Vapautuksen toivo tapaa olla yhtä vanha kuin sortokin, ja aikaisin
kreikkalaisetkin himoitsivat sen alentavan ikeen alta, joka oli heidät
kukistanut. Mutta monta vuosisataa pettivät ne toivon kipinät, joita
silloin tällöin välähti heidän kohtalonsa pimeydessä. Puolikuu näytti
ainaiseksi kukistaneen itämailla ristin.
[Kuva: Arkaadilainen maisema.]
Kerran se lopulta nousi kuitenkin vapautuksen aurinko heillekin, mutta
verisenä ja pysytellen kauan matalalla, ikäänkuin epäröiden, kohotako,
vaiko laskea uudelleen. Länsimaailma on puolen vuosisataa katsellut
näitä kamalia aamuruskoja itäisellä taivaalla.
Pitkällinen oli vapaudentaistelu ja sydäntä särkeviä ne tuskan kuvat,
joita se on säilyttänyt historialle, mutta suunnattoman kalliilla
hinnalla Hellas lopulta lunasti itsenäisyytensä.
Osmaanit antoivat kristittyjen alamaistensa tuntea sorron koko
katkeruuden. Mielivalta ja ylenkatse olivat rajattomat, yhtä rajattomat
kuin niiden synnyttämä vihakin.
"Rajahiksi", karjaksi, nimittivät turkkilaiset kristittyjä maakuntiaan.
Eajahin asukkaat olivat' orjain luvussa. Heidän maansa jaettiin
valloittajain sotilaille läänitykseksi, heidät suljettiin kaikesta
vallasta, heidän uskontoaan sorrettiin, sivistyspyrinnöitään
poljettiin. Kenpä voisi luetellakaan kaikki rajahin kärsimykset. He
eivät saaneet pitää aseita suojakseen, eivät rakentaa uusia kirkkoja,
eivätkä vanhoja korjata. Turvallisuutta ei ollut omaisuuden, eikä
hengen puolesta. Pashat ajoivat takaa jokaista penniä, joka vilahti
alamaisten kourassa, ja rikkaus tuotti alituiset hengenvaarat.
Turkkilainen herra piti jokaisen naisen, joka hänen himoaan hiveli,
ja niin täytyi kreikkalaisten naittaa tyttärensä niin nuorina kuin
suinkin, pelastaakseen heidät häväistyksestä. Virkamiehet, jotka
itse ostivat virkansa esimiehiltään, nylkivät niiden hinnan takaisin
alamaisiltaan monenkertaisesti. Oikeudenkäynti oli niin vaarallista,
että jutut tavallisesti päättyivät kummankin asianomistajan häviöllä.
Rikosjutuissa kristitty ei kelvannut todistajaksi mohamediläistä
vastaan. Rajahin täytyi puvussaankin erottaa itsensä osmaaneista. Se
ei saanut oppia arapilaista kirjoitusta, eikä omia kirjojaan käyttää.
Kamalimpia rasituksia oli poikavero, jonka kautta kansalta riistettiin
sen paras toivo. Joka viides vuosi kiertelivät maakuntia kylästä kylään
pienet joukot turkkilaista sotaväkeä. Asukkaat poikineen koottiin,
ja nuorisosta otettiin viides osa, lahjakkaimmat ja voimakkaimmat,
sulttaanin orjiksi ja kasvatettaviksi mohamedin uskoon. Joka tällä
tavalla vietiin kotoa, oli ainaiseksi menetetty.
Mitä huolta olisi turkkilaisen tapainen hallitus pitänyt maan
vaurastumisesta? Ei mitään tehty sen elinkeinojen hyväksi,
sivistyslaitoksista puhumattakaan. Teiden puutteessa kävi liike eri
maakuntain välillä vaivalloiseksi. Maanviljelys oli niin huonossa
tilassa, että suurin osa maata oli autiona. Kauppaa rasittivat
kaikenlaiset hankaluudet.
Helleeniläinen kansanluonne, joka on niin altis vaikutuksille, oli
vuosituhansien koettelemuksissa turmeltunut. Kun ei väkivallalla
voitu vastustaa sortoa, niin opittiin pettämään. Viekkaudessa olivat
kreikkalaiset jo vanhastaan olleet mestareita, nyt tuli tästä
ominaisuudesta kansallinen avu taistelussa olemassa olon puolesta.
