalaista vakuuttanut. Se päinvastoin synnytti ensimmäisen epäilyksen
niitä hommia vastaan, joihin kreikkalaiset olivat niin suurella melulla
ryhtyneet. Eikä kukaan näistä herroista sittemmin päässyt Atheenaa
kauemmaksi. Mutta revolverit oli jokaisella taskussa, ja ampumista
harjoiteltiin missä vaan oli tilaisuutta.
Laiva kulki sitten jotenkin läheltä Akarnanian korkeita vuoria
Korinthon lahteen, jonka suupuolessa Patras on. Vesi, joka siihen
saakka oli ollut sinisen sinistä, muuttui nyt vihreäksi. Merimiehet
sanovat värin vaihtelevan syvyyden mukaan. Aivan matalilla paikoilla
on se melkein ruskeata. Tämä vaihtelu tekee meren Kreikan rannikolla
niin väririkkaaksi ja kauniiksi, etenkin semmoisina aikoina, kun
taivaalla on monenlaisia pilviä. Taivaanrannalla on vedellä violetti
vivahdus, joka selittää, miksi Homeros kutsuu merta viininkarvaiseksi.
Peloponneson rannikko pilviä pitävine vuorineen kohosi yhä korkeammaksi
edessämme. Kaunis oli katsella mahtava Erymanthos, jonka suipot,
vielä lumen peittämät huiput näkyivät rannikolla olevain vuoristojen
takaa. Sen rinteillä Herakles ennen vanhaan otti kiinni tuon suuren
metsäkarjun, josta vielä meidän päivinä puhutaan.
Patraassa merimatkamme päättyi, suureksi huojennukseksi niille,
joissa eivät italialaisen kokin laitokset tahtoneet pysyä. Kymmenet
veneet piirittivät laivan, joka ankkuroi satamaan, joukko repaleisia
soutajia anasti "Theben" väkirynnäköllä ja kävi matkustajoihin käsiksi,
tarjoutuen heitä maihin viemään. Veneestä vaadittiin vaan — 20 drakmaa.
Kun oli tuntikausi tingitty, niin saatiin tuo hinta vähenemään 10:ksi
drakmaksi eli noin 6 markaksi. Soudettavaa matkaa oli kivenheitto, ja
hotelli, johon monen harmin jälkeen vihdoin pääsimme, oli aivan lähellä
rantaa.
Patras on Kreikan vilkkaimpia kauppakaupungeita. Se sijaitsee vienosti
ylenevällä maalla korkean vuoriston juurella. Rakennukset ovat jotenkin
uudet. Venetsian vallan aikuisia muistomerkkejä on kunnaalla kaupungin
laidassa vanha linnoitus, jonka muureilta on viehättävä näköala yli
kaupungin, Korinthon lahden ja meren. Lahti on Patraan kohdalla niin
kapea, että sen toisella rannalla olevat vuoristot suurenmoisesti
täyttävät maiseman koko taustan.
Kaupunki on enimmäkseen hyvin rakennettu ja jotenkin siisti. Toisinaan
tuli nenään kuitenkin hyvinkin pahoja hajuja — etelän lämpöisen
auringon alla kaikki nopeaan pahenee — mutta silloin lohdutin itseäni
haistelemalla tuoksuvia _laakerinlehtiä_, joita kreikkalaiset toverit
taittoivat jostain pensaikoista.
Lämmintä alkoi jo olla melkein liiaksi. Päivällä auringon kuumentama
maa poltti jalkain alla, mutta iltasin oli ilma suloisen vienoa.
Pelolla ajattelin, miten kuuma kesällä tulisikaan. Kävellessäni
kaupungilla Intiasta palanneiden kreikkalaisten kanssa, kiistelimme
alati siitä, kummalla puolen katua käveltäisiin. Minä tietysti
tahdoin kulkea katveessa, he — polttavassa auringonpaisteessa.
Puolenpäivän aikaan oma varjo kävi oudon lyhyeksi, ja päivän pyörä asui
keskitaivaalla.
Vanha venetsialainen linna oli sisustettu vankilaksi. Kapeita käytäviä,
jyrkkiä portaita, hatarain, narisevain lautaovien kautta nousimme
pieneen linnanpihaan. Sen ympärillä oli joka puolella kyynärää
korkealla akkunoita, joissa oli harvat rautaristikot, mutta ei ruutuja.
