Woodbournessa oli seuraavana aamuna aikaisin vilkasta touhua,
Kippletringanissa toimitettavaan alustavaan tutkintoon lähtöä
valmistettaessa. Kun mr. Pleydell oli aikoinaan niin perusteellisesti
seulonut Kennedyn kuoleman salaperäisyyttä ja oli tunnettu alallaan
mitä parhaaseen maineeseen päässeenä, pyysivät mr. Mac-Morlan, Sir
Robert Hazlewood ja eräs toinen saapuville tullut rauhantuomari häntä
toimimaan puheenjohtajana ja ohjaamaan tutkintoa. Eversti Mannering
kutsuttiin istuutumaan heidän joukkoonsa. Muutoin oli kuulustelu aivan
yksityinen.
Neuvos kävi uudestaan käsiksi entisiin todistuksiin ja kuulustutti
niitä toistamiseen. Sitte saivat pastori ja lääkäri tehdä selvää
Meg Merriliesin kuolinvuoteellaan lausumista ilmotuksista. Heidän
vakuutuksensa mukaan oli hän selvästi, jyrkästi ja useampaan kertaan
ilmottanut olleensa silminnäkijänä, kun Hatteraick muutamien miestensä
kanssa oli surmannut Kennedyn. Hän oli osunut paikalle sattumalta, ja
hänen käsityksensä mukaan oli rikokseen johtanut heidän vimmastumisensa
tullivirkamiehen kohdatessaan, kun olivat hänen ilmiantonsa tähden
menettäneet aluksensa. Kuoleva oli lisäksi nimennyt elossa olevaksi
toisenkin todistajan murhatapaukseen -- veljenpoikansa Gabriel Faan,
joka oli kieltäytynyt ottamasta osaa rikokseen, -- ja lopulta vihjannut
jonkun muun olleen rikollisten kanssa liitossa teon jälkeen, mutta
siihen olivat hänen voimansa ehtyneet. He eivät unohtaneet mainita
hänen vakuutustaan, että hän oli pelastanut lapsen ja että sen
riistivät häneltä salakuljettajat Hollantiin viedäkseen. -- Kaikki nämä
seikat merkittiin tarkasti pöytäkirjaan.
Dirk Hatteraick tuotiin sitte sisälle raskaissa raudoissa, sillä hänen
äskeinen pakonsa kehotti erityiseen varovaisuuteen. Häneltä kysyttiin
nimeä; hän ei vastannut -- ammattia; hän pysyi vaiti -- useita muita
kysymyksiä tehtiin, hän ei hiiskunut sanaakaan. Pleydell pyyhki
silmälasinsa ja tähysteli vankia hyvin tarkasti.
"Onpa siinä julman näköinen mies", hän kuiskasi Manneringille, "mutta,
kuten Dogberry[69] sanoo, minä käyn viekkaudella häntä ahdistamaan.
-- Hei, kutsukaa sisälle Soles -- suutarimestari Soles. -- Soles,
muistatteko mitanneenne muutamia Warrochin metsässä mutaan painuneita
jalanjälkiä marrask. -- p:nä 17-- minun määräyksestäni?" Soles muisti
tapauksen täydellisesti. "Katsokaa tuota paperia -- onko se teidän
mittausluettelonne?" Soles todensi muistilapun. "No, tuossa on pöydällä
kenkäpari; mitatkaa se ja katsokaa, pitävätkö ne yhtä minkään tuohon
piirtämänne mittauksen kanssa." Suutari totteli, ja selitti niiden
täsmälleen vastaavan isointa jalanjälkeä.
"Me saamme näytetyksi toteen", huomautti neuvos syrjään Manneringille,
"että nämä Derncleughin raunioista löydetyt kengät olivat Brownin,
jonka te ammuitte Woodbournen edustalla. -- Nyt, Soles, mitatkaa hyvin
tarkasti vangin jalat."
Mannering piti Hatteraickia tiukasti silmällä ja näki hänen
vavahtelevan.
"Soveltuvatko nuo mittauksenne mihinkään jalanjälkeen?"
Mies silmäili muistiinpanojansa, sitte mittanauhaansa -- tarkasti vielä
edellisen mittauksensa toisella. "Ne vastaavat hiuskarvalleen", hän
sanoi, "jalanjälkeä, joka on edellistä leveämpi ja lyhempi".
Hatteraick unohti uppiniskaisuutensa. "Jeeveli!" murahti hän, "miten
saattoi maassa olla jalanjälkeä, kun oli kirsi kova kuin memeliläisen
tukin ydin?"