"He pelkäävät aina tulevansa petetyiksi", lausui helleeneistä eräs
venetsialainen kirjailija. "Kaikki herättää heissä epäluuloa, mutta
eivät hekään puolestaan ajattele muuta kuin petosta. Hyöty kaupoissa
on isän ensimmäinen opetus pojalleen." Valheellisuudella, juonilla,
eripuraisuudella, julmuudella panivat he sitten monta kertaa
länsimaiden myötätuntoisuuden kovalle koetukselle, mutta heidän asiansa
oli toiselta puolen niin oikea, että siltä ei voitu kieltää kannatusta,
heidän esi-isänsä niin kunniakkaat; ja ne monet urotyöt, joita nämä
palikaarit tekivät, ihastuttivat loistolla, joka muistutti muinaisia
helleenejä.
Vuoristot ovat karuja luonnon taimia kasvattamaan, mutta vapaus on
niillä ikimuistoisista ajoista viihtynyt paremmin kuin lihavimmilla
lakeuksilla. Vuorissa pääsi kreikkalaistenkin itsenäisyys voimakkaaksi
varttumaan.
[Kuva: Ryhmä jumalia Parthenonin friisistä.]
Paimentolaiselämä alkoi vapautensa vuoksi olla elinkeinoista paras.
Paimenien luo pakeni vuoristoihin vähitellen yhä enemmän miehiä, jotka
olivat riitaantuneet turkkilaisten kanssa; mutta kun ei karjanhoito
voinut kaikkia elättää, niin ruvettiin rosvoiksi. Näistä "klefteistä",
rosvoista, sai vapaudentaistelu sitten parhaat sotilaansa. He
tottuivat kestämään kaikkia rasituksia, kärsimään nälkää ja janoa,
nopeasti marssimaan ja ampumaan tarkkaan. Vuorilla oppivat he tuohon
sissisotaan kivien ja puiden suojasta, joka sitten kävi turkkilaisille
niin tuhoisaksi. Sorrettu rahvas ihanteli kleftejä turkkilaisten
väkivallan kostajina. Talonpoika piti itseään turvallisempana, kun
hänellä oli joku poika kleftien joukossa. Verikoston laki lisäsi
vääryyttä tehtaissa nopeaan heidän lukuaan. Ihanasti on kreikkalainen
kansanrunous laulanut näistä urhoista, joita harvoin odotti muu kuin
väkivaltainen kuolema. Jos turkkilaiset saivat heidät käsiinsä, niin
heillä oli edessään kamalat kidutukset. Klefteissä kehittyi harvinainen
kestävyys ja kuolonhalveksiminen. Vaikka rosvoja, niin ylläpitivät he
keskenään monta ritarillistakin tapaa, jotka lisäsivät heidän elämänsä
romanttisuutta. He saattoivat ampua oman päällikkönsä, joka tahtoi
pitää vangiksi joutuneen turkkilaisen naisen. Mutta myös oli heissä
paljoa julmuutta, johon turkkilaiset olivat hyvät opettajat. Kleftien
hirmutyöt vapautussodan aikana kehotti mohamediläisiä vielä kamalampiin
rikoksiin.
Portti ryhtyi jo aikaisin toimiin kleftiläisyyttä vastaan. Se jakoi
maakunnat armatolikeihin, piireihin, joiden miesväki sai aseet
vuorelaisten kurissa pitämiseksi. Armatooleilla, s.o. aseellisilla oli
sittemmin tärkeä osa Kreikan vaiheissa. Ei viipynyt kauaa, ennenkuin he
ensinnä salaa ja sitten julkisesti liittyivät klefteihin turkkilaisia
vastaan, ja vapaudentaistelijain luku sen kautta melkoisesti karttui.
Helleeneillä oli vanha taru, että heille pohjoisesta tulisi pelastaja,
ja aikaisin kiintyi heidän toivonsa Venäjään, joka Turkin kanssa kävi
niin kovat sodat. Uskonnonkin yhteys viehätti heitä tämän mahtavan
puoleen, ja Venäjällä taas kehittyi varahin halu tulla uskonveljille
avuksi.
