Ruth ja hänen jäljessänsä Polle tulevat samassa ulko-ovesta.
RUTH kiirehtii suoraan peräoven luo.
KORP osoittaa Pollea poistumaan; molemmat oikealle.
RUTH (tuskallisella, hiljaisella äänellä, kuin peläten toisten
kuulevan). Eevert — täällä on Ruth — olen palannut, Eevert. (Hetken
hiljaisuus, avain kääntyy lukossa; jälleen lyhyt hiljaisuus, jonka
kuluessa Ruth perääntyy edemmäksi ovesta; vaimennetuin äänin, mutia
suuresti riemuissaan.) Hän elää, hän tulee!
URPIA (tulee pimeästä, astuu kuin sokaistunut, joka karttaa aurinkoa,
toinen käsi otsalla; kuin sammaltaen). Mitä kuulin minä —
RUTH (lähestyy, seuraa Urpiaa etunäyttämölle ja painautuu hänen
puoleensa; kuiskaten). Rakas, murheet pois, ei ole erehdystä enää.
Uskoin mitätöntä valhetta. Minussa oli syy. Suutele pois se katala syy.
URPIA. Missä olit?
RUTH. Meidän tulevassa asunnossamme. Minulla oli iloinen salaisuus,
mutta —
URPIA (keskeyttäen; riemussa). Et aikonutkaan siis palata — sinne?
(Onnellisena). Tämä riemu väsyttää. (Istuutuu Ruthin hyväillessä hänen
hiuksiaan.)