"Illalla, sen myönnän, kapteeni Hatteraick", vastasi Pleydell, "mutta
ei aamupäivällä. Suvaitsisitteko ilmottaa minulle, missä olitte
päivänä, jonka muistatte niin tarkoin?"
Hatteraick huomasi kompastuksensa ja tiukensi kovat piirteensä taas
itsepintaiseen äänettömyyteen. "Merkitkää kuitenkin pöytäkirjaan hänen
huomautuksensa", sanoi Pleydell kirjurille.
Samassa avautui ovi ja useimpain läsnäolijain suureksi kummastukseksi
astui esille mr. Gilbert Glossin. Tämä arvoisa herrasmies oli
vaanimalla ja vaivihkaa kuuntelemalla saanut selville, ettei
häntä ollut nimetty Meg Merriliesin kuolinvuoteellaan lausumassa
ilmotuksessa; sehän seikka ei tosin ollut johtunut mistään häntä
kohtaan suosiollisesta mielialasta, vaan kuolevan säännöllisen
kuulustelun viivähtämisestä ja lopun nopeasta lähenemisestä. Siksi
otaksui hän olevansa turvassa kaikelta todistelulta, paitsi mitä
Hatteraickin tunnustuksesta saattaisi ilmetä; tätä ehkäistäkseen hän
oli päättänyt tekeytyä rohkeaksi ja liittyä virkaveljiinsä konnaa
kuulusteltaessa. "Saan kyllä", ajatteli hän, "roiston älyämään,
että hänen henkensä riippuu omien ja minun asiaini tallettamisesta
tietonaan; sitä paitsi ilmaisee läsnäoloni varmuutta ja viattomuutta.
Jos minun täytyy menettää hovi, niin minkäpä sille voipi -- mutta
paremmin toivon käyvän."
Tullessaan hän ensin kumarsi hyvin syvään Sir Robert, Hazlewoodille.
Sir Robert oli alkanut uumoilla, että hänen alhaissyntyinen naapurinsa
oli käyttänyt häntä välikappaleenaan; hän taivutti päätänsä jäykästi,
otti nuuskaa ja katseli toisaanne.
"Mr. Corsand", tervehti Glossin toista tuomariveikkoaan, "nöyrin
palvelijanne".
"Nöyrin palvelijanne, mr. Glossin", vastasi mr. Corsand nuivasti,
sovelluttaen katsantonsa _regis ad exemplar_, paronetin sävyyn
nimittäin.
"Mac-Morlan, arvoisa ystävä", pitkitti Glossin, "miten jaksatte --
virkavelvollisuuksissanne vain aina?"
"Umph", ynähti rehellinen Mac-Morlan, vähät välittäen kohteliaisuudesta
tai tervehdyksestä.
"Eversti Mannering" -- syvä kumarrus ja siihen keveä pään liike
vastauksena -- "ja mr. Pleydell" -- toinen syvä kumarrus --, "en olisi
rohjennut toivoa teidän avustustanne meikäläisille maalaisille tähän
aikaan käräjäkautta".
Pleydell otti nuuskaa ja silmäili häntä yhtä ovelalla kuin
ivallisellakin katseella. "Opetanpa hänelle", huomautti hän syrjään
Manneringille, "vanhan varotuksen arvon: _Ne accesseris in consilium
antequam voceris_".[70]
"Mutta kenties tulen epäaikaisesti, hyvät herrat?" kysäisi Glossin,
joka ei voinut olla huomaamatta vastaanottonsa kylmäkiskoisuutta. "Onko
tämä avoin kokous?"
"Minä puolestani", selitti mr. Pleydell, "en pidä tuloanne
häiritsevänä, mr. Glossin, vaan päinvastoin en ole eläissäni ollut
niin hyvilläni tapaamisestanne, varsinkin kun ajattelen, että meillä
olisi joka tapauksessa ollut aihetta pyytää teidän suosiollista
seuraanne päivän mittaan".
"No niin, hyvät herrat", puheli Glossin, vetäen tuolinsa pöydän ääreen
ja alkaen pöyhiä papereita, "missä asti ollaan? -- olemmeko pitkällekin
päässeet? -- missä ovat kuulustelutodisteet?"
"Kirjuri, antakaa minulle kaikki nuo paperit", pyysi mr. Pleydell;
"minulla on omituinen tapa järjestellä asiakirjojani, mr. Glossin;
sekoan, jos joku toinen niihin kajoaa -- mutta myöhemmällä kyllä
tarvitsen apuanne".