Jo Pietari Suuri hautoi mielessään uuden kreikkalaisvaltakunnan
perustamista, ja Katharina II:sen ajalla sai bysantsilainen aate
alkavasta filhelleenisyydestä uutta virikettä. Voltaire kehotti
keisarinnaa pelastamaan helleenejä, ja korkeat henkilöt ajoivat
Venäjällä lämpimästi heidän asiaansa. Uuden sodan syttyessä Turkkia
vastaan pantiinkin tuuma toimeen. Kronstadtista lähetettiin Välimerelle
sotalaivasto, ja ruhtinas Orlov vei v. 1770 venäläisen armeijan
Peloponnesoon, joka mahtavan liittolaisen saapuessa innolla nousi
kapinaan. Mutta kauhean lopun sai tämä ensimmäinen yritys, joka samalla
pitkäksi aikaa lannisti kreikkalaisten luottamuksen Venäjään.
Turkki turvautui kamalaan keinoon, jota se menestyksellä on sekä ennen
että jäljestäpäin käyttänyt. Se kutsui Albaniasta mohamedinuskoiset
shkipetaarit kurittamaan kapinallisia, ja nämä saaliin ja verenhimoiset
joukot täyttivät Peloponneson äärettömällä viheliäisyydellä.
Kymmeniätuhansia miehiä murhattiin, naiset ja lapset raastettiin
orjuuteen. Pappeja ja piispoja hirtettiin, kirkot, luostarit
ryöstettiin, monta kaupunkia hävitettiin perin pohjin. Lopulta Moreaa
ryösti noin 150,000 shkipetaaria ja kaikenlaista verenimijää muualtakin
Balkanin niemeltä. Tämän ajan hirmutapauksista muistettakoon 4000
kreikkalaisen pako Sfakterian saareen, jossa he kuolivat nälkään
ja janoon. Turkkilaiset tappoivat Larissassa 3000 kreikkalaista,
pelottaakseen heidän maanmiehiään uusista kapinayrityksistä, ja
janitshaarit saivat huvikseen ammuskella kaupungin asukkaita.
Albaanit ryöstivät sitten Peloponnesoa yhdeksän vuotta, eivätkä enää
turkkilaistenkaan käskyllä lähteneet pois, ennenkuin Hassan Ghazi,
joka sulttaanilta sai toimekseen niemen puhdistamisen, heitä surmasi
kymmeniä tuhansia. Hän saattoi Tripolitzan luo rakentaa 4000:sta
pääkallosta voitonpyramiidin ja lähettää 120 johtajan päät Stambuliin,
sulttaanille lahjaksi. Peloponneso oli nyt niin lopen hävitetty, että
sen asukasluku oli 250,000:sta vähentynyt vajaaksi 100,000:ksi.
Mutta verinen kosto ei enää voinut tukehuttaa vapaudenhimoa, eivätkä
myöskään ne monenlaiset huojennukset, joita sulttaanit viime vuosisadan
lopulla soivat kristityille alamaisilleen. Kreikkalaisten toiveet
saivat voimakasta virikettä niistä tuulista, jotka siihen aikaan
puhalsivat yli Europan Sillä aikaa kun kleftit ja armatoolit kotomaassa
kävivät lakkaamatonta sissisotaa turkkilaisia vastaan, alkoivat ne
monilukuiset kreikkalaiset, joita asuskeli Europan +suurkaupungeissa,
täydellä todella valmistella maansa vapauttamista. Rhigas,
kreikkalaisten vapaudenrunoilija, matkusti rakentamassa ulkomailla
asuvain kreikkalaisten kesken laajaa salaliittoa, ja kotomaansa
kleftejä hän kiihotti hehkuvilla runoilla, jotka pian olivat Hellaassa
joka miehen suussa:
Kuin kanan palikaarit, kuin kauan aiomme,
Kuin karhut yksin käydä me rotkoiss vuortemme?
Kuin kauan metsiss olla ja piillä aina näin,
Pimeiden orjanpäiväin pelossa värjöttäin,
Ja vanhempamme jättää ja lapset, synnyinmaa,
Myös hellät mielenliitot ja tunnot unhottaa?
Yks hetki kallihimpi on olla vapaana,
Kuin tuhat vuotta raskaissa orjan kahleissa!
Rhigasta sanotaan kreikkalaisten vapauden ensimmäiseksi marttyyriksi.
