Ne suuret sodat, joita Makedonian hallitsijat kävivät Aasiassa,
heikonsivat ja hajoittivat Kreikan kansaa ollen alkuna sen häviölle.
Sen parhaat sotilaat riensivät laumoittain etsimään onneaan vierailta
mailta. Atheenasta siihen aikaan hävisi sukupuuttoon vanhoja perheitä.
Maa menetti voimakkaimman osan väestöstään, ja sen vastustusvoima oli
suuresti heikontunut raakalaiskansain alkaessa hyökkäyksensä.
Roomalaiset kohtelivat kreikkalaisia verraten lempeästi. Parempaa
todistusta siitä kunnioituksesta, jota he tunsivat helleenejä vastaan,
ei voi olla kuin Ciceron tunnettu varotus Kreikkaan lähtevälle
Quintiukselle: "Muista Quintius, että hallitset kreikkalaisia,
jotka ovat sivistäneet kaikki kansat, opettaen niille lempeyttä ja
inhimillisyyttä, ja joille Rooma on velkaa oman valistuksensa". Kun
Germanicus tuli Atheenaan, niin hän riisui yltään kaikki vallan merkit
ja astui kaupunkiin vaan yksi liktori edellään. Eipä Roomassa pidetty
oikein sivistyneenä miehenä, ken ei ollut käynyt Atheenassa.
Rooman keisareista osottivat varsinkin Augustus, Hadrianus, ynnä
Antoninus Pius ja Marcus Aurelius suurenmoista hyväntahtoisuutta
Kreikkaa kohtaan. Mutta se kuva, jonka Kreikka tarjoo Rooman
keisarivallan ajalla, on ainoastaan pinnalta valoisa. Syvemmälle
silmättäessä kohtaa rappeutuminen jo kaikkialla. Ylellisyys ja
hekkuma olivat tylstyttäneet kansan, siveellinen ryhti bii hävinnyt,
aineellinen varallisuus vähentynyt, ja jo toisen vuosisadan lopulla
oli maan ja väestön voima sotain ja hallitsevain sorron kautta
näännytetty. Suurin osa pelloista oli autiona, kukoistavain lakeuksien
sijalla näkyi autioita aroja. Leivätön maarahvas tulvasi köyhtyväin
kaupunkien rasitukseksi. Kauppa ja laivaliike alenivat sitä myöden,
kuin tuotantokin ehtyi, ja keisari Nervan aikana oli Atheena jo niin
köyhä, että melkein kaikki sen porvarit olivat velassa. Muukalaiset
koronkiskurit kiertelivät maata ja koettivat riistää omaisuuden
niiltäkin harvoilta perheiltä, jotka vielä olivat pysyneet varoissa.
Semmoisiksi kuvasivat Plutarkhos ja Dion Krysostomos oloja toisella
vuosisadalla.
Pitkin roomalaisvaltakunnan pohjoista rajaa oli sillä välin kokoontunut
suuria raakalaiskansoja, jotka ahnain silmin katselivat veltostuvia
vanhoja kulttuurimaita, odottaen vaan soveliasta tilaisuutta niihin
hyökätäkseen.
Jo kolmannen vuosisadan keskivaiheilla alkoivat eoottilaisten,
skyyttain ja muiden raakalaisten retket. Ensi aikoina heidän
hyökkäyksensä tavan takaa torjuttiin, mutta raakalaiset eivät väsyneet,
vaan uudistivat ne kahta rajummin.
Skyyttalaiset ryöstivät keisari Gallienuksen ajalla Makedoniaa,
herulit kävivät Korinthossa, Argoossa ja Spartassa asti. Goottilaiset
hävittivät Atheenaa, jota eräs vanha kirjailija vertasi uhrieläimeen,
jonka liekit ovat kuluttaneet, jättäen ainoastaan luut jäljelle.
Keisari Julianuksen aikana koitti kuitenkin vielä kerran rauhan aika
ja hävitetyt maakunnat pääsivät uudelleen vaurastumaan, mutta lyhyeksi
kävi tämä heiastus entisestä loistosta. Julianuksen seuraajat eivät
enää yhtä suuressa määrin suosineet Akhaiaa. Rooman keisareita harmitti
se kovapintaisuus, jolla kreikkalaiset yhä pitivät kiinni vanhasta
pakanallisesta uskostaan. Papit ja piispat saivat hävittää temppelit,
tai muuttaa ne kirkoiksi. Raakalaisia vastaan ei hankittu suojaa, vaan
he saivat ryöstöretkillään yhä enemmän kiiruhtaa helleenien kansan
perikatoa. Kuudennella vuosisadalla käski keisari Justinianus sulkea
Atheenan filosofikoulut, jotka olivat viimeinen jäännös pakanuuden
ajoilta.