Jokaisesta ristikon lomasta kurkisti mustanruskeita, pörröisiä naamoja,
tarkastaen meitä uteliaasti. Vankeja näkyi elävan monta samassa
huoneessa, jossa ei ollut pöytiä, ei tuoleja, ei muuta kuin muurattu
permanto. Kesäaikaan heillä ei hätää, lievä on Kreikan ilmanala, mutta
talvella voi heidän olonsa olla kolkonlaista, Sotamiehiä käyskenteli
muurien ja tornien päällä, joiden suhteet eivät olleet sen suuremmat
kuin teaatterikulissien. Tämä vankila olisikin mainiosti sopinut
oopperanäyttämölle. Mutta Kreikan vankeinhoitolaitoksesta se ei ollut
loistava todistus. Kreikkalaiset toverit olivat itsekin hämillään ja
huomauttivat, että Atheenassa kyllä on ajanmukaisempia vankiloita.
Naiiveja oloja osotti ensimmäinen tuttavuuteni vankilain kanssa, mutta
ei näkynyt kulkuneuvolaitoskaan kovin monimutkaiseksi, kun seuraavana
aamuna lähdimme Patraan asemalle. Se oli pitkä, matala makasiini,
jossa pakaasihuone ja kaikki odotussalit olivat yhdessä huoneessa.
Sähkösanomaosasto ja muut virkahuoneet olivat pieniä pimeitä komeroita,
karkeasti rapatuin seinin. Ja Patras on kuitenkin Kreikan vilkkaimpia
paikkoja.
Ennenkuin pääsimme matkaan, täytyi meidän itsestämme karistaa joukko
kerjäläisiä, jotka pysyivät kiinni kuin takkiaiset. Hotellin opas oli
toimittanut tavaramme asemalle ja siitä saanut runsaan korvauksen.
Mutta kun jo istuimme vaunussa, niin ilmestyi ovelle repaleisia miehiä,
jotka vaativat viittä drakmaa siitä, että olivat kantaneet kamsujamme.
Ennenkuin pitkällisestä väittelystämme tuli tolkkua, soi asemankello,
konduktööri sulki ovet ja juna lähti liikkeelle. Mutta suuresti
erehdyimme, kun luulimme noista roikaleista niin vähällä pääsevämme.
He nousivat vaunujen ulkosivuja kulkeville astinlaudoille ja ajoivat
mukana. Kun eivät saaneet ovia auki, niin pudottivat he jollain
keinolla alas akkunat ja pistivät sisään hävyttömät naamansa. He
seurasivat niinkauan, että meidän vihdoin täytyi tehdä sovinto, jonka
hinnan saatuaan kerjäläiset hyppäsivät alas ensimmäisessä ylämäessä.
Eläköön vapaus! Kreikan rautateillä se elää. Konduktööri kyllä
sadatteli noita ulkoseinillä matkailevia, joiden sivu hänen oli vaikea
kulkea pilettejä tarkastellessaan, mutta ei hänen päähänsä pälkähtänyt
ajaa heitä pois. Se preussilainen poliisijärjestelmä, joka on täytynyt
pakostakin panna muualla maailmassa toimeen, on Kreikan rautateillä
aivan tuntematon. Jokainen menee ja tulee miten haluaa. Kaupunkien
ulkopuolella odottelivat pojat ja nuorukaiset ylämaissa junaa ja
hyppäsivät siihen niinkuin lapset Ruunan rekeen, vanhempain palatessa
kirkolta. Samalla tavalla he saattelivat sitä pitkät matkat asemilta
lähdettäissä. Ei kukaan viitsinyt nähdä sitä vaivaa, että olisi
karistellut heitä pois.
Patraan ja Atheenan välinen rautatie on tärkein kaikista Kreikan
rautateistä. Korinthoon asti se kulkee pitkin lahden rantaa, läpi
yhtämittaisten viinitarhain, jotka levenevät ja kapenevat sen mukaan,
kuin Peloponneson vuoret ovat kauempana tai lähempänä rantaa.
Muutamissa paikoin rautatie kulkee jotenkin korkealla vuoren rinteellä,
ja kaiken aikaa on näköala siltä hurmaavan ihana. Missä viinimaita ei
ole, siellä leviävät laajat oliivimetsät, ja joutopaikoilla riitelevät
tilasta monenmoiset villit kasvit, joita kotona olemme tottuneet
ruukuissa kasvattamaan, komeat myrtit, akasiat, oranssit, kypressit
ja monenmoiset kookkaat kaktukset. Lahden toisella puolella kohoo
yhtämittainen jono korkeita vuoria, joiden juurella ovat Mesolongio,
Naupakto, Delfis, ja joiden takaa Oita ja ikimuistettava Parnasso
nostavat lumen peittämät lakensa. Väsymättä ihailin näitä maisemia
avoimesta akkunasta, josta pyrähti sisään milloin heinäsirkka, milloin
mehiläinen, milloin taas joku outo, juonikas hyönteinen.
