RUTH (ääni pidätetystä tuskasta värähtäen). Onko se vaikeaa?
URPIA. Jos tietäisit, kuinka minä häpeän. Kun lähdin matkalle,
näyttelemään, olin mieleltäni todellakin kuin Pyhä Yrjö, sorrettujen
ritari. Lähdin takomaan miekkaa, päästäkseni taistelemaan kaukaisen
maan vaaraan joutuneen prinsessan puolesta. Olin enemmänkin kuin
ritari. En ollut lähtenyt häntä pelastamaan vain kuolemasta, vaan myös
köyhyydestä ja kurjuudesta. — Ja minä luotin itseeni. En ole koskaan
sen palavammin näytellyt kuin tällä matkalla —
RUTH (elostuen). En ymmärrä — missä on sitten sen häpeän syy?
URPIA. Tappiossa, nääntävässä, katkeroittavassa tappiossa. En
onnistunut miekkani takomisessa, sillä se piti takoa kullasta. Ja koko
minun uskoni sortui.
RUTH. Tappio ei ole häpeäksi. Se syntyy vain alhaisesta aikeesta ja
teosta, petoksesta — —
URPIA. Tunnen itseni mitättömäksi sinun rinnallasi. Minulla ei ole
oikeutta tuottaa sinulle tätä viheliäistä kärsimystä —
RUTH (tuskalla). Eevert, nyt et puhu suoraan. (Katkerasti.) Minä häpeän
sinun puolestasi.
URPIA. Häpeät? (Masentuen kokonaan.) Tottakin: on syytäkin hävetä.
RUTH (surullisen vakavasti). Syyllisyys tuijottaa sinun silmistäsi.
URPIA. Niin, sinä saat tuomita tai päästää.
RUTH (poistuu oikealle, tulee nopeasti takaisin hattu päässä ja
viitta yllä, pysähtyen keskinäyttämölle). Muistatko sanoneesi: "Jos
hän katuu hetkenkään ajan, en ole paneva edes rukousta esteeksi hänen
matkalleen!" Muistatko?
URPIA. Sen muistan kyllä.
RUTH. Minä en ole katunut enkä tuomitsekaan. Mutta — minä päästän sinut
mielesi mukaan. Sinun on helpompi toteuttaa aikeesi — minun ollessani
poissa.
URPIA (tukahtuneesti). Minne lähdet?