Goottilaiset, jotka hunnien ahdistamina tunkeutuivat yhä kauemma etelää
kohti, olivat roomalaisilta saaneet osan Dakiaa asuakseen. Sieltä
pyrkivät he kuitenkin yhä etenemään, ja Alarikin sotajoukot levisivät
yli koko Peloponneson. Spartankin täytyi aseitten ja taistelijain
puutteessa antautua. Hurjan hävityshimon valtaamana hajosi Alarikin
armeija yli Peloponneson muiden maakuntain, hävittäen loputkin sen
ikivanhoista kaupungeista. Raakalaisten mukana kulki likainen joukko
muukalaisia munkkeja, jotka kiihottivat hävittäjäin himoa hurjaksi
uskonvimmaksi.
Tällä retkellä hävitettiin Eleusiin kuuluisa mysteriotemppeli.
Peloponnesolla joutui luultavasti suurin osa Olympian temppeleitä
ryöstön ja perikadon omaksi. Thebe ja Atheena säilyivät kuitenkin
linnoitustensa kautta. Alarik ei voinut ruveta Atheenaa piirittämään,
vaan tyytyi suuriin lunnaisiin. Taru kertoo valloittajan säikähtyneen,
kun hän lähestyessään Atheenaa oli nähnyt itse jumalatar Pallas
Atheenen uhkaavan linnan harjalta, ja Akhilleen seisovan sen muureilla.
[Kuva: Diskoskiekon heittäjä.]
Viidennen vuosisadan alussa oli Kreikka ylt'yleensä raunioiden ja
hautain peitossa. Pitkiin aikoihin ei se kyennyt uudelleen virkoomaan,
etenkin kun bysantsilaiset keisarit pitivät siitä huonoa huolta.
Goottilaiset tosin lähtivät matkoihinsa, samoin myöhemmin kuningas
Genserik vandaaleineen, mutta sillä ei hädästä eikä kurjuudesta tullut
loppua. Heidän perästään tulivat bulgaarit. Kuudennen vuosisadan
keskivaiheille saakka ja vielä sen ohikin kesti yhtämittaista
kansainhyökkäystä. Historiankirjoittaja Procopius lausuu: "Siitä
pitäen, kuin Justinianus on valtakuntaa hallinnut, ovat Thrakiaa,
Khersonnesoa, Kreikkaa ja kaikkea sitä maata, joka on Konstantinopolin
ja Jonian meren välillä, joka vuosi hävittäneet bulgaarit ja hunnit.
Enemmän kuin kaksisataatuhatta roomalaista on jokaisella ryöstöretkellä
tapettu, tai viety vankeuteen, ja ne maat, jotka mainitsin, ovat nyt
skyyttain erämaitten kaltaisia." Mitä raakalaisilta jäi, sen hävittivät
maanjäristykset ja tulvat. Rutto teki puolen vuosisataa tuhoaan
pitkin koko Europaa, ja se tempasi Kreikastakin mukaansa suuren osan
eloon jääneestä rahvaasta. Mitä apua oli enää linnoituksista, joita
Justinianus alkoi rakentaa, kun ei ollut sotilaita niitä puolustamaan.
Hänen legioonansa eivät enää kelvanneet mihinkään, ja rahalla täytyi
hänen torjua viholliset omasta pääkaupungistaan.