Tuossa alla kirkkaat aaltoset loiskivat kalliorantaa vastaan,
johon ne vuosituhansien kuluessa olivat syöneet jos jonkinlaisia
huokailevia kaaria ja komeroita. Rannikolta hymyilivät maalaisten talot
monenlaisten tuuheiden puistojen keskeltä.
[Kuva: Köyhä maalaisukko.]
Satuimme matkaan samana päivänä, jona reservin viimeistä ikäluokkaa
lähti sotaan. Kaikilla pysäkeillä ja asemilla seisoi tiheät joukot
maalaisia, jotka vaimojen ja kotolaisten saattamina odottivat junaa,
Atheenaan matkustaakseen. Mahdoton on kuvata sitä kuhinaa joka
asemilla vallitsi. Ennenkuin juna vielä ennätti seisahtua, niin
Patraan sanomalehtipojat hyppäsivät kääröineen alas vaunuista ja
törmäsivät kiljuen keskelle väkijoukkoa, joka ahnaasti repi lehdet
heidän käsistään. Auringon paahtamat, karkaistut, sitkeäjäseniset ja
parrakkaat palikaarit hyvästelivät ystäviään ja tuttujaan. Enimmäkseen
he olivat puettuina kauniiseen kansallispukuunsa fustanellaan. Tähän
pukuun kuuluu ihonmukaiset kaatiot saarykset, sekä puolikengät,
jotka ovat ommellut samalla tavalla kuin pieksut; nyppylän paikalla
on iso punainen, eli tupsu. Vyötäreillä on tärkätty, monipoimuinen,
puolireisiin ulottuva, valkoinen, hameen tapainen vaatekappale.
Liivit ovat usein hyvin kauniisti kirjaillut. Takki on myös aivan
omituinen, sitä pidetään tavallisesti niin että hihat riippuvat selässä
valloillaan. Kaulus on ommeltu "paslikiksi", joka sateisella säällä
voidaan vetää pään yli. Takki on kotokutoisesta, hyvin karkeasta
sarasta, joko sininen tai aivan valkoinen. Usein on selkämystä ommeltu
aivan täyteen rihmoja, jotka riippuvat kuin villa. Päässä on joko
kirjailtu litsitön lakki, tai fetsi. Kaupungeissakin näkee näitä
kansallispukuja. Sitä käyttävät etenkin semmoiset porvarit, jotka
tahtovat osottaa isänmaallista kreikkalaista mieltä. Soreavartaloisen
miehen päällä on se niin kaunis, etten ole moista nähnyt. Naisilla
on omat kansallispukunsa, nekin omituiset kuosinsa ja koristustensa
puolesta.
[Kuva: Megaralainen kansanjuhla.]
"Voitto tai kuolema! voitto tai kuolema!" kuuli lähteväin, jotka jo
olivat keski-ikäisiä miehiä, sanovan hyvästi jättäessään, ja se oli
jäähyväislause, jonka monikin vanha isä virkkasi pojalleen. Toiset
lähtivät vakavina, toiset ilomielin. Koko väkijoukko näkyi pienintä
poikaa myöden täydelleen tietävän, mitä tämä lähtö merkitsi. Rajua
innostusta ei tosin näkynyt, mutta kyllä halua lähteä sotaan ja
koettaa, mitä Hellas voi turkkilaiselle. En ainoankaan miehen silmässä
nähnyt kyyneleitä. Mutta vaimoparat sortuivat lähdön hetkellä niin
haikeaan itkuun, että sitä oli sääli katsella. Vanhat, väkäleukaiset,
mukulanaamaiset ämmät nyyhkivät niin katkerasti, että mielenliikutus
teki heidät melkein kauneiksi, tytöt, joista muutamat olivat
oikein suloisia, käänsivät pois heltyvät kasvonsa, tai kätkivät ne
nenäliinoihin, ja äidit ojensivat punaisin silmin lapsiaan antamaan
jäähyväiskättä lähtevälle isälle. Kodin paras raataja, ainoa turva,
_isä_, oli melkein joka mies, joka nyt pyrki täpötäyteen junaan,
noudattaakseen hallituksen käskyä ja lähteäkseen rajalle.