Itävallan hallitus, joka vihasi kaikkia vapaudenpyrinnöitä, otatti
hänet kiinni Triestissä ja antoi ilman ehtoja turkkilaisille, jotka
ammuttivat hänet. Ennen kiinni joutumistaan ennätti runoilija niellä
salaisen seuransa jäsenluettelon. Kuollessaan hän huudahti: "Näin
kuolevat palikaarit! Te olette kyllin kylväneet siementä, hetki tulee,
jolloin kansani korjaa ihanan sadon."
Viime vuosisadan lopulla kreikkalainen kansallisliike sai alkuun
uushelleeniläisen hengenviljelyksen. Perustettiin paljon kouluja,
ja Korais laski perustuksen kreikkalaiselle kirjakielelle.
Turkin sulttaanit, jotka nyt täydellä todella pohtivat tuumia
koko valtakuntansa olojen parantamiseksi, eivät näitä pyrinnöitä
vastustaneet. Kreikkalaisten kauniit kansallisrunot herättivät
Europassa huomiota ja ihastusta. Monelta taholta osottivat mahtavat
henkilöt myötätuntoisuuttaan helleenejä kohtaan ja kallistivat korvansa
heidän kuiskutuksilleen. Rhigas oli Wienissä pitänyt keskusteluita
Ranskan lähettilään Bernadoten kanssa, ja Venäjän keisari Aleksanteri I
oli filhelleeni.
Venäjällä kudottiin uudet juonet Kreikan vapauttamiseksi. Odessan
kreikkalaiset perustivat salaisen seuran, filikkoin hetairian, joka
päämääräkseen pani bysantsilaisen valtakunnan uudistamisen. Hetairia
oli jaettuna moneen luokkaan ja sen jäseniä sitoivat kamalat valat; he
olivat velvolliset heti merkin saatuaan lähtemään taisteluun. Seura
levisi vähitellen yli koko kreikkalaisen maailman, ja vihdoin sen johto
uhkarohkeasti muutettiin Odessasta itse Stambuliin.
Saadakseen yrityksilleen suurempaa kannatusta hetairian johtajat oikein
kreikkalaisella viekkaudella panivat liikkeelle huhun salaisesta
korkeimmasta hallituksesta, joka muka seuran toimia johti, ja tällä
ylijohdolla tarkoitettiin Venäjää. Joonilaisen kreivi Kapodistrian
ollessa keisari Aleksanterin läheisimpiä luottamusmiehiä oli helppo
saada huhulle yleistä luottamusta; mutta keisari kerrassaan vieraantui
helleenien hankkeista, kun hän sai siitä vihiä. Ranskan vallankumous
oli hallitsevissa herättänyt syvän inhon kaikkia salaisia seuroja
vastaan, olipa niillä mikä tarkoitus hyvänsä. Mutta kun huhu tuosta
salaisesta korkeimmasta hallituksesta tuli sulttaanin korviin, niin se
hänessä herätti Venäjää kohtaan syvän epäluulon, jota eivät mitkään
viralliset vakuutukset voineet poistaa, ja josta oli paljon apua
kreikkalaisille.
Turkin virallisissakin piireissä oli näillä hankkeilla salaisia
suosijoita. Varakkaammat Konstantinopolin kreikkalaisista
perheistä, joita kaupunginosansa mukaan kutsuttiin fanariooteiksi,
saavuttivat sulttaanien hovissa monenlaisten kykyjensä kautta
vähitellen yhä suurempaa vaikutusvaltaa, Samalla kuin he olivat
sulttaanien luottamusmiehiä, kutoivat he monenlaisia juonia
Hellaan vapauttamiseksi. Mahtavimmat näistä fanariooteista olivat
Ypsilantiit, jotka kauan olivat Portin nimittäminä hospodaareina
Tonavan ruhtinaskunnissa. Fanarioottien päämääränä ei alussa ollut
ilmi kapina, vaan kreikkalaisten ja muiden kristittyjen vaikutusvallan
vähitellen tapahtuva eneneminen Turkissa, kunnes tästä lopulta tulisi
kristittyjen hallitsema valtakunta. Sulttaanien saatua vihiä näistä
aikeista menettivät he kuitenkin vallanasemansa, ja vapaudentaistelu
sai heistäkin innokkaita osamiehiä.
[Kuva: Kappale Parthenonin friisiä.]