Hunnien ja bulgaarien jälkeen alkoivat slaavit retkensä. Procopius
kertoo näistä slaaveista, etteivät he totelleet ketään yliherraa,
vaan jo vanhastaan ratkaisivat kaikki asiansa yhteisesti, jakaen
keskenään sekä menestykset että vastoinkäymiset. He eivät asuneet
kaupungeissa eivätkä kylissä, vaan matalissa majoissa, maakuopissa,
muutellen sinne tänne. He kunnioittivat uhreilla useita jumalia,
mutta eivät tunnustaneet kohtalolle mitään valtaa. Harjoittaen mitä
kamalinta julmuutta slaavilaiset ensinnä tunkeutuivat Illyriaan ja
Thrakiaan, ynnä sieltä Hellaaseen. Asukkaat raastettiin mukaan orjiksii
tai saivat raakalaisten lyhyistä keihäistä surmansa. Useita kertoja
kävivät nämä rosvot Hellaassa asti ilman että bysantsilaiset keisarit
saattoivat heitä vastustaa. Justinus II kutsui apuun avaarit, entiset
vihollisensa, mutta niistä taisteluista, joita sen jälkeen syntyi, ei
ole mitään luotettavia tietoja. Luullaan, että siihen aikaan, siis noin
v. 580 j.Kr. helleeniläisten maahan saapui ensimmäinen slaavilainen
asutus, joka ei liene kohdannut sanottavaa vastarintaa, autiota maata
kun oli riittävästi. Uudet tulokkaat mukautuivat helleenien tapoihin,
omistivatpa heidän kielensäkin.
[Kuva: Muinainen hautapatsas Atheenassa.]
Justinianuksen ajalla lakkasi Akhaia olemasta yhtenä maakuntana ja
jaettiin moneen piiriin. Silloin Atheena, joka kaikista Kreikan
kaupungeista oli vähimmin kärsinyt raakalaisten hävitysretkistä,
menetti loputkin vapaasta hallitusmuodostaan. Jo aikoja oli viidensadan
neuvosto, areiopaagi, vanhat tuomioistuimet, arkontit ja polemarkit
lakanneet virkailemasta. Lopulta ei Atheenan väestöllä ollut muuta osaa
valtiollisesta elämästä, kuin että sai valita kaupungin tai keisarin
palkkaamat sofistat, rhetorit ja grammatikot. Vaali oli kuitenkin
vallanpitäjäin vahvistettava, Tämäkin oikeus kävi mitättömäksi, kun
Justinianus lakkautti julkisten opettajain virat ynnä kielsi julkiset
näytännöt, jotka olivatkin vähitellen alenneet aivan arvottomiksi.
Vanhat temppelit muutettiin kristityiksi kirkoiksi ja saivat
marttyyreistä nimensä. Ainoastaan muutamissa etäisimmissä kolkissa
pysyi pakanallisten jumalain palveleminen voimassa aina yhdeksännen
vuosisadan loppupuoliskolle saakka.
Kahdeksannella vuosisadalla alkoi uudelleen saapua slaavilaisia
siirtokuntia Pelopomiesoon, jossa vuorilla, laaksoilla ja maakunnilla
vielä tänä päivänä on heiltä perittyjä slaavilaisia nimiä. Tuo siirto
antoi aihetta tappeluihin, joista historia ei kuitenkaan ole mitään
tietoa säilyttänyt.
Näihin aikoihin ilmestyi itäisen Välimeren rannoille uusi vihollinen,
saraseenit, jotka ahdistivat Rhodosta ja Kyproa sekä saivat jalansijaa
Kretassa. Sieltä he harjoittivat merirosvoutta pitkin Aigeian meren
rannikoita. Turhaan koettivat bysanttilaiset keisarit heitä karkoittaa,
Keisari Leo Filosofi pani heitä vastaan toimeen suuren sotaretken,
jossa kreikkalaiset ja vastatulleet slaavit olivat mukana.
Saraseenien kadottua näyttämöltä ilmestyivät Italiasta käsin normannit,
jotka perin pohjin ryöstivät Theben ja Korinthon, sekä veivät mukanaan
suuren joukon niiden perheistä Italiaan, silkinkutomista opettamaan.
Normannien täytyi väistyä venetsialaisten edestä.
Kuta enemmän bysantsilainen keisarikunta rappeutui, sitä kovemmaksi
kävi taas Kreikan kohtalo. Keisarit kykenivät tuskin itseään
puolustamaan, mitä sitten etäisiä maakuntia. Niin kehnoksi kävi
keisarien tila, että Isaak II Angelos oli puoliväkisin nostettava
valtaistuimelle, ja että hänen edeltäjänsä Andronikos I salaa karkasi,
mutta saatiin kiinni ja hirtettiin jaloista.
Näitä kurjia oloja käyttivät venetsialaiset hyväkseen valloittaakseen
Konstantinopolin, jossa Flanderin kreivi Balduin v. 1204 valittiin
keisariksi. Siten sai alkunsa tuo lyhytikäinen latinalainen
keisarikunta.