Junan liikkeelle lähtiessä ammuttiin sitten ankarasti. Mukana olevat
sotamiehet panivat kovia patrunoita kivääreihinsä ja laukaisivat
niitä ilmaan. Toiset ampuivat revolvereilla, pistooleilla, pojat
reikäavaimilla. Muutamalla asemalla piti joku arvon mies — lieneekö
ollut pormestari tai muu semmoinen — jyrisevän puheen lähtijöille,
aivan Demostheneen tapaan, muistutellen loistavia esimerkkejä vanhan
Kreikan historiasta. Vaikka hänen sanatulvansa oli mitä voimakkain, ja
vaikka hän sitä säesti rajuilla kättenliikkeillä, niin se kuitenkin
upposi ammuntaan ja lähtöhälinään.
Juna oli niin täysi, etteivät kaikki mahtuneet sisään ja vaunujen
ulkosivuja kauttaaltaan reunustivat fustanellapukuiset helleenit, kun
juna mennä vihkasi läpi klassillisten maisemain. Oliivilehdoissa seisoi
maalaisryhmä katselemassa tätä menoa. Huusivat jäähyväistoivotuksensa,
huitoivat liinoillaan. Tuolla seisoi tyttöjä, jotka olivat sitoneet
isot kukkaskimput keppien päähän ja ojensivat niitä ohi kiitävään
junaan. Akkunoista kurotettiin monta kättä, mutta vauhti oli liian kova
ja ottajat liian kovakouraisia, kukkasvihot hajota tupsahtivat, ja
kukkaset satelivat pitkin ratavallia.
Korinthoon saakka uudistuivat nuo näytelmät joka paikassa, jossa
pysähdyimme; kannaksen toisella puolen oli rauhallisempaa, sieltä
olivat nähtävästi reserviläiset jo lähteneet.
Korintho, joka on Akrokorinthon juurella, kuivalla, puuttomalla
paikalla, on päältä katsoen jotenkin vähäpätöinen kaupunki. Siitä
alkaen maisemat kokonaan muuttuivat. Korkeita vuoria oli vieläkin
joka puolella, mutta ne olivat melkein kokonaan alastomia, ainoastaan
matalia pensaita kasvoi siellä täällä. Ruohoa oli kovin niukalta, ja
käsittämätöntä on, millä ne suuret vuohi- ja lammaslaumat elävät,
joita näki laitumilla paimennettavan. Lampaat ovat pitkävillaisia,
vuohet samoin. Salamiista alkaen ulottuu meren rannalta jotenkin suuria
lakeuksia sisämaahan, mutta ne ovat kuivia ja huonosti viljellyitä.
Lähellä Korinthoa kulkee rautatie Korinthon kanavan poikki. Tämä
leikkaa kannaksen halki aivan suoraan, ja molemmin puolin kanavaa ovat
seinämät sangen korkeat. Tämä rakennus, joka on kymmeniä miljoneja
maksanut, on täydellisesti epäonnistunut. Se ei suuresti oikaise muita
kuin Piraion reittejä, ja se on niin ahdas, että suuret laivat eivät
voi sitä kulkea.
[Kuva: Korintlion kanava.]
Korinthon ja Megaran välillä vuoret ulottuvat mereen saakka, ja
rautatie on täytynyt porata jyrkkiin kalliouomiin. Juna hiljentää
vauhtiaan tuolla huimaavassa korkeudessa ja pyörtää varovaisesti
pystysuorat kallionkärjet. Tämä väli on suurenmoisin koko matkalla.
Aiginan lahden takaa, joka sinisenä vaahtoavin aalloin leviää oikealla
puolella, näkyvät Argoliin korkeat, monikukkulaiset rannat.
Megaran takana meni koneemme rikki ja sen korjausta odotettaissa
läksimme kaikki matkustajat istumaan radan vierustalle, josta oli
näköala Salamiin rusapoille harjanteille ilta-auringon vienontuvassa
valossa. Koneenkäyttäjä istui kivelle sanomalehden kera, ja palikaarit
kokoontuivat hänen ympärilleen kuuntelemaan sotauutisia. Toiset
alkoivat ampua ploskuttaa rivolleillaan. Ryhmät ja ympäristö olivat
oivalliset.
Tapaus viivytti meitä useita tunteja, niin että oli jo ilta, kun
jouduimme Atheenaan. Kreikkalaiset matkatoverit, joiden riemu
kuohahteli yhä korkeammalle, kuta lähemmä saavuimme, tarttuivat
äkkiä käsivarteeni, näyttivät ulos ikkunasta, ja huudahtivat
liikutuksella: "Akropolis!" Laaksot olivat jo verhoutuneet yöhön, vaan
tuolla, epämääräisten varjojen yläpuolella, punersivat viimeisessä
iltaruskotuksessa Propyleet ja Parthenon!
[Kuva: Sofokles, vanha kuvapatsas.]