Turkki oli tämän vuosisadan alussa heikontunut onnettomain sotain ja
maakunnissa hallitsevain pashain niskoittelemisen kautta. Ali pasha,
joka koetti perustaa itsenäistä valtakuntaa Albaniaan ja Epirokseen,
nousi Porttia vastaan ilmikapinaan. Ja sulttaani pelkäsi Venäjän
milloin tahansa alkavan uuden sodan, eikä uskaltanut lähettää sotaväkeä
pois pohjoiselta rajaltaan. Hetki siis oli suotuisa kreikkalaisten
yritykselle.
Alussa oli sotaonni heille suosiollinen. Tosin Aleksanteri Ypsilantiin
yritys sai onnettoman lopun, kun hän v. 1821 muutaman tuhannen
kreikkalaisen hetairistan kanssa etelä-Venäjältä hyökkäsi Tonavan
ruhtinaskuntiin ja koetti yllyttää niitä kapinaan, mutta Kreikassa
taisteltiin turkkilaisia vastaan hyvällä menestyksellä, joka
voimakkaasti vahvisti kansan itseluottamusta ja rohkaisi kaikkia
tarttumaan aseisiin. Kleftit ja armatoolit riensivät alas vuoriltaan,
ja ne kansalaiset, joilla ei ollut muita aseita, nousivat puukoilla,
lingoilla ja nuijilla sortajiaan vastaan. Innostus oli niin suuri,
että naisetkin lähtivät liikkeelle, muonan kantajiksi taistelijoille.
Alussa kreikkalaiset eivät uskaltaneet avoimessa tappelussa vastustaa
turkkilaisia, mutta muutamat voitot antoivat heille pian rohkeutta.
Sota-asioihin opastuneet kreikkalaiset ja ulkomaalaiset upseerit
alkoivat vapaaehtoisista harjoittaa säännöllistä sotaväkeä. Kootuilla
rahoilla ostettiin aseita ja ampumavaroja, joita lahjoinakin alkoi
saapua kaikista maista.
Europassa vallanpitäjät olivat kapinaa kohtaan vihamielisiä. Ruhtinas
Metternich, joka siihen aikaan johti Itävallan ja suureksi osaksi
koko Europan politiikkaa, oli sitä mieltä, että koska sulttaani
oli Kreikan laillinen hallitsija, niin kapina oli legitimisyyden
loukkaus ja siis tukehutettava. Mutta yleisössä eivät semmoiset
mielipiteet saaneet vähintäkään kannatusta. Kaikki kansanluokat olivat
kreikkalaisten puolella. Saksassa humanistit voittivat Metternichin
tukahuttamisyritykset, Byron sulatti englantilaisten kylmäkiskoisuuden,
Chateaubriand vertasi Kreikkaa kristikunnan Vendéehen ja taivutti
Ranskan rojalistitkin helleenien puolelle. Lopulta filhelleeninen liike
tempasi ruhtinaallisiakin henkilöitä mukaansa.
Mutta äärettömän raskaat koettelemukset sai Hellas kestää, ennenkuin
hallituksienkin oli pakko sitä auttaa.
Sota muuttui verisimmäksi verilöylyksi. Kummallakin puolella oli
silmämääränä vastustajan hävittäminen maan päältä. Ei ollut julmuutta
niin kauheata, ettei sitä olisi tehty. Seivästys, kappaleiksi
sahaaminen kävivät tavallisiksi surmatavoiksi. Eivätkä hurjistuneet
kleftit antaneet turkkilaisille paljoakaan perää hirmutöissä.
Kapinan alussa tapettiin heti pitkin koko Moreaa noin 15,000
mohamediläistä ja kolmisen tuhatta mohamediläistä taloa hävitettiin.
Kun Stambuliin saapui verilöylystä tieto, niin siellä pääsi
tiikerimäinen raivo valloilleen. Sulttaanin käskystä kreikkalainen
patriarkka pääsiäisaattona jumalanpalveluksen jälkeen erotettiin
virasta, potkittiin ja täydessä virkapuvussa kolmen metropoliitan
ja monen muun papin kanssa hirtettiin kirkon oven päälle. Kolmen
päivän kuluttua ruumiit annettiin juutalaisen roistoväen haltuun,
joka häväisten raastoi ne katuja pitkin mereen. Monta sataa rikasta
fanarioottia ja tuhansia muita kreikkalaisia murhattiin. Pari sataa
kirkkoa hävitettiin valtain lähettiläiden vastaväitteistä huolimatta.