Siten toimettomuuteen pakotettuna Glossin loi syrjäsilmäyksen Dirk
Hatteraickiin, mutta ei kyennyt hänen synkeästä murjotuksestaan muuta
lukemaan kuin kiukkua ja vihaa kaikkiin ympärillä olijoihin. "Mutta,
hyvät herrat", huomautti Glossin, "onko ihan oikein pitää tuota
mies-poloista noin raskaissa kahleissa, kun hänet on tuotu pelkkään
poliisitutkintoon?"
Tämä oli ystävällisen merkkilipun kohottamista vangille. "Hän on
karannut kerran ennen", vastasi Mac-Morlan kuivasti, ja Glossin vaikeni.
Bertram kutsuttiin nyt esille, ja Glossinin hämmennykseksi
tervehtivät häntä mitä ystävällisimmin kaikki läsnäolijat, vieläpä
myöskin Sir Robert Hazlewood. Hän kertoi lapsuudenmuistonsa sillä
suoruudella ja sanojen huolellisuudella, joka antoi parhaat
takeet hänen vilpittömyydestään. "Tämä näyttää olevan pikemmin
siviili- kuin rikoskysymys", tokaisi Glossin nousten seisaalle; "ja koska
ette voi olla tietämättä, hyvät herrat, mitä vaikutusta tuon nuoren
miehen uskottelulla olisi minun omaisuus-etuuksiini, niin poistunkin
mieluummin".
"Ei, hyvä herra", epäsi mr. Pleydell, "me emme millään muotoa tule
toimeen ilman teitä. Mutta minkätähden sanotte tämän nuoren miehen
vaatimuksia uskotteluksi? -- En tarkota kalastella vastaväitöksiänne,
jos teillä niitä on, mutta --"
"Mr. Pleydell", vastasi Glossin, "mieleni tekee aina toimia avoimesti,
ja voinpa heti paikalla selittää asian. -- Tuo nuori mies, jonka
oletan edesmenneen Ellangowanin aviottomaksi pojaksi, on kierrellyt
seutukunnalla muutamia viikkoja eri nimillä, yksissä juonin erään
kurjan, sekapäisen akan kanssa, joka kuuluu viime nujakassa tulleen
ammutuksi, ja apunansa muita mustalaisia, kattilanpaikkureita ja sen
sellaisia, sekä muuan iso liddesdalelainen moukan hölmö, yllytellen
alustalaisia heidän isäntiänsä vastaan, jotka, kuten Hazlewoodin Sir
Robert Hazlewood tietää --"
"En tahdo teitä keskeyttää, mr. Glossin", tokaisi Pleydell, "kysyn
vain, keneksi te tämän nuoren miehen sanotte?"
"Ka, minä sanon", vastasi Glossin, "ja tuo mies" -- Hatteraickiin
katsahtaen -- "varmaankin tietää, että hän on edesmenneen Ellangowanin
avioton poika erään Janet Lightoheelin kanssa, joka meni jälkeenpäin
Annanin lähistölle naimisiin laivapuuseppä Hewitille. Hänen nimensä
on Godfrey Bertram Hewit, jolla nimellä hänet merkittiin 'Royal
Garoline'-tullipurren kirjoihin".
"Vai niin?" sanoi Pleydell. "Varsin uskottava juttu! Mutta
pysähtymättäkään muutamiin silmien, hipiän ja muun sellaisen
eroavaisuuksiin -- olkaa hyvä ja käykää tänne, sir." Nuori merimies
astui esille. "Tässä", jatkoi neuvos, "on oikea mies, Godfrey Bertram
Hewit, saapuneena eilen illalla Antiguasta Liverpoolin kautta,
Länsi-Intiassa kulkevan kauppalaivan perämies ja hyvällä uralla
maailmassa, vaikka hän tuli siihen hiukan säännöttömällä tavalla".
Muiden tuomarien puhutellessa tätä nuorta miestä Pleydell otti pöydältä
paperien seasta käteensä Hatteraickin vanhan lompakon. Salakuljettajan
omituinen katse sai terävä-älyisen lakimiehen ajattelemaan, että siinä
oli jotakin huomioon otettavaa. Sen vuoksi hän otti siinä olleet
paperit vielä tutkittavakseen, laskien lompakon pöydälle, mutta
havaitsi heti, että vangin mielenkiinto etsintään oli laimentunut.
"Lompakossa täytyy yhäti olla jotakin merkillistä", ajatteli Pleydell
ja alkoi sitä jälleen tutkistella, kunnes perinpohjaisesti penkoessaan
keksi pahvin ja nahan välistä halkeaman, josta veti esille kolme
pientä paperisuikaletta. Pleydell pyysi nyt Glossiniin kääntyen
tätä mainitsemaan heille, oliko hän ollut apuna Kennedyn ruumiin ja
isäntänsä lapsen etsinnässä onnettomuuspäivänä.