Länsimaisen tavan mukaan annettiin valtakunnan maakunnat läänitykseksi
ranskalaisille ja italialaisille ylimyksille, jotka tottelivat
keskushallitusta sen verran vaan, kuin kulloinkin hyväksi näkivät.
Villehardouinin Gottfried perusti itselleen Korinthoon, ja
burgundilainen Otto de la Roche Atheenaan ruhtinaskunnat, jotka
levittivät valtaansa joka suunnalle. Edellinen kutsui itseään Akhaian
herttuaksi. Jokainen ritari, joka vaan kykeni ympärilleen kokoomaan
miesjoukon, anasti jonkun kaupungin tai vuoren, josta hän mukavasti
saattoi harjoittaa vanhaa totuttua rosvonammattiaan. Raa'assa
ylimielisyydessä tekivät he väkivaltaa ihmisille ja omaisuudelle,
vieläpä maan taideteoksillekin. Heihin liittyi kaikenlaisia länsimaiden
seikkailijoita, jotka saalista hakien pyrkivät keisarin tai hänen
läänikerrainsa palvelukseen.
[Kuva: Lysikrateen muistomerkki Atheenassa.]
Kolmannentoista vuosisadan toisella puoliskolla pääsi Mikhael
Palaiologos ja hänen kauttaan kreikkalainen hallitsijasuku uudelleen
Konstantinopolin valtaistuimelle. Hänen kuollessa asettuivat
Vähään Aasiaan ensimmäiset osmaamt, joista koitui perikato koko
bysanttilaiselle keisarikunnalle.
Neljännellätoista vuosisadalla Atheenan herttuakunta joutui Sisilian
kuninkaalle, joka hallitsi sitä maaherran kautta, kunnes hänen täytyi
luovuttaa se florentiineille, joilla jo oli hallussaan Korintho,
Argos ja Vostitza, Seuraavan vuosisadan keskivaiheille riideltiin
Kreikan maakunnista ja kaupungeista vaihtelevalla onnella, ilman että
bysantsilaiset keisarit kykenivät sekaantumaan asiaan. Ainoastaan
Thessalia ja Epiros jäivät keisarillisille prinsseille palkkamaiksi,
kunnes osmaanit, jotka olivat tulleet Hellesponton poikki Europan
puolelle ja tehneet Adrianopolista pääkaupunkinsa, alkoivat niitä
hätyyttää. Todistuksena siitä hädästä, joka näiden uusien vihollisien
saapuessa valtasi kreikkalaiset maakunnat, lienevät Atheenassa erään
vanhan muurin jätteet, jotka piirittävät Akropoliin pohjoispuolella
olevaa kaupunginosaa. Tämä muuri on nähtävästi suuressa kiireessä
rakennettu, se on koottu temppelien ja muiden rakennusten raunioista,
arkitraaveista, tuoleista, alttareista, pilareista ja kaikenlaisista
muista esineistä, mitä vaan on käsillä ollut. Vaikka se onkin Atheenan
muinaisrakennuksille ollut niin tuhoisa, niin on siitä ollut se
hyötykin, että siinä on meidän päiviimme säilynyt paljon semmoista,
joka ehkä muutoin olisi joutunut häviön omaksi.
Turhaan rukoili keisari Johannes Palaiologos länsimaitten apua
yhä uhkaavammaksi käyvää turkkilaisvaaraa vastaan. Säästäen
Konstantinopolin viimeiseksi sulttaanit valloittelivat sen ympäriltä
toisen maan toisensa perästä, ja etenivät etelässä Peloponnesoon
saakka. Kun Timur Lenk samaan aikaan alkoi Vähässä Aasiassa ahdistaa
turkkilaisia, niin viipyi Kreikan lopullinen valloitus vielä kotvasen
aikaa. 1451 Konstantinopoli vihdoin joutui turkkilaisten haltuun, 1460
he valloittivat Peloponneson, ja samana vuonna, Atheenan viimeisen
herttuan kuoltua, hänenkin maakuntansa yhdistettiin osmaanilaiseen
valtakuntaan. Turkkilaiset säästivät kuitenkin Atheenaa, kunnioittaen
sen vanhoja muistoja. Miten paljon huonommat heitä venetsialaiset
olivat, sen saamme vasta nähdä.