Nämä hirmutyöt tekivät vihan sammumattomaksi. Kreikkalaiset kostivat
ne kamalasti, kun Morean turkkilainen pääkaupunki Tripolitza
pitkällisen piirityksen jälkeen lankesi heidän käsiinsä. 12,000 kleftiä
oli kokoontunut saarretun kaupungin ulkopuolelle sen antautumista
odottamaan. Ainoastaan etevimmät turkkilaiset saivat pitää henkensä.
Kaikki muut asukkaat tapettiin ja etenkin juutalaisia kidutettiin.
Pahimmat verikoirat ajoivat takaa nälkään nääntyviä turkkilaisia naisia
ja lapsia, jotka aikaisemmin oli päästetty kaupungista pakenemaan,
ja murhasivat heistä parituhatta henkeä. Kun vanha kleftipäällikkö
Kolokotronis ratsasti kaupunkiin, niin olivat kadut niin täynnä
ruumiita, etteivät hänen hevosensa kaviot portin ja seraljin
välillä koskeneet maahan. Verilöyly herätti Kreikkaan saapuneissa
filhelleeneissä niin suurta inhoa, että esim. uljas englantilainen
Gordon jätti maan pitkäksi aikaa. Turkkilaiset kostivat Tripolitzan
seuraavana vuonna tappamalla Khion saarella 23,000 miestä ja viemällä
47,000 vaimoa, neitoa ja lasta orjuuteen.
Nämä katkerat tapaukset, joiden luettelo venyisi pitkäksi, olisi paras
haudata unhotukseen, elleivät ne kertoisi niin paljon, ja ellei olisi
hyvä yhä verestellä turkkilaisvallan ansioluetteloa aikana, jolloin
esim. Saksassa on käynyt muodiksi sitä kaunistella.
[Kuva: Byronin kuvapatsas Atheenassa.]
Kuinka sorto rikkoo kansan luonteen, se tuli räikeästi näkyviin
vapautussodassa, joka on kirjavin kutomus jaloa uhraavaisuutta,
uljuutta ja samalla mitä alhaisimpia intohimoja. Samat päälliköt,
jotka vihollisia vastaan taisteltaissa tekivät ihmeteltäviä urhotöitä,
olivat keskinäisellä eripuraisuudella saattaa isänmaansa asian
perikadon omaksi. Kolokotronis, Mauroinikhalis, Odysseus ja muut
mahtavat kleftikapteenit, jotka olivat kovien kokemusten opettamia,
vaarain karkaisemia miehiä, vaan samalla raakoja, julmia, petollisia ja
saastaisen ahnaita, soveltuivat huonosti yhteen länsimaisen Demetrios
Ypsilantiin tai jalon ruhtinas Maurokordatoksen kanssa, jonka frakki
ja prillit heitä naurattivat. Kleftikapteenit koettivat kesken
sotaa ryöstön ja lunnaiden kiskomisen kautta rikastua, petoksella
keinotella itselleen ulkomaalta lähetettyjä rahoja ja korppien tavoin
repiä itselleen osia niistä lainoista, jotka kalliilla hinnalla ja
suurimmilla ponnistuksilla saatiin ulkomailta hankituksi. Väliaikaisten
hallitusten riidat puhkesivat lopulta kreikkalaisten kesken
sisälliseksi sodaksi, jossa kuitenkin onneksi kului verrattoman paljon
enemmän ruutia kuin verta.
Kreikkalaisten päällikköjen elämänrata kuvaa sattuvasti näitä
räikeitä vastakohtia. Kolokotronis, etevin kapteeneista, oli vanhaa
kleftisukua, jonka miehistä ei moni kuollut vuoteellaan. Hänen sanotaan
tappaneen puolentuhatta turkkilaista. Hän oli mahtava, pitkä mies,
komea ryhdiltään, päässä vanhanaikainen kypäri, joka peitti paksuja
mustia kiharoita. Voimansa, päättäväisyytensä ja viekkautensa kautta
Kolokotronis oli saavuttanut rajattoman vaikutusvallan Peloponneson
vuoristoissa. Samalla kun hän oli mitä etevin sotapäällikkö, oli hän
ahnas ja juonikas, ja hänen syynsä oli pääasiallisesti tuo häpeällinen
sota kapinallisten itsensä kesken.