"En -- tuota -- olin", vastasi omantuntonsa hätäännyttämä Glossin.
"On sentään merkillistä", huomautti asianajaja, "että vaikka te
kuuluitte Ellangowanin huonekuntaan, en muista olleenne kuulusteltavana
tai edes näyttäytyneenne minulle koko tutkimuksen aikana?"
"Minun oli matkustettava Lontooseen", vastasi Glossin, "kovin
tähdellisellä asialla tuon surullisen tapauksen jälkeisenä aamuna".
"Kirjuri", käski Pleydell, "merkitkää pöytäkirjaan se vastaus. --
Oletan asiananne, mr. Glossin, olleen muuttaa rahaksi nämä kolme
hrain Vanbeest ja Vanbruggenin maksettavaksi asettamaanne vekseliä,
jotka heidän puolestaan on ihan murhapäivänä tunnustanut Dirk
Hatteraick. Onnittelen teitä siitä, että ne on täydesti suoritettu,
kuten jälkimerkinnästä huomaan. Luullakseni olivat mahdollisuudet
sitä vastaan." Glossin näytti nolostuneelta. "Tämä alkuperäinen
todistuskappale", jatkoi mr. Pleydell, "vahvistaa sen selonteon,
jonka on antanut teidän käyttäytymisestänne tuossa tilaisuudessa
eräs Gabriel Faa. Hän on nyt pidätettynä hallussamme ja kuuli koko
sopimuksenhieronnan teidän ja tuon arvoisan vangin kesken. -- Onko
teillä mitään selitystä annettavana?"
"Mr. Pleydell", vastasi Glossin hyvin levollisena pysyen, "varmaankaan
ette minun asiamiehenäni neuvoisi minua hetken kiireessä vastaamaan
syytökseen, jota ihmiskunnan kurjimmat hulttiot näyttävät olevan
valmiit pattovaloilla vahvistamaan".
"Minun neuvoni", selitti neuvos, "määräisi käsitykseni
viattomuudestanne tai syyllisyydestänne. Teidän kohdassanne arvelen
teidän noudattavan viisainta menettelyä; mutta käsitättehän, että
teidät on pidätettävä?"
"Pidätettävä? Mistä hyvästä, sir?" vastasi Glossin. "Murhastako
syytettynä?"
"Ei; ainoastaan osallisuudesta lapsenryöstöön."
"Se on rikkomus, josta syytetty pääsee takuulla vapaalle jalalle."
"Suokaa anteeksi", väitti Pleydell, "se on _plagium_, ja _plagium_ on
törkeitä rikoksia".
"Sallikaa minun huomauttaa, mr. Pleydell, että ennakkotapauksia
mainitaan vain yksi, Torrence ja Waldie. Hehän olivat ruumiinvarkaita,
jotka olivat luvanneet joillekuille nuorille lääkäreille hankkia lapsen
ruumiin. Ollen kunniasitoumuksessa tilaajillensa he mieluummin kuin
tärvelivät opiskelijain iltaluennon varastivat elävän lapsen, tappoivat
sen ja möivät ruumiin kolmesta shillingistä kuudesta pennystä. Heidät
hirtettiin, mutta tuomion perusteena oli murha eikä _plagium_.
Siviililakinne on viehättänyt teidät hieman liian pitkälle."
"No niin, sir; mutta toistaiseksi on mr. Mac-Morlanin kuitenkin
lähetettävä teidät piirivankilaan, jos tuo nuori mies vahvistaa
kertomuksensa todeksi. -- Oikeudenpalvelijat, viekää pois mr. Glossin
ja Hatteraick, ja vartioitkaa heitä erillään."
Gabriel mustalainen tuli sitten kuultavaksi. Hän kertoi selkeästi,
miten hän karkasi kapteeni Pritchardin aluksesta ja taistelussa
liittyi salakuljettajiin. Nähdessään laivansa joutuneen hylyksi Dirk
Hatteraick sytytti sen tuleen. Savun suojassa hän miehistönsä kanssa ja
osan tavaroitakin pelastaen pujahti luolaan, jossa aikoivat piileksiä
yön tuloon asti. Hatteraick itse, hänen perämiehensä Vanbeest Brown
ja kolme muuta, todistaja niistä yhtenä, menivät läheiseen metsään
tavottamaan muutamia lähistöllä liikkuvia ystäviään. Odottamattaan
he kohtasivat Kennedyn, ja Hatteraick ja Brown, jotka tiesivät
tullivirkamiehen vastoinkäymisensä tuottajaksi, päättivät hänet
surmata. Todistaja näki heidän käyvän käsiksi uhriinsa ja laahaavan
hänet metsään, mutta ei ollut ottanut osaa hyökkäykseen eikä seurannut
sen päättymistä.
