LILL' MARGIT (epäluuloisena). Mitäs meininkiä se Korppi taas veivaa?
KORP. Menikö rouva Ruth varmasti pormestarin asunnolle?
LILL' MARGIT. No mihinkäs sillä muualle menemistä, jos kerran täällä
teki erojaiset — rahaton ihminen. Ja siitä ilosta se pormestari sanoi:
"Ota Polle vaan, kyllä tulevat rahat." Kyllä se on oikea herra —
sanansa pitävä mies.
KORP. Vai sillä tavalla.
LILL' MARGIT (istuutuen). Joo, ja kun ne tästä tirehtöörskästä
elämäkerran kirjoittavat, on siinä rappuset aina ylöspäin menossa.
Moksin järven rannalla on tyttörievun syntymämökki. Mutta tultiinpas
punaverisen hantlankarin mukana kaupunkiin, piiaksi vaan, mutta pian
siitä hotellin steeteskaksi ylettiin ja jo vuosia on sipsuteltu
koreissa kengissä parkettilattiaa. Ja tässä on nyt sitten tirehtöörskä
valmis. — Mutta ylemmäksi en enää näitä säätytikkaita kiipee, sehän
olisi Jumalan kiusaamista.
KORP (on lähestynyt; istuutuen läheiselle tuolille). Eevert-herra on
kuollut.
LILL' MARGIT. Jessus!
KORP. Se otti ensin myrkkyä ja pisti sitten tikarilla rintaan.
LILL' MARGIT. Jestas sentään — surustakos se sen teki?
KORP. Tottakai, kun kavalsitte häneltä rakastetun.
LILL' MARGIT. Hur så? Kyllä mull' on semmoinen materiaalinen moraali,
ettei kristitystä aviosta saa naisihminen erota, kun kerran on sen
ristin päällensä ottanut. Herrat viftatkoot ja pitäkööt peliänsä. Mutta
meillä rouvilla on kullakin sääty ja siveys. Jos sen rikkoo, niin
kärsimistä siitä tulee. Viaton tässä minä olen. (Nousten.) Vai tässä
vielä! (Siirtyen oikealle.) Mutta Pollen minä otan vaikka itkettäisiin.
Menen tänne ja avioliittoon asti kökötän paikallani. (Katoo oikealle.)
KORP (tulee peräoven luo; hiljaisella äänellä, mutta kiihkeästi.)
Eevert, avaa — — sano yksi ainoa sana. (Kuuntelee, palaa ovelta.)
Mutta — jos sittenkin tuo onneton hulluus veisi kuolemaan? Jokaisessa
lemmessä uhmataan manalaa, ja kuolema uhkaa vastaan. (Istuutuu
aivan etualalle; puoliksi yleisölle.) Tjaa, olen pulmassa taas.
— Muistatteko? Tämän näytelmän alussa minä näin heidän sydämensä
palavan pyhällä roviolla. Ne vuodattivat punaisimman pisaransa minun
kämmenelleni. Ja minä tahdoin luoda kuin loi Jehova kämmenestänsä.
— Penseille ja elottomille heidän piti todistaa, että täällä,
keskellä rihkamaa ja rahaa, keskellä rikkauden vääryyttä, köyhyyden
kiirastulessa, täällä, riettauden ja narriuden ympäröimänäkin
elonkeraiset ihmiset ovat onnen ruhtinaita — he yksin, eivätkä ketkään
muut. — Heitä suojasin älyllä, autoin pulasta, näytin eteenpäin tietä.
Ja nyt? He ovat nousseet päätäni ylemmäksi. En yllä heidän kohtaloonsa
enää. Se on sattuman tai suurempain jumalten käsissä. Minua itseäni
peloittaa — — (nousten) kuin kulkisin varhaistalven tummaa kumisevaa
jäätä pitkin — (Proosallisemmin.) Ja mikä sokaisi minun silmäni? En
nähnyt, että luomistani houkoin oli tullut Juudakseksi. (Liikehtii
ikkunan luo.) Ennättikö tuo Juudas ajoissa? Jos ennätti, palaako hän?
— Jos palaa, palaako ajoissa? (Itsellensä perinpohjin suuttuneena.)
Naurettavaa!