Vielä kirjavampi elämä ja luonne oli ithakalaisella Odysseulla,
jonka klassillinen nimi ja kotopaikka ihastuttivat Europaa. Hän sai
kasvatuksen Ali pashan hovissa Ioanninassa ja oppi siellä kaikki
mahtavan suosijansa pahat ominaisuudet, hekkumaa, julmuutta ja
valheellisuutta. Hän oli petollinen ja kostonhimoinen kuin shkipetaari,
viekas ja teeskentelevä kuin kreikkalainen. Komean ryhtinsä,
harvinaisen voimakkaan ruumiinsa, kylmäverisyytensä ja terävän älynsä
kautta hän oli varsin luotu sotapäälliköksi. Ali pasha nimitti
hänet henkikaarttinsa komentajaksi, mutta siitä huolimatta Odysseus
petti pashan. Kreikan vapautussotaan hän otti osaa ihmeteltävällä
urheudella, mutta hänen itsekkäisyytensä ja ahneutensa oli yhtä suuri
kuin päällikkökykynsä. Odysseus kokosi Parnassolla olevan linnoitetun
luolan täyteen rikkauksia ja naitti tyttärensä englantilaiselle
Trelayneylle, lordi Byronin ystävälle, joka sai tätä luolalinnoitusta
aarteineen vartioida, apen ollessa sotaretkillä. Rankaisematta
Odysseus sai tappaa väliaikaisen hallituksen lähettiläitä. Lopulta hän
petollisuutensa ja itsekkäisyytensä vuoksi kuitenkin suututti omatkin
palikaarinsa ja näiden ruvetessa hänestä vähitellen luopumaan karkasi
tuo vapaudentaistelija verivihollistensa, turkkilaisten puolelle.
Turkkilaisella sotajoukolla hän kiristi lunnaita Atheenalta ja uhkasi
hakata maahan kaikki sen öljypuumetsät, mutta joutui vihdoin itse
vangiksi, kuristettiin, ja heitettiin Nike Apteran temppelin kohdalta
alas äkkijyrkältä Akropoliilta.
Näiden kirjavain luonteiden rinnalla tapaamme toisia, jaloja, puhtaita
kuin antiikki. Semmoisia olivat meriurhot Miaulis ja Kanaris,
edellinen Hydran, jälkimmäinen Psaran saarelta kotoisin. Loistavilla
sankaritöillään vakaannuttivat he kreikkalaisille vallan merellä.
Uljaimpia kaikista oli tuo sulioottipäällikkö Markos Botzaris, joka
sankarikuolemallaan Karpenisin luona on Kreikan historiassa saavuttanut
ikuisen maineen. Muutaman sadan miehen kanssa hän yöllä hiipi keskelle
turkkilaista armeijaa ja olisi repinyt sen perinpohjin hajalleen,
jos hän muilta kreikkalaisilta olisi saanut sovitun avun. Demetrios
Ypsilantis ei ollut johtajaksi luotu, mutta upseerina ja ihmisenä hän
oli verraton.
[Kuva: Herakles ja Nemean jalopeura.]
Niiden ulkomaalaisten joukossa, jotka saapuivat helleenejä auttamaan,
oli onnen onkijoitakin, mutta suurinta osaa elähytti jaloin harrastus,
ja he ovat antaneet vapaudentaistelulle sen ihanteellisimmat värit.
Suomellakin oli siellä taistelijansa, joka saavutti maineen. Myhrbergin
urhotyöt ovat meille kaikille tutut. Moni vapaaehtoinen tosin pettyi
katkerasti perille päästyään, sekä käänsi vihamielisenä selkänsä
Hellaalle. Mutta vapaudentaistelu tarjosi toiselta puolen runsaasti
semmoisiakin piirteitä, jotka loppuun saakka pitivät vireillä
innostusta. Lordi Byronin harrastusta ja intoa eivät katkerimmatkaan
kokemukset voineet masentaa. Sekä runojensa että uhraavaisuutensa
kautta on hän ehkä enimmin kaikista filhelleeneistä vaikuttanut
kreikkalaisten hyväksi. Hänen kuolemansa, joka tapahtui Mesolongiossa
keskellä piiritystä ja synkkyyttä, oli kreikkalaisille korvaamaton
vahinko. Jalointa länsimaista verta vuoti viimeiseen saakka Kreikan
tappotanterilla. Filhelleenit auttoivat taistelijoita sekä aseillaan,
että vielä enemmän moraalisella vaikutuksellaan, joka pidätteli
kreikkalaisten alati kytevää eripuraisuutta. Heistä saivat kapinalliset
kyvykkäitä johtajia, ja uhrauksellaan innostuttivat he kotona olevia
maanmiehiään antamaan aineellista kannatustaan taistelijoille.