Niin olivat siis helleeniläiset maat joutuneet osmaaneille, joiden
valta on tuottanut syvintä alennusta niille kansoille, jotka ovat
sen alle joutuneet. Mutta eivät turkkilaisetkaan saaneet rauhassa
pitää valloituksiaan, venetsialaiset koettivat seuraavain vuosisatain
kuluessa tavan takaa niitä anastaa. Turkki ja Venetsia kävivät
keskenään sotia vaihtelevalla menestyksellä. Useita rauhoja tehtiin,
mutta yhtä usein ne rikottiin. Helleeniläiset maat saivat yhä edelleen
ankarasti kärsiä sodan rasituksia.
Sulttaanit tekivät Kreikasta turkkilaisen maakunnan. Alussa voitetut
saivat pitää jonkinlaisen kunnallishallinnon, mutta pian tämä oikeus
supistettiin, tai jäi merkitystä vaille. Turkkilaiset virkamiehet
nylkivät maata ankarasti, ottivat lahjoja, sekä käyttäytyivät kaikin
tavoin mielivaltaisesti. Virkamiesten alituinen vaihteleminen tuotti
sietämättömiä oloja. Suurin osa maaomaisuudesta joutui turkkilaisten
käsiin. Ainoastaan saaret pysyivät jotakuinkin itsenäisinä, kunhan vaan
maksoivat vuotuisen veronsa sulttaanille.
Venetsialaiset valloittivat sitten uudelleen Peloponneson vv. 1687—99,
ja pitivät sitä hallussaan vuoteen 1718 saakka, jolloin se uudelleen
joutui turkkilaisille. Venetsialaisia kiitetään siitä, että he tällä
lyhyellä ajalla ennättivät monenmoisilla rakennuksilla, maan, viinin
ja silkin viljelystä edistämällä ynnä säännöllisellä hallinnolla
saada maata melkoisesti toipumaan. Mutta samalla he harjoittivat mitä
kovinta sortoa, joka on Kreikassa jättänyt jälkeen kirotun muiston.
Uskonnollisella alalla varsinkin oli sorto sietämätön. Kreikkalaiset
kirkot suljettiin, kreikkalaisia pappeja kiellettiin virkaansa
toimittamasta ja ripittämästä kuolevia. Eivät kyynelet, eivätkä
rukoukset auttaneet, heitä pakotettiin käymään roomalaiskatolisissa
kirkoissa. Kun samat maat uudelleen joutuivat turkkilaisen vallan
alle, niin kreikkalaiset puolestaan kostivat sillä tavalla, että
saivat turkkilaiset tuomitsemaan latinalaiset papit kaleereihin ja
kaiken heidän omaisuutensa otetuksi takavarikkoon. Ranskan lähettilään
välityksellä papit tosin pääsivät kaleerirankaistuksesta vapaiksi,
mutta heidän täytyi vuorostaan luopua uskostaan ja tunnustaa
kreikkalaisen kirkon opinkappaleet. Paavilaisuus ei ole sen koommin
päässyt Kreikassa päätään nostamaan.
Venetsialaiset, joita pidettiin Italian sivistyneimpänä rahvaana,
hävittivät mitä häpeällisimmin Kreikan muinaismuistoja. He ampuivat
raunioiksi Akropoliin, joka oli raakalaisilta ja turkkilaisilta
säilynyt. Piirittäessään Atheenaa v. 1687 he kuljettivat patterinsa
Pnyksin kunnaalle, joka on melkein Akropoliin vieressä, ja
pommittivat siitä kuudella tykillä ja neljällä mörssärillä Perikleen
ikimuistomerkkejä, Propyleitä ja Minervan temppeliä. Yksi pommi rikkoi
Parthenonin katon, sytytti ruutitynnörit, joita siinä talletettiin,
ja räiähytti rakennuksen ilmaan. Ihmeellistä, on, kuinka niin äärestä
ammuttaessa näinkin paljon on säilynyt meidän päiviimme.
Viisitoista sorron ja hävityksen vuosisataa olivat perinpohjin
kukistaneet Kreikassa muinaisen sivistyksen ja muinaiset muistomerkit.
Helleenien maa oli vaipunut unhotukseen, ainoastaan joku yksinäinen
tiedemies muisteli sitä silloin tällöin vuosisatain vieriessä.
"Oi inhimillisten asiain kurjia kohtaloita! Oi inhimillisen vallan
surullista muuttumista! Kaupunki, joka muinen oli mainio muuriensa,
laivainsa, rakennustensa, aseittensa, rikkautensa, miestensä,
järkevyytensä ja kaikenlaisen viisautensa vuoksi, on nyt kukistunut
pieneksi kauppalapahaseksi, jopa kyläksi. Se joka ennen oli vapaa ja
eli omain lakiensa nojassa, on nyt joutunut raaimman ikeen orjuuteen.