Hän palasi luolaan toisen kautta ja tapasi siellä jälleen Hatteraickin
kumppaneineen. Kapteeni parhaillaan kuvaili, miten hän ja Brown olivat
työntäneet ison kallionlohkareen alas Kennedyn maatessa voihkien
rantahietikolla, kun samassa Glossin äkkiä ilmestyi heidän keskelleen.
Todistaja oli kuulemassa koko sopimusta, jolla Hatteraick osti hänen
vaitiolonsa. Nuoresta Bertramista kykeni todistaja tekemään selvää
aina siihen asti kun tämä matkusti Intiaan; sen jälkeen ei ollut häntä
nähnyt, kunnes odottamattaan tapasi hänet Liddesdalessa. Gabriel Faa
oli viipymättä lähettänyt tiedon tädilleen Meg Merriliesille sekä
myöskin Hatteraickille, jonka tiesi silloin olevan rannikolla; mutta
jälkimäistä toimenpidettä oli hänen tätinsä pahaksunut. Meg Merrilies
oli paikalla julistanut tekevänsä kaiken voitavansa auttaakseen nuorta
Ellangowania hänen oikeuksiinsa, vaikkapa sitä varten olisi annettava
ilmi Dirk Hatteraick, ja monet heimon jäsenet olivat hänelle avullisina
kuten todistaja itsekin, uskoen hänellä olevan yliluonnollisia
ilmestyksiä.
Samassa tarkotuksessa oli hänen luullakseen Meg antanut Bertramille
heimon aartehiston, joka oli hänen talletettavanaan. Megin
nimenomaisesta käskystä sekaantui kolme tai neljä mustalaista
joukkoon, joka ryntäsi tullihuoneeseen, vapauttaakseen Bertramin,
minkä olikin todistaja saanut aikaan. Megin määräyksiä totellessaan
ei hän sanonut heidän yrittäneenkään punnita niiden sopivaisuutta
tai järkevyyttä, heimo kun piti häntä niin suuressa kunniassa, ettei
moinen arvosteleminen tullut mieleenkään. Edelleen kuulusteltuna
lisäsi todistaja tätinsä aina kertoneen, että Harry Bertram kantoi
kaulassaan kapinetta, joka todistaisi hänen syntyperänsä. Se muka oli
erään oxfordilaisen oppineen hänelle tekemä taika, ja Meg juurrutti
salakuljettajiin sen käsityksen, että sen riistäminen lapselta
tuottaisi haaksirikon.
Bertram veti esille pienen samettikotelon, jota sanoi kantaneensa
kaulassaan aikaisimmasta lapsuudestaan asti, ensin säilyttäen sitä
taikauskoisesta kunnioituksesta ja sittemmin siinä toiveessa, että
siitä saattaisi joskus olla apua hänen syntynsä selvittelyssä.
Kotelo avattiin; siinä oli sinisestä silkistä käärö, josta otettiin
esille syntymähetken tähtiasennon merkityslaskelma. Tätä paperia
tarkastaessaan eversti Mannering heti myönsi sen omaksi laatimakseen;
mitä pätevimmin vahvisti hän, että sen omistajan täytyi ehdottomasti
olla Ellangowanin nuori perillinen, kertoen ensin esiintyneensä maassa
tähtientietäjänä.
"Ja nyt", sanoi Pleydell, "laatikaahan käsky Hatteraickin ja Glossinin
lähettämiseksi vankilaan vastaista oikeudellista käsittelyä odottamaan.
Säälittelen sentään Glossinia", lisäsi hän.
"Minunpa mielestäni", huomautti Mannering, "hän on verrattomasti
vähemmän säälin arvoinen noista kahdesta. Tuo toinen on urhea mies,
vaikka kova kuin pii."
"On varsin luonnollista, eversti", vastasi asianajaja, "että teidän
harrastustanne herättää konna ja minun heittiö -- se on ammatillista
vaistia vain -- mutta sanonpa, että Glossinista olisi sukeutunut oiva
lakimies, jollei hänellä olisi ollut niin voimakkaita taipumuksia
ammattinsa veijarimaiseen puoleen".
"Pahat kielet sanoisivat", arveli Mannering, "ettei hän sen puolesta
olisi huonompi lakimies".
"Silloin ne vainen valehtelisivatkin", vastasi Pleydell, "kuten
tavallista. Laki on kuin laudanum; on paljoa helpompi käytellä sitä
puoskarin tavoin kuin oppia sovelluttamaan sitä kuten lääkäri."