Liitossa Ali pashan kanssa kreikkalaiset maalla taistelivat
vaihtelevalla menestyksellä, ja merellä onnistui heidän kamppailunsa
loistavasti. Kapina levisi kaikille Aigeian meren saarille, jotka
varustivat kauppa-aluksensa sotalaivoiksi. Useat saaret olivat
rikastuneet jauhokaupalla, jota ne Venäjän lipun suojassa kävivät
Mustalla merellä, eikä näitä rikkauksia nyt säästetty. Psaralaiset
panivat alttiiksi koko olemassaolonsa. Hydran ja Spetsain
miljonapohatat menettivät kaiken omaisuutensa Kreikan uudesta
syntymisen edestä. Kun metropoliitta pääsiäisyönä messusi Psaran
kirkossa: "Kristus on ylösnoussut!" niin vastasi rahvas siihen
riemuiten: "Hellas on noussut!"
Kreikkalaiset laivat sulkivat turkkilaisilta sotaväen ja sotatarpeiden
kuljetuksen Hellaaseen. Turkkilaisia vastaan taisteltiin
polttoaluksilla, samalla tavalla kuin torpedolaivoilla meidän aikana.
Kuuluisin on Kanariin urhotyö, kun hän polttolaivalla hukutti Kara-Alin
amiraalilaivan ja kolmisen tuhatta miestä sen mukana. Miauliin johdolla
opittiin vastustamaan turkkilaisia laivastoita avoimessakin taistelussa.
Sulttaani joutui niin ahtaalle, että hänen lopulta täytyi kutsua
Egyptistä avukseen Mehmed Ali, vaikka hänessä asuikin syvä epäluulo
mahtavaa pashaa vastaan. Alin poika Ibrahim esiintyi suurella
laivastolla ja hyvin koulutetulla armeijalla sotanäyttämölle, ja
hänen neekeri- ja maurilaispataljonansa valloittivat melkein koko
Peloponneson. Kreikkalaisten oli mahdoton pitää puoliaan niin suurta
ylivoimaa vastaan, he joutuivat joka puolella yhä ahtaammalle, mutta
jatkoivat taistelua epätoivon sitkeydellä. Heidän asiansa näytti jo
olevan hukassa, kun pieni Mesolongion kaupunki uljaalla, yksitoista
kuukautta kestävällä puolustuksellaan ja antaumisellaan sen pelasti.
Tämä puolustus oli draamallisin kaikista niistä draamallisista
tapauksista, joista vapaudensota on niin loppumattoman rikas. Se oli
laajalle kaikuva, epätoivon hätähuuto, joka nostatti koko läntisen
maailman. Vallanpitäjäin, jotka "etujensa" paksun muurin takaa olivat
kylmäkiskoisesti katselleet lähes vuosikymmenen kestävää teurastusta,
täytyi vihdoin mukautua ojentamaan Kreikalle avun käsi. Englanti,
Venäjä ja Ranska tuhosivat Navarinon luona suuren egyptiläisen
laivaston, Venäjä julisti v. 1828 sodan Turkkia vastaan, ja kun
samana vuonna ranskalaiset toivat Peloponnesoon sotaväkeä, niin
täytyi Ibrahim pashan egyptiläisineen lähteä pois, ja Venäjä vihdoin
pakotti Adrianopolin rauhassa Turkin tunnustamaan Kreikka itsenäiseksi
kuningaskunnaksi.
Jos kukaan niin varmaan Hellas on itsenäisyydestään maksanut täyden
hinnan. Ylpeydellä voi se muistella vapaudentaisteluaan, mutta yhtä
suurella tyytymyksellä voi myös Europan _yleisö_ muistaa sitä osaa,
joka sillä on tuossa taistelussa ollut.
[Kuva: Euzonisotilas.]