Matkusta Atheenaan ja näe suurenmoisimpain rakennusten sijalla
ainoastaan surkeita, hajonneita raunioita! Ellös, ellös koskaan
luottako liiaksi omiin voimiisi, vaan Häneen luota, joka sanoo: Minä
Herra teidän Jumala."
Niin valitti uuden ajan alussa muuan sveitsiläinen oppinut Atheenan
kohtaloa.
Eräs ranskalainen kirjailija vakuutti samaan aikaan, että Atheena oli
vaan pieni kylä, jota ketut ja sudet ryöstelivät; ja muuan saksalainen
tiedemies taas huudahtaa: "Oli muinen Kreikka, oli Atheena; mutta nyt
ei ole Kreikassa Atheenaa, eikä itse Kreikkaa."
Seitsemännentoista vuosisadan lopulla alkoi Kreikka ja etupäässä
Atheena herättää länsimaisen maailman huomiota. Useat oppineet
matkustelivat sinne ja laativat sen raunioista piirustuksia ja
kertomuksia, jotka ovat Kreikan muistomerkkien tuntemiselle arvokkaat,
koska paljon niistä rakennuksista, jotka silloin kuvattiin, myöhemmin
vielä on hävinnyt.
Ranskan lähettiläs Nointel antoi v. 1674 piirustaa Parthenonin
basreliefit, jotka sitten suurimmaksi osaksi hävisivät, kun
venetsialaiset räjähyttivät temppelin ilmaan. Vielä tärkeämmät ovat ne
tarkat tutkimukset ja muistiinpanot, joita ranskalainen Spon, hienosti
sivistynyt Lyonin lääkäri, sekä englantilainen Wheler v. 1675 ja 1678
tekivät. Nämä molemmat tiedemiehet olivat viimeiset, jotka näkivät
Parthenonin ehjänä.
Seuraavalla vuosisadalla ovat varsinkin englantilaiset Stuart ja
Chandler julkaisseet Kreikan muinaismuistoista ansiokkaita tutkimuksia.
Saksalainen paroni Riedesel matkusti Morean läpi kolme vuotta sen
jälkeen, kuin venäläinen retkikunta kävi siellä ja albaanit olivat
sen pois ajaneet; hän kertoo nähneensä, kuinka Spartassa, Argoossa ja
Megalopolissa oli verekseltä hävitetty useita muistomerkkejä.
Rooman keisarit olivat riistäneet Kreikan kaupungeilta niiden
kauneimmat veistoteokset koristaakseen niillä pääkaupunkiaan; kun
Konstantinopoli perustettiin, niin sai Hellas antaa sille samanlaisena
verona mitä roomalaiset olivat jättäneet; venetsialaiset ja
florentiinit ottivat, mitä irti saivat. Viime vuosisadanvaihteessa
kävivät vihdoin englantilaiset käsiksi maan kiintonaisiinkin
muistomerkkeihin, raastaen, murtaen pois niistä kaikki raunioissa
säilyneet veistoteokset, mitä pitivät British Museumin arvoisena. Tämä
lordi Elginin teko herätti suurta suuttumusta Europassa, ja Byron
tuomitsi sen hehkuvalla harmilla.
Yllä mainittujen tutkimusretkien ja muiden matkakertomusten kautta
heräsi Europassa Kreikkaa kohtaan yhä suurempi myötätuntoisuus, jonka
leviämiselle kahdeksannentoista vuosisadan humanistiset harrastukset
olivat niin suotuiset. Oppineen maailman huomio kääntyi yhä enemmän
niihin jäännöksiin, joita vielä oli muinaisesta Hellaasta säilynyt, ja
valistuneessa yleisössä heräsi lämmin sääli maata ja kansaa kohtaan,
jonka menneisyys oli ollut niin kunniakas, vaan joka oli niin syvälle
sortunut. Nämä vaikutukset sytyttivät sen filhelleenisen liikkeen, joka
sitten tämän vuosisadan alussa niin voimakkaasti auttoi uushelleenien
vapaudentaistelua, pakotti diplomaatit muuttamaan heidän hyväkseen
politiikkansa ja teki Kreikasta itsenäisen valtakunnan.
[Kuva: Nuori parikunta Peloponnesosta.]